Part 15

— Myönnän, että olit liian syvästi nöyryyttänyt minua. Minun täytyy saada se sinulle sanotuksi. Luettuani kirjeesi olin valmis tekemään minkä rikoksen tahansa vapautuakseni sinun loukkaavista soimauksistasi. Pelkäsin menettäväni järkeni. Siihen määrin alentava oli sinun minusta langettamasi tuomio. Täytyihän minun saada sinut takaisin — siihen minua pakotti sekä omanarvontuntoni että kiintymykseni. En voinut voittaa sinua väkivallalla enkä lempeydellä, vaan ainoastaan rahalla. Se ajatus teki minut mielettömäksi. Rahaa, rahaa, mistä hinnasta tahansa! Sentähden aloin pelata ja otin vastaan ruhtinattaren tarjoaman toimen, joka ei suinkaan miellyttänyt minua. Tämä oli tarinani, sillä tunnustan suoraan, että herra R. menetteli raha-asioissa samoin... kun minäkin myöhemmin.

Regina kuunteli vaieten, mutta pudisti hiljaa päätään. Antonio valehteli — valehteli niinkuin tavallisesti. Hän syytti itseään toisista, pienemmistä hairahduksista, jotta näyttäisi syyttömältä todelliseen rikokseensa. Valhetta, aina vain valhetta. Ja kuitenkin...

— Ajattelin kyllä, että sinä mahdollisesti katuisit pakoasi ja palaisit luokseni. Mutta silloin opin sinut tuntemaan. Menettelysi ja kirjeesi paljastivat minulle luonteesi. Olisit palannut, mahdollista kyllä, elääksesi jossakin määrin kohtaloosi alistuen, mutta varmasti onnettomana kanssani. Ja olisin uhrannut vaikka henkeni, estääkseni sitä tapahtumasta. Tahdoin nähdä sinut onnellisena ja tunsin rakastavani sinua juuri elämälle asettamiesi vaatimusten takia, ne kun olivat todistuksena siitä, että olit todella aatelinen, minua paljoa ylempänä rotusi ja kasvatuksesi perusteella. Kuka saattaa tunkea sydämemme salaisiin sopukkoihin — vai miten sinun on tapana sanoa? Niin muutuin toiseksi muutamassa päivässä, uskalsin yrittää, ja minun onnistui parantaa taloudellinen asemani. Ja nyt sinä syytät minua siitä, mitä olen tehnyt sinun vuoksesi, yksinomaan sinun vuoksesi!

Regina ei vastannut. Antoniokin vaikeni ehkä luullen saaneensa hänet puheellaan vakuutetuksi. He kulkivat hetken aikaa ääneti. Vaaleaverinen herrasmies, puvusta päättäen protestanttinen pappi, oli saavuttanut heidät ja käveli lähellä heitä. Oljilla päällystettyjä pulloja täyteen sullottuja rattaita vieri heidän ohitseen Acqua Acetosaan päin.

Regina ajatteli:

— Antonio ei tahtonut olla minun säälini kohteena. Nöyryytys teki hänet mielettömäksi! Aivan niin. Ehkä hän päällepäätteeksi ajatteli, että palaisin vain kiusaamaan häntä joksikin aikaa ja sitten jättäisin hänet toistamiseen... Se on siis totta! Ja minä yritän yhä edelleen olla uskomatta sitä, vaikkei hän edes enää osaa valehdella. Mutta kahden vuoden ajan hän on valehdellut, joka päivä, joka hetki. Miten hän on voinut tehdä niin?

— Mutta haudoinhan minäkin mielessäni pakotuumaani monet päivät, monet kuukaudet. Olihan sekin petosta. Ja emmekö nytkin molemmat valehtele? Mitä muuta kaikki hyödyttömät sanat ja salaviittaukset tarkoittavat, kuin toinen toisensa harhaan viemistä? Mitä hän ajattelee tällä hetkellä? Mitä minä voin tietää hänen sielunsa sisimmästä, mitä hän minun sieluni salaisuuksista? Olemme aina käsittäneet toisemme väärin ja ehkä entistä enemmän tänä hetkenä. Emme tunne toisiamme. Olemme toisillemme vieraampia kuin tuo tuntematon herrasmies. Näin kauan olemme nukkuneet samassa vuoteessa, syöneet samaa leipää, asuneet saman katon alla, meillä on tytär, joka on osa meistä kummastakin, emmekä kuitenkaan vielä tunne toisiamme! Korkeintaan olemme vihollisia: loukkaamme toisiamme ja asetumme väijyksiin voidaksemme paremmin haavoittaa toisiamme.

— Mennäänkö kotiin Ponte Mollen kautta samaa tietä kuin viime kerralla? Antonio kysyi äkkiä.

— Ehkä saamme tuolta ajurin, Regina vastasi.

— Kotiin! hän ajatteli epätoivoissaan. Jatkamaan tavallista petoksen ja häpeän täyttämää elämää! Ei, minä en tahdo. Siitä täytyy tulla loppu.

Ja viimeinkin hän tunsi itsensä kyllin rohkeaksi ottaakseen ratkaisevan askelen jo sinä päivänä.

Tämä päätös haihdutti melkoisesti hänen alakuloisuuttaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi avannut silmänsä ja vielä nähnyt ympärillään luonnon ylentävän ja puhdistavan kauneuden.

Tie laajeni. Hän ei koskaan ennen ollut nähnyt Rooman campagnaa niin kauniina, niin ihmeellisen loistavana ja värikkäänä.

Reginan päätös oli luja, järkähtämätön.

* * * * *

He poikkesivat oikotielle. Ylös ja alas, ylös ja alas, ruskeaa, tuoksuvaa polkua, joka kiemurteli ruohikossa ja vastakynnetyn peltomaan poikki. Protestanttinen pappi, joka kenties oli eksynyt tieltään, seurasi heitä.

Aurinko painui hitaasti kullanhohtoiselle taivaanrannalle. Pinjojen varjot pitenivät ruohikossa, joka hohti punertavana iltavalaistuksessa. Idän taivas pukeutui vaaleihin tuhkanharmaisiin ja pastellin-sinipunerviin värihäiveisiin. He kiipesivät pienelle kummulle ja näkivät kaukana sinivuorten hahmot.

Acqua Acetosa oli sinä päivänä melkein raamatullinen näky. Ihmisiä lepäili ruohikossa ja rattaiden varjossa, joille ladotut pullot loistivat iltavalaistuksessa; siinä oli naisia, lapsia, koiria ja aasi, joka seisoi niin liikkumattomana paikoillaan, että se näytti Tiiberin vihreään taustaan maalatulta; mullanväristä karjaa vaelsi jonossa Tiiberin rantaan juomaan, veneitä keinui rantapensaiden lomissa. Lempeä tuuli levitti ilmaan seljakukkien tuoksua.

Antonion ja Reginan laskeutuessa kukkulan rinteessä olevia portaita saapuivat paikalle vaunut, joissa istui viisi ulkomaalaista, päässä tuollaiset omituiset lakit, jotka on tehty silkkiharsosta ja koristettu tähkällä ja unikolla. Viimeiseksi vaunusta noussut herra alkoi riidellä ajurin kanssa.

— Noista kauheista ulkomaalaisista ei koskaan pääse rauhaan! Regina virkahti hermostuneesti ja antoi Antonion yksin mennä juomaan lähteestä.

Regina kulki edelleen, ylemmäksi, tullikojun ohi. Sillä puolen ei ollut ainoatakaan ihmistä näkyvissä. Kaikki äänet kuuluivat sinne hiljaisina, leivojen liritys kaikui ilmassa, kallionhalkeamassa solisi vesisuoni. Toisella puolen halkeaman oli mäenrinne lukemattomien vaaleanharmaiden kukkien peitossa. Tiiber virtasi alhaalla tyynenä ja majesteetillisena.

Reginan ajatukset siirtyivät heti kotiseudun joen partaalle. Hän istuutui kaltaan ruohikkoon ja odotti.

Hän oli mielestään vahva ja levollinen. Intohimojen turha tuli oli sammunut. Vanha tuttu ajatus heräsi hänen aivoissaan:

— Hetket saapuvat, tämäkin hetki on tullut, ja toiset tulevat sen jälkeen, ja tätä jatkuu kuolemaan asti. Miksi kidutamme itseämme niin suuresti?

Hän katsoi, eikö Antonio jo tullut. Tämä oli jo muutaman hetken puhellut noiden viiden herrasmiehen kanssa, joilla oli niin hullunkuriset lakit, joen rannalla veneen kohdalla. Veneen omistaja riensi paikalle, näytti hetken tinkivän Antonion kanssa, minkä jälkeen nuo viisi herraa istuutuivat veneeseen. Se lykättiin vesille, ja kohta se alkoi lipua joella kokka Ponte Molea kohti.

Nyt Antonio etsi katseillaan vaimoaan ja lähestyi notkein askelin huomattuaan hänet.

— Autoin heidät veneeseen siitäkin syystä, että saisimme käyttää paluumatkalla heidän vaunujaan, hän selitti heittäytyen Reginan viereen ruohikkoon.

— Jos tahdot, Regina sanoi, puhumme vielä vähän siitä asiasta ja — ratkaisemme sen lopullisesti.

— Täytyy kai siitä vielä keskustella. No niin, käydään siis siihen heti käsiksi, Antonio virkkoi painaen kädellään kenkänsä kärkeen seljapensaan lehden. Mutta sano minulle ensiksi, millaisia viittauksia serkkuni Claretta ja omaiseni ovat sinulle tehneet... ja kaikki muutkin. Sittenhän tiedän, mille kannalle asetun.

Regina pani merkille Antonion hermostuneet kädenliikkeet. Tämän silmät olivat saaneet jälleen tavanomaisen sametinpehmeän, hellän ja vähän lapsellisen hohteensa, mutta nämä lapsensilmät olivat surumielisen pehmeät.

— Kuule hyvä ystävä, Regina aloitti, hänen äänensä kuuluessa sulavana ja alakuloisena, jätetään kaikki turhat puheet. Jollei juttu ole totta, ei siitä kannata puhua. Jos se on totta...

— Jos se olisi totta? Antonio keskeytti kohottaen päätään. Ja hänen kätensä liikahtelivat edelleen hermostuneesti.

Regina vaikeni kohottamatta katsettaan.

— Mitä silloin tekisit, Regina, hylkäisitkö minut taas?

Regina kohautti olkapäitään.

— _Jos se on totta!_ Oletat siis yhä edelleen, että niin on laita! Regina, en jaksa kestää sitä. Etkö siis todellakaan usko sanojani? Tarkoitatko, että minkä sivullisen henkilön puhe tahansa on painavampi kuin minun vakuutukseni?

— Niin, niin, nyt tiedän, että niin on laita, — Antonio jatkoi ja joutui jälleen suunniltaan. Nyt, kun epäilys kerran on syöpynyt mieleesi, et enää usko minua! Mutta minä toivon voivani parantaa sinut! Sano nyt minulle peittelemättä kaikki. Se on velvollisuutesi, ymmärräthän. Tässä on kysymys sinunkin kunniastasi, kaikkien kunniasta. Puhu, puhu siis.

Reginan ilme näytti sanovan: en ikinä!

— Sano minulle kaikki! Antonio silloin vaati, käski. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

— Älä puhu noin kovasti, Antonio! Vartia on tuolla. Älä ole pikkumainen.

— Heitä sinäkin tuo pikkumaisuutesi! Minä olen mitätön ja halpa, mutta silti tahdon tietää. Näethän, että saat minut raivoihini. Puhu siis, nyt vaadin sitä vaatimalla.

Silloin Regina kääntyi ja loi mieheensä silmänsä. Ne olivat suuret ja surumieliset ja säihkyivät auringon viimeisten säteiden välkkeessä.

Antonio ei ollut koskaan nähnyt niitä niin kauniina, lempeinä ja syvinä. Tuona hetkenä hänet valtasi merkillinen hurmio, eikä hän enää voinut herjetä katselemasta noihin valon täyttämän surun aateloimiin silmiin.

Regina sanoi:

— Ja kun olen sanonut sinulle kaikki, mitä tahdot tietää, mitä silloin teet? Kuka tietää, eikö epäluulo sittenkin ole johtunut mielikuvituksestani, vaistostani.

— Mutta äsken sanoit, ettet uskonut... en enää sinua ymmärrä...

— Luuletko minun ymmärtävän sinua? Ymmärrämmekö toisiamme? Olenko varma siitä, ettet sinä valehtele? Katso, hän jatkoi, viitaten kädellään Tiiberiin päin, näyttää siltä kuin olisimme etäällä toisistamme, samoin kuin tuon joen molemmat rannat, jotka aina näkevät toisensa, eivätkä koskaan tavoita toisiaan!

— Lopeta jo nuo puheet, Antonio sanoi katkerasti, mutta samalla nöyrästi ja rukoillen, ole hyvä, rakas, äläkä enää kiusaa minua! Älä enää puhu noin kauhealla tavalla. On mahdollista, etten minä kykene ymmärtämään sinua, mutta sinun, sinun _täytyy_ ymmärtää minua. Neuvotellaan, punnitaan yhdessä, mitä meidän on tekeminen. Minä, minä teen kaiken, mitä tahdot. Enkö ole aina niin tehnytkin? Enkö ole myöntyväinen? Sanohan, enkö ole myöntyväinen! Sano, mitä minun pitää tehdä, mutta älä epäile minua. Jos menetämme rauhamme ja sopumme, mitä meille jää jäljelle?

Antonio puhui hiljaa, nöyrästi, melkein lempeästi, mutta sillä tavalla lempeästi puhutaan sairaille lapsille, jotka helposti ärtyvät. Hän tarttui Reginan käteen, painoi sen polvelleen ja laski oman kätensä sen päälle.

Regina tunsi tuon käden väreilevän ja sen suonien sykinnän, mutta sen hyväily ei enää kiihoittanut hänen vertaan.

Se oli totta. Antonio oli aina tehnyt hänelle mieliksi. Hän oli heikko mies. Se oli hänen vikansa, mutta samalla hänen puolustuksensa. Se oli totta, hän oli hyvä ja myöntyväinen, mutta liian myöntyväinen. Hän oli antanut Reginalle sekä sielunsa että ruumiinsa, ja tuon hauraan ruumisparkansa hän lisäksi oli myönyt Reginan hyväksi. Kaiken hän oli hänelle antanut, kaikkensa hän vielä antaisi. Hetken kuluttua, jos Regina sitä vaati, hän tunnustaisi häpeänsä. Kuinka Regina koskaan oli voinut epäillä sitä?

Silloin Regina ilmaisi hänelle koko totuuden.

— Kuulehan, eräänä päivänä lähdin Gabrien luo, jota luulin sairaaksi...

* * * * *

Regina kertoi hänelle kaiken muutamilla lyhyillä, rauhallisilla sanoilla. Hän puhui hiljaa, katsellen hameensa pitsejä. Näytti siltä kuin hän olisi ollut syyllinen, mutta arvokas syyllinen, joka oli valmis vastaanottamaan rangaistuksensa.

Hän puhui epäluulostaan, kuinka se oli kasvanut ja leimahtanut ilmiliekkiin. Hän mainitsi kaikki itsesyytöksensä, kauheat näyt, kuumehoureet, epäilykset, unennäkönsä, aavistuksensa ja anteeksiantopäätöksensä.

* * * * *

Tällävälin aurinko laski.

Kaksi leveää juovaa erottautui nyt joen pinnassa. Toinen, idänpuoleinen, oli hopeisen punasinervä taivaan heijastuksesta, toinen helakan punainen päivänlaskun puolella.

Mutta taivaalla ja vedessä näytti valon ja värihäiveiden taistelu tauonneen. Kaikki liittyi yhteen ja sulautui juhlallisesti rauhaisaksi sopusoinnuksi. Varjo hipoi valoa joka hitaasti vetäytyi kohti salaperäistä kaukaisuutta taivaanrannan taakse, minne ihmiskatse ei ylety.

Keskellä tuota luonnon suurta rauhaa Regina päätti kertomuksensa tuntien samalla luonnon jylhää välinpitämättömyyttä ihmistä ja hänen pientä kohtaloaan kohtaan.

— Olemme yksin, hän päätteli, tämän yksinäisyyden ja autiuden valtaamina yksin _hairahduksemme_ maailmassa, jos se todella on olemassa. Annetaan toinen toisellemme virheemme anteeksi ja muutetaan elämämme perustuksia myöten. Kerran luin tarinan, jossa kerrottiin miehestä, joka aikoi murhata vaimonsa. Kun miehen juuri piti antaa hänelle surmanisku, vaimo hädissään heittäytyi miehensä syliin vaistomaisesti turvautuen tämän suojelukseen, vaikkakin hän oli murhamies; vaimo oli niin tottunut pitämään häntä suojelijanaan. Minäkin olen monesti näinä epäluulon päivinä, urkkiessani tekojasi ja hävetessäni samalla itseäni, taistellessani aiettani vastaan kääntyä sivullisten puoleen saadakseni tietää... tuntenut rajua tarvetta turvautua sinuun, pyytää sinua puhumaan, pelastamaan minut, suojelemaan minua... Näethän, että luonto on meistä välinpitämätön. Näet, että tänä hetkenä, jolloin kenties koko elämämme ja kohtalomme ratkeaa, jokainen hiukkanen, jokainen valon välke, jokainen aalto kiiruhtaa kohti omaa päämääräänsä vähääkään välittämättä meidän kohtalostamme. Olemme yksin, yksin ja hylättyinä. Jos eroamme, minne joudummekaan? Olemme rikkoneet, mutta ehkä juuri senvuoksi, ettemme eroaisi. Jos hylkäämme toisemme, saatamme joutua tekemään vielä suurempia rikoksia. Pysyttelemällä toisiamme lähellä tuemme toinen toistamme. Ellemme kykene tekemään muuta, turvaamme ainakin lapsemme tulevaisuuden.

— Todellakin, Antonio sanoi yrittäen vielä viimeisen kerran puolustautua; kerran sinä tahdoit...

Viimeisen kerran Reginan kärsivällisyys katkesi. Hänhän oli puhunut, niinkuin Antonion olisi pitänyt puhua, ja kohtasi yhä samaa vastustusta! Mihin Antonio oikeastaan pyrki?

— On turha aloittaa alusta, Regina huudahti. Nyt jo riittää. Olenhan jo puhunut liiaksikin, niin että sinun pitäisi ymmärtää, ettei meidän välillämme enää saa olla syytöksiä...

— Sinä järkeilet liiaksi, Regina. Se peloittaa minua.

— Kuinka niin? Miten minä liiaksi järkeilen? Ja miksi se peloittaa sinua?

— Sentähden, ettet olisi puhunut, niinkuin olet puhunut, jos todella olisit ollut varma syyllisyydestäni. Puhut noin, kun et vieläkään ole siitä varma. Jos minun ja sinun välillä on murhenäytelmä tapahtunut, on ainakin se loppu, jonka tahdot sille antaa, järjetön.

Regina tunsi sydämensä jyskyttävän. Antonio oli oikeassa. Mutta Regina hillitsi itsensä.

— Katso minuun! Regina sanoi päättäväisesti.

Antonio katsoi häneen, silmät kyynelten kostuttamina.

* * * * *

Se oli siis totta. Antonio oli syyllinen.

Regina ei koskaan ollut nähnyt miehensä itkevän eikä ollut koskaan kuvitellutkaan, että hän voisi vuodattaa kyyneliä. Sinä hetkenä, heti Antonion äänettömän tunnustuksen jälkeen, kun kaikki hänen sisimmässään pimeni, vajosi ainaiseen synkeyteen, Regina muisti näyn, joka ei vuosikausiin ollut palannut hänen tietoisuuteensa. Hän näki miehen, joka istui kaminan ääressä nojaten kyynärpäitään polviinsa, kasvot käsien varassa, ja itki. Nainen kumartui hänen puoleensa laskien kätensä hänen kaljulle päälaelleen. Mies oli Reginan tuhlaaja-isä, nainen hänen kärsivällinen äitinsä. Oliko tämä pelkkä unen muisto, vain lapsuudessa saatu todellinen elämys, joka aikojen kuluessa oli unohtunut? Sitä hän ei tiennyt. Mutta sinä hetkenä, keskellä sielunsa pimeyttä, hän luuli näkevänsä tuikkivan valon, heijastuksen kaminan tulesta, tuon inhimillisen hairahduksen ja anteeksiantavan säälin kuvan taustasta.

Regina ei laskenut kättään miehensä pään päälle, niinkuin äiti oli tehnyt, peittäen puolisonsa, tuon miehen, päälaen, jota kenties oli painanut paljoa raskaampi syyllisyydentaakka kuin konsanaan Antoniota. Regina sensijaan ajatteli äitinsä elämän kauneutta, äidin, joka kulki tietään, täyttäen kutsumuksensa kaikkien sydämestään puhtaiden naisten tavoin, lastensa rakkauden ympäröimänä, ja eläen rakkaudestaan heihin. Äiti ei ollut koskaan leskenä ollessaan päästänyt raskaita muistojaan painamaan lastensa hartioita. Hän oli päinvastoin aina koettanut keventää heidän huoliaan.

— Minunkin on kuljettava velvollisuuteni tietä! Regina ajatteli. Lapsemme ei saa koskaan aavistaa, että me olemme rikkoneet ja kärsineet.

Siis antaa anteeksi, antaa anteeksi auliimmin kuin koskaan ennen. Vaeltaa hiljaisesti elämän läpi, samoin kuin joen vesi, joka virtaa elämän takaisen taivaanrannan valoa kohti, äärettömän laupeuden merta kohti, missä kaikkein suurinkin inhimillinen rikkomus ei merkitse enempää kuin sammuneen kipinän muisto.

* * * * *

Istuessaan paluumatkalla muukalaisten vaunuissa Antonio ja Regina tarttuivat toisiaan käteen kuin aviopuolisot, jotka näkevät toisensa ensi kerran pitkän erossaolon jälkeen. Pehmeä, valonsäteiden siellä täällä keskeyttämä hämärä vallitsi heidän ympärillään, samoin heidän sisimmässään. He eivät olleet iloisia eivätkä surullisiakaan, vaan kaipasivat kohtaloonsa alistuen valoa, joka oli ainaiseksi heiltä sammunut. Ja he puristivat toistensa kättä, ääneti lupautuen auttamaan ja tukemaan toisiaan kuin kaksi sokeaa. Näin he jälleen ajoivat kaupungin alueen ja menneisyyden piiriin.

Reginasta tuntui, että oli kulunut pitkä aika, kokonainen elämän vaihekausi, siitä kun hän ja hänen miehensä olivat pysähtyneet lehtokujan pienen ravintolan kohdalle. Kun he ajoivat sen ohi ja ajuri pysähtyi sytyttämään vaunulyhtyjä, Regina näki sisäoven ääressä istumassa saman nuoren naisen, jolla oli vaaleanpunainen pusero. Ja tanssijaparin varjo häilähteli yhä, edestakaisin, takaseinän punasinervän ikkunaruudun ohi.