Part 12

Ja jos kaikki oli tuulesta temmattua?

Samassa tuo arvoton ja päätön tuuma raukesi, kun raivokas ylpeyden puuska kohosi hänen sisimmästään.

— Ei Marianna, eikä kukaan muu! Minä itse hankin itselleni varmuuden.

* * * * *

Mutta hetken kuluttua hän alkoi epäillä itseään ja suunnitella romanttisia tai ainakin järjettömiä tuumia.

Muun muassa hän ajatteli ruveta hiipimään Antonion kintereillä, urkkiakseen hänen askeliaan ja tekojaan.

Eräänä yönä hän horroksissaan kuvitteli näkevänsä Antonion lähtevän ulos ja hiukan kuljeskeltuaan kaupungilla aukaisevan ruhtinattaren puutarhan pienen rautaristikkoportin, jonka hän muisti nähneensä eräänä hänelle muistorikkaana iltana, jolloin Massimo oli sanonut:

— Tuosta kulkevat ruhtinattaren rakastajat...

Ja samasta portista Antonio nyt katosi. Regina odotti ulkopuolella aution kadun pimeässä sopessa. Ohikulkijat loivat häneen julkeita katseita luullen häntä tavalliseksi katunaiseksi. Mutta hän ei loukkautunut. Miksi hän olisikaan loukkautunut? Eikö hän ollut kaikkein kurjin surkuteltavista naisista? Eivätkö hänen vaatteensa olleet kudotut häpeästä?

Kahta pahempi tuska sai hänet kauhusta jähmettymään. Äänettömän kidutuksen hetket kuluivat.

Antonio oli tuolla sisällä, noissa tukahduttavan kuumissa huoneissa, leväten noilla pehmeillä pedontaljoilla, jotka olivat kuin vanhoja kiihkoisia tiikereitä. Mitä siellä sisällä tapahtui, se oli Reginasta niin kauheaa, ettei hän rohjennut ajatella sitä edes unenhoureessaan.

Hänellä oli selvänä kuvittelunsa edessä vain ruhtinatar, yllään tuttu musta samettipuku, paksu kaula helmien peitossa, naama pyöreänä kuin kuu. Pienet jalokiviä säihkyvät kädet hyväilivät Antonion kaunista päätä... Ja hän oli ääneti... olihan hän jo tottunut tuon naisen hyväilyihin.

Tämä kuvittelu sai Reginan sellaisen surunpurkauksen valtaan, että sitä heti seurasi vastavaikutus. Hän heräsi houreistaan ja luuli taas tajuavansa, miten mieletön hänen epäilyksensä oli. Olihan suorastaan mahdotonta, että Antonio vanhojen romaanisankarien tavoin varkain hiipisi tuon vanhan naisen luo ja että hänen vaimonsa voisi odottaa ulkona varjojen peittämässä kadunkulmassa ja järjestää hänelle oikean ilveilykohtauksen hänen tullessaan ulos talosta... Tämähän oli suorastaan naurettavaa!

* * * * *

Näin tunnit kuluivat. Koko seuraavan päivän Reginaa vaivasi kärsimys, jonka voimakkuus vaihteli ruumiillisen tuskan tavoin ja joka hetkellisesti kokonaan katosi, jättäen jälkeensä muiston hermokiihoituksesta tai pelon että se palaisi takaisin.

Ulkona aurinko, sinitaivas ja linnut viettivät herkeämätöntä juhlaansa. Tämäntästä ajoneuvojen räminä katkaisi kadun hiljaisuuden koskenkaltaisella jyminällään, sitten kaikki taas vaipui hiljaisuuteen. Kaukaa vain kumisi kaupungin häly kuin jättiläisnäkinkenkään kajahtava meren kohina.

Kello kahden aikaan pikku Caterina heräsi ja alkoi itkeä. Regina kuuli tämän kyynelettömän ja aiheettoman itkun ja meni lapsen huoneeseen. Siinä oli valkoiset seinäpaperit, ja tämä vaalea tausta, imettäjän hahmo, valtava pronssinvärinen möhkäle ja alaston, ruusuinen pienokainen hänen sylissään herätti Reginassa eloon aivan uuden tunteen. Hänestä tuntui, kuin hän olisi nähnyt edessään maalauksen, jolla oli aivan erikoinen merkitys. Kaikessa näytti nyt hänen mielestään piilevän jokin salainen soimaus. Tuon maalaisäidin tumma, jykeväjäseninen ja lempeä hahmo oli kuin vanhanaikainen madonnankuva, se muistutti hänelle, mitä kaikkia ominaisuuksia hänellä olisi pitänyt olla. Hän ei ollut osannut täyttää äidinvelvollisuuksiaan edes yksinkertaisen maalaisnaisen tavoin. Hän ei ollut kyennyt mihinkään. Loisolio hän oli, pelkkä loisolio.

Imettäjä puki pienokaista ja puhui sille omaa erikoista kieltään:

— No, joko se taas itkeä tillittää? Uui, ui, kuinka rumaa itkua! No, mikä kullanmurua vaivaa? Onko pikku _pääskynen_ kylmä! Kas noin, nyt puikahdetaan pieneen nättiin paitaan, sitten vedetään jalkaan pikkuruikkuset sukat ja sitten pikkuruikkuset kengät. Katselepas vain noita herttaisia kullannuppukenkiä. No, käpälä sisään nyt vain! Mitä? eikö veitikka tahdo?... Hei, herra käpälä, joudu, joudu, joudu jo!

Palleroisena ja punaisena, pikku paita yllä, hiukset pörrössä, Caterina yhä vain itki, mutta katseli kuitenkin uteliaana pieniä valkoisia kenkiään ja potki jalallaan.

— Nyt on toinen valmis. Sitten on toisen vuoro. Onkohan se yhtä tyhmä? ei... Kas... se olikin kiltti ja saa pusun. Kas noin!

Nyt Caterina nauroi. Hänen pienet kasvonsa, hänen pienet silmänsä sinertävine valkuaisineen, koko tuo pieni olento näytti säteilevän.

Regina otti lapsen syliinsä, nosti hänet korkealle ilmaan, painoi häntä jälleen povelleen, antoi hänen taas lentää, juoksenteli, pitäen häntä käsivarsillaan ja nauroi hänen kanssaan kilvan.

— Äidin, pikku, pikku... kullannupukka, pikku... höyhenetön linnunpoikanen!

— Hyi! imettäjä torui paheksuen, miksi rouva sättii lasta tuolla tavalla! Antakaa se tänne. Eikö rouva näe, että lapsen on vilu?

— Menkää Pinciolle, Regina sanoi aikoen laskea lapsen imettäjän syliin. Mutta Caterina oli kietonut pienet käsivartensa hänen kaulaansa eikä tahtonut mennä takaisin imettäjälle.

— Pinciolla aina tuulee, tämä sanoi pahoilla mielin. No, sydänkäpyseni, etkö enää välitä minusta?

Regina ei kiinnittänyt huomiota imettäjän nyreään mieleen. Olihan nainen aina ollut Reginalle mustasukkainen.

* * * * *

Imettäjän lähdettyä lapsi sylissä ulkoisalle Regina harhaili hetken ajan hiljaisessa huoneistossa. Mitä hänen oli tehtävä? Sitä hän ei tiennyt. Hän muisti, että hänen olisi pitänyt käydä katsomassa erästä naishenkilöä, johon hän oli tutustunut ruhtinatar Makulinan luona. Mutta sitten hän ajatteli, että olisi ollut vaihdettava pukua ja mentävä saliin, jossa rouvat istuivat piirissä pitkään ja vakavasti pohtien uusimpien muotilehden huolestuttavia hihakuoseja. Ja pelkkä tämä ajatus sai hänet alakuloiseksi.

Mitä siis tehdä? Hän alkoi ikävystyä kaikkeen tai ainakin kuvitella, että niin oli laita. Hän tuumi, mitä hän oli siihen päivään asti tehnyt välttääkseen ikävää ja muisti, että hänen aikaisemmin, avioliittonsa ensimmäisenä vuotena, oli samoin ollut ikävä.

Miten hänen aikansa senjälkeen oli kulunut? Mitkä miellyttävät askareet olivat saaneet ajan kulumaan huomaamatta? Eivät mitkään erityiset. Hän oli vain ollut onnellinen.

— Olenko siis nyt onneton? Mokomankin naurettavan kuvittelun vuoksi? hän ajatteli, istuutui huoneensa ikkunan ääreen ja alkoi ommella pukua pienokaiselleen.

— Mutta _silloinkin_ olin onneton mitättömien pikkuseikkojen vuoksi.

Hän ompeli viisi, kuusi minuuttia. Hiljaisuus huoneessa, keskipäivän rauhallinen, alakuloiseksi tekevä valaistus, viileä ilma ja kaukana pauhaava kaupungin humu vaivutti hänet unelmoivaan horrokseen. Hänen surunsa tuntui tauonneen. Kului muutamia hetkiä.

Äkkiä ovikello soi, ja hän kavahti pystyyn, ikäänkuin äänen sähköaallot olisivat siirtyneet hänen hermoihinsa.

— En ole kotona! hän ehätti sanomaan palvelijattarelle, joka oli menossa avaamaan.

Regina palasi huoneeseensa ja sulki oven jälkeensä. Hän ei edes tahtonut tietää kuka oli tullut tervehtimään. Sinä hetkenä, sinä päivänä hän vihasi ja halveksi koko ihmiskuntaa.

Mutta kun palvelijatar palasi kertomaan, että vieras oli neiti Gabrie, Regina juoksi ikkunan ääreen ja huusi hänet takaisin, juuri kun hän astui ulos porttikäytävästä.

Gabrie palasi. Regina katui heti, että oli kutsunut hänet takaisin huomattuaan, että tämä johtui hänen epätoivoisesta uteliaisuudestaan.

Ehkä Gabrie oli huomannut, että joku oli liikutellut hänen vihkojaan, ja epäillyt Reginan selailleen niitä ja tuli nyt säikähdyksissään pyytämään anteeksi. Eihän Reginan tarvinnut muuta kuin kysyä saadakseen tietää.

Mutta Regina sai heti jälleen ylpeän arvokkuutensa takaisin.

Ei koskaan! Hän ei tiedustelisi Gabrielta eikä keneltäkään muultakaan tätä asiaa.

Gabrie, vaaleaverinen nuori tyttö astui sisään kalpeana yksinkertaisessa mustassa puvussaan. Hän näytti yhä sairaalta ja yski. Ainoastaan hänen silmissään, jotka olivat kirkkaat ja terävät kuin neulat, oli entinen viekas välke.

Regina ei tiennyt, mistä syystä hän melkein pelkäsi tuota hirvittävää tyttöä. Tuolla tulevalla kirjailijattarella näytti jo olevan harvinaisen voimakas sielullinen näkemiskyky aivan kuin hän olisi voinut lukea ihmisten ajatukset otsan läpi. Mutta tämä käsitys kesti Reginalla vain hetken ajan. Tosiasiassa Gabrie ei hänen mielestään ollut sen kummempi kuin juorukello. Regina halveksi häntä.

— Olin lähdössä kaupungille. Sentähden palvelijatar sanoi, etten ollut kotona. Oletko jo terve? Kävin sinua tapaamassa.

— Kuulin siitä. Kiitos käynnistä. En tahdo viivyttää sinua. Pukeudu sinä vain. Kuinka Caterina voi?

— Hän on parastaikaa ulkona, Regina vastasi järjestäessään hiuksiaan kuvastimen edessä.

— Pukeudu nyt vain! Gabrie toisti. En tahdo häiritä.

Regina alkoi muuttaa pukua. Hän ei tiennyt, minne lähtisi, mutta ulos hän tahtoi jo siitäkin syystä, että pääsisi eroon Gabriesta.

— Saanko auttaa? Gabrie kysyi.

— Kyllä. Ole hyvä ja napita tämä kaulus. Olen kovin kyllästynyt kauluksiin. Täytyisi pitää kamarineito mokomien vehkeiden tähden.

— Eikö sinulla sitten ole sellaista? Gabrie kysyi tyynesti ja pani kauluksen nappiin.

— Se oli palvelijatar, joka avasi oven.

— Odotahan, niin kohennan kaulustasi. Kuinka voitkaan käyttää tuollaista kaulusta! Totisesti naiset ovat muodin uhreja.

Regina tunsi Gabrien pienten kylmien sormien kopeloivan hänen niskaansa. Korkea, koruompelureunainen kaulus, joka kohosi korviin asti, tuntui tukahduttavalta. Hän kääntyi kasvot punaisina, vihoissaan... kenelle? Gabrielle vai kaulukselle? Sitä hän ei itsekään tiennyt. Mutta hän kiivastui Gabrielle.

— Naiset ja naiset... etkö siis itse ole nainen? Ole hyvä... älä puhu tuossa äänilajissa. Silloin olet minulle vastenmielinen.

— Sen tiedän, toinen vastasi alakuloisesti. Mutta onko se minun syyni?

Regina pidätti henkeään voidakseen napittaa vyötäisiltä liian ahtaan hameensa. Mitähän Gabrie tarkoitti? Piilikö hänen sanoissaan jotakin erikoista?

— Kuinka vanha olet?

— Miten niin! Kahdenkymmenen.

— Onko se totta?

— On kyllä. Miksi salaisin ikääni? Enhän kuitenkaan koskaan saa miestä!

— Luulin sinua nuoremmaksi, Regina virkkoi. — Älä puhu noin mahtipontisen juhlallisesti. Se on yhtä epämiellyttävää.

— Sen tiedän. Minkä sille voin?

— Milloin julkaiset ensimmäisen romaanisi?

— Ennemmin kuin aavistatkaan, Gabrie vastasi vilkastuen, ja rykien kovasti.

— Tuleeko siihen minun kaltaiseni otus? Regina jatkoi, heiluttaen ylenkatseellisesti ihojauhehuiskua. Valkoista ihojauhetta tuprahti kuvastimeen peittäen lasin ohuella kerroksella. Regina ajatteli.

»Gabrie varmaankin huomaa, että kohtelen häntä toisin kuin ennen, ja arvaa syyn».

Hän tiesi, että hänen käytöksensä oli häijyä, ja hän hermostui, kun ei voinut eikä tahtonut hillitä itseään.

Mutta Gabrie yski sanomatta mitään.

He lähtivät yhdessä ulos.

— Minne olet menossa? Regina kysyi.

— Kotiin lukemaan.

— Lähde mukaan! Siellä, minne minä olen menossa, on myöskin oppimista tulevalla kirjailijattarella. Kuvittelehan salia, jossa istuu kymmenen naishenkilöä, kaikki verivihollisia keskenään senvuoksi, että jokainen pelkää olevansa huonommin pukeutunut kuin muut!

— En päästä romaaneissani esiintymään mitään tuollaista inhoittavaa. Turhaan siis laahaat minua moisiin paikkoihin.

Gabrie nauroi, mutta Reginasta oli tuossa naurussa ontto kaiku kuin väärässä rahassa. Hän ei alunkaan päässyt selville siitä, epäilikö Gabrie, että Regina oli lukenut hänen muistiinpanojaan.

He erosivat sanoen: hyvästi, mutta puristamatta toistensa kättä.

Gabrie lähti Torino-kadulle, Regina taas Depreteskatua kohti. Jalkakäytävät olivat niin autiot ja hiljaiset, että hänen silkkihameensa kahina kuului tavattoman selvään kuin tuulen tuivertaessa kuivuneita lehtiä.

Hän ajatteli Gabrieta, joka palasi ullakkokomeroonsa kuin mehiläinen pesäänsä ja jolla oli päämäärä tässä nurinkurisessa maailmassa. Hän itse taas kulki umpimähkään tietämättä minne lopulta suuntaisi askelensa.

* * * * *

Näin hän kauan samoili katuja. Hän kulki Via Nazionalen edestakaisin huomaten lopulta ajatuksissaan joutuneensa Via Sistinalle, vastapäätä Pinciota.

Hänen raskaat ajatuksensa seurasivat häntä yhtä uskollisesti kuin hänen hameensa kahina. Pinciolla hän tapasi imettäjän ja Caterinan ja istuutui heidän viereensä terassin penkille. Puistossa ei ollut soittoa, mutta kaunis ilma oli houkutellut lehtokujat matkailijoita ja ajelijoita täyteen. Imettäjän kumartuessa laskemaan maahan pienokaisen, joka noukki pieniä kiviä, ojentaen ne sitten vakavan näköisenä toiselle samanikäiselle palleroiselle, Regina katseli ajoneuvoja, joita vieri lehtokujassa. Hän joutui lumouksen valtaan. Pincio oli sinä päivänä tavallistakin valoisampi ja kauniimpi: taivas kaareutui helmenvärisenä punasinervien ja vihreiden puiden yllä, hienosti pukeutuneita naisia ja herroja kuhisi käytävillä; kasvoja ja vartaloita, jotka olivat siroja kuin porsliinimaalaukset.

Kauniiden hevosten vetämiä vaunuja, joissa istui hienoja naisia, kiiti edestakaisin kuin näyttämön taustassa, näköjään säännöllisesti kuin tahdissa, mikä näytti ihmeen miellyttävältä, mutta samalla vaikutti nukuttavasti kuin virtaava vesi.

Regina oli ennen kadehtinut tuollaisia naisia, ja hänen kateutensa oli kehittynyt vihaksi, joka vei hänet harhaan. Nyt hän sääli heitä heidän ikävänsä ja hyödyttömyytensä vuoksi. Ja hänestä tuo tasainen, säännöllinen liikunto tuntui yksitoikkoisen pitkäpiimäiseltä, täällä lehtokujilla samoin kuin elämässäkin.

— Palataan kotiin. Ilma käy jo viileäksi, imettäjä sanoi.

Regina kavahti ylös. Auringonlasku oli kirkas, taivaanranta oli vihreän punerva. Harmahtava surunvoittoinen valaistus laskeutui nyt puistokujaan.

Regina noudatti kehoitusta seuraten imettäjää, jonka pronssikasvot pistivät selväpiirteisinä esiin päähineen keltaisen sädekehän alta.

* * * * *

He kulkivat kulkemistaan. Caterina nukahti vaipuen imettäjän voimakasta olkapäätä vasten. Punertavanharmaa iltahohde levisi Via Sistinalle. Imettäjä kulki edellä vakavana ja huojuen kuin täysilastinen vene. Hentona ja kahisten kuin nuori haapa Regina käveli konemaisesti jäljessä ikäänkuin edellä soluvan jykevän aluksen hinaamana. Kun imettäjä pysähtyi — hän seisahtui jokaisen kaulakoristeita ja sormuksia täyteen ahdetun näyteikkunan kohdalle — Reginakin pysähtyi katse himmeänä ja harhailevana.

Sen päivän pitkällistä ja kiusallista levottomuutta seurasi omituinen raukeus. Reginasta tuntui kuin hän olisi kävellyt unissaan ja että vuosia oli kulunut siitä hetkestä, jolloin hän asteli lintujenkaupustelijan jäljessä San Lorenzo-kadulla.

Kaikista sen päivän elämyksistä oli jäljellä vain epämääräinen surumielisyys. Epäilys tuntui haihtuneen, ja hän luuli vihdoinkin saaneensa varmuuden, että hänen epäluulonsa oli ollut hirveän naurettava. Entistä rauhallisuuttaan hän ei kuitenkaan saanut takaisin.

Kolme raajarikkoista katusoittajaa seisoi kolkon seinän ääressä nau'uttaen surkeasti vanhoja soittimiaan. Katukäytävillä tungeksi vanhoja ulkomaalaisia naisia päässä hullunkurinen pieni hattu. Joka kadun kulmauksessa kuului autojen ulvontaa. Luultavasti likinäköisyytensä vuoksi Regina aina pelkäsi autoja, varsinkin hämärässä, jolloin päivän sammuva hohde sulaa lyhtyjen epävarmaan valoon vaarallisesti häikäisten silmiä. Sinä iltana Regina oli entistään levottomampi. Hänestä tuntui kuin olisi kaupungille päästetty irti kiljuvia petoja, jotka karjuen ilmaisivat olevansa liikkeellä. Minä hetkenä tahansa nuo hirviöt saattoivat hyökätä hänen, lapsen tai tuon koneihmisen kimppuun, jota sanottiin imettäjäksi, ja murskata heidät hampaissaan hienoiksi kuin jyvät.

* * * * *

Barberini-aukion läheisyydessä Reginan sivuutti läheltä vanha herra. Hänen vanhankuosinen päällystakkinsa oli huolellisesti napitettu huolimatta siitä, että ilta oli melkein kuuma, ja hän kulki kumarassa. Regina tunsi, että herrasmies oli sama senaattori, joka oli sukua Arduinalle, ja kääntyi tervehtimään häntä. Mutta senaattori katsoi suoraan eteensä kirkkaat ja lempeät, mutta samalla ivalliset silmät tuijottaen, eikä huomannut mitään.

Regina oli tavannut senaattorin useat kerrat. Hän oli kerran käynyt Reginan luonakin, ja aina hän oli puhunut Englannista, sen laeista ja naisista ja veisannut vanhaa virttään elämästä:

— Työ! Työ — siinä onnellisen elämän salaisuus.

Lopulta Regina oli kyllästynyt vanhaan herraan samoinkuin kaikkiin kiihkoilijoihin. Saattoihan elää tekemättä työtäkin! Mutta sinä iltana hän seurasi tarkoin tuota kumarassa kulkevaa köpittävää pikku herrasmiestä, joka nyt tuntui hänestä entistään hullunkurisemmalta. Mutta hänestä tämä pienikasvuinen mies ilmestyi hänen eteensä kuin sadun kääpiö muistuttamaan hänen surullisen tarinansa antamaa opetusta.

* * * * *

Sanalla sanoen, elämä oli surullinen tarina, kun ajatteli sitä tarkemmin, niinkuin opettajan oli tapana sanoa. Eikö ollut huolestuttava ajan merkki, että kaksikymmenvuotias nuori nainen, joka sitä ennen ei ollut koskaan käynyt kotiseudun vihreää jokirantaa kauempana, lähti maailmalle merkitsemään vihkoonsa elämän ruminta kataluutta? Vaikka tämä olikin pelkkää juorua, se ei parantanut asiaa.

* * * * *

Antonio tuli kotiin kuuden maissa.

Katettu pöytä oli odottamassa, aivan kuin kerran hyvin kauan sitten. Käytävä oli täynnä paistettujen artisokkien hajua, ja Regina, joka juuri oli muuttanut pukua, kirjoitti paraikaa seuraavan päivän ostosluetteloa.

Antonio riensi Caterinan luo, joka hiljan oli herännyt, otti hänet syliinsä ja istuutui ikkunan ääreen. Iltaisin, lampun valossa Caterina aina oli pirteämpi ja iloisempi kuin muulloin.

Justiinsa kuin kissanpojat! imettäjä huomautti.

Sinä iltana pienokainen, joka näytti suuresti ihailevan isäänsä, katseli häntä pitkään ja näytti hänelle sitten pientä jalkaansa, jossa vielä oli uusi kenkä.

Antonio älysi lapsen tarkoituksen.

— Ollaanko jo vähän kiemailevia, mitä! Niin kauniit kengät, että niitä täytyy kehua ja näyttää! isä leperteli pudistaen päätään ja tarttuen pieneen jalkaan.

Mutta Caterinan kasvot kävivät happamiksi, hän rypisti kauheasti kullankeltaisia kulmakarvojaan ja ponnisteli saadakseen jalan vapaaksi. Tämä onnistuikin, mutta pieni kenkä irtaantui jalasta ja putosi maahan. Silloin nuori isä kumartui ja sai vaivoin pienen sätkyttelevän jalan jälleen kenkään, koko ajan huvittaen lasta lörpötyksillään, mikä, niinkuin Balzac sanoo, lukiessa tuntuu naurettavalta, mutta isän suussa on ylevää. Caterina vastasi omalla tavallaan.

Kun Regina lähestyi heitä, Antonio ja pienokainen yhä jatkoivat mielenkiintoista keskusteluaan. Antonion nuoret silmät olivat kirkkaat ja hymyilevät, ja jälleen Regina oli varma siitä, että oli nähnyt pahaa unta.

III

Päivä seurasi toistaan, elleivät kokonaan, niin ainakin osaksi tämän päivän kaltaisina.

* * * * *

Kuuma huhtikuun aurinko paahtoi jo kaupunkia. Illalla taivas hehkui kuin sula metalli. Pölyn ja kuivuneen heinän sekainen kesän tuoksu teki ilman melkein tukahduttavaksi.

Kerran illalla Regina oli ruhtinattaren luona, jonka piti parin päivän perästä matkustaa Albanoon tavatonta hellettä pakoon.

— Aiotteko viipyä siellä kauankin! vanha posliinikalloinen herrasmies kysyi ranskaksi saaden sanat suustaan vain suuresti ponnistamalla.

Mutta kun hän puhui hiljaisenpuolisesti, ruhtinatar käänsi pöhöttyneet, kelmeät kasvonsa häneen päin sanoen:

— Anteeksi?

— Viivyttekö kauan Albanossa?

— Kolme viikkoa.

— Minne sitten matkustatte? ukko itsepintaisesti tutkaili melkein järkyttävän totisena.

— Viareggioon, monsieur. Entä te itse?

— En vielä tiedä. Ehkä Vichy'hin. Mutta se on vielä epävarmaa. Ettekö matkusta ulkomaille?

— Tuskinpa vain tänä vuonna. En ole oikein terve, enkä tahdo rasittaa itseäni. Huh, kuinka kuuma jo nyt on! On täytynyt ottaa jouhipatjat esille. Mutta silti ei saa unta.

Ruhtinatar huokasi. _Monsieur_ huokasi vielä syvempään. Molemmat näyttivät hyvin onnettomilta, vanha rouva kuumuuden vuoksi, vanha herra siksi, ettei vielä tiennyt, minne lähtisi viettämään kesäänsä.

— Luulen, että tulee maanjäristys, Marianna virkkoi saattaakseen heidät virkeämmälle tuulelle tuodessaan teetä.

Vanha herra, joka jo jonkin aikaa oli hellin katsein silmäillyt Mariannaa, tuijotti nytkin häneen himmeillä silmillään ja sanoi:

— Montako kupillista teetä olette tarjonnut elämässänne, _mademoiselle_ Marianna? Kun näen teidät ilman teekuppia, teidän pieni olemuksenne näyttää minusta epätäydelliseltä.

Mutta _mademoiselle_ oli pahalla tuulella eikä tahtonut puhua eikä kuulla puhuttavan pötyä. Kuumuus vaivasi häntäkin. Kulkiessaan Reginan ohi hän sanoi aivan ääneen:

— Jokaisesta minun tarjoamastani teekupista hän on menettänyt hiuskarvan.

Mutta Reginakin oli huonolla tuulella eikä ollut kuulevinaan.

Yleensä kuumuus teki ihmiset häijyiksi ja tylsiksi. Regina sitäpaitsi tunsi, että hänen voimansa olivat loppumaisillaan. Hänen ylpeytensä ja omanarvontuntonsa lannistuivat lannistumistaan.

Sinä päivänä hän odotti Antonion tuloa syvän ahdistuksen vallassa.

Ehkä tämä lopulta vahingossa tulisi ilmaisseeksi salaisuutensa; miten, se oli Reginalle tietymätöntä, mutta hän odotti. Hän istui odottamassa, mutta häntä hävetti, että istui vastapäätä vanhaa rouvaa, ja sitten taas tämä häpeäminen kiusasi häntä.

Hän palasi ajassa taaksepäin muistoihinsa. Nyttemmin riitti pieninkin aihe palauttamaan hänet menneisyyteen ja voimakkaasti ja selvästi kiinnittämään hänen huomionsa joka tekoon ja joka sanaan, jolla mahdollisesti saattoi olla kaksinainen merkitys. Sinä päivänä palauttivat sireenit, joita oli salissa kaikkialla ja jotka väkevällä tuoksullaan täyttivät ilman, hänen mieleensä toisen käynnin täällä pari vuotta sitten ja hänen omat sanansa, jotka olivat yhtä kirpeät kuin sireenientuoksu, sekä Mariannan kaamean vastauksen:

— Köyhä on Roomassa kerjäläinen, joka jyrsii luuta palatsin suljetun oven edessä.

— Ja toisinaan rikkaan koira juoksee ohi ja sieppaa kerjäläisen kädestä tuon luunkin...

Ah, _mademoiselle_ tunsi hyvin elämän. Reginan palauttaessa mieleensä tuon surullisen ja ivallisen silmäyksen, jonka ruhtinatar oli luonut häneen sinä päivänä, jolloin hän oli tullut jäähyväisille ennen pakoansa, Marianna ojensi hänelle kupin teetä ja alkoi kertoa rumia juttuja eräästä hyvin hienosta herrasta, joka tiheään kävi ruhtinattaren salongeissa.

— Hoetaan, että hän antaa rakastajattariensa ylläpitää itseään, ja sitten kun ei enää saa kiskotuksi heistä irti mitään, hän heittää heidät menemään kuin tyhjiin puserretun sitruunan... Niin kerrotaan.

— Sen pahempi noille rakastajattarille, Regina sanoi ylenkatseellisesti. Tuo mies on heitä voimakkaampi, ja...

— Niin, unohdin, että tekin olette yli-ihminen... Marianna virkkoi puoliääneen. Sitten hän äkkiä naurahti: Haluatteko lisää teetä?

Hirvittävänä, herpaisten kuin salama, iski Reginan mieleen ajatus:

— Marianna tuntee Antonion ja ruhtinattaren salaisuuden ja luulee minunkin tietävän sen ja mukautuvan siihen. Hänen kasvonsa hulmahtivat hehkuvan punaisiksi. Hän ei koskaan voinut unohtaa sitä häpeäntunnetta, jonka tämä punastuminen hänessä herätti. Hetken kuluttua hän halveksien kutsui Mariannaa. Sitten hän ajatteli, että tuo neitonen oli saattanut vain sanoa tavanomaisia julkeita sukkeluuksiaan.

— Minun täytyy vapautua tästä painajaisesta, maksoi mitä maksoi!

Tämä ei ollut ensimmäinen, ei toinen eikä tuhanneskaan kerta, kun hän ajatteli näin. Mutta sinä hetkenä hän tunsi, että hänen sairautensa — joko todellinen tai luuloteltu — oli saavuttanut ratkaisevan käänteensä. Joko terveys tai kuolema.

Vanhat naiset ja herrat olivat asettuneet piiriin ruhtinattaren ympärille, joka erottui tästä välkkyvästä kehästä vaaleana ja kelmeänä kuin valehelmi kissankultasormuksesta. Kaikki puhuivat kuuluisasta, koko Euroopassa tunnetun ylhäisen venäläisen taiteittensuosijan itsemurhasta.

Eräs läsnäolijoista, venäläinen herrasmies, oli muutamia päiviä aikaisemmin ollut mukana juhlakemuissa, jotka taiteilijat ja ylhäiset henkilöt olivat toimeenpanneet saman rikkaan itsemurhaajan kunniaksi. Ja nyt hän kertoili kaikki juonet, kaikki salaiset vehkeilyt, kaikki viekkaat diplomaattitemput, jotka ilmenivät noissa kemuissa, kosketellen niitä eriasteisen häpeällisiä suhteita, jotka vallitsivat vieraiden välillä, joko naisten, aviorikosten, taiteilijain venyvän omantunnon tai suurkaupunkilaissiveyden muodossa.

Regina kuunteli ja muisti kuulleensa satoja tämäntapaisia keskusteluja. Mutta tällä kertaa häntä erityisesti hämmästytti tuon venäläisen herran kertomistavan typerä yksinkertaisuus ja kuulijakunnan mielenkiinto. Ainoakaan ei sanallakaan ilmaissut vähintäkään ihmettelyä. Jotkut vain hyväksyen nyökäyttivät päätään tai huitoivat käsiään ja näyttivät ilmeisesti suuresti nauttivan kuunnellessaan asioita, jotka he jo olivat moneen kertaan kuulleet aikaisemmin.

Sellainen on maailma! Ja Regina ihmetteli, että sellainen elämys, jollaiset tuntuivat olevan yhteisiä kaikille tämän maapallon miehille ja naisille, oli tullut hänenkin osakseen! Oli hetkiä, jolloin hän mietti, eikö ollut mieletöntä niin kiusata itseään. Mutta oitis hän kauhistui tätä ajatustaan. Hän luuli tukehtuvansa. Isot kissapedot näyttivät virkoavan henkiin, niiden taljat pullistuivat ja liikkuivat, ne lähestyivät, puhalsivat hänelle vasten silmiä kirpeää ja hekumallista henkäystään. Niiden keltaiset lasisilmät lumosivat, niiden karvaiset käpälät kohosivat hitaasti, veltosti, koskettelivat hänen kaulaansa ja tukahduttivat häntä. Ilmaa! Ilmaa! Vapautuminen tai kuolema! Vielä hetkinen, niin hän, Regina, kylläkin oikullinen, mutta silti puhdassydäminen olento, joka synnyinseutunsa joen rannalla oli uneksinut kaikesta, mikä saattaa elämän elämisen arvoiseksi, menehtyisi, tuskaansa.

Vaistomaisesti hän kimposi ylös ja pakeni ulos, pienelle marmoriparvekkeelle, josta oli portaat puutarhaan. Siellä työskenteli mies pyöreän kukkalavan ääressä, jonka pehmeä ruoho ja heleänväriset kukat tekivät hedelmäkakun näköiseksi. Kaikki oli keinotekoista tässä pikku puistossa, joka oli siroteltu täyteen soijakukkien terälehtiä. Punainen auringonlasku vuodatti verenkarvaista hohdettaan valkoisten ruusujen köynnökselle, joka oli takertunut laakeripuuhun. Tämä kohosi puutarhaportin kohdalla, joka tähän aikaan jo oli suljettu.

Regina ei ollut vielä ehtinyt virkistyä hengittäessään puutarhan kuumaa ja liian tuoksukylläistä ilmaa, kun hän näki portin aukeavan ja Antonion ilmestyvän puutarhaan. Reginasta tuntui kuin veripunainen usva olisi peittänyt hänen silmänsä eikä hän hetken aikaan edes erottanut lähestyvää ihmishahmoa. Mutta Antonio nousi rauhallisesti marmoriportaita, pysähtyi hänen kohdalleen ja kysyi:

— Mitä sinä teet täällä?

Hän oli hienosti pukeutunut, niinkuin yleensä aina, mutta ei käyntipuvussa.

— Miksi tulet tuollaisessa puvussa? Regina kysyi tarkoittaen hänen arkipukuaan. Siellä on paljon väkeä ja hirvittävän kuuma. Älä mene sinne, eihän kukaan vielä ole nähnyt sinua. Minäkin jo lähden pois.

— Odota hetkinen, hän sanoi tyynesti. Miksi aiot lähteä pois?

— Älä ainakaan mene sisälle tätä tietä, Antonio? Regina sanoi kiihkeästi.

— Miksi? mies kysyi välinpitämättömästi tuupaten lasioven auki.

Regina jäi terassille ja katseli, tarkoin erottamatta häntä, kukkalavan ääressä ahertavaa miestä.

Ensi hetkenä hän luuli vielä kerran älyävänsä, kuinka suunnattoman mieletön hänen epäluulonsa oli ollut. Syyllinen ihminen ei käyttäydy niin kuin Antonio sinä hetkenä.

Mutta sitten hän taas ajatteli, että jos Antonio oli syyllinen, hänen oli menetteleminen juuri sillä tavoin, teeskenneltävä olevansa lainkaan aavistamatta, mitä Reginan mielessä liikkui. Mutta ei! Tuhat kertaa ei! Jos Antonio oli syyllinen, hän kyllä olisi teeskennellyt paremmin: hän ei olisi tullut sisään salaa puutarhaportista, ei olisi esiintynyt niin kotiutuneena talossa, kun kerran tiesi, että hänen vaimonsa oli tuon _toisen naisen_ luona. Mutta samalla Regina tiesi, että kaikkein ovelimmat rikokselliset joskus ovat unohtavinaan näyttelemisensä ja toimivat tahallaan varomattomasti haihduttaakseen epäluulot.

* * * * *

Kaikkein eniten Reginan mieltä pahoitti sillä hetkellä se ajatus, että Antonio todella oli syyllinen, ja että hän lisäksi oli tietoinen vaimonsa epäilyksestä ja päätti jatkaa ilveilemistään.

* * * * *

Regina palasi saliin. Siellä yhä vielä puhuttiin muukalaisen itsemurhasta. Keskusteli inhoitti häntä. Se olisi sopinut johonkin pikkukaupungin juoruseuraan.

Marianna toi teetä Antoniolle, joka pureskellen keltaista keksiä valkeilla hampaillaan tyynesti lausui mielipiteensä murhenäytelmästä. Ruhtinatar höristi korviaan heiluttaen pientä japanilaista viuhkaa, joka näytti olevan himmeäksi hiottua lasia. Hänen pienten käsiensä sormukset kimmelsivät ja säihkyivät salin punertavassa hämärässä.

Siinä kaikki. Ei nytkään merkkiäkään, joka olisi paljastanut salaisuutta. Antonio ei näyttänyt ainakaan kiinnittävän huomiota ruhtinattareen, joka tavallistaankin tylsempänä ja välinpitämättömämpänä kuunteli viimeistä puhujaa lausuen silloin tällöin kohteliaan vastauksen. Hänen metallinkiiltoisissa silmissään oli epämääräinen, hiukan kaihomielinen ilme aivankuin henkilöllä, joka ajattelee jotakin kaukana olevaa, jonka täydellisesti omistaa.

Hetken kuluttua Regina nousi, sanoi hyvästi ja poistui Antonion seurassa. Marianna saattoi heitä eteiseen ja suuteli jäähyväisiksi Reginaa molemmille poskille.

— Minua myös! Antonio pyysi ojentaen poskeaan.

— Huomenna on teidän vuoronne, Marianna virkkoi jatkaen pilailuaan. Sitten hän lisäsi vakavasti: Tulkaa vasta kuuden ajoissa. Meillä on asioita kaupungilla.

— Ai niin, hän lisäsi saattaen heidät ulko-ovelle asti, se herra kävi täällä taaskin. Hän tarjoaa kolmeasataa liiraa tai uutta turkisvaippaa. Mutta ruhtinatar vaatii takaisin omaa vaippaansa. Hän sanoo aikovansa haastaa miehen oikeuteen.

— Haastakoon vain minusta nähden, Antonio sanoi siihen. Taisi olla erinomainen, se vanha vaippa?

— Uutena se maksoi yhdeksänsataa liiraa!

— No niin. Näkemiin.

— Hyvästi. Tuletteko Albanoon, Regina?

— Jos ruhtinatar pyytää tulemaan, Antonio vastasi poistuessaan.

Regina ei vastannut myöntäen eikä kieltäen. Hän käveli vaieten Independenza-aukiolle asti. Sitten hän näytti muistavan jotakin, kohotti päätään ja kysyi:

— Miten sen turkisvaipan laita oikeastaan on?

— Herrainen aika! Siitä ei kannata puhua. Jo kuukauden päivät ruhtinatar on vatkuttanut minulle samaa asiaa. Hän lähetti vaipan korjattavaksi, mutta sai takaisin toisen, joka näyttää huonommalta. Siinä kaikki.

— Aiotko matkustaa Albanoon?

— Ehkä jonakin sunnuntaina... jos hän kutsuu.

— Minä ainakaan en lähde sinne, Regina sanoi korottaen ääntään.

— Miksi et?

— Siksi, että on niin kuuma.

— Luuletko, että siellä on kuuma? Ruhtinatar on vuokrannut järven rannalta huvilan. Parveke on täynnä ruusuja, joiden lehdet varistessaan putoilevat suoraan veteen.

Regina tiesi sen. Antonio, joka oli muutama päivä aikaisemmin käynyt paikkaa valitsemassa, oli jo kuvaillut huvilaa.