Part 14

Antonio älysi epäilemättä, että synkkä pilvi peitti Reginan mielen, sillä hän alkoi puhua vilkkaasti koettaen hauskuttaa vaimoaan. Hän rupesi puhumaan pahaa ruhtinattaresta:

— Kuinka väsyttävä, suorastaan sietämätön hän onkaan! Hän narrasi minut tälle matkalle yksistään tuon kovanonnen turkisvaipan tähden. »Anteeksi?» hän jatkoi matkien ruhtinatarta. »Ei sen hinnan vuoksi, vaan sentähden, että se on rakas muisto». — Kukapa tietää, eikö itse George Sand ole lahjoittanut sitä hänelle! Hän ei voinut puhua mistään muusta. Mariannakin tuskastui ja ehdotti, että turkkuri nyljettäisiin elävältä, jollei hankkisi sitä takaisin.

— Nukuitko yösi huvilassa? Regina kysyi paljoa kuuntelematta hänen puhettaan.

— Olisipa ollut kohteliasta ajaa minut muualle yöksi!

— Epäilemättä! Regina sanoi ilmeisen ivallisesti. Ja nostamatta katsettaan lautasesta hän kysyi:

— Onhan _madame_ venakko?

— Totta kai, etkö ole tiennyt sitä? Antonio kysäisi nopeasti.

Ei sen enempää. Mutta hänen äänensä värähteli tuskin huomattavasti, mitä tuskin kukaan muu kuin Regina olisi pannut merkille.

Toisiinsa katsomatta, antamatta pienintäkään merkkiä, he ymmärsivät toistensa ajatukset ja tiesivät, että kumpikin oli selvillä toisestaan. Regina arveli, että Antonion hämillisyys kuvastui hänen kasvoistaan, mutta ei voinut katsoa häntä silmiin.

Hän jatkoi aterioimistaan. Vasta hetken kuluttua hän kohotti katseensa ja nauroi. Hän ei koskaan jäljestä päin tiennyt, miksi hän oli nauranut sinä hetkenä.

— En saanut unta silmiini viime yönä. Minusta tuntui, kuin olisin ollut leski.

— Niin, luultavasti kernaasti olisitkin leski! Tiedänhän, ettet enää ollenkaan pidä minusta, Antonio sanoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Voi taivas! Regina huudahti imelällä äänellä, matkien ääntämistapaa, jonka kerran oli kuullut teatterissa. Onpa tämä äitelä kuherruskuukausikohtaus!

Hän muutti äkkiä äänenpainoaan pysyen silti yhä ivallisena.

— Pikemminkin sinä toivoisit olevasi leskimies.

— En käsitä, mitä aihetta minulla olisi...?

— Todellakin!

— Mitä todellakin? Mitä tarkoitat?

— Jos minä kuolen, sinä menet heti uusiin naimisiin. Sinä olet niitä miehiä, jotka eivät voi elää yksin, jotka suorastaan eivät kykene elämään yksin. Sellaisia miehiä minä säälin.

— Sinä siis säälit minua!

— Surkuttelen sinua.

— Minkä tähden? Senkö tähden, että olen sinun miehesi?

— Niin, juuri sentähden, että olet minun mieheni.

— Viekää pois! Regina tiuskaisi palvelijattarelle työntäen lautasta hermostuneesti syrjään. Ja kun he taas olivat kahden, hän lisäsi:

— Toistamiseen et suinkaan olisi niin typerä, että naisit köyhän tytön.

Antonio katsoi Reginaan, joka huomasi hänen silmissään vihan leimahduksen ja kylmän metallinvälkkeen, jommoista niissä ei koskaan ennen ollut näkynyt.

— Minä en omasta puolestani koskaan ole tavoitellut rikkautta enkä himoitse sitä, Antonio sanoi hetken kuluttua aivan tyynesti.

Palvelijatar ilmestyi jälleen kynnykselle ja Regina oli ääneti. Hän vaikeni, jäätävän tunteen pakosta. Hänestä tuntui, että Antonion _sanoista_ kuulosti itsepintainen puolustautumispäätös, lyhyt ja musertava soimaus, joka osui kipeästi kuin varma kivenheitto. Se toukkasi häntä kuolettavasta Leimahtiko taistelu nyt ilmiliekkiin? Sinä päivänä he eivät kuitenkaan puhuneet asiasta enempää. Aterian jälkeen he totuttuun tapaan levähtivät yhdessä makuuhuoneessa. Ennen lähtöään Antonio suuteli vaimoaan yhtä hellästi ja kaihomielisesti kuin ennen.

Mutta Regina vaistosi, että hän nyt oli varuillaan valmiina käyttämään kaikkia puolustuskeinoja.

* * * * *

Sen päivän jälkeen he yhä useammin riitelivät. Regina suuttui mitättömistä seikoista, moitti miestään kaikista hänen pienistä heikkouksistaan ja käytti jokaista tilaisuutta syyttääkseen häntä kautta rantain kaikenlaisesta, minkä hän saattoi käsittää ainoastaan edellyttäen, että tämä oli syyllinen. Antonio puolustautui, liiaksi ärtymättä, liiaksi suuttumatta. Regina sai yhä suuremman varmuuden siitä, että Antonio karttoi hänen ärsyttämistään, mikä syöksi hänet syvään synkkämielisyyteen.

Miksi he molemmat olivat niin surkuteltavan raukkamaisia? Miksi Regina ei uskaltanut vielä uhmata Antoniota, vaikka kaikki hänen sisimmässään, kaikki hänen ajatuksensa, hänen muistonsa ja vaistonsa nousivat häntä vastaan ja syyttivät häntä? Lopulta hänen täytyi tunnustaa se itselleen: hän pelkäsi, hän pelkäsi totuutta. Ja ennenkaikkea hän pelkäsi itseään. Jos hänellä vain oli hivenenkään verran toivoa, että hän oli erehtynyt, niin hänen oli helppo olla jalomielinen ja antaa anteeksi jo etukäteen. Mutta jos kaikki oli totta? Saattoiko hän silloin antaa anteeksi vilpittömästi? Toisinaan hän pelkäsi, ettei hän voisi tehdä niin.

* * * * *

Enemmän kuin epäluulo, että Antonio oli syyllinen ja häpäissyt itsensä, häntä vaivasivat hänen oma heikkoutensa, oman sairaan mielensä ristiriidat ja kuvittelut. Päivä päivältä ne kävivät hänelle selvemmiksi. Hän oli luullut olevansa etevämpi, hienompi ja tarkkanäköisempi olento. Sensijaan hän huomasi olevansa heikko ja halpa.

Hän oli mielestään laiminlyöty kasvi, joka olisi voinut tuottaa hyviä hedelmiä, mutta jonka onnistui yhteen kietoutuneilla, kuihtuneilla oksillaan vain luoda ympärilleen myrkyllistä varjoa. Mutta minkä hän sille voi?

Mutta kuta enemmän hän oppi tuntemaan omaa itseään, sitä voimakkaammin hän ponnisteli ollakseen hyvä. Hän ei liioin luonnostaan ollut nainen, joka alentui jatkamaan pienten ja tehottomien kinastelujen katkeroittamaa yhdyselämää. Regina ensimmäisenä luopui niistä. Pienet riidat taukosivat ja seurasi aselepo, joka oli epävarmuuden, ahdistuksen ja turhien toiveiden täyttämä.

Hän oli mielestään kuin sairas, jonka on alistuminen tulokseltaan epävarmaan leikkaukseen, ja joka on päättänyt antautua siihen toivoen sen jälkeen saavansa takaisin terveytensä, mutta joka kuitenkin mieluummin kärsii siirtäen kohtalokkaan hetken vielä tuonnemmaksi.

* * * * *

Antonion ja Reginan elämän juoksu oli taas palannut tasaiseen, näennäisesti rauhalliseen uomaansa, ja sen täyttivät tutut, rakkaiksi käyneet, yksitoikkoiset tottumukset.

Toukokuu päättyi, muututtuaan lopulla taas puhtaaksi ja kirkkaaksi, näyttäen jälleen sinitaivasta ja käyden melkein viileäksi. Kerran sadepäivän jälkeen välkähti taivaalla harva, viehkeä, kaihoisa ja syvä syksyä muistuttava värihäive.

Regina tunsi, miten hänen suruunsa sekoittui kaukaisen kotiseudun kaipuuta kuin maitosuoni myrkkymereen. Muistot vakasivat hänet jälleen, valuivat hänen vereensä nuorten lehtien tuoksun mukana, joka levisi ilmaan iltahämärässä Via Balbolla. Synkät koti-ikävän puuskat kouristivat hänen rintaansa, kun hän vain kulki yli Nomentano-sillan tai Trasteveren, kun hän näki Anienen vihreän hopeaisen vedenpinnan tai Tiiberin keltaisen juovan keskellä kaupungin lähistön vihreää maisemaa, joka oli pehmeä ja yksitoikkoinen kuin ikivanha musiikki. Mutta nyt hän varsin hyvin ymmärsi tämän kaihonsa laadun: se oli turhaa pyrkimystä haaveiden valtakuntaan, jotka ehkä ainaiseksi olivat haihtuneet.

Ja kuitenkin hän nyt rakasti näitä kävelyjä, joita ennen oli sanonut »pikkuporvarien typeräksi onnellisuudeksi, he kun alistuvat kultaiseen keskinkertaisuuteensa».

Joskus näinä auringonpaisteisina iltapäivinä Regina meni Antoniota vastaan Pörssin kohdalle, ja Antonio ehdotti kävelyä toiselle puolen Trasteveren asematalon, mutta useimmiten he menivät Nomentano-sillalle. Lapsi oli usein mukana. Palvelijatar kantoi sitä käsivarrellaan, ja Antonio huvitteli juoksemalla muka tavoittaakseen kiinni Caterinan. Palvelijatar juoksi edellä, ja lapsi vavahteli ilosta ja liverteli kuin pääskynen aivan punaisena kiihkosta, kun sitä ajettiin takaa eikä saavutettu. Silloin Regina jäi astumaan jäljessä ja katseli pensasaitojen takana punoittavaa taivaanrantaa, punakukkaisia niittyjä, tuon maiseman tasaisia viivoja, joka oli yksitoikkoinen ja juhlallinen kuin sen runoilijan elämä, joka on laulanut kuolemattomia runoja, ja joka on ollut vapaa seikkailuista ja hairahduksista. Ja nähdessään Antonion juoksevan lapsen jäljessä melkein lapsellisen iloisena Regina alkoi uudelleen epäillä itseään.

* * * * *

Mutta eräänä iltana he kävelivät kahden, päämääränään Acqua Acctosa. Päästäkseen pikemmin »Kuningattaren lehtikujaan» he kulkivat kapeaa tietä tuolla puolen Porta Solariaa. Regina pysähtyi äkkiä pienen ravintolan kohdalle.

Ovi oli selällään, ja siitä näkyivät toiselle niinikään avoimelle ovelle johtavat portaat. Jälkimmäisestä ovesta näkyi ravintolan sisähuone ja sen taustassa ikkuna, johon laskeva aurinko loi hehkuaan. Tätä valoisaa taustaa vasten liikkui kaksi kevyttä varjoa, tanssiva pari, joka pyörähteli edestakaisin hanurin sävelten tahdissa.

Ovensuussa istui laiha ja kalpea, nuori, kirkassilmäinen nainen, nojaten kyynärpäätään pöydän laitaan. Hänen vaalea tukkansa sulautui valoisaan taustaan. Hän oli siinä määrin Gabrien näköinen — hänellä oli kaiken lisäksi yllään samanlainen vaaleanpunainen pusero, jollaista Gabriekin tavallisesti käytti — että Regina ensin luuli häntä Gabrieksi.

— Katsohan, eikö tuo ole Gabrie!

— Luulenpa todella, että se on hän, Antonio myönsi.

He lähestyivät ovea, ja nuori nainen, joka luuli heitä ravintolaan tulijoiksi, nousi paikaltaan. Hän oli ainakin kämmenen leveyttä pitempi Gabrieta.

Sisällä pari yhä tanssi. Regina ja Antonio kulkivat eteenpäin puhellen Gabriesta.

Siitä hetkestä alkaen Regina tunsi outoa mielenliikutusta, vaikkei hän ajatellutkaan aloittaa vastenmielistä keskustelua. Mitään erityisesti tarkoittamatta hän sanoi:

— Kerran aioin kutsua Gabrieta käymään meillä. Tyttöparka! En oikein siedä häntä, mutta minun tulee häntä sääli. Aina hän yskii ja näyttää niin heikolta.

— Kunhan hänessä ei vain olisi keuhkotauti, Antonio virkkoi välinpitämättömästi. Sitten hän vilkastui. On vaarallista antaa hänen suudella Caterinaa. Miksi et voi kärsiä häntä?

— Sentähden, että hän on häijy. Hän urkkii lakkaamatta toisten tekoja ja kuvaa ne aina huonossa valossa.

Heidän kulkiessaan edelleen Antonio tapansa mukaan piti Reginaa kädestä.

Lehtokuja aukeni heidän eteensä. Molemmin puolin näkyi plataanien runkojen lomitse maisemakuvia, joissa vallitsivat kevään sametinmehevät vihreät värit. Puutarhoissa ja puistoissa koreilivat lukemattomat kukat, ruusut ja liljat, joiden tuoksu sekoittui ruohon ja mansikoiden lemuun. Kaukana rämisivät rattaat häviten yksinäisen lehtokujan etäisessä mutkassa näkymättömiin.

— Kukahan se oli, joka jo aikaisemmin on sanonut minulle samaa Gabriesta? Antonio kysäisi näyttäen etsivän tuota nimeä muistinsa komeroista.

— Ehkä Marianna? Regina virkkoi kiireesti, hiljentäen samalla askeliaan.

— Juuri hän... luullakseni tai...

— Toinen hyvä!... tai oikeammin Gabrieta vielä paljon pahempi, Regina virkkoi katkerasti. Sentähden heistä onkin tullut hyvät ystävät.

— Huihai! Mariannaa ei voi verrata kehenkään, hän vie häijyydessä voiton kaikista, Antonio huomautti katsoen äkkiä hajamielisesti jonnekin kauas.

Silloin alkoivat lukemattomat ajatukset salaman tavoin risteillä Reginan aivoissa. Hän teki liikkeen, ikäänkuin vetääkseen kätensä pois Antonion kädestä, mutta jäykistyi samassa liikkumattomaksi ajatellessaan, että Antonio siitä voisi aavistaa hänen ajatustensa laadun.

Hänen pysytellessään näennäisen kylmänä hänen sydämensä jyskytti rajusti, kaksi, kolme... kymmenen lyöntiä... Hetki oli tullut.

Hänestä tuntui, että jokin salaperäinen olento oli mustan varjon tavoin kulkenut ohi ja iskenyt vasaralla suoraan hänen sydämeensä. Ja sydän oli nyt herännyt painajaisunen pitkällisestä horroksesta. Nyt täytyi kimmota pystyyn, ravistaa itsestään kaikki epäröiminen ja mennä perille saakka. Kävellä, puhaltaa huono ilma keuhkoista, huutaa ja ponnistaa kaikki voimansa vapautuakseen täydellisesti varjojen ja painajaisen taakasta. Muuten oli edessä vajoaminen takaisin varjoihin ja painajaisen kouristukseen, kuolema.

Päivä päivältä Regina oli odottanut tätä taistelun hetkeä, mutta oli luullut sen vielä olevan kaukana, tai oikeammin hän oli itse työntänyt sen loitos itsestään kuin katkeran maljan. Nyt, kun se vihdoinkin oli saapunut, hän tunsi salaperäistä kauhua. Ja hänen teki vielä mieli siirtää se tuonnemmaksi. Mutta jonkinlainen outo itsesuojelusvaisto, joka oli hänen omaa tahtoaan vahvempi, ajoi häntä eteenpäin ja pakotti hänet puhumaan.

Hän ei muistanut ainoaakaan sanaa niistä lauseista, joita hän oli valmistellut pitkät ajat. Antonion Mariannasta lausumasta arvostelusta hän sai johtolangan. Hän tarrautui siihen kuin köyteen, joka saattoi johdattaa hänet ulos pimeästä umpisokkelosta.

Harhailtuaan tämän sokkelon käytävissä hän oli palannut juuri siihen kohtaan, johon oli joutunut hirveän elämyksensä ensi päivänä.

— Ei! Sinä et voi kuvitellakaan — niin hän aloitti, ääni kumeana — et voi kuvitella, kuinka ilkeämielinen Gabrie on. Vielä paljoa häijympi kuin Marianna. Hän on ainakin tarkkanäköinen ja... vaikenee joskus. Gabrie sitävastoin... jollet loukkaudu, kerron sinulle jotakin, Antonio...

Antonio loi Reginaan tutkivan katseen, ja Reginakin katsoi mieheensä pitkään. Hänestä näytti siltä, että he sinä hetkenä ilman muuta ymmärsivät toistensa ajatukset. Kuitenkin hän intti.

— Ethän vain suutu?

Antonio käänsi taas katseensa suoraan eteenpäin näyttäen välinpitämättömältä, liiankin välinpitämättömältä.

— Gabrie sanoo, että sinä olet ruhtinatar Makulinan rakastaja.

Antonion kasvot hulmahtivat punaisiksi ja hänen piirteensä vääntyivät vihasta ja raivosta. Ensin hän puristi Reginan kättä, sitten hän päästi sen irti, melkein tyrkkäsi sen kauas itsestään, mulkoili silmillään ja avasi huulensa näyttäen hämmästyneeltä ja vihastuneelta.

— Sanoiko hän sinulle sellaista?

Hänen äänensä kaikui kuin torvi hiljaisella tiellä.

— Hän sanoi sen minulle.

Antonio pysähtyi. Reginakin seisahtui ja hänen sydämensä jyskytti rajusti. Antonion kädet roikkuivat hervottomina ja näyttivät hapuilevan tarttuakseen kiinni johonkin, samoin kuin suuret taiteilijat tavallisesti tekevät näytelmän jännittävimpänä hetkenä. Reginasta hän tuntui näyttelevän osaansa melkein liian hyvin, mutta samalla hän koetti olla oikeamielinen ja ajatteli:

— Jos hän on syytön, on luonnollista, että hän kiivastuu.

— Ja sinä... sinä, Antonio sanoi yhä enemmän kiivastuen, sinä et antanut häntä korville, et lyönyt häntä; päinvastoin, tänään aioit pyytää häntä käymään meillä.

— Mutta, Antonio! Regina huudahti katsellen häntä teeskennellen hämmästystä, lupasithan, ettet kiivastuisi.

— Se on totta, tämä silloin sanoi kohottaen käsivarsiaan. Mutta tuo oli niin halpamaista! Miten voit vaatia, etten raivostuisi? Jos se on pilaa, niin se on huonoa pilaa. Jos puhut tosissasi, ihmettelen tyyneyttäsi.

Antonion kasvot kalpenivat yhtä nopeasti kuin olivat punastuneetkin, mutta ne menivät luonnottoman kelmeiksi, melkein harmaiksi.

Regina ei räpäyttänyt silmäänsäkään, niin tarkkaavaisesti hän katseli miestään. Hetkeksi jo toivo, että Antonion närkästys olisi tosi vilpitöntä, täytti hänen sydämensä ilolla, ja hän antautui riemunsa valtaan kuvitellen, ettei hän ollut ainoastaan toivonut erehtyneensä, vaan että oli todella erehtynyt. Mutta silti jotakin selittämätöntä liikkui hänen mielessään. Ajatus, että hän oli erehtynyt, ei tehnyt häntä lempeäksi, vaan päinvastoin julmaksi, melkein kyynilliseksi.

— Kävellään eteenpäin, hän sanoi ivallisesti. Miksi minä olisin raivostunut siitä? Miksi olisin antanut korvapuustin Gabrielle? Ehkä hän oli oikeassa! No, mennään nyt jo! hän lisäsi yrittäen jälleen tarttua Antonion käsivarteen.

Mutta Antonio sysäsi hänet luotaan eikä hievahtanut paikaltaan.

— Jätä minut rauhaan! Siinä puheessa ei ole perää.

— Kaikki kuitenkin ovat varmoja siitä, vaikkei kukaan ole rohjennut sanoa sitä niin suoraan kuin Gabrie...

— Vai kaikki varmoja siitä?! Mutta... Regina, oletko sinäkin samaa mieltä?

— Olen.

— Sanohan, — Antonio virkkoi yhä vielä vihaisena, mutta synkemmin ja ylenkatseellisemmin, etkö siis ollenkaan häpeä?

— Mennään nyt vihdoinkin! Regina sanoi yrittämättä enää tarttua hänen käsivarteensa. Ei panna toimeen mitään kohtauksia kadulla!

Ja Regina alkoi kävellä melkein sokeana juuri samassa varjossa, josta hän oli toivonut vapautuvansa, mutta joka nyt ympäröi häntä joka taholta. Toivon hetki oli ohi. Miksi? Sitä hän ei tiennyt. Saatammeko tietää, miksi taivas äkkiä peittyy pilviin? Antonion ryhti oli kuin ainakin miehellä, jota on loukattu. Hän seurasi vaimoaan vajaan askelen päässä ja toisti vihoissaan:

— Häpeä! häpeä sentään vähän!

Mutta Regina ei enää voinut uskoa häntä viattomaksi, niinkuin ennen oli palavasti toivonut. Hän ei voinut, ei voinut!

— Siis kaikki ovat sitä mieltä! Antonio virkkoi alkaen taas kävellä Reginan vieressä, kuitenkin varoen hipaisemastakaan häntä.

— Ja tämän sinä sanot minulle näin keskellä katua, äkkiarvaamatta, ikäänkuin se olisi pelkkää pilaa. Ja sinäkin uskot sen, sanot sen minulle vasten kasvoja!

— Millä tavalla minun sitten olisi pitänyt sanoa se sinulle?

— Ainakin jo aikaisemmin!

— Entä jos olen saanut sen tietää vasta tänään, muutamia hetkiä sitten, esimerkiksi!

— Se on mahdotonta. Olit liian tyyni äsken.

— Jokainen voi vähän näytellä, Regina huomautti nauraen kouristuksentapaisesti, mikä veti posket syville kuopille.

— Muutamia hetkiä sitten! — Antonio toisti, puristi kätensä nyrkkiin ja huristeli niitä kasvojensa edessä. Miten siis voit sanoa, että kaikki uskovat sen? Saitko senkin tietää muutamia hetkiä sitten? Tuolta, tuolta — hän tapaili turhaan voimakasta herjasanaa — en tiedä miksi sanoisin tuota letukkaa. Entä etkö sinä häpeä, kun alennut olemaan tekemisissä tuollaisten halpamaisten olentojen kanssa ja kuuntelemaan heidän katalia juorujaan? Mokomien vajavaltaisten kanssa! Sinä, hän jatkoi väkinäisen ivallisesti, kaikkia toisia etevämpi, jalo nainen, hieno maailmannainen. Hieno maailmannainen! hän vielä toisti kovalla ja karkealla äänellä.

Silloin Regina heräsi. Tumma puna peitti hänen kasvonsa hiusmartoa myöten. Hänkin teki käsillään traagillisia liikkeitä.

— Älä nyt heittäydy halpamaiseksi, Antonio! hän sanoi enää katsomatta tähän. Elämä on sellaista, typerää ja poroporvarillista. Pikkutyttöjen lorut paljastavat kaikkein kamalimpia asioita, ja elämän murhenäytelmiä esitetään maantiellä, huvikävelyllä. Jos tällainen tapaus olisi kuvattu romaanissa, niin — voi kirjailijaparkaa! Häntä syytettäisiin arkipäiväisyydestä, jopa suorastaan epätodennäköisyydestä. Mutta näet itse, miten elämässä käy. Hieno nainen saa selville onnettomuutensa syyn Via San Lorenzon varrella olevan kapakan kohdalla; toisia etevämpi nainen laskeutuu kadulle sanoakseen, että hänen...

— Regina! lopeta jo! Lopeta! Antonio rukoili ja käski. Järkeilet liian paljon ja liian kylmästi uskoaksesi kaiken, minkä sanot. Se ei ole totta, sinä et voi uskoa sitä. Sano, ettet usko...

Ja Antonio koetti jälleen saada hänet käsikoukkuun, mutta nyt oli Reginan vuoro työntää luinen käsivartensa pois.

— Anna minun olla. Sellaisia te miehet olette! Jos minä olisin ollut samanlainen kuin muut naiset, toisenlainen aviovaimo, olisin odottanut sinua kotona, väijyksissä kuin tiikeri pesässään, ja olisin järjestänyt suuren kohtauksen, tuollaisen erikoisen kohtauksen, jotka ovat niin suosittuja teatterissa ja romaaninlukijoiden piireissä. Sensijaan puhun kanssasi tyynesti ja toistan asioita, jotka ovat kaikkien huulilla, enkä pyydä enempää kuin että yhdessä nauraisimme koko jutulle. Mutta sinä turvaudut suuriin ja samalla kömpelöihin sanoihin; »Etkö häpeä? Juoruja, hieno maailmannainen», j.n.e. Olen todella hieno nainen, enemmän hienoston nainen kuin muut n.s. »hienot» naiset. Minä vain en kärsi sovinnaisuutta, siinä onnettomuuteni.

— Tahdot kai, että minäkin olisin rauhallinen? Älä siis kiusaa minua näin, Regina! Epäilemättä olisi ollut parempi, että olisit järjestänyt minulle tämän kohtauksen kotona! Nyt ei puutu enää muuta kuin että olisit kaiken päälliseksi mustasukkainen.

Regina purskahti nauruun. Ja hänen naurunsa oli teeskentelemätöntä, mutta kimakkaa ja terävää, kuin ruostuneen raudan kitinää.

— Sinä hourit, hyvä ystävä! Minäkö mustasukkainen! En ikinä.

— Miksi siis sanoit, että uskot sen?

— Sanoinko niin? Se ei ole totta.

— Vakuutan, että sanoit niin.

— Sanoin uskovani, että ihmiset uskovat sen olevan totta.

— En saanut sitä käsitystä. Sitäpaitsi ihmiset aina ovat niin pahansuopia ja juorunhaluisia.

— Epäilemättä. Ihmiset ovat pahansuopia. He ovat panneet merkille, että taloudellinen asemamme äkkiä on muuttunut, että nyt saatamme elää mukavasti huolimatta vakinaisten tulojamme pienuudesta, ja heti heidän parjauksensa ja juorunsa ovat liikkeellä. Sekin selityksesi, että vasta nyt olet ruvennut keinottelemaan pörssissä, vaikka olisit voinut tehdä sen jo aikaisemmin, on omansa...

— Joutavia! Antonio keskeytti. Aikaisemmin olin yksin ja ansaitsin enemmän kuin tarvitsin. Sitäpaitsi monet luulevat, että sinä olet rikas. Ei kukaan tiedä, että pelkkä sattuma sai minut keinottelemaan pörssissä...

— Mitä tällä kaikella on asian kanssa tekemistä? Ei ihmisten ole pakko ottaa selville meidän asioittemme yksityiskohtia. Sattuma! hän toisti, ja hänen kasvonsa synkistyivät, kun hän muisti tuon _sattuman_, johon hän oli lapsellisesti uskonut, vaikka oli himmeästi vaistonnut, että se oli keksitty, taitavasti keksitty, mutta hauras valhe, kuin novellinkirjoittajan tyylitemppu.

— Mitä sille voi? Regina jatkoi uuden vihankaunan ja epäilyksen ahdistamana. Ihmiset juoruavat senkin johdosta, että joka päivä, joka hetki saa nähdä kummallisia »sattumia». Itse tiedät paremmin kuin minä, miltä näyttää arkielämän kulissien takana. Siellä vilisee häpeällisiä tekoja. Olethan itse monesti osoittanut minulle nuoria miehiä, jotka ottavat rahaa rakastajattariltaan.

Antonio ei vastannut. Regina jatkoi:

— Niinkuin sanoin: Selityksemme ja pikemminkin itse se tosiseikka, ettemme elä ainoastaan tuloistamme emmekä sinun pörssiyrityksistäsi — jotka muutoin vaativat paljon liikenevää rahaa, se peli kun kaikkien muiden tavoin tuottaa yhtä usein tappiota kuin voittoa — sekä se sinun verukkeesi, että muka olet _sen naisen_ pelkkä luottamusmies ja asiainhoitaja... kaikki se herättää epäluuloa. Totisesti, ihmiset ovat juorunhaluisia. Kaikki urkkivat, pitävät toisiaan silmällä; sitäkin taloa pidetään silmällä, älytään kaikki, epäillään kaikkea... Sinun omaisesikin... luuletko, ettei heilläkin ole epäluuloja, etteivät he tee salavihjauksia. Kerran Claretta esimerkiksi...

Tässä Regina äkkiä vaikeni melkein pelästyneenä. Hän tunsi valehtelevansa, esittäessään tosina mielikuvituksensa liioitteluja. Eikä hänen tarkoituksensa ollut valehdella. Hän pyrki totuuteen. Mutta löydetäänkö se valheen avulla? Totuus on etsittävä totuuden avulla. Sitä hän tahtoi, mutta ei voinut.

Samoinkuin kävelyllä Po-joen rantaäyräällä Antonion saapumisiltana hän tunsi nytkin, että erottava verho laskeutui heidän välilleen. He tosin näkivät toisensa, mutta eivät päässeet toisiaan lähelle; he olivat lähellä ja silti kaukana, valheen mustan verhon erottamina.

Miksi siis jatkaa tätä keskustelua, joka oli kyhätty kokoon valheen kuteista? Sanoja, pelkkiä sanoja! Jokapäiväisiä, turhia, kylmiä, halpamaisia sanoja. Totuus piili äänettömyydessä, tai korkeintaan sanoissa, joita valheelliset huulet eivät kyenneet lausumaan.

Tietoisena tästä valheellisuudestaan Regina ajatteli:

— Kun minä en rohkene lausua ajatustani, minä, jolla ei ole mitään häpeää salattavana, miten hän voisi sen tehdä? Turha on taivutella häntä, hän ei silti tunnusta. Mutta voimme kuitenkin tehdä sopimuksen. Sanon hänelle: »Ruvetaan elämään yksinkertaisesti ja vaatimattomasti, niinkuin ennen, katkaistaan kaikki yhteys _siihen naiseen_, niin ei ihmisillä ole enää mitään sanomista». Antonio palaa silloin luokseni, minun äänettömän anteeksiantoni puhdistamana, hienotunteisuuteni hellyttämänä. Ja silloin kaikki on selvää. Kuinka on mahdollista, ettei tämä onnellinen ajatus ole aikaisemmin johtunut mieleeni?

Mutta tuskin hän oli päässyt tämän »onnellisen» ajatuksen loppuun, kun se jo tuntui hänestä haaveelta, niin tyhjältä kuin hänen tavalliset romanttiset mietteensä.

Elämä oli toisenlaista, samoin todellisuus, rumaa ja alastonta, mutta se oli ainakin vilpitön kuin ruma nainen, joka ei yritä pettää ketään.

Pois kaikki harsot, pois tahratut vaatteet! Täytyi puhua keskinäiset asiat selviksi, haihduttaa kaikki jalomieliset ja ihanteelliset kuvittelut.

Näiden ajatusten temmeltäessä Reginan päässä Antonio virkkoi:

— Ja tämän kaiken sinä tiesit, mutta vaikenit! Miksi? En voi selittää sitä. Käsitän nyt yhtä ja toista, niinkuin hirvittävän huonon tuulesi viime päivinä, eräät salaviittaukset, itsepäisen kieltäytymisesi lähtemästä Albanoon. Mutta en käsitä vaikenemisesi syytä. Kuinka inhoittavaa kaikki tämä on! On totta, että ihmiset juoruavat ja ovat häijyjä, niin häijyjä, että se olisi kamalaa, ellei se samalla olisi naurettavaa. Muutoin olet oikeassa siinä, ettei kannata nostaa niin suurta melua tästä asiasta. Sellaisessa kaupungissa kuin Rooma, jossa kaikki on mahdollista, ei kukaan usko kaikkea, mitä puhutaan...

— Juuri sentähden, että kaikki tuntuu mahdolliselta Roomassa, meidän on otettava tämä asia vakavalta kannalta, Regina sanoi siihen. Minun puolestani se saattaa olla yhdentekevä, mutta oletahan että juoru saapuu minun äitini korviin sinne syrjäiseen soppeen, jossa pienimmätkin seikat paisuvat suunnattomiksi. Äitini on saanut paljon kärsiä, mutta ei ainoaakaan hänen suruaan voisi verratakaan tähän.

— Ja luuletko, ettei se koskisi yhtä kipeästi minun äitiini, jos hän uskoisi sen? Antonio huudahti melkein loukkautuneena.

— Sen käsitän hyvinkin. Mutta sinun asiasi on ajatella omaa äitiäsi, minä ajattelen omaani. Huomaat kaiketi nyt, että Roomassakin on otettava huomioon ihmisten juorut. Jos me olisimme kahden maailmassa, tuota teräväkyntistä petoa vastassa, nauraisin kaikelle. Mutta me emme ole kahden. Ajattele Caterinaa, joka pian on iso tyttö. Ajattele, jos hän saisi kuulla...

Antonio huudahti rajun tuskan kouristamana:

— Jos hän saa kuulla!... Onko se minun syyni?

Ja toistamiseen Reginasta tuntui, kuin häntä olisi viskattu kivellä keskelle otsaa. Niin, jos syyllisyyttä oli olemassa, se oli alunpitäen hänessä. Hän oli aiheuttanut sen hairahduksen, joka nyt piti heitä pauloissaan. Antonion huudahdus oli syytös, eikä puolustus.

Mutta Regina yritti silti vetää vastakynttä:

— Olet oikeassa, syy ei ole yksinomaan sinun, mutta ei yksinomaan minunkaan.

— Kuka on sanonut sitä sinun syyksesi?

— Itse olen toistanut sitä itselleni tuhat kertaa. Ei ole sellaista soimausta, jota en olisi lausunut itselleni. Lukemattomat kerrat olen sanonut: »Ellen olisi tehnyt sitä kevytmielistä tekoa, Antonio ei olisi ruvennut ponnistelemaan parantaakseen asemaamme; hän ei olisi mennyt sen naisen palvelukseen, hän ei olisi...»

— Oletko sanonut tuota itseksesi tuhat kertaa? Antonio keskeytti tarrautuen varsinkin Reginan ensimmäisiin sanoihin. Sinä kai siis olet kauan ajatellut tätä asiaa. Miksi vasta nyt puhut minulle siitä? Miksi, miksi? Sen tahtoisin tietää.

— Älä nyt taas kiivastu? Regina sanoi kyllästyneenä. Miksikö en ole sanonut sitä? Sentähden, etten ole uskonut sitä.

— Tarkoitat siis, että nyt uskot sen. Ja olet odottanut tätä hetkeä ilmaistaksesi sen minulle.

— Olen yleensä odottanut tilaisuutta...

— Tilaisuuksista ei suinkaan olisi ollut puutetta; parempia kuin tämä olisi kyllä ollut.

— Johan sanoin, etten kärsi suuria kohtauksia. En ole mikään romaanisankaritar. Joku toinen nainen olisi pannut toimeen hirvittävän kohtauksen, olisi itkien ja hosuen rukoillut sinua vannomaan, lapsesi pään kautta, että puhut totta. Minä en voi sietää sellaista. Kerran elämässäni olen ollut tyhmä ja teatterimainen. Se oli ensimmäinen kerta ja se myös jää viimeiseksi.

— Mitä kaikella tuolla on tekemistä tämän asian kanssa? Antonio tiuskaisi vuorostaan kärsimättömästi. Sinä olisit milloin tahansa voinut puhua niinkuin nyt, sinun olisi yleensä pitänyt puhua. Toistahan vielä, mitä äsken sanoit. Sanoit tuhat kertaa syyttäneesi itseäsi siitä, että olet aiheuttanut tämän... häpeällisen juorun. Mitä sillä tarkoitit?

— Etkö kuullut? Olen syyttänyt itseäni siitä, että tahtomattani, tarkoittamattani olen antanut alkuaiheen näihin juoruihin, joita sinusta nyt levitellään, pakottamalla sinut rupeamaan sen naisen palvelijaksi. Onhan luonnollista, että ihmiset sitten alkoivat epäillä. Samaa epäillään rikkaammista ja kauniimmistakin miehistä kuin sinä. Tarjotakseen sinulle paikan ruhtinatar erotti toimestaan sekä herra R:n että herra S:n. Tietystikin nämä ovat puhuneet pahaa sinusta. Ehkä juuri he panivat kiertämään nuo rumat jutut. Mutta — Regina jatkoi, palaten ensi ajatukseensa — muista, Antonio, että minä olin katunut oikkuani. Ota huomioon, että luovuin kaikista typeristä vaatimuksistani ja että tahdoin palata luoksesi, koska viimeinkin käsitin, että ollakseni onnellinen tarvitsin vain sinun rakkauttasi...

— On totta, että sanoit niin. Mutta minä en voinut siihen luottaa. Sanoit sen vain säälistä minua kohtaan. Enkä minä tahtonut sinun sääliäsi. Regina, Antonio jatkoi, vedettyään syvään henkeä, — nyt minä käyn tunteelliseksi ja tunnustan sinulle, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua rangaistukseksi siitä, etten ollut voinut tyydyttää vaatimuksiasi. Näetkös, en minäkään ole, käyttääkseni sinun puhetapaasi, samanlainen kuin ihmiset yleensä. Olenko parempi vai huonompi, se jääköön ratkaisematta. Enhän ole niin etevä kuin sinä — hänen äänensä värähteli katkeruudesta ja surusta — olen pikemmin keskitasoa alempana, poroporvari. Olethan monesti syöttänyt sitä minulle. Mutta juuri sentähden... niin, mitä aloinkaan sanoa?

Outo surumielinen ja samalla katkera tunne valtasi Reginankin, ja hän jo kääntyi Antonioon päin aikoen sanoa jotakin pisteliästä. Mutta nähdessään tämän tuhkanharmaat, alakuloiset kasvot, hän ei rohjennut puhua.

Mitä hän muutoin olisi sanonutkaan? Mitä hyödytti jatkaa tätä kiertelyä heidän hairahduksensa umpisokkelon ympärillä, jonka sisään ei kumpikaan uskaltanut tunkeutua!

Antonio jatkoi: