Part 8

Kevät säteili vielä täydessä loistossaan rannattomalla tasangolla, uhkuvan voimakkaana kuin jättiläiskaunotar, jota rakastajan, joen, henkäys hyväili ja jota tuhannet kädet, sen orjien, maatyöläisten uutterat kädet koristivat.

Käveltyään itsensä väsyksiin Regina laskeutui istumaan vielä kostealle apilanurmelle, ja hänen ajatuksensa liitelivät kauas.

* * * * *

Iltapäivällä hänen alakuloisuutensa ja levottomuutensa palasivat.

Uteliaita, ikäviä, itsekkäitä ihmisiä, sukulaisia, tuttavia, viran kärkkyjöitä, alkoi tulvia taloon. Kaikki luulivat, että Reginalla oli vaikutusvaltaa ja että hän saattoi aikaansaada mitä tahansa yksistään senvuoksi, että asui Roomassa.

Alussa hän hymyili, mutta sitten kaikki tämä alkoi tuntua perin ikävältä. Kaikki hänen tuttavansa ja muut, jotka kunnioittivat häntä käynnillään, näyttivät hänestä muuttuneilta, vanhoilta, yksinkertaisilta, melkein naurettavilta.

Opettaja ja Gabriellakin tulivat käymään. Jälkimmäinen oli pieni, vaaleaverinen nainen, jolla oli kelmeät, pyöreät kasvot ja metallinkiiltoiset, harmaansiniset, tutkivat silmät.

— No niin, opettaja aloitti, napittaen takkinsa peittääkseen kapean, sisäänpainuneen rintansa, tässä nyt siis Reginamme taas on! Suurenmoista! Sain kirjekortin, jossa oli Colosseumin kuva. Siinä vasta on muinaisajan muistomerkki! Sinä, rakas Regina, olet tietysti nähnyt kaikki pakanalliset ja kristilliset muistomerkit ja kaikki Michelangelo Buonarrotin mestariteokset. Voi, Rooma, Rooma! Niin, totisesti, toivoisin hartaasti, että minun lapseni pääsisivät ikuiseen kaupunkiin.

— Isä! Gabrie varoitti tarkaten Reginan kasvoja nähdäkseen, oliko niissä pilkallinen ilme.

Mutta Regina oli hiukan kylmä, hieman välinpitämätön, mikä sai tulevan opettajattaren hiukan levottomaksi.

Myöhemmin saapui vielä eräs aatelisneiti Sabbionetasta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen musta tukkansa kiinnitetty »à la Botticelli». Hänellä oli siro vartalo ja hieno puku, valkoiset käsineet ja tavattoman korkeat kengän korot. Gabrie, Toscana ja tämä neitonen olivat jotenkin samanikäisiä — kahdeksantoista korvilla, opiskelevien naisten katkerakokemuksisessa iässä. He olivat läheisiä ystäviä. Mutta Regina huomasi pian, että he kaikki kolme kadehtivat toisiaan, melkeinpä sydämensä pohjasta vihasivat toisiaan. Aatelisneitonen esiintyi ylhäisen itsetietoisesti ja panetteli ihmisiä hienolla tavallaan.

— Lopeta jo, sanoi Gabrie, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta. Tuollainen on jo vanhanaikaista.

— Ylhäisissä aatelispiireissä se yhä vielä on tapana, toinen vastasi ylenkatseellisesti.

Sitten tuli puheeksi pieni häväistysjuttu: pari Sabbionetan rouvaa oli syytänyt toisilleen solvauksia vasten silmiä keskellä katua.

— Virkamiesten rouvia! aatelisneiti huomautti halveksien. Ylhäisaatelin naiset eivät varmastikaan olisi käyttäytyneet sillä tavoin!

— Mutta missä sinä olet tutustunut ylhäisiin aatelisnaisiin? Regina kysyi.

— Noo, hei tähän näkee kaikkialla!

— Kuulehan, jos todella tulisit kosketuksiin ylhäisen aatelisnaisen kanssa ja jos hän suvaitsisi luoda katseensa sinuun, jähmettyisit paikallesi pelosta ja nöyryytyksestä.

Toiset naiset nauroivat kuin mielettömät ja opettaja kysyi:

— Kuulkaahan, Regina, tunnetteko herttuatar Colonna di San Pietron?

— Sitä on vaikea sanoa. Roomassa on niin paljon herttuattaria.

— Olemme saaneet eräältä parmalaiselta rouvalta tälle herttuattarelle osoitetun suosituskirjeen.

— Isä! Gabrie huusi punoittaen vihasta ja loukatusta ylpeydestä. Minä en tarvitse suosituksia! Mitä ylhäiset naiset voisivat tehdä minun hyväkseni?

— Lapsukainen! Regina huomautti ivallisen säälivästi. He ovat maailman valtiattaria, ja...

Ovelle kolkutettiin. Regina keskeytti lauseensa ja kalpeni hiukan luullessaan tulijaa polkupyöräilijäksi, joka toimitti sähkösanomat kotiin Viadanan ja Casalmaggioren seuduilla. Ei, se ei kuitenkaan ollut hän.

Tuli ilta. Taivas hulmahti hehkuvan punaiseksi. Kaikki kolme ystävätärtä lähtivät kävelylle ja Regina jäi istumaan ikkunaan tähystellen rantatörmälle, näkyisikö sähkösanomapoikaa tulevaksi.

Salin perällä opettaja ja rouva Tagliamari istuivat rauhallisesti keskustellen, mutta tämäntästä he vilkaisivat Reginaan, jonka levottomuuden ja alakuloisuuden he olivat huomanneet. Eihän Regina ollut yrittänytkään salata sitä. Opettaja puhui kovalla äänellä, jotta Regina kuulisi, kertoen lastensa tuumista ja haaveista.

— Sanalla sanoen, heidän täytyy tehdä työtä ja valloittaa maailma, koska ovat saaneet sen päähänsä. Mitä he täällä saisivat aikaan? Opettajatar, opettaja? Paljon kiitoksia!

— Mutta eikö teistä tunnu ikävältä lähettää heidät niin kauas?

— Vielä kysyttekin, Caterina rouva! Aivan sydäntä särkee, kun vanhemmat eroavat lapsistaan. Mutta vanhemmat ovat antaneet lapsilleen hengen ja elämän siksi, että nämä saisivat mukavan ja hyvän toimeentulon, eivätkä sitävarten, että he jäisivät huonoihin oloihin vanhempiensa luo. Lähtekää, lapseni, lähtekää avaraan maailmaan! opettaja lisäsi ojentaen käsivarsiaan äärettömän hellästi. Pesä jää tyhjäksi, ja vanhan isän viimeiset elämänpäivät kuluvat surullisesti, niinkuin ne ovat muutoin alkaneetkin. Mutta sisimmässään, Caterina rouva, sisimmässään hänellä on se ääretöntä tyydytystä tuottava tietoisuus, että on täyttänyt velvollisuutensa ja opettanut lapsensa — lentämään. Voi, jospa omat vanhempani olisivat menetelleet samoin minuun nähden!

Regina katseli yhä ulos. Hän kuuli opettajan lörpötykset, hän kuuli kolmen nuoren ystävättären naurun ja raikkaat äänet heidän kävellessään rantapenkereellä. Hän näki taivaan vaalenevan, käyvän kuulakaksi, ruusunpunaiseksi ja sitten vihertäväksi; siellä täällä vaelteli punasinerviä pilvenhattaroita, jotka näyttivät lintuparvilta. Regina alkoi tuntea epämääräistä ärtyisyyttä; hän ei oikein tiennyt, mistä se johtui. Ehkä siitä, että tytöt nauroivat ja huusivat liian äänekkäästi, että opettaja puhui pötyä; ja kenties siitä, ettei sähkösanomapoikaa näkynyt kaukana autiolla rantatiellä.

Opettaja otti taskustaan muistikirjan ja alkoi lukea ääneen kohtia Gabrien muistiinpanoista, tavantakaa keskeyttäen lukemisensa selittääkseen, että tämä tapahtui tytön tietämättä, jonka pöydältä hän salaa oli ottanut tuon kallisarvoisen teoksen.

— Kuulkaa tätä! Huomatkaa kuinka tarkka havaintokyky! Siinä on jo tulevan romaaninkirjoittajan selvä enne. Hän näkee tyypin, tutkii sitä ja kätkee sen mieleensä. Hän on hyvän perheenäidin kaltainen, joka panee talteen kaiken, koska se aina voi olla hyödyllinen johonkin tarpeeseen. Kuulkaahan esim. tätä: »Nuori kahdeksantoistavuotias, aatelisnainen, vähäverinen; kuuluu rappeutuneeseen sukuun. Teeskentelijä, turhamainen, kateellinen, kunnianhimoinen; osaa peittää vikansa naamiolla, joka näyttää kuvastavan viileää viehättäväisyyttä, joka tuntuu vilpittömältä, mutta mikä kuitenkin on teennäisen onttoa. Hän puhuu aina ylhäisaatelista. Joku on joskus sanonut hänelle, että hän on Botticellin pyhän Neitsyen näköinen, mistä lähtien hän on yrittänyt käyttäytyä intomielisesti ja tuntehikkaasti». — Eikö totta, Caterina rouva, tämä on erinomaista!

— Todella erinomaista! rouva Tagliamari vastasi ystävällisen suopeasti. Kuule, Regina, tule tänne, että saat kuulla, kuinka suuret edellytykset Gabriellalla on romaanin kirjoittajaksi. Todella oivallista.

Regina muisti itse aikoneensa kirjoittaa romaanin, mutta koko aihe oli unohtunut. Hänen hermostuneisuutensa lisääntyi, kun hän tunsi Gabrien luonnoksen esikuvaksi Sabionetan aatelisneidin. Hän tunsi melkein raivoa opettajan nuorta tytärtä kohtaan, joka oli niin itserakas ja jolla oli niin kunnianhimoisia tuumia, mutta samalla hän sääli yksinkertaisen isän haaveita. Ja hän kääntyi tämän puoleen kehoittaakseen häntä luopumaan harhaluuloistaan ja neuvomaan tytärtään luomaan itselleen todellisuuteen nojaavan elämän, sensijaan että lähetti hänet ulos maailmaan, missä köyhät hukkuvat kuin oljenkorsi kuohuvaan pyörteeseen. Mutta hän huomasi opettajaraukan himmeissä silmissä sellaisen hellyyden välkkeen, niin paljon surua ja toiveita, että hän heltyi eikä hennonnut riistää miesparalta hänen ainoaa rikkauttaan: harhaluuloja.

— Elämä on niin ruma ollessaan vailla harhaluuloja! Regina ajatteli itsekseen. Samassa hän arveli, ettei sinä päivänä enää tulisi sähkösanomaa Antoniolta.

* * * * *

Iltahämyn laskeutuessa hänen lapsellinen pelkonsa ja levottomuutensa kiihtyi. Illan varjot jäätivät häntä, ja hän tuntui siirtyneen kylmään ilmapiiriin, missä kaikki oli surullista, salaperäistä, toivotonta. Hänestä tuntui kuin hän olisi tuon harmaan taivaan alla liitänyt kohti saavuttamatonta maata, aivan kuin pienet, punertavat pilvenhattarat, jotka näyttivät lepoa etsiviltä, harhailevilta muuttolinnuilta. Hänen entinen maailmansa, johon hän oli palannut, näytti pieneltä, synkältä ja ikävältä. Hän ei enää viihtynyt siinä. Mutta lopulta hän tunnusti itselleen surullisen totuuden: hän itse oli muuttunut, eikä hänen vanha maailmansa.

II

Sinä yönä hän unissaan oli olevinansa joen rantatörmällä Mariannan, ruhtinatar Makulinan seuraneidin kanssa. Marianna oli tullut noutamaan häntä takaisin Roomaan.

— _Monsieur_ Antonio on hirvittävästi raivoissaan, neiti selitti ranskaksi. Hän kävi ruhtinattaren luona ja kertoi hänelle kaiken ja pyysi lainaksi kymmenentuhatta liiraa järjestääkseen teille kauniin asunnon. Ja sitten hän lähetti minut tänne taivuttamaan teitä tulemaan takaisin: _vous reviendrez, n'est ce-pas_? [Palaattehan, eikö niin?]

Unissaan Regina vapisi raivosta itseään kohtaan ja nöyryytyksestä; hän oli nopein askelin rientävinään Viadanaan, josta hän aikoi lähettää Antoniolle leimuavan sähkösanoman.

— Hänellä on vielä nuo rahat koskemattomina, hän tuumi nyyhkyttäen. Tahdon, että hän antaa ne heti takaisin. Minä en tarvitse komeutta enkä ylellisyyttä. Palaan heti; palaisin, vaikka hän olisi entistään köyhempi, vaikka meidän täytyisi asua ullakkohuoneessa.

Ja hän kulki edelleen, niinkuin kuljetaan unissa, turhaan yrittäen juosta, sanomattoman ahdistuksen vallassa. Tuli yö, joka peittyi sumuun. Viadana näytti liukuvan yhä kauemmaksi.

Marianna juoksi Reginan jäljessä ja kertoi Tritonekadulla tavanneensa palosotilaan, joka pelasti hänet Odessassa tulipalosta.

— Hän oli pukeutunut papiksi. Sellainen veijari! Ajatelkaa, kauhtanan alla hänellä oli silkkimekko, jota koristi kolme liehureunustetta. Ja nekös kahisivat! näin hän lasketteli nauraen. Hänen ilkeä naurunsa herätti Reginassa kauhunväreitä. Hänestä tuntui, että Marianna ei nauranut palosotilaalle, vaan jollekin muulle, tuntemattomalle, salaperäiselle, peloittavalle. Hän heräsi, mutta unennäön inhoittava vaikutus tuntui vielä kauan.

Regina ei enää saanut unta. Oli vielä yö, mutta jo nyt, ennen sarastusta, kuuluivat ensimmäiset, heräämistä ennustavat äänet hiljaisilta viljelysmailta. Rantatöyräällä kilisi tiuku, se etääntyi etääntymistään, ja tuo lapsellinen hopeanhelinä kuulosti hänestä sanomattoman surulliselta.

Tuhannet muistot temmelsivät Reginan mielessä itsepintaisina, lapsellisina ja alakuloisina, samoin kuin äskeinen heikko hopeatiuku.

— Koko elämäni on ollut hyödytöntä, hän ajatteli, ja nyt, kun sillä olisi voinut olla tarkoitus, olen heittänyt sen menemään kuin vanhan vaatekappaleen. Mutta mikä minun tehtäväni olisikaan ollut? No niin, eikö perheen luominen ole elämäntehtävä? Kaikki on suhteellista. Hyvä vaimo, joka luo hyvän perheen, edistää yhteiskunnan kehittymistä täydellisyyttä kohti ylitä paljon kuin konsanaan työläinen ja siveysfilosofi. Minä vain olen haaveillut tyhjiä haaveita, siinä kaikki. Muistan unen, jonka näin toisena yönä Roomaan saapumisemme jälkeen. Ruhtinatar Makulina oli jälkisäädöksessään lahjoittanut minulle linnan...

Äkkiä hän kuuli heikkoa kahinaa ja hyvin hiljaista valitusta, kuin pikkuruikkusen olennon vaikerointia unessa.

— Oliko se pääskynen? Näkeekö sekin unta? Onko linnuillakin ajatuksia ja unia? Luulenpa kyllä. Ja miksi sekin on yksin? Missä on _toinen?_

Äkkiä hän tunsi rajua iloa ajatellessaan, että sinä päivänä varmaankin tulisi kirje Antoniolta.

Mutta tunti kului toisensa perästä. Sekin aika oli ohi, jolloin posti tavallisesti saapui. Mutta kirjettä ei kuulunut. Regina lähti kävelemään. Hän tahtoi salata levottomuutensa, paeta pahoja aavistuksia, jotka peloittavina ahdistivat häntä. Hän samoili kauan metsäpoluilla ja auringon paahtamalla rantatörmällä, mutta ahdistus seurasi häntä uskollisena kuin hänen oma varjonsa.

— _Hän_ ei anna minulle anteeksi, ei kirjoita minulle. Hänen sijassaan olisin tehnyt samoin. Hän tahtoo rangaista minua vaikenemisellaan. Vai aikooko hän itse tulla noutamaan minut takaisin? Ehkä hän tahtoo pakottaa minut... Vaimon velvollisuus on seurata miestään. Muuten hänellä on oikeus vaatia laillinen ero. Mitä teen silloin?

Ylpeys esti Reginaa vielä myöntämästä suoraan itselleen, että jos Antonio pakottaisi hänet heti palaamaan kanssaan, hän tottelisi saadakseen anteeksiannon. Mutta sitä mukaa kuin hetket kuluivat, hänen ylpeytensä talttui, lannistui. Muistot valtasivat hänet vastustamattomasti. Ajatus, että hänen olisi pakko menettää nuoruutensa ihanimmat vuodet vailla rakkautta, herätti hänessä sairaalloista surumielisyyttä.

— Mutta miksi en aikaisemmin ajatellut kaikkea tätä? hän ihmetteli itsekseen. Sitten hän muisti ajatelleensakin sitä, mutta niin epämääräisesti, etteivät arvelut saaneet estetyksi häntä ryhtymästä mielettömään tekoonsa. Hän perusteli sitä näin:

— Tyytymätön ja ristiriitainen luonteeni heittelee minua edestakaisin kuin aaltoa. Miksi olenkaan niin pian muuttanut mielipiteeni? Jos palaan Roomaan, ehkä piankin kadun, etten ole toteuttanut tuumaani, joka kenties on parempi kuin luulenkaan.

— Mahdollisesti Antoniokin hyväksyy menettelyni, mutta ei vielä tahdo kirjoittaa, että hän suostuu siihen. Tuossa on neliapila! Hän suostuu!

Regina kumartui, mutta ei poiminut apilaa. Mitä hän sillä tekikään? Ajatellessaan, ettei Antonio tuntenut surua eikä koettanut kaikin keinoin saada häntä palaamaan sitten nuhdellakseen häntä ja nauttiakseen kärsimyksen sekaisesta lemmenonnesta, hän tunsi kirpeää tuskaa.

— Hän ei ole kirjoittanut eikä kirjoita. Mutta hän tulee itse huomenna tai ylihuomenna — niin pian kuin suinkin pääsee lähtemään. Mitä minä teen nähdessäni hänet jälleen?

Tämä mielijohde sai hänet unohtamaan kaiken muun.

* * * * *

Antonio ei kirjoittanut eikä tullut.

Päivät ja hetket matelivat hitaina, julmina.

Yhä ankaramman levottomuuden raatelemana Regina ihmetteli aavistusta, joka hänellä oli ollut heti ensimmäisenä iltana vanhassa kodissa, nimittäin ettei Antonio kirjoittaisi. Vähitellen hän huomasi, että äiti, joka ei nähnyt Antoniolta tulevan kirjeitä, tarkkasi häntä kauniilla silmillään, jotka tavallisesti olivat kirkkaan rauhalliset, mutta olivat nyt käyneet epäileviksi ja alakuloisiksi. Eräänä aamuna Regina meni postinkantajaa vastaan ja oli saavinaan Antoniolta kirjeen.

— Antonio on hiukan sairaana... vähän kuumetta, hän sanoi mennessään keittiöön kirjekuori kädessä. Caterina rouva loikkasi paraikaa saksilla auki Po-joesta pyydetyn ison, hopeankarvaisen kalan vatsaa. Äiti tuskin nosti katsettaan työstään, ja Regina huomasi, että äiti oli oivaltanut valheen. Äidin harhaileva, surullinen katse järkytti häntä syvästi.

Hopeankiiltävä kala, jonka vatsasta tuli näkyviin toinen, pienempi tummahko kala, sai Reginan muistelemaan Antonion ehdotusta: »Lähdetään veneellä kalaan kuumina purppuranpunaisina iltahetkinä...» ja koko viimeistä yhdessä vietettyä, hellää, mutta samalla sydäntä vihlovaa iltaa.

Regina meni huoneeseensa ja kirjoitti miehelleen kirjeen. Ylpeys esti häntä ilmaisemasta syvintä ajatustaan, mutta rivien välistä saattoi lukea kaiken levottomuuden, pelon ja katumuksen, joka raateli hänen sydäntään.

Antonio ei vastannut.

Oliko hän todella sairastunut? Mitä hän oikein teki? Oliko hän muuttanut takaisin omaistensa luo? Eräänä iltana Regina aikoi kirjoittaa Arduinalle saadakseen tietoja Antoniosta. Mutta sitten hän häpesi aikomustaan. _Kaikki nuo ihmiset_, jotka Antonio onnettomasti kylläkin oli tuonut heidän väliinsä Reginan Roomassa olon ensi päivinä, kaikki nuo ihmiset — kenties heidän nykyisen onnettomuutensa ensimmäiset aiheuttajat — olivat hänelle vastenmielisiä, hän suorastaan vihasi heitä.

Regina kirjoitti vielä kerran. Antonio ei vastannut.

* * * * *

Silloin Regina tunsi, miten jotakin rajusti murtui hänen sisimmässään: ylpeys meni menojaan.

Hän oletti, että Antonio aavisti, millainen surun ja katumuksen sekainen, ristiriitainen taistelu riehui hänen rinnassaan ja että hänen intonsa rangaista vaimoaan jo meni yli kohtuuden rajojen.

— Hän pitelee minua pahoin. Mutta saamme nähdä, kumpi on vahvempi.

»Antonio», näin Regina kirjoitti, »olen jo ollut täällä kaksi viikkoa, olen odottanut ja kärsinyt. En käsitä vaikenemistasi. Sillä jollet ole ymmärtänyt sinulle Roomassa jättämääni kirjettä, se merkitsee, ettet ole antanut minulle anteeksi, jossa tapauksessa kai olisit kirjoittanut — joka kieltäytyy antamasta anteeksi, ei malta olla ilmaisematta sitä. Jos taas olet ymmärtänyt ja antanut minulle anteeksi, tai oikeammin hyväksynyt kirjeeni sisällyksen, sinun olisi siinäkin tapauksessa pitänyt kirjoittaa. En saata myöskään olettaa, että olisit sairas, sillä jos niin olisi asian laita, joku omaisistasi olisi ilmoittanut siitä minulle. Menettelysi on perin outoa ja loukkaa jo minua enemmän kuin surettaa. Olenko minä lapsi? Luulisi melkein, että sinulla on sellainen käsitys päättäen rankaisutavastasi. Tekoni on ehkä ollut oikku, mutta huomaa, ei silti lapsellinen oikku! Se on sellainen oikku, joka liian ankarasti rangaistuna saattaa käydä tuhoisaksi. Älä liioin luule, Antonio, että vaitiolosi pakottaisi minut palaamaan takaisin luoksesi kuin kuritettu koira. Jos niin luulet, ja jos olet huomannut intohimoisen kiintymykseni sinuun ja kuitenkin arvelet voivasi kohdella minua näin, erehdyt suuresti.

»En koskaan palaa luoksesi, ellet itse kehoita minua siihen; ja tapahtuuko palaamiseni heti vai vasta tuonnempana, se meidän tulee yhdessä ratkaista. Kirjoita siis, tai tule itse. Jollet viikon kuluessa kirjoita minulle, et enää saa minulta kirjettä... et yleensä ollenkaan, jollet sinä kirjoita ensin. Mutta on epätietoista, onko vastaukseni silloin samanlainen, kuin _millainen se nyt voisi olla_. Loppujen lopuksikin olemme mies ja vaimo, emmekä ole kaksi rakastavaa, joiden on sallittu leikitellä intohimolla, joka ei ole sen voimakkaampi kuin että se kenties raukeaa ja jää heille pelkäksi muistoksi. Meitä yhdistävät vakavammat, syvemmät ja ehkä järkyttävämmät siteet kuin tavallinen intohimo. Olettakaamme, että minä olen ollut ajattelematon ja romanttinen, mutta se ei oikeuta sinua olemaan samanlainen. Ja vaikka sinä haluaisitkin olla sellainen, minä en enää halua. Sentähden kirjoitan sinulle tämän kirjeen ja odotan. Toistan vielä: kirjoita tai tule. Päätämme sitten yhdessä. Ja nyt riippuu sinusta itsestäsi, onko syy yksinomaan minun vai sinun, tai vähän kummankin. Minä odotan.

Regina».

Kahden päivän kuluttua Antonio sähkötti vastauksensa:

»Lähden matkalle huomisaamuna. Tule minua vastaan Casalmaggioreen. Terveisiä ja suudelmia».

Terveisiä ja suudelmia! Hän antoi siis anteeksi, unohti, aikoi tulla. Reginasta tuntui, kuin hän olisi herännyt synkästä unesta. Ja aina jälkeenpäin hän muisti sen suloisen, ehkä hieman surunvoittoisen mielihyvän tunteen, jota hän koki tuona päivänä. Näytti siltä kuin hän, Regina, olisi suoriutunut voittajana sisäisessä taistelussa, sillä olihan hän tosin kutsunut Antoniota, mutta oli silti säilyttänyt itsenäisyyden varjon. Antonio näytti tosin voitetulta, mutta tosiasiassa hän, Regina, oli voitettu. Kuitenkin hän tuolla näennäisellä voitolla luuli päässeensä tietoiseksi salaisista voimistaan ja huomanneensa ne niin runsaiksi, että saattoi tästälähin varmasti liikkua keskellä kaikkia elämän salakareja.

— Elämä kuuluu voimakkaille, hän ajatteli, —ja kenties minunkin onnistuu saada osalleni hitunen sen onnea. Olenhan nyt aivan toinen kuin ennen.

— Ainakin tunnen itseni toiseksi, hän ajatteli kulkiessaan rantapenkereellä yksin kuin rakastunut neitonen. Sielumme on täynnä ristiriitaisuuksia ja epäjohdonmukaisuutta! Eiköhän joku ole sanonut, että ihmisen syvin luonteenominaisuus on juuri ristiriitaisuus. Kieltämättä monet onnettomuuksistamme johtuvat pikkuseikoista ja ylpeydestä, joka estää meitä vastustamasta pyyteitämme niinkuin meidän tulisi ja niinkuin tahtoisimmekin tehdä.

— Merkillistä on sentään, hän jatkoi järkeilemistään oudoksuen omaa itseään; kuukausi, pari viikkoa sitten olin toinen! Miksi, miten tämä muutos on tapahtunut? Nyt olen valmis tuntematta mielipahaa jättämään maailman, joka niin suuresti veti minua puoleensa. Nyt olen valmis seuraamaan miestäni ja elämään hänen rinnallaan yksitoikkoista ja vaatimatonta elämää, jota vielä hiljan vihasin, mutta joka ei enää peloita minua. Onko rakkaus Antonioon vaikuttanut tämän? Epäilemättä; mutta myöskin _jokin muu seikka_, jonka perille en voi päästä. Enkä välitäkään. En enää tahdo kiusata itseäni. Tahdon vain päästä varmaan vakaumukseen, että onni piilee rakkaudessa, kodin rauhassa, itse elämässä eikä sen kehyksessä. Mutta ihmettelen sittenkin, kuinka olen muuttunut. Kun lukee, miten romaaneissa kuvataan salaperäisiä, nopeita mielialanmuutoksia, niitä pitää epätodennäköisinä. Ja silti ne ovat tosia. Millainen eriskummainen olio sielumme onkaan! Mutta riittäköön jo; on turha aprikoida sen enempää. _Hän_ tulee, muusta ei ole väliä.

Regina kulki edelleen eritellen iloaan ja samalla nauttien siitä. Sydän täynnä Antonion silmiä, suuta, käsiä. Hänen omansa! Hänen omansa tuo nuori, rakastava mies sieluineen, ruumiineen. Kuinka hän ei aikaisemmin ollut tajunnut tätä suurta, tätä ainutlaatuista onnea?

Reginan astellessa yhä eteenpäin aurinko laski. Vaikka jo oltiin heinäkuun puolivälissä, kasvullisuus oli vielä tuoreen rehevää. Silloin tällöin verhosi pilvi auringon.

Valkoisella, ruohon ja apilan reunustamalla rantatiellä vierivät vankkurit. Vaaleatukkainen ajomies lauloi iloisena kuin lapsi, pyörät tupruttivat ilmaan tomupilviä, jotka näyttivät hehkuvan ruskovalaistuksessa.

Iso joki ilmestyi näkyviin rauhallisen näköpiirin ääriltä ja häipyi vastakkaiselle taivaanrannalle. Se virtasi tyynenä, kirkkaana ja juhlallisena, ja sekin näytti onnelliselta kaikkivaltiaan voimansa tietoisuudessa. Sen rauhaisa olemus ilahdutti sen suurta rakastajatarta, ääretöntä laaksoa. Ja tämän rajattomalta näyttävän laakson rauha, taivaanrannan pehmeät viivat, maisemien, metsien, rantojen sulo, luonnon suurenmoinen sopusointu sai Reginan ajattelemaan joeksi muuttunutta jumalolentoa. Hänestä tuntui, kuin hän olisi muuttunut lapseksi jälleen. Kaikki hänen sisimmässään ja ympärillään oli kaunista, puhdasta, runollista. Synti ja suru olivat paenneet vesivirtojen vieminä kauas taivaanrannan taa.

Lännen taivas oli somistautunut sametinpehmeään vaaleaan punaan. Sieltä Po-joki saapui punaisena ja loistavana, rannat vihertävinä ja punasinervinä. Metsät kohosivat tummina väririkkaudesta, ruohosta uhosi miellyttävä tuoksu.

Kaikki oli kaunista, liian kaunista. Se teki Reginan melkein surumieliseksi. Hän pysähtyi rannalle katselemaan venettä, joka oli ahtautunut täyteen Cicognarasta tulevaa väkeä. Hän ajatteli, eikö kaikkeen tähän lumoavaan rauhaan kätkeytynyt jotakin salaista vilppiä, eikö se ollut kuin hennon viidakon peittämät saaret, joita joki rakkaasti syleili, samalla tietäen, että se ensi tulvan aikana hukuttaisi ne aaltoihinsa. Rannalta ne näyttivät lumotuilta saarilta, mutta jos laski niille jalkansa, upposi syvälle liejuun.

Lähellä rantaa, johon Regina oli pysähtynyt, kellui vedenpinnalla kolme ajan ja veden tummentamaa puusta tehtyä myllyä. Yksi niistä oli usein herättänyt Reginan huomiota. Sen ulkoseinää koristivat korkeaviivaiset kuvat. Ne olivat kömpelöitä punaisia ja sinisiä töherryksiä: neitsyt Maria, pyhä Jaakobi, pensas, vene. Vihertävän ja hopean hohtava vesi solisi myllyn ympärillä, ryöpyten vaahdossa vasten sen ratasta. Valkoisia säkkejä täyteen sälytettyjä veneitä kulki edestakaisin. Myllynsillalla näkyi tämäntästä myllärin valkoinen vartalo ja nuoren naisen hahmo.

Regina oli usein nähnyt nuo kaksi ihmistä. Mylläri oli vanhanpuoleinen, mutta silti suoraryhtinen mies, jolla oli parrattomat, luisevat, harmahtavaihoiset kasvot ja vihreät, ilkeästi tirkistelevät silmät. Hänen vieressään silmät puoliummessa seisova nainen oli pitkä ja jäntevä ja sangen sievä huolimatta liiaksi punoittavista kasvoistaan ja räikeän punaisesta pörrötukastaan.

— Hän on varmaankin myllärin tytär, Regina oli ajatellut. Hän on luultavasti myllärin rengin rakastajatar, ja hänen elämänsä on kaiketikin yksinkertaista, mutta onnellista.

Sitten hän oli kuullut, että tuo nainen olikin myllärin vaimo ja että mylläri oli mustasukkainen juoppo, joka aina piti vaimoaan myllyyn teljettynä. Ja Reginan mielikuvitus loihti hänen eteensä synkän murhenäytelmän, tapahtumapaikkana tuo asuntopahanen, joka oli kuin mikäkin esihistoriallinen paalurakennus, ja jonka rattaan lakkaamaton jyske tuntui kertovan inhimillisen kärsimyksen ainaista tarua. Henkilöt olivat vanhus, tuo mustasukkainen inhoittava juoppolalli, ja nuori nainen, hehkuva kuin hänen tukkansakin, joka hautoi mielessään kapinallisia ja rikollisia aikeita.

Kovassa lastissa oleva vene liukui ohi aivan läheltä rantaa. Regina tunsi siinä olijoista muutamia tuttavikseen, ja nämä pyysivät häntä lähtemään mukaan myllyyn syömään vehnäpyöryköitä. Regina noudatti kutsua.

Vesi kuvasteli lännen ruskoa, suuria kultapilviä, ylösalaisin seisovia puita. Lumottu maisema näytti vajonneen jokeen. Regina istui veneessä ihaillen veden heijastamaa kuvaa, äänetönnä ja kuunnellen huviretkeilijöiden lörpötystä. Puhuttiin kummituksista. Rikas viljakauppias, vanha Joachim, jolla oli punasinervät kasvot ja pyöreät, siniset silmät, oli kerran yöllä ajaa köröttäessään rantaäyräällä nähnyt valkoisen koiran hiipivän esiin pensaan juurelta ja seuraavan häntä hiljaa, itsepintaisesti.

Se ei suinkaan ollut mikään oikea valkoinen koira. Se oli kummitus.

Lautturi, Petrin, oli kerran kuutamoyönä nähnyt joelta rantapenkerellä lentää lepattavan eriskummallisen loistavan eläimen.

— Se oli luultavasti polkupyöräilijä, vanha Joachim huomautti koputtaen piippuaan pivoonsa.

— Kenties. Ja koira oli tietysti koira!

Tällävälin vene oli saapunut myllyn laiturin kupeeseen.

Mylläri ilmestyi hymyilevänä sillalle ja ojensi kättä Reginalle.

— Kuinka hauskaa! Mikä kunnia meille, Regina rouva! Tunnen teidät varsin hyvin, ja tässä on vaimoni, joka niinikään hyvin tuntee teidät.

Punakka nainen vetäytyi arasti syrjään säikähtyneen näköisenä.

— Mitä kuuluu? Regina kysyi katsellen häntä uteliaasti.

Hän huomasi, ettei mylläri ollutkaan niin vanha eikä hänen vaimonsa niin nuori kuin miltä kaukaa oli näyttänyt. Mylly oli sisältä erittäin siisti. Lujasti naulatun jykevistä laudoista tehdyn vuoteen jalkapuolella olevassa liedessä paloi tuli. Kaapissa oli karkeatekoisia keittiöastioita, jotka näyttivät olevan peräisin villikansojen saarilta. Myllyn koneisto oli vielä alkuperäisempi: kaksi isoa, harmaata kiveä, jotka myllynratas pani liikkeelle, pyöri päälletysten, ja niiden välistä jauhot valuivat hitaana virtana säkkiin. Ja ratas pyöri pyörimistään solisevan veden työntäessä ja pieksäessä sitä. Ratas ja vesi näyttivät piloillaan painiskelevan, mutta tosiasiassa niiden leikki oli julmaa ja säälimätöntä.

Vanha Joachim tarttui vaimoansa hartioihin ja sanoi pudistaen häntä:

— Laita joutuin vehnäpyörykät, ja leivokin ne yhtä isoiksi kuin sormesi.

Vaimo nauroi typerästi katsellen sormiaan, jotka todella olivat mahdottoman pitkät ja paksut, ja kävi oitis käsiksi työhön, otti jauhoja, sekoitti niihin joen vettä ja alkoi alustaa taikinaa.

Regina huomasi, että myllärin vaimo ujosteli häntä. Hän lähti ulos myllysillalle, istuutui jauhosäkille ja vaipui katselemaan ihanaa auringonlaskua. Aurinko hipoi jo joenpintaa, luoden siihen leveän kultaisen sillan, mutta lähempänä myllyä vesi alkoi menettää värejään ja idässä se jo vaaleni helmenharmaaksi. Regina näki joen pyörteiden soluvan kirkkaina kuin suunnattoman suuret helmisimpukat. Läheisen myllyn ratas pärskytti ilmaan vesipisaroita metallinhohtoiseksi viuhkaksi, joka sataessaan joen pintaan takaisin heijasteli sateenkaaren värejä. Mylläri lähestyi nuorta rouvaa ja kumartui hänen puoleensa. Hän kulki avojaloin ja paidanhihat oli kääritty ylös. Veitikkamainen hymy pilkisti hänen vihreistä silmistään.

— Sallitteko minun sanoa pari sanaa? hän mutisi kunnioittavasti.

— Olkaa hyvä vain.

Mies kertoi useita mielenkiintoisia seikkoja: hänellä oli vielä jäljellä kaikki hampaat, hänen vuotuiset tulonsa nousivat sataan liiraan; myllynratas pysäytettiin nuoralla, hänen vaimonsa oli ujo ja hiljainen ihminen ja pysytteli aina miehensä kintereillä. Regina kuunteli hiukan nyrpeänä, kun koko hänen »murhenäytelmänsä» olikin pelkkä hänen oman mielikuvituksensa luoma.

— Nähkääs, mylläri sanoi lakkaamatta raapien käsivarsiaan ja kynsien toista jalkaansa toisen kynsillä — minä kernaasti soisin, että vaimoni lähtisi täältä joksikin aikaa, pariksi viikoksi, kuukaudeksi...

— Minkätähden? — Regina kysyi viattomasti.

— Voi, Regina rouva... mies jatkoi hiukan hämillään ja kihnuttaen jalkaansa kahta hurjemmin. Eihän teilläkään ole lapsia. Mutta teille kyllä tulee niitä, saattepa nähdä. Katsokaas, kun olette kuukauden päivät ollut erossa miehestänne... Mutta tulkaa nyt mukaan, niin näytän teille, miten myllynratas saadaan pysähtymään, hän sitten virkkoi, älyten ottaneensa itselleen liian suuren vapauden.

Regina seurasi häntä. Mies vetäisi nuorasta, ja ratas pysähtyi. Hän pyysi vierasta tunnustelemaan jauhoja, myllynkiven ja säkkiä. Ja kesken rattaan pysähtymistä seuranneen hiljaisuuden hän aivan aiheettomasti alkoi nauraa.

Jauhopölyä liiteli sakeanaan kaikkialla. Myllärin punakka vaimo valmisteli pyöryköitä yhä suuresti ujostellen Reginaa. Muut huviretken osanottajat kohosivat tummina varjokuvina myllynsillan kullanhohteisesta taustasta.

Mylläri katseli Reginaa, joka niinikään, tietämättä miksi, hetken kuluttua purskahti nauruun.

* * * * *

Petrin _il Gliglon_ ikäloput rattaat, jotka päivä päivältä kävivät hontelommiksi, vierivät taas rantaäyrään tiellä. Yö oli pimeä, lämmin ja kostea.

Puheltuaan jokapäiväisistä asioista Antonio ja Regina vaikenivat, kuin tasangon ja yön hiljaisuuden lumoissa.

He pysyttelivät ääneti. Mutta Regina ajatteli itsekseen:

— Antonio on muuttunut! Tällä kertaa en erehdy: hän on muuttunut. Heti astuttuaan junasta hän syleili minua rajusti. Näytti siltä kuin hän olisi pelännyt, ettei hän enää saisi nähdä minua. Mutta sitten hänen olemuksensa muuttui. Hänen silmissään on jotakin synkkää ja epäluuloista. Eikö hän enää luota minuun? Jotakin erottavaa on välillämme. Mutta onhan se luonnollista. Huomenna se kaikki on ohi. Kuitenkin...

Hänen sydämensä tykytti liian nopeaan. Äkkiä hän tarttui Antonion käteen, ja huomatessaan sen kylmäksi ja raukeaksi, hän taas tunsi salaperäistä pelkoa.

— Mikä hänen on? Eikö hän ole antanut minulle anteeksi? Regina ajatteli.

— Tunnustelehan, hän sanoi painaen miehensä käden sydäntään vasten.

Käsi elostui heti.

— Onko sinulla vielä kipua rinnassa? hän äkkiä kysyi muistellen Reginan sydämentykintää.

— Ei toki! Se sykkii ilosta, Regina vastasi alkaen taas puhella:

— Kuule, eilen kävin myllyssä, jonka ulkoseinässä on kuviot. Söin siellä nisupyöryköitä. Siellä oli niin hauskaa. Ja auringonlasku oli ihmeellinen. Mukava otus, tuo mylläri!...

Regina kertoi, mitä mylläri oli ennustanut. Sitten hän sanoi käyneensä tervehtimässä opettajan perhettä.