Part 2

— Mitä haluatte? Regina kysyi kiusaantuneena. Ja hän ummisti silmänsä ja istuutui suunnattoman suureen nojatuoliin, joita oli kasattu huoneeseen.

Anna rouva meni vuoteen ääreen yhä ähkien ja huokaillen.

— Voi! voi! hän valitti surkeasti, tuo palvelusväki ei osaa tehdä mitään. Suo anteeksi, tyttäreni.

— Mitä sitten on tapahtunut? Antonio kysyi puoleksi riisuutuneena.

— Eihän vuode ole kunnossa! vanha rouva huudahti pudistellessaan pieluksia ja painellessaan niitä vasten lihavaa, läähättävää poveaan.

Hän hääri siinä, kohenteli peitteitä, tutki yöpöytiä, tarkasti vesikarahvin.

Regina odotti anopin poistumista päästäkseen riisuutumaan. Vaipuneena nojatuoliin, silmät ummessa, kädet rentoina polvilla hän kuuli vanhan naisen laahustelevat askelet ja huohottavan hengityksen ja ajatteli kammoten huomista.

— Huomenna jälleen, ylihuomenna taaskin, ja sitten yhä edelleen olen tekemisissä näiden ihmisten kanssa! Se on kauheata!

— Missä yöpaita on? Antonio kysyi, ja alushousut?

Regina avasi silmänsä, nousi ja alkoi hakea matkalaukusta. Äkkiä hän kuuli takanaan vanhan naisen raskaan ähkivän hengityksen.

— Kyllä minä haen ne, tyttäreni. Mene vain riisuutumaan. Haen sinunkin yöpukusi.

— Älkää vaivautuko, Regina pyyteli. Kyllä itse etsin.

— Ei! ei! Anna minun vain hakea, ja rupea sinä riisuutumaan.

— En rupea.

— Sillävälin minä esitän balettia! Antonio virkahti alkaen hypähdellä. Hänellä oli hyvin kehittynyt vartalo; hän oli notkea kuin klovni.

— Mitä ajatteletkaan, tyttäreni? Eiväthän nämä ole yöpaitoja, vaan yöhousuja. Kas tässä näyttää olevan Antonion yöpaita. Entä omasi? Kas, se on flanellia. Eikö se tunnu karkealta ihoa vasten? Sinun kotiseudullasi kai on hyvin kylmä? Täälläkin on kylmä, kun tuuli puhaltaa pohjoisesta. Kolme päivää se puhaltaa... Onpa siinä kaunis pitsi! Oletko itse tehnyt sen? Kuulehan...

Regina ei nähnyt eikä kuunnellut enää. Hänet valtasi raivo vanhan naisen kaivellessa matkalaukkuja ja tutkiessa uteliaasti jokaista vaatekappaletta. Äkkiä Antonio, joka hypähteli nojatuolien ympärillä, tarttui Reginaan ja tempasi hänet mukaansa.

— Voi, nuori vaimo huudahti pannen alakuloisen vastalauseensa, olisi vihdoinkin aika jättää minut rauhaan!

Vanha nainen ei ymmärtänyt yskää. Hän järjesti kaiken paikoilleen matkalaukuissa, sitten hän lähestyi Reginaa ja suuteli häntä. Ja viimeinkin hän poistui, ja lopultakin Regina oli kahden Antonion kanssa, mutta se ei enää tuottanut hänelle lohdutusta. Hän riisuutui ja laskeutui vuoteeseen; ja tuo iso, jykevä vuode oli kova, kylmä ja leveä kuin joen uoma! Hänestä tuntui, kuin hän olisi joutunut haaksirikkoon; avatut matkalaukut, hatturasiat, ikkunaverhot ja vastenmieliset huonekalut näyttivät kelluvan hänen ympärillään. Hänen yläpuolellaan riippui tukahduttava, harmaa katto, joka muistutti sadepilvien peittämää taivasta. Yön hiljaisuudessa kuului kaukaa, jostakin oudosta salaperäisestä paikasta, sekavia hälyääniä. Arduinan typerä nauru ja Clarettan hysteerinen ääni kaikuivat vielä viereisistä huoneista. Ja kaikkien noiden läheisten ja kaukaisten äänien ohella Regina erotti yöjunan valittavan vihellyksen, joka hänestä kajahti kuin ennen usein jossakin kaukana täältä kuultu huuto, joka kutsui, houkutteli ja rukoili... mitä? Sitä hän ei tiennyt, eikä muistanut, mutta tiesi varmasti kuulleensa tuon huudon, joka nyt korvia viiltäen kaikui yksistään häntä varten etsien häntä tuosta suuresta, vieraasta kaupungista, toistaen hänelle ihmeellisiä, viehkeitä ja samalla sydäntäsärkeviä asioita...

— Siis vihdoinkin! Missä oletkaan? Antonio kysyi. Olethan eksynyt loppumattomaan erämaahan. Kuinka kylmät sinun kätesi ovatkaan! Sinähän väriset, onko sinun vilu?

— Ei ole.

— Miksi siis väriset? mies kysyi ääni muuttuneena. Oletko tyytymätön, Regina?

Hän ei vastannut.

— Etkö ole tyytyväinen?

— Olen väsynyt, Regina vastasi silmät ummessa. Tunnen vielä junan tärinän ruumiissani. Kuuletko sinäkin vihellystä?... Ah, hän jatkoi kuin unessa, nyt tunnen sen. Se muistuttaa pienen Po-jokilaivan vihellystä. Voi jos saisi matkustaa pois täältä...

— Tuskin olet saapunut perille, kun jo tahdot matkustaa pois! Antonio huomautti. Hänen äänensä kuulosti leikilliseltä, mutta samalla hiukan katkeralta.

Regina ei vastannut. Antonio luuli hänen jo nukkuvan ja pysyi liikkumatta peläten herättävänsä hänet. Mutta äkkiä hän kuuli Reginan nauravan ja tuli siitä hyvin iloiseksi.

— Mille naurat? hän kysyi puristaen vaimonsa kättä, joka alkoi lämmetä.

— Tuo »virkamies!»... Haudankaivaja... Regina mutisi tuntuen vielä näkevän unta. Jos sisareni Toseana olisi kuullut sen, niin kyllä hän olisi nauranut!

— Niin, Antonio tuumi, _siellä_ hänen ajatuksensa aina ovat.

* * * * *

Paljoa myöhemmin Antonio uskoi Reginalle, ettei hän ollut voinut nukkua sinä yönä. Hän olisi tahtonut kysyä, mitä Regina piti hänen äidistään ja muista omaisistaan. Mutta hän ei rohjennut kysyä, sillä hän vaistosi epämääräisesti, ettei Reginan vastaus olisi ollut suora.

Nyt hänkin kuuli vihellyksen, joka saapui Reginan korviin hänen ollessaan vaipuneena horroksiin ja joka tuuditti häntä muistojen ja toiveiden unelmiin.

— Lähteä pois! Hän uneksii jo poislähtemisestä, Antonio ajatteli katkerasti.

Ja äkkiä hänessä heräsi kiihkeä tyytymättömyyden tunne, kun hän muisteli Reginan käyttäytymistä; se oli ollut kylmää, surumielistä, väliin ylenkatseellista ensi hetkinä seurusteltaessa uusien omaisten kanssa. Ja vaikka Antonio tajusi, että ylipääsemätön kuilu erotti heidät tuosta viisaasta, hienosta ja jalompirotuisesta olennosta, jonka hän oli rohjennut ottaa vaimokseen, hän ajatteli:

— Mutta hän tiesi sen hyvin! Kerroinhan hänelle kaikki, sanoin suoraan, että olemme virkailijaperhe, joka polveutuu virkailijoista. Äitini oli emännöitsijä, kälyni on hupsu, joka ei tee pahaa kenellekään. Ja Regina sanoi, että se kaikki oli yhdentekevää; hän rakasti minua, ja se riitti. Mitä hän siis tahtoo?

Antonio tunsi mieletöntä halua sysätä hänet luotaan, työntää hänet pois vierestään tässä isossa kylmässä vuoteessa, joka tuntui loppumattoman avaralta. Mutta nainen oli niin hento, niin heikko, niin kylmä levätessään hänen lämpöisellä, sykähtelevällä povellaan!

— Tein väärin, kun toin hänet tähän taloon! Minun olisi pitänyt laittaa oma pieni kotimme kuntoon ja viedä hänet sinne suoraa päätä. Nyt hän on kuin juurineen irti nyhdetty kukka, joka heti on istutettava suotuisaan maaperään.

Hän katseli vaimoaan syvän hellyyden valtaamana ja pysyi liikkumatta, jotta ei olisi häirinnyt unta, joka oli laskeutunut tämän väsymyksen ja kotikallion ylle.

II

Herätessään seuraavana aamuna Regina huomasi olevansa yksin isossa kovassa vuoteessa.

Satoi vettä. Harmaa ja kolkko hämärä lisäsi huoneen alakuloisuutta. Ulkona ajoneuvot rämisivät, raitiovaunut porhalsivat kirskuen ohi kuin pauhaava myrsky, mikä Reginassa herätti vastustamatonta synkkämielisyyttä. Hänestä tuntui kuin koko kaupunki, josta kuului tuhansia eri ääniä, olisi ollut rajuilman järkyttämä. Kaikki oli kuin työn rasittaman tukalan elämän jyskettä, joka kaikui kesken lakkaamatta pimeässä virtaavan sateen ropinan.

Hän katseli huoneessa ympärilleen tirkistellen erottaakseen esineet.

Niin, kaikki oli mauttoman yksinkertaista, sekin kangas, josta pielukset ja raidit oli tehty; ne oli koristettu karkeilla pitseillä. Ja tuo harmaa katto ja kolme pimeää ikkunaa, varsinkin vuoteen jalkapäässä oleva, näyttivät kaameilta.

Ja missä Antonio oli? Huonotuulisena Regina paheksui, että tämä oli noussut niin hiljaa, ettei hän herännyt, ja jättänyt hänet yksikseen tähän äärettömään, outoon vuoteeseen. Mutta seuraavassa tuokiossa ovea raoitettiin varovasti ja Antonia kurkisti sisään.

— Kas vain! hän sanoi veitikkamaisen hyväilevästi nähdessään Reginan jo olevan valveilla, johan silmäterät ovat näkyvissä.

Antonio tuli huoneeseen, harppasi notkeasti vuoteen ääreen ja painoi suoraa päätä suudelman Reginan huulille.

— Oletpa jo hereillä, linnunpoikaseni, oikein hereillä.

— Siltä tuntuu! Regina vastasi ääni hiukan käheänä, kietoen käsivartensa miehensä kaulaan. Sataako siellä?

— Sataa, ikävä kyllä! Antonio vastasi huoaten teeskennellyn syvään. Mutta pian se lakkaa.

— Toivottavasti! Avaa ikkunaluukut.

— Tänään on sunnuntai, Antonio virkkoi mennessään avaamaan ikkunaluukkuja. Roomassa näet sataa joka sunnuntai, se johtuu kirouksesta, jonka paavi on singahduttanut italialaiseen virkavaltaisuuteen. Mutta jo riittäisi täksi päiväksi; varmaankin sade pian lakkaa. Jäähän vuoteeseen vielä hetkeksi: lähden sanomaan, että tuovat sinulle kahvia.

— Älä toki! Regina huudahti säikähtäen ajatellessaan, että anoppi jälleen ilmestyisi heidän huoneeseensa. Nousen heti paikalla. Aion kirjoittaa kotiin.

— Lähdemme kävelylle, heti kun herkeää satamasta, Antonio ilmoitti. Jollei sinulla ole mitään sitä vastaan, Gaspare tulee mukaan. Hän on perehtynyt arkeologiaan: lähdemme Forumille.

— Forumille! Regina toisti vilkastuen ja kovin iloisena.

— Niin, rakkaani, Forumille! Ajattelehan: Forumille. Tiedäthän, missä nyt olemme.

Regina hymyili hänelle sanomatta mitään. Antoniolla oli yllään toinen puku, hän oli ottanut puhtaan, kiiltävän kauluksen ja sitonut kaulaansa hienon, vihertävän kravattinauhan. Hän oli kähertänyt viiksensä; hän oli nuorekkaan raikas, virkeä, kiehtovan kaunis.

Päivänvalo oli tullut hänen mukanaan, ja Regina katseli häntä rakkautta uhkuen, riemuiten. Hän veti Antonion povelleen ja suuteli hänen hiuksiaan, joista levisi omituinen tuoksu — poltettujen kukkien tuoksua — niin Reginan oli tapana sanoa. Sitten hän oli kuiskaavinaan jotakin hänen korvaansa, mutta päästikin sensijaan pienen iloisen lapsellisen huudahduksen. Ja Antonio oli säpsähtävinään, uhkasi ja pudisti häntä. Ja he nauroivat, laskivat leikkiä ja unohtivat kaiken paitsi onneansa.

— Missä oletkaan herännyt, pikku jänöseni? Antonio kysyi käyttäen hyväilynimeä, jonka oli kuullut Reginan kotiseudulla, jossa oli toiminut kolme kuukautta salaisena komissaarina. Sanopas missä? Eilen tähän aikaan olimme Parmassa, tänään olemme täällä. Ajattelehan, millainen matka! Ja kolme kuukautta sitten emme edes tunteneet toisiamme! Muistatko sen päivän, jona tutustuimme toisiimme joen rantaäyräällä? Aurinko oli veripunaisena metsän takana! Opettaja katseli meitä ja hymyili: luultavasti hän jo silloin aavisti, että meistä tulisi pari.

— Saanko luvan esittää: herra Antonio Venutelli, valtiovarain ministeriön alisihteeri; jalosukuinen neiti Regina Tagliamari, Antonio jatkoi matkien vanhan opettajan nenä-ääntä, joka oli järjestänyt hänen ensi kohtaamisensa Reginan kanssa. Hän on todellinen kuningatar — Regina — hyvyydessä ja älykkyydessä, kyllin arvokas hallitsemaan ikuisessa kaupungissa. Voi verraton Rooma! Sinne matkustetaan, sinne jäädään.

— Vanhus parka! Regina sanoi käyden jälleen vakavaksi. Varmaankin saamme kiittää häntä ensi kohtaamisestamme.

— Mitähän nyt sanovat sinun kotonasi? Luultavasti näin: 'Nyt Regina on Roomassa, mutta venyy vielä vuoteessa, laiskuri, joka ei edes ole käynyt aamumessussa. Olla Roomassa, ja jäädä pois messusta!'

— Niin, sanohan muuta! Regina virkahti läiskäyttäen yhteen kätensä ja matkien miehensä hiukan lystikästä äänenpainoa. Mutta hän ei enää ollut iloinen. Rakas näky raateli hänen sydäntään; hän näki äitinsä, hyvän ja hienon äitinsä, sievän pikkusisarensa ja pienen veljensä, lemmikkinsä, lähtemässä aamukirkkoon. Rantaäyräällä kohoava kotihuvila jäi tyhjäksi sumuun ja poppelien keskeen kuin satutalo näyttämön taustassa. Sisällä hehkui valkea isossa kamiinassa, pieni musta kissanpoikanen loikoi katsellen tuleen. Barattan taulussa väikkyi harmahtavia ja punahohteisia välkkeitä, jotka loivat siihen haaveellisen tunnelman.

Hopeanheleä kello kalkatti koleassa aamuilmassa, ja usvaisen taivaan alla levisi pohjoisseutujen maisema, jonka halki kiemurteli iso joki, sinervän jättiläissuonen tavoin keskellä talvisen tasangon valkeaa povea. Vallitsi hiljaisuus, ääretön salaperäisyys, unelmausva.

Tästä kotikaihon loihtimasta näystä, joka kuitenkin tuotti alakuloisuuden sekaista nautintoa sen miehen hyväilyjen lomassa, jonka tähden Regina oli luopunut kaikesta, hänet tempasi todellisuuteen Anna rouva, joka varovaisesti hiipi sisään. Vanha nainen lähestyi puuskuttaen ja huokaillen, hiukset tavallista mustempina ja öljystä kiiltävämpinä, pyöreänä ja pulleana punaisessa aamupuvussaan. Regina punastui, otti pois käsivartensa Antonion kaulasta ja tempasi nopeasti peitteen päälleen.

— Mitä sinä teet? nuori aviomies ihmetteli kohottaen peitettä. Näytä vain kauniita käsivarsiasi! Katsohan, äiti, kuinka valkoinen minun Reginani on!

— Ei! Ei! Anna minun olla rauhassa! Regina virkkoi piilottautuen peitteen alle.

Mutta vanha rouva tuli lähemmäksi, auttoi Antoniota avaamaan hänen yöpaitansa hihansuiden nappeja ja siveli sormellaan nuoren rouvan hentoja, valkoisia käsivarsia.

— Ohhoh, hän huokasi. Jumala siunatkoon sinua. Oletpa todella kaunis!

— Mutta Herran nimessä, jättäkää minut rauhaan! Regina huudahti silti mielissään.

— Eikö totta, hän on todella kaunis? Antonio toisteli suudellessaan hänen siroja käsivarsiaan.

— Kaunis ja siro! Suurenmoinen! anoppi vakuutti tyytyväisenä, ikäänkuin Regina olisi ollut hänen itsensä synnyttämä lapsi. Minäkin olin kerran valkoinen ja siromuotoinen! Nyt olen vanha, mutta nuorena minäkin olin siro.

— Kyllä kai! Regina ajatteli katsellessaan anopin isoja käsiä, jotka olivat ruskeat ja pykineet ja haisivat sipulille.

— Tahdotko kahvia? Vai ehkä maitoa? Lähden heti noutamaan kahvia, maitoa, leivoksen ja kermaa...

— Kiitos vain, en tahdo mitään.

— Nouse jo! Antonio sanoi. Sade alkaa hellittää. Lähdetään kaupungille.

— Aiotko viedä hänet ulos tällaisella ilmalla? anoppi vastusteli. Oletko hullu! Hänen täytyy jäädä vuoteeseen. Kun minä olin nuori — hän kääntyi Reginaan päin — minun oli tapana loikoa vuoteessa kaiket aamupäivät. Mutta ajat ovat nyt muuttuneet. Silloin piiat olivat luotettavia, työteliäitä ja järkeviä, ja perheenemäntä saattoi elää kuin hieno rouva ainakin, vaikkei ollutkaan sellainen. Minäkin saatoin, Jumalan kiitos, tehdä niin...

— Ja voitte kai edelleenkin! Eihän mikään estä, Regina sanoi ystävällisesti.

— Herranen aika! Vielä mitä, kun nämä nykyajan piiat ovat sellaisia! Näpisteleviä, kieroja ja kiittämättömiä! He ovat elämämme onnettomuus, myrkyttävät onnemme. Ennen olin heihin kiintynyt kuin perheen jäseniin. Nyt en enää, sillä he eivät ansaitse sitä. Tämäkin, joka minulla parastaikaa on, aiheuttaa minulle todellisia sydämenkouristuksia sillä mieliharmilla, jota hänen tähtensä saan kärsiä.

— Nouse jo! Antonio toisti.

Mutta Regina ei tahtonut nousta, ennenkuin he olivat jättäneet hänet yksikseen. Silloin hän hypähti vuoteesta ja jäi hetkiseksi seisomaan pitkässä yöpaidassaan harmahtavan päivän valuessa sisään kolmesta kammottavasta ikkunasta. Hän katseli epätoivoissaan huoneeseen sinne tänne koottujen esineiden sekasotkua, ja siinä värjötellessään hän teki ikävän havainnon: Roomassa oli kylmempi kuin hänen kotiseudullaan!

Hän pukeutui ja peseytyi kiireesti. Kaikki oli epämukavaa, pesupöydästä kaappia myöten, jonka ovikuvastin oli paksun verhon peitossa. Hän kohotti verhoa. Ja katsoessaan kuvastimeen hän huomasi kasvonsa kalpeiksi, muodottomiksi, rumiksi, ja hänen mielialansa sumeni entistään matalammaksi.

Antonio, joka oli huomannut Reginan viipymisen, tuli taas huoneeseen. Regina oli omavaltaisesti nostanut kaikki ikkunaverhot ja järjesteli matkalaukkujaan.

— Tule jo, mitä teetkään? Antonio kysyi vähän kärsimättömänä. Hän tarttui Reginan käteen ja veti hänet ruokasaliin, jossa Anna rouva odotti häntä pöydän ääressä; se oli katettu kahdelle, mutta siinä olisi ollut riittävästi ruokaa kymmenelle.

— Tahtoisin vain hiukan kahvia ilman kermaa, Regina huomautti.

— Vain mustaa kahvia? Oletko hupsu, rakkaani! Roomassa täytyy syödä. Tässä saat mustaa kahvia. Tahdotko siihen sekaan vähän konjakkia?

— En; en pidä siitä.

— Koeta kuitenkin. Saatpa nähdä, että se maistuu hyvältä.

— Kiitos, en huoli.

— No ota nyt kuitenkin, muuten olen pahoillani.

Reginan oli pakko juoda kahvia konjakin kera, senjälkeen kermansekaista kahvia, syödä leivos, voileipää, keksiä ja taas leipää. Lopuksi hän sai kyyneleet silmiinsä. Anopin tyrkyttely vaivasi häntä. Lohduttaakseen häntä Anna rouva kysyi, tahtoiko hän kupin lihalientä ja palasen kananpoikaa.

— Tahdotteko ottaa minut hengiltä? Regina huudahti hullunkurisen epätoivoisesti.

Antonio söi ja nauroi.

Onneksi keittiöstä kuului räminää, jolloin Anna rouva kiiruhti pois ruokailuhuoneesta hengästyen ja vaappuen avarassa punaisessa aamupuvussaan. Regina palasi silloin huoneeseensa, otti kauniin valkoisen kaulaliinan, pani päähänsä vaaleanpunaisella nauhalla koristetun pienen hatun, joka hänen mielestään oli hieno, ja sirotteli ihojauhetta kasvoihinsa. Hänestä tuntui, että kaikki varmaan katselisivat häntä, niinkuin siellä kotipuolessa.

— Katsokaahan, kuinka kaunis Reginani on! Antonio sanoi puoleksi vakavasti, puoleksi leikillisesti, kun Regina näyttäytyi ruokailuhuoneen ovessa. Ja katsokaa tuota somaa pientä hattua!

Gaspare odotti ovella, yllään uusi päällystakki, pyylevänä, punoittavana ja miettivänä. Hän vilkaisi Reginaan ja virkkoi vakavasti:

— Hattusi on kuin pääskysen pesä!

— Mitä sinä kykenet hattuja arvostelemaan, sinä, joka et koskaan katsele naisia!

— En mene koskaan naimisiin, Gaspare selitti, mutta jos sellainen onnettomuus minua koittaisi, en ikinä kärsisi naurettavaa esiintymistä.

— Onnettomuudenko esiintymistä naurettavana? Regina kysyi ivallisesti.

Gaspare ei alentunut vastaamaan.

He lähtivät kaupungille. Regina ei voinut koskaan antaa anteeksi Antoniolle, että hän salli Gasparen tulla mukaan heidän ensi kävelylleen Roomassa.

— Kuljemme Via Cavouria Forumille, ja palaamme Piazza Venezian ja Via Nazionalen kautta, Antonio ehdotti katsottuaan kelloaan; päivää on jo kulunut pitkältä.

Ilma selkeni. Via Torinon varrella olevien puutarhojen puista tippui isoja, kimmeltäviä vesipisaroita. Vielä kosteana, harmaana ja punahohteisena, portaat sateesta kiiltäen, Santa Maria Maggiore-kirkko erottui sinisestä taivaan taustasta kohoten etäällä kuin vuoren huipulla.

— Santa Maria Maggiore, Gaspare huomautti viitaten sateensuojallaan kirkkoon päin.

Regina katsahti siihen välinpitämättömästi. Hänen mielestään tuo iso kirkko oli ruma.

He kääntyivät Via Cavourille. Katukivitys kuivi kuivamistaan, ja Regina huomautti, etteivät kivet olleet kiiltäviä, jommoisilta ne olivat näyttäneet ensimmäisenä iltana.

— Se vielä puuttuisi! Gaspare virkkoi karahdutellen kurkkuaan ja kääntyen sylkemään. Naisväki näkee aina asiat nurinkurisina, aina toisenlaisina kuin ne ovat todellisuudessa.

— Usein miehetkin! Regina puolustautui.

— Useammin miehet kuin naiset! Antonio säesti miellyttääkseen Reginaa.

— Joskus kylläkin, kieltämättä! Gaspare virkkoi ilkeästi hymyillen.

Vaikka Antonio aikaisemmin oli kertonut, että Gaspare oli »erikoinen tyyppi», langon äreä puhetapa suututti Reginaa. Mutta ennenpitkää hän sai muuta ajattelemista syventyessään katselemaan kaikkea uutta ympärillään.

Päivä kirkastui kirkastumistaan. Muutamat hopeiset hattarat piirsivät vielä vakojaan taivaan kanteen. Ihmisiä kiiti ohi sateensuoja kainalossa. Paistettujen kastanjojen haju levisi kosteaan ilmaan. Niin, tuo leveä, valoisa katu oli todella suurenmoinen. Myymälän ikkunassa näkyi viisi naistenhattua, jotka kiinnittivät Reginan huomiota enemmän kuin Santa Maria Maggiore-kirkko. Mutta äkkiä veljekset poikkesivat Via Cavourilta toiselle kadulle. Tämä katu oli kolkko, sen varrella oli vanhoja taloja ja riippuvia puutarhoja, jotka oli istutettu raunioiksi sortuneiden muurien harjalle. Katu nousi ja laski, siinä ei ollut jalkakäytäviä eikä myymälöitä, ja sillä kuhisi repaleinen ja likainen joukko kaupustelijoita, vihannesten myyjiä ja katupoikia. Tätä kurjaa katua he kulkivat pitkän matkaa, eikä siitä näyttänyt ollenkaan loppua tulevankaan. Regina väsyi, nojasi Antonion käsivarteen ja alkoi tuntea itsensä synkän surumieliseksi. Oliko tämä Rooma?

Antonio ja Gaspare kuvittelivat, että Regina jaksoi kävellä yhteen menoon tämän pitkän matkan niinkuin he, ja laahasivat hänet Forumille asti, jossa hän silmät väsymyksestä himmeinä näki edessään vain kosteiden raunioiden täyttämän torin, synkän, hautausmaata muistuttavan paikan, jota pilvet katselivat sinitaivaalta luoden holvikaarille ja pylväille tummia varjoharsojaan. Gaspare selitteli, mutta Regina ei kuunnellut. Joukko lornjettien läpi tirkisteleviä englantilaisia naisia, joiden hameet oli nostettu korkeammalle hakaneuloilla, loi vähän eloisuutta äärettömän hautausmaan tapaisen järkyttävään autiuteen. Ja kunniakkaat muinaisjäännökset, jotka olivat vielä märkinä sateesta, näyttivät Reginasta jättiläisluilta, jotka oli kaivanut esille utelias, lapsellinen kansa, vain huvikseen häpäisten kuolleen kulttuurin jättiläishautaa.

Forumilta Venutellin veljekset palasivat Piazza Venezian tietä. Oli jo melkein keskipäivä. Väkijoukko ryntäsi raitiovaunuihin. Ihmisvirta, enimmäkseen hienoja herroja, solui Via Nazionalea alas, levisi aukiolle, piazzalle ja tulvi edelleen Corsolle. Raitiovaunujen, autojen, ajopelien ja äänten sekava humu täytti ilman, joka huolimatta kosteudesta säteili kirkasta valoa. Regina oli kuin huumautunut; hän ei nähnyt kauas, mutta nyt hän erotti epäselvästi lähimmätkin esineet, tyrmistyneenä taukoamattomasta, tuhansien äänien muodostamasta katumelusta, josta erottuvat autojen törähdykset kuulostivat hänestä pakenevien petojen kiljunnalta ja herättivät hänessä melkein kauhistusta.

Silmät laajentuneina hän tuijotti torille väkijoukon aallehtimisen hypnotisoimana. Sitten hän katsoi ilmaan, ja hänestä tuntui kuin puhelinlankaverkko olisi pimentänyt taivaan, jolla liiti hohtelevia pilviä. Mutta väsynyt ja alakuloinen kuin oli, hän kuvitteli, ettei tämä kaikki ihmetyttänyt häntä. Naisten hieno ulkoasu kiinnitti enimmin hänen oudoksuvaa huomiotaan; se herätti hänessä sekä kateutta että vastenmielisyyttä. Olihan vallan mahdotonta, että naiset olisivat syntymästä saakka olleet näin soreakasvuisia ja kauniita. Heidän puvuissaan oli varmaankin täytettä, ja heidän kasvoihinsa sivelty ihomaalia. Hän tiesi varsin hyvin, kuinka paljon turmeltuneisuutta, vilppiä ja salaista kurjuutta piili tuossa ihmisjoukossa, jonka ensi kosketus, tuona usvaisena syysaamuna, metallilankaverkon alla hänessä herätti salaperäistä inhoa ja sääliä.

— Ajetaan kotiin! Antonio ehdotti nähdessään vaimonsa kasvoissa kuvastuvan yhä suuremman väsymyksen.

— Miksi emme nouse raitiovaunuun? Gaspare ihmetteli.

Antonio vastasi, että ajurilla pääsi pikemmin perille, mutta tosiasiassa hän sanoi sen osoittaakseen ainakin tänä ensimmäisenä päivänä Reginalle ritarillista kohteliaisuutta. Gaspare pysyi sitkeästi mielipiteessään, että he lähtisivät raitiovaunussa.

— Mennään jalan, Regina sanoi.

— Et tiedä, mitä puhut. Etkö huomaa, että menehdyt väsymyksestä! lanko huudahti.

— Otetaan sitten ajuri, Regina virkkoi kiusoittaakseen häntä.

— Olettepa aika aristokraatteja! tuo kursailematon naisvihaaja ärähti.

He ottivat ajurin ja palasivat Via Nazionalen kautta, joka alkoi tyhjentyä väestä.

Hopeisena hohtavan taivaan vaaleassa valossa Piazza Ferminin autereisessa taustassa suihkulähteen pulppuileva vesi näytti suunnattoman suurelta kristallikukalta. Sinä hetkenä, alakuloisen taivaan alla, etäisyys suurenmoisena taustana, katu, joka vähitellen tyhjeni ihmisistä ja näytti uinailevan, oli harvinaisen kaunis näky. Antonio katsoi Reginaan, nähdäkseen vihdoinkin hänen silmissään ihailun välkkeen. Mutta nuo suuret silmät olivat täynnä väsymystä ja varjoa, tarkastivat vain ohikiitäviä myymälöiden nimikilpiä, eivätkä kiinnittäneet huomiota muuhun.

Kun he tulivat lähelle Via Napolia, Antonio sanoi:

— Saammepa nähdä, tunnetko, mikä näistä poikkikaduista on meidän, pikku Reginani.

— Tältä taholta en vielä ole nähnyt sitä, ja vaikka olisinkin nähnyt, en tuntisi sitä ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua. Tiedäthän, kuinka likinäköinen olen.

— Etkä muutoin kiinnitä huomiota sellaisiin.

— Ehkä en. Mitäpä siitä muutoin olisi hyötyä.

— Mitä silmistä yleensä on hyötyä? Gaspare sanoi väliin.

— Niin saattaa todella kysyä. Kuinka suuresti ne pettävät! Regina huomautti. Mutta Gaspare ei näyttänyt oivaltavan hänen ajatustaan, vaan sylkäisi rattailta kadulle, ajatellen, että kaikki naiset ovat joko typeriä tai keimailevia.

Siitä päivästä alkaen hän harkitsi Reginan kuuluvan »naisidioottien sakkiin» — tämä oli hänen keksimänsä nimitys — Arduinan, piian ja muiden tuttavapiirinsä naisten joukkoon. Voimakas elinkautinen molemminpuolinen ylenkatse vallitsi siitä hetkestä alkaen langon ja kälyn välillä.

Aamiaisen aikana, jonka Anna rouva sanoi olevan valmiin »heti paikalla», vaikka sitä täytyi odottaa puoli tuntia, Reginan täytyi tarkoin kertoa anopilleen kaikki, mitä oli nähnyt. Sillävälin kaikki kolme veljestä pohtivat politiikkaa. Heidän vakaumuksensa erosivat suuresti toisistaan.

Gaspare oli piintynyt, tinkimätön, armoton, vanhoillinen, Massimo tolstoilainen sosialisti, joka vihasi sotalaitosta yhtä kiihkeästi kuin veljensä vapautta ja naisia, Antoni taas oli vapaamielinen, hieman opportunisti.

Anna rouva otti innokkaasti osaa kolmen poikansa keskusteluun. Jos he esimerkiksi mainitsivat jonkun puoluemiehen nimen, vanha rouva heti lateli kyseellisen henkilön avioliittotarinan tai kertoi, kuka hänen rakastajattarensa oli. Ja hänellä tuntui olevan kaikesta hyvin tarkat tiedot.

Aamiaisen jälkeen Regina sulkeutui huoneeseensa, paneutui pitkäkseen ja nukahti. Herätessään hän kuuli, että taaskin satoi rankasti. Jälleen hän oli yksin isossa, kovassa vuoteessa harmaan katon alla, kylmän huoneen kolkossa hämärässä, ja hänet valtasi surumielisyys, melkeinpä epätoivo. Hän nousi kirjoittamaan kirjettä kotiin. Antonio vei hänet Anna rouvan huoneessa olevan kirjoituspöydän ääreen, ja Regina alkoi kirjoittaa:

»Sataa. Olen hyvin alakuloinen...»

Mutta oliko hän mieletön? Miksi tehdä äiti surulliseksi hyödyttömillä valituksilla?

— Olenhan itse halunnut tätä, hän ajatteli repien rikki paperiarkin. — Kuka pakotti minua vaihtamaan asemaani, luopumaan omaisistani ja kotiseudustani? Nyt olen yksin. Yksin! Vaikka valitankin, ei kukaan ymmärrä minua.

Hän nojasi kirjoituspöytään ja alkoi katkerasti järkeillä:

— Onko minulla oikeutta valittaa? Ei ole. Sitäpaitsi on turha valittaa, kun syy on itsessämme. Mieleni on sairas: pensas on nyhdetty irti paikasta, jossa se on syntynyt, ja pieninkin sysäys raatelee sitä. Miksi valittaisin? Kelle valittaisin? Ja mitä se hyödyttäisi? Eihän mikään voi parantaa minua tällä haavaa, ei edes Antonion rakkaus. Sade taukoaa, tulee kaunis ilma, saan oman kodin, jossa minun ei tarvitse alistua seurustelemaan kenenkään kanssa. Mutta olenko silloinkaan tyytyväinen? Kuka sen tietää? Mutta mitä se muutoin merkitsee? Täytyy ottaa elämä sellaisena kuin se on ja järjestää niin, että saa elää _yksin_. En käsitä tuota raivoisaa _seuran_ tarvetta, joka meillä kaikilla on. Onko mahdoton elää yksin? Eikö se olisi parempi? Emmekö itse ole paras seuramme? Muutoin, niin hän päätteli, kaikki menee ohi; meidän kaikkien täytyy kuolla.

Hän aikoi alistua kohtaloonsa ja lähettää omaisilleen kirjeen täynnä hurskaita valheita. Mutta avatessaan pöytälaatikon ottaakseen esille kirjekuoren, hän näki Antonion omaisilleen niinä kolmena kuukautena kirjoittamat kirjeet, jolloin tämä oli ollut kuninkaallisena asiamiehenä Reginan kotipuolessa, ja vastustamaton uteliaisuus pakotti hänet lukemaan eräitä niistä. Ensimmäisissä kirjeissään Antonio kuvasi nopein piirtein seutua ja kehui sen eteenpäin pyrkiviä, hilpeitä ja sukkelia asukkaita. Eräässä kirjeessä sanottiin: »Olen täysihoidossa hauskassa perheessä. Isä on koulunopettajana lähiseudulla, mutta asustaa tätä nykyä täällä voidakseen pitää ylemmässä oppilaitoksessa lapsiaan, Gabrielen, joka on pirteä, tarmokas ja kunnianhimoinen nuorukainen, ja Gabriellaa, joka on erittäin viisas tyttö ja tahtoo ruveta kirjailijattareksi. Itse opettaja, jota sanotaan _ikiliikkujaksi_, hän kun ei pysy hetkeäkään paikoillaan, on omituinen olio. Hän puhuu alinomaa Rafaelista ja Michelangelosta, käyttäen erikoista oppisanastoa. Kun hän puhuu Rafaelista, jota ei koskaan mainitse ilman lisänimeä, hän sanoo: 'Hän, joka on maalannut Madonna della Seggiolen', j.n.e.».

Tässä kirjeessä oli jälkikirjoitus: »Opettaja on ehdottanut minulle edullista avioliittoa. Nainen on jalosukuinen, perhe oli aikoinaan upporikas, nykyjään hiukan köyhtynyt. Hän on 23-vuotias, ei kaunis eikä ruma, tavattoman älykäs, 30 tuhatta liiraa myötäjäisiä».

Toisessa kirjeessä Antonio, joka huomautti visusti kaihtaneensa seudun aatelisneitosia, sanoi, että opettaja itsepintaisesti pysyi ehdotuksessaan. »Tagliamarin perhe on seudun kaikkein hienoimpia. Heillä on vielä jäljellä kaksisataatuhatta liiraa jaettavana neljään osaan. Vanhempi tytär saa 30 tuhatta myötäjäisinä. Rouva Tagliamari on todella ylhäinen nainen, sellaisen tuhlailevan aatelismiehen leski, joka nuorempana pani menemään puolen miljoonan perinnön. Opettaja on kuvannut minulle talon neidin tietojen ja hyvyyden ihmeeksi. 'Hän on hieno, hienon hieno. Hän on saanut kasvatuksensa Parmassa, aateliskoulussa. Hänet täytyy viedä täältä pois Roomaan: siellä on hänelle kuuluva olinpaikka'. Opettaja parka», Antonio huomautti, »hän kuvittelee, että valtiovarainministeriön alisihteeri on ruhtinas, joka on omansa naimaan ja viemään mukanaan ylhäisen hienon neitosen».

»Tietystikään ei kolmeakynnnentätuhatta liiraa sovi halveksia» — näin Antonio kirjoitti kirjeessä syyskuun 20 päivänä »mutta tahdonpa ensin nähdä neidin».

Seuraava kirje kuvasi Reginan ja Antonion ensi kohtausta Po-joen rantatörmällä, Tagliamarin huvilan edustalla:

»Kaunis hän ei ole, hänellä on pienet kissankasvot, mutta hän on hyvin sievä, sivistynyt ja erittäin älykäs. Opettaja oli ilmeisesti puhunut hänelle minusta, sillä hän punastui ja katsoi minuun omituisella tavalla!... Hän kysyi minulta, olinko todella _ruhtinattaren sihteeri_, ja luulen, että tämä arvo saattaa minut hänen silmissään paljoa mielenkiintoisemmaksi kuin valtiovarainministeriön alisihteerin asema.

»Eilen olin vierailulla huvila Tagliamarissa. Rouva oli naisista miellyttävimpiä, todella hieno nainen. Hän kertoi — ehkä tahallaan, mutta samalla hyvin hienotunteisesti — koko elämänsä tarinan. Hän on hyvin ylhäistä sukua. Hänen miehensä oli sangen rikas, mutta epäonnistuneet liikeyritykset, vuoden 1880:n tulva ja muut vastoinkäymiset veivät hänet vararikkoon».

— Mitä teet, Regina? Antonio kysyi ilmestyen ovelle.

— Olen löytänyt erittäin mielenkiintoisia inhimillisiä asiakirjoja, hän virkkoi kohottaen päätään. Ja hän näytti miehelleen kirjeet.

Antonio punastui hieman, riensi pöydän ääreen ja tahtoi piilottaa kirjeet pöytälaatikkoon; mutta sitten hän malttoi mielensä ja alkoi lukea niistä eri kohtia.

— Etkö häpeä? Regina torui. »Hienon hieno neiti! Kolmeakymmentätuhatta liiraa ei sovi halveksia! Arvonimi 'ruhtinattaren sihteeri' saattaa minut mielenkiintoisemmaksi hänen silmissään», j.n.e., j.n.e.

— Mene matkoihisi, olet sietämätön! — Luehan tämä! Luehan tämä! Antonio toisteli. — Katsohan, mitä sanon tässä, _myöhemmin_.

Mutta Regina nousi ja meni katsomaan kuvastimeen.