Part 9

— Siinä on myös etevä otus. Hän on hiukan hassahtava. Hän aikoo lähettää lapsensa Roomaan, tytön opiskelemaan, jotta tämä pääsisi kuuluisaksi, ja pojan hakemaan tointa. Hän sanoo näin...

Regina matki opettajan ääntä ja puheita.

Antonio nauroi. Mutta hänen naurunsa oli kylmää ja ivallista ja tuntui tulevan jostakin kaukaa.

— Mikähän häntä oikeastaan vaivaa? Regina ajatteli, tuntien äkkiä käyvänsä murheelliseksi. Tuntui siltä kuin tuo Antonion pilkallinen nauru, joka hänelle oli outoa, olisi ivannut häntä, Reginaa. Kuvittelua! Turhaa luuloa!

— Kunhan olemme kahdenkesken, tartun häntä olkapäistä, ravistelen häntä vähän ja huudan: 'Sano, mikä sinua vaivaa? Etkö siis anna minulle anteeksi? Emme enää tee uusia tyhmyyksiä. Entisiä on jo tarpeeksi.'

He olivat yhä vaiti. Pienet kyytirattaat vierivät eteenpäin kosteassa, leudossa yössä, joka oli tulvillaan kasveista kohoavia kirpeitä tuoksuja. Nuoret rantapensaat näyttivät nokimustilta, pimeääkin mustemmilta. Kaikki oli hiljaista, kaikki tuoksui. Itse kuumentuneesta maakamarasta, kosteasta hiedasta ja kastehelmissä kimmeltävistä poluista uhosi kiihoittavaa lemua, äänetön, hekumallinen henkäys. Tuntui siltä, kuin joka pensaan takana olisi valvonut nainen odottamassa lemmittyään ja kuin tuon naisen kaiho ja ilo olisi täyttänyt lämpöisen, pehmeän yön.

— Huomenna on uusikuu, virkkoi Regina, joka ei voinut istua ääneti, niin että saamme hiukan haaveilla sen valossa. Kun tulin tänne, oli kaunis kuutamo. Muistathan, Petrin?

— Kyytimies ei vastannut.

— Hän nukkuu! Yks'kaks suistumme päistikkaa ojaan, Antonio murahti kuivasti.

— Emme toki. Hevonen tuntee tien, Regina rauhoitteli. Ja varmana siitä, ettei Petrin kuullut, hän sanoi ääni hellänä: Kuinka alakuloinen olinkaan sinä iltana!

— Miten niin? Antonio kysyi aivan kuin ei enää olisi muistanut mitään siitä, mitä oli tapahtunut.

Regina kääntyi häneen päin hämmästyneenä ja vavisten. Tämä oli jo liikaa.

— Antonio! hän mutisi huohottaen hengästyneenä ja kietoen käsivartensa hänen kaulaansa, miksi olet tuollainen? Mikä sinun on?

— Ja sitä vielä kysyt, Antonio mutisi kääntämättä päätään. Hänen äänensä oli hiljainen, melkein vain henkäys, josta Regina kuitenkin aavisti vihan kaunaa ja myrskyä.

— Et siis voi antaa minulle anteeksi? Regina vetäytyi kauemmas miehestään. Mutta Antonio oli taas kääntynyt häneen päin, painoi häntä jälleen poveaan vasten ja suuteli häntä sellaisen rajun tunteen puuskauksessa, joka Reginasta tuntui pikemmin epätoivolta kuin intohimolta.

Sinä hetkenä Adamon ääni kajahti rantapenkereitä:

— Antoniooo! Reginaaa!

Petrinin leveä selkä horjahti vasemmalle ja ruoska viuhahti.

— Senkin pojanvekara! kyytimies manaili unisena itsekseen. Oikein se pelästytti pahanpäiväiseksi.

Antonio ja Regina luisuivat kumpikin taholleen, ja Regina punastui pimeässä kuin rakastunut tyttö. Hänen sydämensä sykki ankarasti, mutta hänen iloonsa oli sekaantunut surun väreitä.

* * * * *

Illallisen jälkeen lähtivät kaikki paitsi Caterina rouva kävelemään rantapenkerelle samoin kuin Reginan saapumisiltanakin. Toscana ja veljet alkoivat tapansa mukaan juoksennella ja hullutella jättäen Reginan ja Antonion kahden tulemaan perästä.

— Niin, Regina sanoi puheen aluksi, äiti on oikeassa. Näytät sairaalta. Onko sinussa ollut kuumetta?

Antonio ei vastannut heti. Hän mietti ja näytti hakevan sopivaa keskustelun lähtökohtaa, löytämättä sitä kuitenkaan.

— Äitisikin näyttää siltä, kuin hän olisi ollut sairas, hän lopulta virkkoi. Varmaankin menettelysi pahoitti häntä suuresti?

— Minunko menettelyni? Enhän koskaan puhunut hänelle halaistua sanaa koko asiasta.

— Etkö todellakaan?

— Et näy uskovan minua! Ehkä et liioin usko, että minä puolustaakseni vaikenemistasi sanoin sinun olevan sairas.

— Todellakin! Antonio toisti epäillen.

— Ja minä kun uskoin, että äitisi oli neuvonut sinua olemaan... lempeämpi.

— Lempeämpi? Mitä tarkoitat? Regina kysyi kylmästi.

Nyt ilmeisesti Antonion vuoro oli ruveta pelkäämään — pelkäämään erehtyneensä olettaessaan Reginan katuneen ja olevan valmis seuraamaan häntä, sillä lopultakin hän vilkastui ja löysi sopivan keskustelunaiheen.

Selitysten hetki oli vihdoinkin koittanut.

Reginalle se oli erittäin tervetullut. Mutta hänellä oli niin omituinen tunne, tai oikeammin, hän huomasi, ettei hän tuntenut sellaista mielenliikutusta, iloa eikä hellyyttä, jota oli odottanut tältä hetkeltä. Sensijaan hän kärsi. Hän vaistosi, että Antonio oli antanut hänelle anteeksi, että hän oli kärsinyt ja oli tullut, maksoi mitä maksoi, viemään hänet takaisin mukaansa, että miehensä rakasti häntä entistään enemmän, todella intohimoisesti ja oli kiintynyt häneen koko sydämensä ja vaistojensa voimalla. Silti Regina ei ollut tyytyväinen. Oli _jotakin_ erottamassa heitä toisistaan enemmän kuin ennen.

He kävelivät hetken vaieten, käsikoukussa, sormet sormien lomassa.

Regina, joka oli heistä tarkkanäköisempi, aavisti jotakin. Aikaisemmin hänen sielunsa oli etääntynyt Antoniosta, ja heitä erotti kokonainen pikkuseikkojen, turhamaisuuden ja kunnianhimoisten pyyteiden maailma. Nyt sitävastoin Antonion sielukin vetäytyi salaisen voiman pakosta kauemma hänestä.

— Hän rakastaa minua ja on antanut minulle anteeksi, mutta epäilee ja kaihtaa minua, Regina ajatteli koettaen ratkaista ongelmaa.

— Regina, Antonio aloitti. Mitä aiot tehdä?

— Johan sen tiedät!

— En tiedä mitään... en ainakaan ole siitä täysin selvillä. Viime kirjeesi oli vielä rumempi ja häijympi kuin ensimmäinen. En tahdo soimata sinua... sehän olisi, niinkuin itse olet sanonut, aivan turhaa. Mutta toinen mies olisi minun sijassani... No niin, olet moneen kertaan huomauttanut, etten ollenkaan ymmärrä sinua, ja nyt pyydän, ainakin osoittaakseni hyvää tahtoani, että täysin selvität kantasi...

— Johan kirjoitin sinulle kaikesta, Regina sanoi hiukan julkeasti, mutta samalla alistuvasti. Kaikki riippuu sinusta.

— Siis: sanalla sanoen, niinkuin opettajat sanovat, tahdot palata Roomaan?

— Tahdon.

— Hyvä. Toistan vielä, että teen parhaani unohtaakseni, mitä on tapahtunut. Mutta sano minulle, miksi olet niin pian muuttanut mielipiteesi? Sanon _mielipiteesi_, enkä oikkusi, sillä asia tuntui minusta liian vakavalta ja olikin epäilemättä sellainen.

— Voimmeko aina selittää _mielipiteitämme_ ja oikkujamme? Etkö sinä ole vielä koskaan elämässäsi toiminut ristiriitaisesti? Tänään ajattelemina toisella, huomenna toisella tavalla. Olemmeko me ihmiset oman itsemme herroja? Hetki sitten sanoit. 'Jos olisin ollut toisenlainen mies...' Käsitän, mitä tahdoit sanoa. Olisit pidellyt minua pahoin, olisit solvaissut minua. Sensijaan pidät minusta yhtä paljon, ehkä enemmän kuin ennen. Voitko kenties selittää, miksi pidät minusta enemmän kuin ennen, sensijaan että vihaisit minua ikävän kepposeni vuoksi?

Regina puhui ilman erityistä vakaumusta, ehkä vain vaikuttaakseen Antonion mielialaan. Ja hänestä tuntui kuin se olisi onnistunut. Antonio kävi miettiväksi, ikäänkuin hän olisi itsekseen toistanut mielessään hänen kysymystään.

— Niin, Antonio sanoi heikosti hymyillen, olet oikeassa... kenties.

— Ei enää puhuta siitä. Se oli oikku, nuoruuden erehdys, Regina jatkoi matkien opettajan ääntä. Vedetään verho menneisyyden ylle.

Mutta kuinka voisi olla siitä puhumatta?

— Ymmärrätkö edes, miten syvästi olet loukannut minua? Antonio intti. Annoit minulle kovan iskun, ja lisäksi salakähmäisesti.

— Kuka ei joskus hairahtuisi? Ajattele toisia naisia, lukemattomia muita naisia, jotka todella pettävät miestään.

— Kieltämättä, Antonio sanoi yhä vilkastuen, ja myös aviomiehiä, jotka pettävät vaimoaan! Enimmäkseen huono aviomies kasvattaa vaimonsa huonoksi, mutta minä luullakseni en ole koskaan antanut sinulle aihetta tyytymättömyyteen. Tiesit hyvin, etten ollut mikään ylhäinen herra, enkä liioin luvannut sinulle mitään, mitä en voinut sinulle antaa. Molemminpuolinen kärsivällisyys ja luottamus oli tarpeen. Miehen, perheen taloudellinen asema saattaa milloin tahansa parantua. Rikkaaksi en tosin koskaan tule, mutta asemani paranee varmaankin.

— Lopeta jo! Regina pyysi. Sano kuitenkin, etkö ajatellut, että oikkuni haihtuisi yhtä pian kuin oli tullutkin?

— Entä sinä? Ajattelitko niin kirjoittaessasi tuon kirjeen? Mikä tosissa tehdään, se myös käsitetään todeksi, rakas! Mutta riittäköön nyt jo tämä puhe, pyyhitään pois menneisyys, niinkuin opettajan on tapana sanoa. Muutoin... minulla on jotakin sinulle kerrottavaa. Ehkä kirjeestäsi on meille ollut hyötyäkin. Käsitin heti, että osaksi olit oikeassa. Kaikki asettavat olonsa niin mukavaksi kuin suinkin. Jokainen pyrkii edulliseen asemaan ja työntää toisen syrjään. »Mene tiehesi, minä otan paikkasi!» 'Maltahan', tuumin itsekseni, 'ehkä minullekin voisi sellainen onnistua.' Silloin aloin juonitella. Sain Arduinan liikkeelle, panin hänet juoksemaan koko päivän, lähetin hänet senaattorin, ruhtinattaren, hänen sanomalehti- ja kansanedustajaystäviensä luo...

— Ethän kai sentään sanonut hänelle...? Regina keskeytti.

— Sanoin hänelle vain näin: »Minun täytyy saada paikka jossakin toisessa ministeriössä; ala laputtaa! Minä puolestani hankin sinulle sitten virkatovereistani kuusi uutta lehtesi tilaajaa». Arduina naurahti ja lähti liikkeelle. Sain muitakin jalkoja »liikekannalle». Mutta kaikki oli turhaa. Kaikki paikat oli täytetty. Arduina keksi sitten tuuman. Ehkä muistat, että ruhtinatar eräänä iltana kutsui minut luokseen antamaan tietoja pörssiasioista? Älysin oitis, että ruhtinatar oli ruvennut epäilemään herra R:ää, joka on jo useita vuosia keinotellut hänen laskuunsa pörssissä. Silloin Arduina — joka tosiasiassa ei ole niin tyhmä kuin luullaan — oivalsi, että minun oli välttämättä saatava taloudellinen asemamme paranemaan. Mitä hän siis teki? Hän uteli tietoja Mariannalta ja sai selville, että ruhtinatar todella epäili herra R:n rehellisyyttä ja halusi henkilöä, joka pitäisi tuota herrasmiestä silmällä. »Miksi et koeta pyrkiä ruhtinattaren _luottamusmieheksi?»_ Arduina kysyi. Silloin menin itse ruhtinattaren luo ja tarjouduin hänen palvelukseensa. Hänen oli määrä matkustaa 12 p:nä, ja minä kävin hänen puheillaan 5:ntenä. Sanoin hänelle aivan suoraan, ettei moisen valvojan toimi mielestäni ollut hieno eikä hauska homma, mutta että suostuin ottamaan sen taloudellisten syiden pakosta. Ruhtinatar huomautti, että mikäli tässä yleensä oli kysymys epähienoudesta se tuli yksinomaan herra R:n taholta, ja _madame_ sanoi olevansa minulle erittäin kiitollinen, jos minun onnistuisi tehdä jotakin hänen hyväkseen tässä asiassa. Tämä tapahtui 5 päivänä. Yhdeksäntenä olin saanut sitovat todistukset siitä, että herra R. todellakin keinotteli ruhtinattaren rahoilla paremminkin omaansa kuin niiden omistajattaren laskuun.

— Miten menettelit siinä? kysyi Regina, joka oli kuunnellut Antonion kertomusta tuntien omituista vastenmielisyyttä.

— Selitän sen sinulle... Sinun täytyy ottaa huomioon, ettei ruhtinattarella ole, niin monen miljoonan omistaja kuin hän onkin, hajuakaan pankkiasioista, pörssistä, tileistä ja sensemmoisista. Näin ollen hänen on tietysti pakko uskoa koko raha-asioittensa hoito luotettavien henkilöiden käsiin, tai pikemminkin sellaisille henkilöille, joihin hän ehdottomasti luottaa, ja hänen täytyy niinikään hyväksyä kaikki heidän ehdotuksensa ja toiminnan tulokset semmoisinaan voimatta tarkistaa niitä millään tavoin. Herra R. on jo useita vuosia ollut ruhtinattaren palveluksessa, ja varmaankin hän alkuvuosina oli tunnollinen hommissaan ja kirjanpidossaan. Mutta kun hän sittemmin huomasi, että ruhtinatar sokeasti hyväksyi kaikki hänen tilinpäätöksensä, hän luultavasti tuli ajatelleeksi, että hän voisi käyttää tätä _madamen_ herkkäuskoisuutta hyödykseen. Marianna oli kuitenkin jo jonkin aikaa pannut merkille, että herra R:n liiketoiminnasta kertyvät tulot vähenivät päivä päivältä. Tämän herra R. kuitenkin osasi selittää johtuvan ulkomaiden pankkien vaikeasta asemasta, rahapulasta, rauenneista kauppasopimuksista ja sodasta. Mutta kun ruhtinattaren silmät olivat auenneet, hänessä heräsi epäluuloja, jolloin hän teki minulle ehdotuksensa. Pyysin ruhtinatarta heti lähettämään minulle niiden pörssitoimien tilit, jotka herra R. oli päivittäin antanut hänelle. Seuraavana päivänä ruhtinatar lähetti minulle tiliotteen, johon oli merkitty m.m. seuraavat erät: myöty 10000 Saksanmarkan suuruinen vekseli kurssiin 123,20: — ja ostettu kahdeksan Acqua Marcian osaketta 1,465 liiraa kappale. Toimistossa tarkastin _Gazzetta Officialessa_ (Virallisessa Lehdessä) julkaistut pörssitiedot ja huomasin niiden eroavan tileihin otetuista. Mutta en tyytynyt vielä siihen, vaan käväisin aamiaislomalla kauppakamarissa, pyysin edellisen päivän pörssiluettelon ja saatoin todeta, että eroavaisuudet pitivät paikkansa. Berlinin vekselikurssi oli 123,37, ja Acqua Marcian osakkeiden hinta oli pörssissä merkitty 1,460: — kappaleelta. Laskin heti herra R:n pikku väärennyksellään ansainneen 57 liiraa. Silloin pyysin ruhtinattarelta herra R:n tilit kesäkuun lopusta lähtien. Ne löytyivät sanomalehtien ja kaikenlaisten joutavien paperien joukosta. Tutkimalla pörssimerkintöjä ja muita tietoja, jotka olin saanut tutulta vekselinvälittäjältä, saatoin näyttää toteen, että herra R. oli »liike»-toiminnallaan ansainnut omaan laskuunsa satoja liiroja.

— Entä sitten?

— Sittenkö? Ruhtinatar tietysti kiitti minua lämpimästi ja sanoi tekevänsä syyksi matkallelähtönsä erottaakseen herra R:n toimestaan. Palattuaan kotiin — siihen suuntaan _madame_ viittaili — hän aikoo uskoa pörssiasiansa minun hoidettavikseni. Toistaiseksi sain häneltä koko joukon tehtäviä. Minun täytyy taas ruveta lukemaan saksaa, jonka olen melkein tyystin unohtanut. Ruhtinattarella on paljon liikeasioita Saksassa.

Vaistomaisesti Regina veti pois kätensä Antonion kädestä toistaen äskeisen kysymyksensä:

— Entä sitten?

— Mitä »sitten?»

— Paljonko hän maksaa sinulle?

— Sata liiraa kuussa, aluksi. Myöhemmin tietysti enemmän. Saat nähdä, että minusta vielä tulee hänelle »kaikki kaikessa». Mutta täytyy taas ruveta lukemaan saksaa.

Antonio näytti paljon ajattelevan kielten, varsinkin saksan opiskelua, ja hän puhui siitä kauan. Mutta Regina ei enää kuunnellut.

— Palataan kotiin! hän sanoi äkkiä. Olet varmaankin väsynyt matkasta. Toscana! Gigi! Tulkaa jo kotiin. — He tulevat kyllä perässä. Kuulehan, minä näin kerran niin omituista unta; toisena yönä tuloni jälkeen muistaakseni.

Hän kertoi unensa kymmenestätuhannesta liirasta, Mariannasta ja palosotilaasta.

— Unet ovat joskus sangen merkillisiä!

Antonio ei vastannut.

— Mutta miksi et, Regina kysyi hetken epäröityään, miksi et kirjoittanut, minulle?

— Mitä minulla olisi ollut kirjoittamista? Olithan sinä jo ratkaissut asian omalla tavallasi. Minä tahdoin koettaa toista tapaa. Kirjeellinen keskustelu tuntui minusta hyödyttömältä. Lisäksi olin päättänyt tulla tänne.

Regina ei kysellyt sen enempää, vaikka Antonion selitys ei tuntunut hänestä oikein tyydyttävältä.

Antonio alkoi selitellä tulevaisuuden tuumiaan:

— Ensi vuonna haen viranylennystä, ja kai saankin sen. Viimeistään ensi vuoden lokakuussa pääsen sihteeriksi. Siihen mennessä meillä on varmoja tuloja kolmesataakaksikymmentäviisi liiraa kuussa. Taloudellinen asemamme on siis jo hiukan parantunut. Olen jo tavannut henkilöitä, jotka ovat halukkaita vuokraamaan nykyisen pienen huoneistomme. Olen käynyt katsomassa uutta erinomaista asuntoa Via Balbon varrella — kahdeksankymmentä liiraa kuussa. Siinä on kolme kaunista huonetta kadun puolella. Yksi iso huone on pihaan päin, mutta se on hyvin valoisa ja päivänpaisteinen. Meillä voi siinä olla vaikka kaksi salia...

Regina kuunteli, mutta hänen kokemansa tunne ei ollut iloa. Antonion uutiset eivät lainkaan ilahduttaneet häntä, ja tämän ääni kuulosti kokonaan muuttuneelta. Se oli käynyt yksitoikkoiseksi ja tuntui kuuluvan kuin jostakin kaukaa, eikä se ollut enää sama kuin Antonion entinen iloinen ja onnellinen ääni.

Kaksi salia! Regina ymmärsi nyt hänen tarkoituksensa. Hän tahtoi antaa Reginalle sellaista, mitä tämä oli mielettömästi uneksinut ja vielä mielettömämmin halunnut. Hän tahtoi antaa vaimolleen ainakin ylhäisyyden, varallisuuden, hyvän toimeentulon harhakuvan. Ja hän teki tarjouksensa melkein nöyrästi. Näytti melkein siltä kuin Antonio olisi ollut syyllinen ja valmis mihin uhrauksiin tahansa, kunhan vain saisi toiselta anteeksiannon.

Regina olisi mieluummin toivonut järkyttävää keskustelua ja ankaroita nuhteita, joita olisi seurannut anteeksianto; myrskyä, joka olisi puhdistanut heidän elämänsä taivaan entistään kirkkaammaksi.

Hän huomasi myöskin, että Antonion rakkaus häneen oli sokeaa ja arkipäiväistä, mutta sydämensä syvimmässä hän tunsi alakuloista tyydytystä.

He kävelivät yhä eteenpäin saapuen lopulta huvilaan siihen määrin kiintyneinä surkeaan keskusteluunsa, etteivät enää joutaneet kiinnittämään huomiota lämpöisen ja viehkeän yön salaperäiseen lumoukseen, eivät maisemaan, jonka halki väritön joki virtasi, tummaan taivaanrantaan, mistä metsän ääriviivat erottuivat liikkumattomina ja mustina kuin pronssinen korkokuva.

Välistä vilahti äänettömänä ohi polkupyörän sinertävä lyhty, jonka edellä hoippui jättiläisperhosen varjo. Silloin tällöin väreili yksinäinen ääni keskellä hiljaisuutta ja nukkuvan luonnon liikkumattomuutta. Tummassa, sametinpehmeässä ja leudossa ilmassa leijui suloisen, hekumallisen unelman lumous. Mutta nuoret aviopuolisot eivät enää tunteneet sen lumouksen voimaa. Antonio oli täynnä hehkuvaa innostusta mitättömiin tulevaisuudentuumiinsa, ja Regina tunsi sääliä miestään kohtaan, jossa hänen oikkunsa oli aiheuttanut näin suuren ja surkean muutoksen.

III

He palasivat Roomaan elokuun puolivälissä ja vuokrasivat uuden huoneiston. Tämä asunto oli todella erinomainen, mutta toinen sali sai olla jonkin aikaa huonekaluja vailla.

— Vuokrataan pois yksi huone! Regina ehdotti.

Antonio suuttui.

— Kas vain! nyt sinusta vuorostaan tulee poroporvari.

— Niin, ihminen muuttuu! tämä vastasi äänessä hieman katkeruutta. Hän vanhenee, veltostuu ja mukautuu kaikkeen.

Ja Regina mukautui todella, tietämättään miksi. Toisinaan hän tunsi sekä omassa itsessään että ympärillään siinä rauhallisessa elämässä, jonka Antonio ja hän taas olivat aloittaneet, samantapaista tyhjyyttä kuin oli uuden kodin tyhjässä huoneessa. Mutta kapinanhenki oli jo poissa.

Päivällisen jälkeen mies ja vaimo lähtivät yhdessä kävelylle käsikoukussa; tuo hiljainen porvarispariskunta koetti unohtaa elämänsä ikävän poikkeamalla Aragno-kahvilaan, Piazza Colonnalle tai lehtokujiin suuren Asema-aukion lähettyville.

Gambrinus- ja Morteo-kahviloiden edessä näytti pöydissä aina istuvan hyvin iloisia seurueita. Sähkölamppujen ja kuun valaisemissa lehtokujissa oli tungokseen saakka väkeä, ja kymmenittäin vieri vaunuja torin poikki, jossa raitiovaunujen kiskot välkkyivät kuin kapeat vesiojat.

Po-joen varsilla vietettyjen pitkien hiljaisten ja yksinäisten päivien jälkeen Reginasta tuntui unennäöltä olla jälleen keskellä väkijoukkoa, johon sähkölamput loivat kylmää, häikäisevää valoaan. Ohikulkijat kurkistelivat ikkunoista kahviloihin uteliaina näkemään sisälläolijoita, joiden lukumäärän kuvastimet heijastivat moninkertaiseksi. Tämäntästä vilahti Morteo-kahvilan hieman tupakansavuisessa taustassa näkyviin käsiään huitova kahvilalaulajatar, jonka eläimellisen kirkuva ääni sekoittui viulujen valittavaan vinguntaan ja yleisön puheensorinaan. Sadat ivalliset kasvot, joissa kuitenkin kuvastui vaistomainen, raaka mielihyvä, tähystelivät laulajatarta.

Regina tunsi, tietämättä miksi, omituista huvia katsellessaan tuota kahvilayleisöä, kelmeitä kasvoja, naisten vaaleita pukuja ja miesten ilmeitä heidän tuijottaessaan laulajattareen ja tuon surkuteltavan olennon paljaisiin käsivarsiin.

Eräänä iltana Regina näki väkijoukossa vihreäpukuisen tytön, jonka tuuhea tukka valui punaisena nelikulmiona laihoille olkapäille. Lyhyen hameen alta näkyi kaksi hoikkaa, paljasta säärtä, jotka päätyivät suunnattoman isoihin keltaisiin kenkiin. Tyttö näytti Reginasta kahlaajalinnulta, mikä äkkiä sai hänet muistelemaan hänen suurta jokeaan ja valkeita poppeleita, jotka kohosivat rannalta kuutamossa kuin sytytetyt vahakynttilät. Mutta ihmeekseen hän totesi, ettei hän enää tuntenut entistä alakuloisuutta eikä koti-ikävää.

Antonio ehdotti, että he poikkeaisivat kahvilaan. Mutta Reginasta oli hauskempi kuljeksia väkijoukossa; he menivät Via Volturnolle päin, jossa vesimeloninkaupustelijat huusivat kilpaa ja vastailivat ylenkatseellisesti toisilleen kuin kiehuvat kukot.

— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko?

Himmeiden liekkien valossa, jotka lepattivat mustien, kosteiden pöytien yläpuolella, punoittivat halaistut vesimelonit levittäen miellyttävää, raikasta tuoksua. Lapset, työläiset, joku ylioppilasnuorukainen, joku naikkonen kumartuivat häilähtelevässä valaistuksessa valitsemaan mehevän ruusunpunaisen viipaleen, johon he ahmien upottivat leukansa.

— Suvaitsetteko, hyvät herrat, suvaitsetteko? Kauniita hedelmiä. Oikeita verimeloneja. Saanko antaa rouvalle yhden?

Lehtokujan kulmaan oli kulkukauppias pystyttänyt pienen rihkamalaatikkonsa seinää vasten ja katseli halveksien meloninkaupustelijoita ja näiden ympärillä häärivää väkeä. Hänen valkoisissa silmissään ja vinon suunsa pielissä liiteli pilkallinen ylemmyyden hymy, mutta jos hän näki jonkun hipovan tai katsovan hänen laatikkoaan, hän kääntyi innoissaan tuon huomaavaisen henkilön puoleen kysyen juhlallisen vakavasti:

— Suvaitseeko armollinen rouva jotakin?

Kuljeksivan soittajan gramofonin punaisesta torvesta rämähti ilmoille outoja ääniä, käheitä säveliä, metallille rämisevää mieletöntä naurua, joka kuului milloin läheltä, milloin kauempaa, nousten kuin tuntemattomasta syvyydestä ja tulkiten onttoa iloa, huutaen julki kurjuutta, surua, syntiä, sääliä ja epätoivoa. Tuo ääni oli samalla ilkkuva ja rukoileva, itsetiedoton ja täynnä sydäntä vihlovaa surkeutta.

Reginasta tuo gramofonisoitto kuulosti ympärillä tungeksivan väkijoukon hälinältä. Siitä kaikui tuon nuoren kalpean katunaisen ääni, jonka punertava tukka pisti esiin ison mustan hatun lierien alta ja joka istui ajatuksissaan pöydän ääressä Morteo-kahvilan edustalla. Siinä kirkui tuon tytön ääni, joka näytti kahlaajalinnulta... soitossa oli edustettuna nälkiintynyt kahvilalaulajatar, vesimeloneja kaupitteleva eukko, ukko, jolla oli vaaleanpunainen paita ja jonka silmät kiiluivat valkoisina, paksuhuulinen, rivokatseinen herrasmies, pöhöttynyt surumielinen vanhus; naikkonen, joka oli nostanut punaisen hameensa polviin asti, imettäjä, jonka kasvot ilmaisivat israelilaista syntyperää, kellertävän kalpea pienokainen, jota tämä kantoi käsivarrellaan, pieni mustapukuinen nainen, joka hameenhelmat liehuen juoksi raitiovaunun perässä, molemminpuoliseen ihailuun vaipunut romanttinen pari, joka nojasi puutarhan aitaukseen...

— Siitä kaikuu minun ja Antonion ääni! Regina ajatteli. Ja hänen sielunsa syvyydestä kohosi vanha inho tuota katurahvasta kohtaan. Mutta inhoa lievensi nyt myötätuntoisuus.

Heidän palaillessaan kotia kohti Regina vielä katseli säälien rihkamakauppiasta, vanhaa eukkoa, alakuloista lihavaa herraa, imettäjää, punapukuista naikkosta, mutta etenkin laihaa kahvilalaulajatarta, joka ehkä oli nähnyt nälkää, ja katutyttöä, jonka kasvot olivat miettiväiset ja melkein hienopiirteiset. Antoniokin näytti katselevan tyttöä melko mielenkiintoisesti, ja Regina ajatteli:

— Kuka tietää, eivätkö he kerran ole tunteneet toisensa! — Mutta hän ei silti ollut katkera, tunsi vain äärettömästi säälivänsä tuota langennutta raukkaa, Antoniota ja itseään, kaikkia onnettomuuttaan täysin tajuamattomia, rikkaita ja köyhiä, kaikkea inhimillistä murhetta ja kurjuutta.

Väliin Antonio ja Regina istuivat penkillä lehtokujan varjossa. Kun synkkämielisyyden ja väsymyksen puuska näytti valtaavan nuoren aviomiehen, Reginan katseet seurasivat ikäänkuin unenhorroksessa raitiovaunujen isoja, vihreitä ja punaisia silmiä, sanomalehtirattaita, jotka kuljettivat asemalle mitättömyyksistä ja kerskailusta kokoon pantuja kuormiaan, väen vilinää, puiden varjoja, pilviä, jotka kohosivat hopeaiselle taivaalle.

Kuu kumotti valkoisena ja hellänä. Ympärillä väreili mandoliinin ja viulun soittoa. Kirkonkello kalkatti lähistöllä, kaukana toitotti jokin torvi.

— Kaikki soi ja helisee, Regina huomautti eräänä iltana. Näyttää siltä, kuin koko maailma juhlisi, kuin kaikki olisivat iloisia.

— Ja kuitenkin kaikki on surullista, ainakin sinun käsityksesi mukaan, Antonio virkkoi äänessään lievää ivaa.

— Ei, se on pahempaa, se on syvästi surkeaa, ja minun käy sitä sääliksi.

Antonio ei sanonut siihen mitään. Tuntui siltä, kuin hän olisi heidän palattuaan Roomaan kaihtanut väittelyä vaimonsa alakuloisten mietteiden johdosta, kun huono tuuli milloin sai tämän valtoihinsa, mikä nyttemmin oli harvinaista.

* * * * *

Syyskuussa Regina huomasi, että mylläriukon ennustus oli toteutunut. Hän oli tulossa äidiksi.

Tämä huomio ei tehnyt erityisen syvää vaikutusta Antonioon eikä Reginaan itseensäkään. Se vain aiheutti pienen aviollisen kiistelyn, Antonio kun heti vaati, että hankittaisiin imettäjä. Regina taas tahtoi itse imettää lapsensa.

— En huoli imettäjää! hän selitti korskeasti. Onko meillä siihen muutoin varoja?

— Onpa kyllä, Antonio vastasi kuivasti.

Vuosi kului. Ei tapahtunut mitään ainakaan näköjään merkillistä. Sen talven kuluessa Regina ei käynyt vieraissa, eikä hän tahtonut kotonaan nähdä ketään. Hän ei edes käynyt tervehtimässä anoppiaan sanoen syyksi, että korkeiden portaiden kiipeäminen rasitti häntä. Jos Arduina tuli katsomaan, hän käski palvelustytön sanoa, ettei ketään ollut kotona. Hän ymmärsi, että se oli kiittämätöntä, ajatellessaan, että Antonion oli kiittäminen Arduinaa ruhtinattaren palveluksessa saamastaan toimesta, mutta Regina ei voinut voittaa vastenmielisyyttä, jota kaikki hänen miehensä omaiset herättivät hänessä.

Raskautensa aikana Regina vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Hän tosin ei kärsinyt tilastaan huolimatta usein palaavista kivuista, mutta ajatus, että hän olisi ennen pitkää äiti, ei herättänyt hänessä iloa. Talven kuluessa hän ahmi joukoittain romaaneja, joita hänen miehensä hankki kirjastoista. Hän istui tuntikaudet yksin siirrettävän kaminan ääressä, jonka Antonio oli hankkinut ja asettanut toiseen saliin.

Antonion lähtiessä kaupungille aamuisin Regina usein vielä nukkui. Kiireisesti Antonio käväisi aamiaisella, lähti taas kotoa ja palasi vasta illalla työskenneltyään toimistossaan muutaman tunnin virka-ajan päätyttyä tai hoideltuaan ruhtinattaren asioita. Regina oli lopulta tottunut yksinäisyyteensä.

Kaikki sujui hyvin, ehkä liiankin hyvin. Kahdesta paikasta saamansa palkan lisäksi Antonio sanoi itsellään olevan tuloja ylimääräisistä töistä. Eräänä iltana huhtikuun puolivälissä, kun lapsen syntymistä jo alettiin odottaa, hän kertoi Reginalle hiukan omituisen tarinan.

— Jos lupaat, ettet rupea torumaan, tunnustan pahantekoni.

— Jos se jo on tehty ja jos olet katunut sitä, on toruminen turhaa.

— Katunutko? En. Se juuri tässä on pahinta, etten ole katunut. Näetkös, samana iltana, jolloin sinä matkustit kotiseudullesi, muuan tuttava vei minut kanssaan pelipaikkaan.

— Vai niin! Regina huudahti.

— Älä säikähdä! Se oli ainoa kerta. Olin tietysti ärtynyt, raivoissani... melkein epätoivoissani. Emme ole koskaan puhuneet siitä, mutta kerran minun täytyy sanoa se sinulle — olin katkeroituneempi itselleni kuin sinulle. Ajattelin, että sinä ehkä olit oikeassa ja että minä olin ollut varomaton ja ajattelematon, kun en ollut selittänyt sinulle keskiluokan vaikeuksia suurkaupungissa... Mutta ei puhuta siitä sen enempää. Olin siis raivoissani itselleni, kun en kyennyt kohoamaan vähäpätöisestä asemastani, jotavastoin toiset juonittelevat, etuilevat monin tavoin ja syrjäyttävät kaikkialla kilpailijansa. »Pois tieltä, tuo paikka kuuluu minulle». Menin siis pelihelvettiin. Minulla oli sata liiraa säästöjä, niinkuin muistanet. Laskin ne kaikki vihreälle veralle. Kuulehan — ohimennen sanoen — sinä iltana huomasin, että olin vielä suuri lapsi. Luulin tuntevani toiset ja itseni, mutta... Tapasin pelipaikassa pari, kolme virkatoveriani. Huomasin, että yksi heistä oli pelipetturi, ja toinen oli hiljan vaihtanut virkansa ministeriössä paikkaan intendentuurissa ja oli korvaukseksi saanut kaksituhatta liiraa. Tällä virkatoverillani oli kolme lasta, hänen vaimonsa oli raskaana eikä ollut voinut kolmeen kuukauteen liikkua ulkoisalla, hänellä kun ei ollut kunnollisia vaatteita. Virkatoverini oli vaihtanut virkaa päästäkseen pois Roomasta, voidakseen maksaa velkansa ja suorittaa kulut vaimonsa pian odotettavissa olevasta synnytyksestä. Juuri sinä yönä hänellä oli taskussa nuo kaksituhatta liiraa, ja hän menetti ne kaikki pelissä. Minä alussa voitin: pääsin tuhanteen kahdeksaansataan liiraan; sitten aloin hävitä; lopulta minulla oli jäljellä viisikymmentä liiraa; voitin ja hävisin jälleen; ehkä tiedät, että sellainen on tavallista. Kello kolmen aikaan aamulla minulla oli voittoa kaksituhatta liiraa. Olin väsynyt, uninen, kyllästynyt koko hommaan. Ajattelin sinua; mietin: »Jos Regina tietäisi!» Äkkiä syntyi riita tuttavani pelipetturin ja hänen pelitoverinsa välillä. He läimäyttivät toisilleen korvapuusteja; laitoksen isäntä tuli väliin, syntyi kauhea meteli. Minä nousin ja lähdin tieheni rehellisesti voittamani kaksituhatta liiraa taskussa.

Regina kuunteli istuen ikkunan ääressä, jonka pieleen Antonio nojautui. Oli jo melkein yö. Kauniilta kadulta, jossa lyhdyt loistivat pitkän hämärän punertavassa hohteessa, pieniä huviloita ympäröivistä puutarhoista, läheltä ja kaukaa tunki huoneeseen tuo miellyttävä, viileä tuoksu, joka on niin ominaista Rooman kevätilloille. Ja Reginan mieleen muistui tuo ilta entisessä asunnossa, jossa hän niinikään oli seisonut ikkunassa valittaen, ettei nähnyt tähtiä. Miten suuri muutos olikaan siitä ajasta tapahtunut hänessä itsessään ja hänen ympäristössään! Tuona iltana hän ensi kerran oli vakavasti ruvennut ajattelemaan epämääräistä pako- ja erotuumaansa. Nyt... kaikki tuo tuntui hänestä niin epätodelliselta kuin uni. Miksi ihminen muuttuu niin suuresti? Antoniokaan ei enää ollut sama kuin ennen; itsekin hän myönsi sen.

»Olin suuri lapsi, enkä tiennyt...» Hänhän kertoi nyt jotakin, mutta Reginalla oli sellainen selittämätön aavistus, että hänen miehensä valehteli. Miksi hän valehteli? Sitä hän ei tiennyt, ja vaikka hän koetti selittää epäilyään, hän silti yhä vaistosi, ettei Antonion puhe ollut totta. Tämä tuotti hänelle epämääräistä ahdistusta. Hänestä olisi ollut parempi, jos Antonio todella olisi pelannut ja hävinnyt tai voittanut — se oli yhdentekevää, kunhan hän vain ei olisi valehdellut.

Antonio jatkoi:

— Mutta paras on vielä kertomatta. Kun minulla oli nuo kaksituhatta liiraa, suunnittelin useita tuumia. Milloin ajattelin matkustaa luoksesi, milloin taas jatkaa peliä. Sitten jätin rahoja Arduinalle, jotta hän, niinkuin jo mainitsin, hankkisi minulle sihteerintoimen jossakin ministeriössä. Sitten niinä päivinä, joina kävin pörssissä hoitamassa ruhtinattaren asioita, ostin viisi Italialaisen hiiliyhtiön osaketta. Silloin niiden hinta oli kolmesataa liiraa. Arvaapas, minkäarvoisia ne nyt ovat?

Vastoin tahtoaankin Regina tunsi tämän herättävän hänen mielenkiintoaan. Antonio oli hiukan kumartunut hänen puoleensa, ja vaikka hänen äänensä kuulosti tyyneltä, melkein välinpitämättömältä, Regina erotti siinä tavallisuudesta poikkeavaa väreilyä.