Part 10

Keisari teki epäröivän kädenliikkeen ja koetti sovitella.

"Onhan itsestään selvää, että teidän mielestänne on yhtä tärkeätä kuin minunkin välttää kaikkea tarpeetonta verenvuodatusta."

Sitten keisari ehdotti, että Pietarissa levitettäisiin julistuksia, joissa työväkeä kehoitettaisiin jälleen ryhtymään työhön. Pidätetyt päästettäisiin taas vapaiksi, mikäli suinkin olisi mahdollista.

Trepov teki puolestaan myönnytyksiä ja pohti asiaa. Kun hän sitten parin tunnin päästä poistui, oli sanoja paljonkin vaihdettu, mutta niiden käydöllinen merkitys oli nollan arvoinen.

Keisarin epämääräiset ja epäröivät ohjeet olivat sellaisia, että niitä sopi kiertää. Ja yksinvallan päämäärä pyhitti kaikki keinot.

Tsarskoje Selossa pidetyt perheneuvottelut olivat täynnä kiusallisia kohtauksia, jolloin keisarin epäröimisestä johtui ikäviä hankauksia. Wladimir Aleksandrovitshin vaikutus oli heikennyt. Tuntui melkein siltä kuin keisari yrittäisi vapautua itsevaltiuden ajatuksesta ja tottua kuvittelemaan perustuslaillista hallitustapaa. —

Samanlaista tuskailua oli myös keisarinnan puolella. Hän ei aavistanut "Punaisen sunnuntain" murhenäytelmän kaikkea laajuutta, mutta hän oli kyllin herkkä tunteakseen kärsimystä keisarin hermostuksesta ja tämäntalvisen olon pahaenteisestä synkkyydestä.

Hän tiesi, että oli tulossa seurauksiltaan tärkeitä päätöksiä ja että Trepov, jonka valtava häränniska oli hänelle yhtä vastenmielinen kuin hänen raskaiden käsiensä kömpelöt liikkeet, usein, liiankin usein kävi keisari työhuoneessa. —

Palatsissa vilisi kätkettyjä, äkkiä esille pujahtavia poliisimiehiä, jotka olivat enimmäkseen siviilipukuisia toimien palatsipalvelijain tehtävissä.

Välittämättä siitä, mitä Aleksandra Feodorovna tahtoi ja vakuutteli, oli Trepov myös järjestänyt, että keisarinnan hovi- ja palveluskuntaa pidettiin erityisesti silmällä. Kun oli tunnettua, että vallankumouksellisten joukkoon kuului myös ylimpien piirien naisia, ei tätä raakaa toimenpidettä vastaan ollut turvaa. Ei siis enää saanut lausua ainoaakaan sanaa niin, ettei se joutuisi epäluuloisten urkkijain korviin. Missään ei ollut suojaa. —

Keisarinna oli taas perin harvasanainen julkisesti esiintyessään. Illalla bridge-pelissä hän oli hajamielinen ja levoton. Hänen hermostuneisuutensa alkoi tarttua seuranaisiinkin.

Ruhtinatar Obolenskajalla oli ajoittain hermokohtauksia, kreivitär Mengdenillä kivisti päätä, ja rouva Vyrubova murehti särkynyttä ihannettaan — Besobravin häviötä. —

Kun keisari tuli Aleksandra Feodorovnan huoneisiin, tapasi hän siellä vain alakuloisuutta ja ikävää. Hän viipyi tunnontarkasti neljännestunnin ja poistui sitten helpotuksesta huokaisten takaisin työhuoneeseensa.

Aleksandra Feodorovna tunsi, että heidän välilleen aukeni vähitellen kuilu. Yksinäisinä, unettomina öinä valtasi hänet tuska kuin kuuma, herpaiseva aalto. Outo, tähän asti tuntematon pelko. Ikäänkuin katon valkoinen rappaus alkaisi irtautua ja uhkaisi romahtaa parkettilattialle. Tai oliko tämä tuska vain hänen oman, sairaaloisesti kiihtyneen sielunsa synnyttämä?

Eikö hän ollut onnellinen?

Sarovin pyhä Serafin oli saanut toimeen ihmetyön, ja keisarillinen prinssi uinui rauhallisesti pitsipeitteensä alla. Venäjän perillinen ja toivo!

Nauroiko siellä joku?

Kah, itsehän hän vain nauroi.

Kiireesti hän nousi istualle, jäykkänä kuin patsas leveän vuoteen patjojen keskellä.

Itsekö hän oli nauranut?

Hänen kasvonsa olivat vääristyneet, ja tuontuostakin kulki vavahdus hänen ruumiinsa lävitse. Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta malttoi mielensä ja painoi molemmat kätensä lujasti otsaa vasten, joka tuntui nihkeältä ja kylmältä.

Mutta nauru, tuo kaamea nauru, ei ottanut tauotakseen. Sysäyksittäin se tuli ja taas häipyi.

Hän oli varmaankin sairas! Ei, eihän toki! Eikö hän ollut vain nähnyt unta? Alekseista?

Jokin ääni oli häntä sanonut Venäjän perilliseksi. Ja silloin oli tullut nauru. Hän itse ei nauranut; siis joku vieras? Mutta kuka täällä oli?

Hän pyyhki otsaltaan hikeä ja koki vapautua kauhuntunteesta.

Eikö käytävästä oven takaa kuulunut hiipiviä askelia?

Nyt hän ei enää kestänyt, vaan soitti sittenkin. Unisen kamarineidin takaa häämöittivät etuhuoneen pimeydestä vieraat kasvot. Siellä oli vartija!

Hän tunsi naurunpuuskan jälleen tulevan, ja sitten, hän avuttomana antautui kamarineidin sovitettavaksi jälleen makaamaan vuoteessa tehden kysymyksiä puoleksi tukahtuneella äänellä.

Kamarineiti katseli häntä hämmästyneenä.

Palatsissa oli kaikki ollut rauhallista. Kukaan ei ollut kuullut mitään outoa. Kenties oli Vasiliostrovin puolelta ammuttu muutama laukaus.

"Ammuttu?"

"Kapinalliset eivät vielä kuulu kokonaan rauhoittuneen."

"Hyvä on, Hauksbee! Saatte mennä nukkumaan. Nyt olen ihan rauhallinen." —

Keisarinna odotti, kunnes kamarineidin askeleita ei enää kuulunut käytävästä. Sitten hän hypähti vuoteesta lattialle ja lukitsi etuhuoneeseen vievän, oven, vääntäen avainta kerran — ja toisenkin!

Nyt hän oli turvassa. Vartijoiltaankin.

Hän hymyili, otti eräältä pikku pöydältä kijeviläisen legendakirjan ja alkoi lukea. Tarinoita jumalanmies Joannin kamppailuista sisällään riehuvaa eläintä vastaan. —

Rouva Vyrubova oli lukenut niitä hiljaisella, valittavalla äänellä ja kuitenkin sortunut pedon kynsiin!

Turhaa oli kaikki! Hän työnsi kirjan takaisin ja mietiskeli kädet ristissä, liikahtamatta.

Laukauksia ja kapinoitsijoita? Ah, taas tuli sama tuska! Täytyy tyyntyä — ehdottomasti tyyntyä! —

Olihan Pietarista paettu tänne Tsarskoje Seloon. Nyt oli oikeus tuntea itsensä turvalliseksi. Päiväkausia, ehkä viikkojakin! —

Mutta sitten — —?

Täytyihän Ludvig XVI:nkin lähteä Versaillesista, kun pariisilaisten mieli teki hänet siihen pakottaa.

Mutta bourbonien aikakausi oli ollut huoleton. Silloin ei ollut Trepovia, ei ohranaa, ei viisin kerroin vahvistettua rengasta hampaisiin asti aseistettuja ulaaneja ja preobrashenskilaisia.

Hän kurotti päätään etuhuonetta kohti ja kuunteli. Kaikkialla hiljaisuus, mutta jos hän avaisi oven, pujahtaisi heti outo hahmo esille, ja joukko vartijoita rientäisi kilisten hänen avukseen. Kuin muurina he suojelisivat häntä salaperäisiä vihollisia vastaan, jotka vaanivat jossakin pimeydessä.

Vihollisiako?

Hän ravisti päätään ja painoi käsiään otsaansa vasten.

Tämmöinen järjestelmä! "Eläimiä kultaisen ristikon takana." — Mutta ristikko alkoi horjua. Eikö ollut mitään pelastusta?

Kalpean punertavana koitti aamu. Vartijain sijaan tuli toisia. Vanhojen puiden latvoista tipahteli pisaria.

Kun ruhtinatar Obolenskaja aamulla saapui keisarinnan luo, hämmästyi hän tämän ilmettä. Nenän juurelta kulki kaksi syvää ryppyä alaspäin, ja suun ympärillä oli väkinäinen hymy kuin huonosti naamioon piirretty.

Aleksandra Feodorovna oli saanut oppia, että paikkansa pitäminen merkitsi toimintaa. Kurssin epävakaisuus oli käynyt itsevaltiuden aatteelle kohtalokkaaksi. Nyt oli välttämätöntä riisua naamio ja esiintyä myös omasta puolesta avoimesti. —

Keisari pudisti päätään epäilevästi.

"Diplomatiassa on avoin peli vaarallista, Aleksandra."

Hämmästyneenä katsahti häneen keisarinna.

"Tarvitaanko diplomaatteja sinun ja kansasi välillä?"

Vastaus oli välttelevä. Mutta hän sai jälleen huomata, miksi tuon miehen oli mahdotonta omasta aloitteestaan mihinkään ryhtyä. Huoahtaen hän päätti jättää asian sikseen.

Hän tunsi olevansa erilainen kuin ne naiset, jotka olivat kyenneet häikäilemättömän tarmokkaasti toteuttamaan valtiollisia tarkoituksia. Hänellä ei ollut edes sellaista ripeyttä ja viehkeyttä kuin Maria Antoinettella. Hidas ja mietiskelevä oli hänen tapansa ajatella ja toimia. Hänen mieltään rasittivat uskonnolliset ajatukset. Kuusi lapsensynnytystä oli kuluttanut hänen ruumiillista tarmoaan jättäen hänen luonteeseensa uupunutta mukautumishalua.

Mutta toisinaan oli hetkiä, jotka näyttivät rajulta leimahdukselta. Ne haihtuivat kuitenkin pian, ja vain väsymys jäi jäljelle.

* * * * *

Mellakat oli masennettu molemmissa pääkaupungeissa. Trepovin jyrkät toimenpiteet tukahuttivat rikkaruohon, mikäli eivät saaneet sitä kokonaan kitketyksi.

Pietari oli levollinen kuin hurjasti riehunut soturi, joka sadat haavat saaneena on jäänyt henkitoreissa tien viereen virumaan.

Moskova oli myös lakannut kapinoimasta. Sergei Aleksandrovitshin rankaisutoimet olivat vielä rautaisemmat kuin Pietarin kenraalikuvernöörin eikä vähemmän veriset. Yhtenä vihatuimmista oli hänen nimensä kumouksellisten mustassa kirjassa.

Mitä apua oli siitä, että suuriruhtinatar ihan nääntyi hurskauden harjoituksissa, jakeli almuja ja — mystillinen kiilto yltiökiihkoisissa silmissään — odotti tuhatvuotisen valtakunnan tuloa?

Aleksandra Feodorovna kohautti väsyneesti hartioitaan. Vieraaksi oli Elisabet käynyt — kuten kaikki muutkin. Missään ei ollut tietä, ei missään siltaa. Suottahan autettiin satoja, kun miljoonain oli nälkä.

Ruhtinatar Obolenskaja ravisti päätään, kun keisarinna puhui kansanjoukkojen hädänalaisuudesta.

"Ei kukaan näe nälkää, teidän majesteettinne. Hallitus keventää talonpoikain kohtaloa niin paljon kuin suinkin voi. Kymmenen vuotta sitten ei kukaan olisi nurissut. Mutta nyt oli kumouksellinen kiihoitustyö valanut myrkkyhän —."

Hän puhui pontevasti ja vakuuttavasti. Hänen hienoissa, hieman jo rappeutuneissa kasvoissaan näkyi kiivastuksen merkkejä, jotka tekivät Aleksandra Feodorovnan araksi. —

Missä oli totuus ja selvyys?

Ah, keisarille ei sopinut viaksi lukea, että hänen oli mahdotonta löytää oikeata tietä jättäytyen kuin palloksi, jota heiteltiin tämän aikakauden vihamielisten äärimmäisyyksien välillä edestakaisin.

Oliko hänessä viimeaikaisista tapahtumista todella herännyt aie antaa, kansalle hallitusmuoto? Sitä ei Aleksandra Feodorovna tiennyt.

Alituisen ja perin tarkan silmälläpidon vuoksi olivat kahdenkeskiset puhelut käyneet harvinaisiksi. Jos niitä joskus sattui, silloin keisari oli vaitelias ja vältti vastaamasta suoriin kysymyksiin. Tsarskoje Selossa ei kukaan saanut päivän tapauksista niin vähän kuulla kuin keisarinna. Hänelle tehtiin vääryyttä juuri sillä, että säästettiin. Mille suunnalle nyt kääntyisi sisäpolitiikka?

Ruhtinas Sviatopolk-Mirski, vapaamielinen ministeri, ei ollut saanut mitään toimeen yhä vaativiin kansanjoukkoihin nähden. Oliko siis tulossa uusi käänne taantumukseen päin?

Pobjedonostsev oli tosin sairaana. Työväestön yksimielinen nousu vastarintaan oli lamauttanut hänet. Ne harvat päivät, jotka hänellä vielä oli elettävänään, hän käytti laatiakseen testamentin, jonka oli määrä verisesti kostaa kumouksellisille.

Hänen kuolemansa ei aiheuttaisi mitään muutosta. Viisaasti harkiten hän oli jo valinnut seuraajansa. Ja hänen aatteensa elivät murtumattomin voimin. Vielä vallitsivat suuriruhtinaat tsaarin mieltä ja vastustivat sitä ajatusta, että kutsuttaisiin koolle entisaikain kaltainen edustajakunta. Keisari oli näet aikonut näin menetellä, ja sanomalehdistö saisi selittää tämän olevan ensi askelena perustuslaillisuuteen. Mutta hän mukaantui ympäristönsä vaikutukseen ja luopui aikeestaan.

Helmikuun keskivaiheilla oli vallankumouksellinen komitea kirjeessään lausunut keisarille kuolemantuomion.

Trepov kutsuttiin Tsarskoje Seloon tutkimaan tätä asiaa ja kidutti vartijoita ja palvelijoita lukemattomilla kuulusteluilla, joista ei kuitenkaan ollut mitään tulosta. Myöskin keisarinnan hovinaisia ja palvelijoita tutkittiin.

"Eivätkö ne vartijat, joita tänne on hankittu yllin kyllin, voi suojella edes keisarin ovea?" kysyi Aleksandra Feodorovna katkerasti.

Trepov suoristautui täyteen mittaansa.

"Ei keisari eikä" — hän viivytteli hetkisen — "eikä suuriruhtinas-kruununperijä ole turvassa, ellei meille anneta keinoja lopullisesti masentaa kumousliikettä."

Keisarinna kävi kalpeaksi.

"Keinoja on mielestäni riittävästi."

Kenraalikuvernööri nauroi.

"Iivana julmalla oli toisenlaisia —"

"Ah!" huudahti keisarinna ja tavoitti käsillä ohimoitaan.

Miksi hänen oli pakko katsella tuon hirveän miehen naurua?

Trepov kumarsi.

"Teidän keisarillinen majesteettinne saa olla huoleti. Minä kyllä teen kumouksesta lopun."

Hänen raaka katseensa leimusi voitonvarmana. Keisarinna peräytyi askeleen verran. Eikö ollut omituista, että kaikkeen tähän kauheuteen sisältyi kuitenkin jotakin rauhoittavaa?

"Ei keisari eikä suuriruhtinas-kruununperijä —"

Oliko Trepov tahallaan näin sovittanut sanansa? Alekseiko? Sydän tuntui taukoovan sykkimästä, sitten jyskytti entistä kiivaammin. —

"Teidän keisarillinen majesteettinne voi pahoin'."

Ruhtinatar painoi kosteaa, vahvasti tuoksuvaa liinaa Aleksandra Feodorovnan otsalle. Keisarinna kokosi voimansa. Saiko nyt näyttää heikkoutta, kun vihollinen oli ovella? Kiireesti hän nousi seisaalle.

"Teidän keisarillinen majesteettinne on rasittunut."

"Älkää välittäkö, ruhtinatar! Se ei merkitse mitään — ei mitään."

Aleksein makuusuojassa hän löi otsansa vuoteen reunaa vasten. Pikku poika kirkaisi, nauroi ja tavoitti kömpelöillä sormillaan äitinsä hiuksia. Täydessä hyvinvoinnissa venytteli itseään pyöreä, ruusunpunainen lapsenruumis patjojen välissä.

Venäjän perillinen ja toivo! Sittenkin kaiken uhalla!

Trepov tekisi kumouksesta lopun, jotta Venäjän perillinen jäisi eloon. Äskeisen yön hermostunut nauru tuntui taas tulevan. Jäseniä kiristi suonenvedon kaltainen jännitys. Lapsi rupeisi arvatenkin itkemään. —

Keisarinna poistui vaivaloisesti viereiseen huoneeseen, vaipui siellä nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttäen nauraa. —

Uhkauskirjeitä tuli oikein satamalla. Kaikille suuriruhtinaille, Trepoville ja Pobjedonostseville toimitettiin kirjallisesti heidän kuolemantuomionsa.

Ei enää naurettu. Alettiin kirota tätä sotaa, joka oli vahvistanut kansan valtaa ja riisti hallitukselta armeijainsa turvan. Suunniteltiin keinoja, kuinka kansaa rauhoitettaisiin ja houkuteltaisiin odottamaan.

Sergei Aleksandrovitsh, joka oli ohjannut Punaiselle ristille tarkoitetun kultavirran omaan taskuunsa ja hyvällä syyllä pelkäsi ensimäisenä saavansa tuntea kumousmiesten kostoa, kieltäytyi lähtemästä puolisonsa kera ajelemaan.

Lempeästi hymyillen loi Elisabet häneen hurskaan katseensa.

"Eikö kohtalomme ole Jumalan kädessä?"

Suuriruhtinas naurahti ylenkatseellisesti ja ravisti käsivarreltaan puolisonsa laihan käden. Mutta salaperäinen kauhu riehui hänen sielussaan.

Surullisena hiipi suuriruhtinatar huoneisiinsa takaisin. Hän itki ja rukoili. Kukaan ei voinut häntä auttaa. Puoliso hylkäsi hänet, ylenkatsoi, vietti epäpyhää elämää ja puhui sellaista, mikä oli Jumalan herjausta.

Ja kuitenkin — eikö Sergei ollut kuin mahtava puu, joka rehevällä voimallaan kohosi kaikkia pensaita ylemmäksi? Joka uhkaavasti tavoitti oksillaan juurten kimpussa hyöriviä itikoita?

Naisen avuton heikkous ihaili miehen raakaa voimaa.

Helmikuun 17 p:nä joutui Sergei eräällä ajelumatkallaan heitetyn pommin uhriksi. Murhaaja saatiin kiinni ja tunnusti tekonsa, mutta ei suostunut ilmoittamaan nimeään.

Heti onnettomuudesta kuultuaan kiirehti suuriruhtinatar palatsista jalkaisin, ilman saattajaa, polvistui raadellun ruumiin ääreen ja seurasi paareja Kremliin.

Keisarille tuotiin tämä kauhunviesti juuri silloin, kun hän oli pyytänyt Itä-Aasian sotanäyttämöltä palannutta kenraali Gripenbergiä esittämään kertomuksensa asiain tilasta.

Hän kalpeni, purskahti itkemään ja mutisi: "Miksi tämä kauhea rikos?"

Päästäen Gripenbergin menemään keisari lähti heti tapaamaan keisarinnaa, joka lepäsi kauhistuksesta hervottomana. Ruhtinatar Obolenskaja oli kyynelet silmissä kumartuneena hallitsijattarensa puoleen, ja rouva Vyrubova seisoi kädet ristissä ja pää painuneena lepovuoteen vieressä.

Keisarin tullessa huoneeseen Aleksandra Feodorovna loi häneen katseensa; hienot piirteet olivat kuin kivettyneet, pelästys oli ne tehnyt miltei tuntemattomiksi.

Ruhtinatar teki selkoa, kuinka keisarinna joutui näin surkeaan tilaan. Kun hänen majesteetilleen oli ilmoitettu, mikä onnettomuus oli sattunut, oli hänet vallannut kouristuksen kaltainen raju nyyhkytys, joka oli päättynyt tainnostilaan. Lakkaamatta hän oli itsekseen toistanut perintöruhtinaan nimeä.

Keisari nyökkäsi. Kiihtymys oli hälvennyt hänen piirteistään, ja sijalle oli tullut suunnaton raukeus. Vyrubovan jäykistyneitä kasvoja oli hänen perin vastenmielistä katsella. Ja siksi hän, vähän aikaa neuvoteltuaan tohtori Botkinin kanssa, poistui jälleen palatakseen työhuoneeseensa.

Täällä oli pöydällä levällään itäaasialaisen sotanäyttämön kartta. Hartioitaan kohauttaen hän kääri sen kokoon. —

Tsarskoje Selossa pantiin toimeen sotaoikeus, joka helpotti kenraalikuvernöörin verisiä toimenpiteitä. Mitään edustajakokousta ei kutsuttu; kaikkien suuriruhtinasten pietarilaisia palatseja suojeltiin kaksin verroin lisätyillä vartiojoukoilla.

Keisari, josta alkoi tuntua, että kaiken pahan juurena olivat aasialaisen sodan selkkaukset, puolusti perheneuvottelussa avoimesti rauhan asiaa. Ja hänen esityksiinsä pantiin huomiota.

Ulkomaiden rahamiespiirit, jotka pelkäsivät menettävänsä pääomiaan, olivat muokanneet maaperää sovinnolliselle mielialalle. Englanti uskoi jo kyllin heikentäneensä venäläisten vaikutusvaltaa, niin ettei tarvinnut tältä suunnalta pelätä kilpailua siirtomaissa, ja puuhasi yksissä tuumin ranskalaisten rahamiesten kanssa. Sill'aikaa kun nämä herättivät Venäjällä taipuvaisuutta rauhanneuvotteluihin, tarjoutui Englannin diplomatia vaikuttamaan Japaniin, jotta tämä supistaisi vaatimuksiaan niin pieniksi kuin suinkin.

Uusi sisäministeri Bulygin oli saanut tsaarilta toimeksi valmistaa ehdotuksen perustuslailliseksi julistuskirjaksi. Samana päivänä maaliskuussa 1905, kun saapui onneton viesti Mukdenin suuresta taistelusta, julkaistiin kaksi keisarillista käskykirjettä.

Toisessa kehoitettiin kansaa suojelemaan Venäjän pyhää omaisuutta ja tukemaan tsaarivaltakunnan itsevaltiutta.

Toinen oli keisarin lahja kansalle: siinä luvattiin kutsua kypsyneitä, kansan valitsemia miehiä laatimaan ja pohtimaan lakiehdotuksia.

Tulisiko siitä parlamentti?

Sivistyneen säädyn miehet hymyilivät katkerasti. Sellainen parlamentti, joka säilytti yksinvallan perusehdot ja joka voitaisiin ratkaisevissa asioissa työntää syrjään kuin veretön haamu. Parlamentti ilman päätösvaltaa, ilman oikeutta määrätä, mitä veroja on maksettava — —.

Mutta sittenkin alku! Yksinvallan ensi myönnytys perustuslaillisuudelle.

Jumala suojelkoon tsaaria! Eläköön Nikolai toinen, rauhan keisari! —

Saman päivän iltana Wladimir Aleksandrovitsh aloitti perhepäivällisen jälkeen Tsarskoje Selossa poliittisen keskustelun keisarin kanssa. Kuropatkinilta oli äsken tullut sähkösanoma ja tehnyt yleiseksi sen vakaumuksen, että sodassa oli käynyt huonosti, ja sen johdosta oli yleisön mieliala painuksissa.

"Olisi pitänyt ehkäistä sellaisten sähkösanomien julkaiseminen", tuumi suuriruhtinas synkkänä.

Keisari kohautti hartioitaan.

"Silloin olisi se vaara, että mieliala kääntyisi myöhemmin meitä vastaan kaksin verroin kiihkeämpänä."

"Myöhemmin — kyllä! Mutta nyt se heikentää keisarillisen lahjan vaikutusta."

"Niinkö luulet?" — Keisari hillitsi haukotuksensa. Sielullisen jännityksen jälkeen valtasi hänet raukeus kuin tauti. — "Kuitenkaan ei voitane kieltää, että olemme ottaneet huomioon ajan vaatimukset."

"Ellei samalla muisteta, että ajan vaatimukset voivat viikon päästä olla perin erilaiset."

Hitaasti ja kummastuneena kohotti keisari raskaita silmäluomiaan.

"Perin erilaiset — kuinka niin?"

"Sattuvat paisumaan."

"Ei, Wladimir Aleksandrovitsh. Venäläisten luonteen mukaista ei ole häväistä pyhää perintöä —"

"Täytyy vain pitää muistissa, että vallankumous on jumalaton liike. Pobjedonostsev —"

Keisari keskeytti kädenliikkeellä.

"Pobjedonostsev on tehnyt voitavansa", sanoi hän lyhyesti ja omituisen jyrkästi. "Hänen vikansa ei ole, että hänen oli lopulta tunnustettava olevansa voimaton sammuttamaan kumouksen liekkiä."

"Niin, kun sen pesä on hänen valtapiirinsä ulkopuolella."

Suuriruhtinas nauroi ja kurotti laihtuneita, intohimojen uurtamia kasvojaan keisarin korvan likelle.

"Englanti!" kuiskasi hän.

Nikolai säpsähti ja tähysteli arasti ympärilleen.

"Englanti harrastaa rauhaa —"

"Sillä on omat salaiset harrastuksensa, joihin se ei suo kenenkään katsahtaa. Mutta Reczeyn kotiintulo —" [Mariska Reczey, venäläisen poliisin salainen välittäjätär, toimi Lontoossa urkkijana.]

Hän täydensi lauseen kädenliikkeellä.

"Onko hänellä kirjallisia todisteita?"

"Vähän. Hänen täytyi lähteä niin äkillisesti, kun hallitus alkoi häntä epäillä. Mutta silti kylliksi; jotta asiasta voi olla ihan varma."

"Vai niin!"

"Meidän täytyy olla varuillamme ja pitää armeijat aina valmiina."

"Niin että pysyy rauha!"

Suuriruhtinas huomasi keisarin hengähtävän ikäänkuin keventynein mielin ja hymyili kavalasti.

"Rauha taistelua varten —"

"Mitä taistelua?"

"Oikeuksistamme", vastasi suuriruhtinas lyhyesti ja jyrkästi, samalla kun suupieliin kaivautui tylyn kylmyyden piirre.

Vielä puoliyön jälkeen keisari käveli työhuoneessaan edestakaisin.

Ulkona oli tullut suojasää, ja suuri uuni lämmitti liiaksi. Mutta vaarallista olisi ollut avata ikkunaa, kun ulkopuolella tiheni talvinen usva kuin harmaantunut hopea. Niinpä hän siis sieti painostavaa kuumuutta, joka tuntui kuin ukkosen salaperäiseltä enteeltä.

Hän oli pyytänyt puheilleen Pobjedonostsevia, heti kun tämän vointi sallisi käydä Tsarskoje Selossa. Suuriruhtinas Mikael oli illalla kuiskannut hänelle sivumennen, että yliprokuraattorin sairaus oli vain murhayritysten pelkoa.

Jos todella niin olisi laita —

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen yksinkertainen uskonnollisuutensa salli hänen ajatella murhayrityksiä verrattain tyynesti. Eihän kukaan voisi karttaa Jumalan säätämää kohtaloa. Ei keisarikaan.

Hän hymyili, niin että poskipäät pistivät selvästi esille ja ilmaisivat hänen slaavilaisen syntyperänsä.

Ei keisarikaan. Hänkin oli vain ase kaikkivaltiaan kädessä. —

Etuhuoneen ovelta kuului koputusta. Sieltä tuli keisarinnan kamaripalvelija, joka toi keisarille pyynnön käydä Aleksandra Feodorovnan luona.

Keisari oli kahden vaiheella.

"Sano hänen majesteetilleen, että minä tulen."

Hän mietti vähän aikaa. Ohranan miehet, jotka seisoivat käytävän pimeydessä, saattoivat kuulla joka sanan. Kenties oli joku heistä lahjottu — —

"Neljännestunnin kuluttua!"

Hän palasi työhuoneeseensa, korjasi pöydältä muutamia papereita ja lukitsi ne laatikkoon.

Keskipöydällä oli samppanjaa. Huoneen lämmin ilma oli kuivattanut hänen kurkkuaan.

Kah, tuopa tekee hyvää! Janoisena hän tarttui lasiin, joi täysin siemauksin ja henkäisi syvään. Kipristelevä, lämmin virta kulki hänen suonissaan. Väsymys haihtui, ja päässä ollut painostus, joka vaivasi ajatustyötä, hälveni kuin lumottuna.

Hitaasti hän astui Asevin [kuuluisa vakooja ohranan palveluksessa] urkkijanaaman ohitse keisarinnan huoneisiin. Kummakseen hän tapasi puolisonsa vielä täysissä pukimissa.

Aleksandra Feodorovna istui odottamassa kädet sylissä. Keisarin astuessa sisään hän hymyili. Rauhallisesti, kuten näytti.

"Häiritsinkö sinua?"

Keisari teki kieltävän liikkeen ja kumartui suutelemaan hänen kättään.

"Et koskaan, Aleksandra!"

"Minä olin niin peloissani", tunnusti keisarinna.

"Minunko tähteni?"

"Wladimir oli niin kiihdyksissä, kun täältä lähti. Kuulin, että oli puhe joistakin sähkösanomista."

"Kuropatkinilta —"

"Onko asema epäsuotuisa?" kysyi keisarinna kiireesti.

"Kuropatkin kertoo tappioista. Huomenna pidetään sotaneuvottelu."

"Raskaita tappioita, niinkö?"

Aleksandra Feodorovna painoi kättä rintaansa vasten, ikäänkuin tuntisi ruumiillista tuskaa.

"Taistelu ei ole vielä lopullisesti ratkaistu."

Keisarinna pudisti alakuloisena päätään.

"Sittenkun saamme tietää ratkaisun, on jo liian myöhäistä."

Itsekseen miettien hän pani kätensä ristiin ja tuijotti valkoiseen seinään. Keisari koski hellästi hänen olkapäähänsä.

"Emmehän me ole tätä sotaa tahtoneet, Aleksandra."

"Kaiketi emme, mutta kuka sitä yleensä tahtoo? Jumala ja kohtalo. Kaikki on yhdentekevää."

Hän kohautti hartioitaan ja käänsi kasvonsa poispäin, ilmaisten uupunutta lohduttomuutta.

"Mitä tässä voi toivoa?" jatkoi hän. "Sinä annoit heille parhaasi, mutta he ovat palkanneet murhaajia sinua vastaan. Sinä tahdoit rauhaa, mutta sinut on kiedottu tähän sotaan. Sen veri luetaan viaksesi."

"Vain ihmisten mielestä, Aleksandra."

Keisarinna käännähti äkkiä nähdäkseen hänen kasvonsa.

"Niin, ainoastaan ihmisten mielestä. Se on totta. Ja Jumala on ihmisiä ylempänä."

Hieman virkistyneenä hän suoristautui. Eikö jo ennenkin ollut tapahtunut ihmettä?

Keisari oli siirtynyt istumaan hänen viereensä. Hänen hermostuneet hyppysensä käärivät erästä niistä keisarinnan postiarkeista, joissa oli koristeena pyhän Serafinin kuva. Samalla hän puhui yhtä mittaa — uupuneen kiireisesti, kuten hänen oli tapana nautittuaan ranskalaista kuohuvaa viiniä.

Tämä päivä oli kajonnut Venäjän kohtaloihin. Kansa oli saanut keisariltaan lahjan. Kapinan henki oli masennettu. Eikö ollut julistuskirjaa luettaessa kuulunut eläköön-huutoja tsaarille ja keisarilliselle perheelle?

Ääneti istui Aleksandra Feodorovna. Kurkussa tuntui jokin ahdistavan. Hän tiesi, että jos keisari kääntyisi häneen päin, täytyisi hänen itkeä tuollaista optimismia, joka oli kyyneleitäkin liikuttavampi ja haihtuisi huumauksen mukana.

Hän oli nähnyt Wladimir Aleksandrovitshin kasvot. Ne eivät ennustaneet mitään hyvää. Myös Trepov oli vakava. Hänen kerrottiin tavallisten ajoneuvojensa sijaan käyttävän sairaalavaunuja ollakseen murhayrityksiltä turvassa. Juuri se mies oli kuitenkin tekevinään kumouksesta lopun!

Tiukasti puristuivat keisarinnan huulet yhteen. Kunpa saisi itkeä!

Kello löi jo kaksi, kun hän lopulta vetäytyi sisähuoneisiinsa.

Hänen makuusuojansa etuhuoneessa odotti Asev Hauksbeen seurassa. Pyysi saada heti tarkastaa perintöruhtinas Aleksein huoneita. Oli luullut kuulleensa epäilyttäviä ääniä.

"Entä hänen hoitajansa?" kysyi Aleksandra Feodorovna. Hän ei hetkeksikään menettänyt malttiaan. Huulia myöten kalpeana, kylmäkiskoisena ja perin suorana hän seisoi sen miehen edessä, jonka kavalat urkkijankasvot olivat hänelle yhtä vastenmieliset kuin Trepovin raa'asti hymyilevät huulet.

Lapsenhoitaja nukkui. Ei oltu tahdottu häntä herättää, jotta vältettäisiin kaikkea hälinää.

Keisarinna nyökäytti pikkusen päätään antaen täten salapoliisille sanattoman suostumuksensa.

Oikeastaan tämä oli pelkkää ilveilyä. Trepov oli Aseville antanut sellaisen valtuuden, että keisarinnan lupa oli tarpeeton, mikäli asia koski perintöruhtinaan turvallisuutta. Mutta Asev oli viisas ja toivoi täten pääsevänsä keisarinnan suosioon.

Keisarillisen prinssin makuuhuoneessa paloi kattolamppu levittäen hillittyä, punertavaa valoa. Lapsi nukkui. Ruhtinatar Obolenskaja, joka oli pukeutunut kiireimmiten, saattoi keisarinnaa istumaan nojatuoliin ja asettui itse viereen.

Aleksandra Feodorovna oli tyyntynyt. Rauhassa nukkuvan lapsen nähdessään hän oli saanut takaisin kaiken malttinsa. Jopa alkoi epäillä, että Asev ilveili hänen kanssaan.

Tämä urkkija, johon hän ei osannut luottaa, saisi turhaan odottaa sitä nautintoa, että pienen lapsen äiti tuskailisi hänen edessään.

Samalla keisarinnan silmät seurasivat tarkasti Asevin sulavia liikkeitä.

Kului minuutteja. Sitten äkkiä — mitä se oli? Vakoojan kapeiden, ovelien kasvojen yli liukui nopea välähdys. Hän kumartui pienokaisen vuoteen ylitse, otti sen takaa, seinän syvennyksestä, pitkulaisen esineen ja ojensi sen ruhtinattarelle. Tämä säpsähti, ennenkuin otti käteensä mitä tarjottiin. Se oli kirje, ja siinä oli sinetti — punainen sinetti!

Aleksandra Feodorovnan silmät suurenivat. Hän aavisti, mitä tuo kirje sisälsi, kun ruhtinatar näytti sitä hänelle. Mutta hän malttoi sittenkin mieltään vakoojan läsnäollessa, jota hän mittaili läpitunkevalla katseella.

"Ilmoittakaa tästä kenraalikuvernöörille. Hänen keisarillinen majesteettinsa saa tiedon minulta, suoraan."

Ja kädenliikkeellä hän käski urkkijan poistua.

Palatsissa oli nyt, aivan hiljaista. Ruhtinatar Obolenskaja oli jättänyt keisarinnan yksin.

Eteenpäin kumartuneena istui keisarinna nojatuolissaan ja koetti hillitä kätensä vapisemista, mikä säväytti häntä vähän väliä kuin sähköaalto.

Vallankumouksellinen komitea oli tuominnut perintöruhtinaan kuolemaan. Vieläpä samana päivänä, jona keisari oli kansalle suonut suuren lahjan.

Oliko tuo Molok kyllästymätön?

Tässä ei ollut puhe henkilöstä, vaan järjestelmästä. Kukapa enää epäilisi? Hän pudisti päätään. Ei kukaan epäillyt, että järjestelmä oli hävitettävä, jotta henkilö säilyisi. Mutta eikö se jo ollut hävinnyt? Hän hymyili katkerasti. Keisarillisen julistuskirjan sanamuoto muistui hänen mieleensä. Ei, tuhat kertaa ei! Harhaluuloa!

Mutta kansa oli varttunut täysikasvuiseksi ja riisunut siteet silmiltään. Se napisi. Ja uhkaili! Palatsin kaikkien vartijain puhki se löysi tiensä.

Vai olisivatkohan itse nuo vahdit —?

Hän ei ajatellut loppuun asti. Siinä ajatuksessa oli liian paljon kauheuksia.

Hän turvautui taas Trepoviin, siihen mieheen, jota vihasi.

Verta veren hinnaksi. Ympäröidään Venäjän perillinen muureilla — lujilla muureilla — —.

Lapsi liikahti vuoteessa. Keisarinna nousi istumasta, astui vuoteen ääreen ja polvistui. Punaisena lepäsi pääkkönen patjalla ja näytti niin kuumalta. Vapisevin sormin keisarinna tunnusteli lapsen otsaa. Se oli kuuma ja kuiva.

Oliko kuumetta?

Mitä apua nyt olisi lujista muureista ja vartijoista? Voivatko muurit suojella Jumalan tutkimattomia päätöksiä vastaan?

Voi, hän oli herjannut kaitselmusta! Isä Joann, isä Joann!

Tuska vavisutti häntä. Isä Joann oli kuollut. Mutta lapsi oli elossa. Vain rukous voisi säilyttää pikku Aleksein hengen. Vain hänen oma rukouksensa — —

Kuin mielipuolena hän painoi soittokellon nastaa. Suuressa, äänettömässä rakennuksessa alkoi äkkiä hyörinä.

Parin minuutin päästä suhisi keisarillinen automobiili lumista tietä pitkin Pietariin.

Pian saapui tohtori Botkin paikalle ja tyynnytti keisarinnan kiihtymystä selittämällä, että pikku prinssillä oli vain vaaraton tulehdus kurkussa. Tietysti täytyi olla hyvin varuillaan, mutta lapsen tukevaa ruumiinrakennusta ei tässä tapauksessa uhannut mikään välitön vaara.

Aleksandra Feodorovna vaati englantilaista sairaanhoitajatarta, jollaisen hankkimista taas toiset vastustivat. Tohtori Botkin suositti erästä nuorta venakkoa, joka voisi tyydyttää kaikki vaatimukset.

Keisarinna pudisti päätään ja pysyi omalla kannallaan. Hänen oli saatava englannitar!

Palvelijat toimittivat sitten tämän mitättömän sanakiistan pietarilaisten tietoon. Se kiihoitti ja loukkasi yleistä mielipidettä Aleksandra Feodorovnan vahingoksi.

* * * * *

Tsarskoje Selossa kuluivat päivät hiljaisesti.

Keisarikin oli sairaana. Ei ruumiillisesti. Mutta hänen kasvonsa olivat laihtuneet, ja katse oli synkkä ja tuijottava kuin raskasmielisellä.

Tuntikausia hän istui työhuoneessaan Itä-Aasian kartta edessään pöydällä ja silmäili tyhjyyteen välittämättä mistään.

Ministerien esittelyt hän toisinaan keskeytti kiivailla vihanpurkauksilla. Sanomalehtiä hän ei suvainnut nähdäkään. Nehän valehtelivat väittäessään, että kansa riemuitsi keisarin julistuskirjoista.

Lahjottuja pettureita siis olivat niiden toimittajat!

Väsynyt suu hymyili häijysti parran takana. Joka päivä otti hän vastaan tohtori Botkinin kuullakseen, kuinka Aleksei jaksoi.

Perintöruhtinaan sairaus ei enää huolestuttanut. Hänen voi jo nyt sanoa olevan hyvin pitkällä täydellistä parantumista kohti.

Mutta mitä keisarinnaan tuli, niin tohtori selitti hänen kärsivän ohimenevää hermostusta, joka itsestään tasaantuisi, kun ajat kävisivät rauhallisemmiksi. Ja lähti sitten majesteetin luota se ylentävä tietoisuus mielessään, että oli saanut tehdyksi keisarilliselle perheelle arvaamattoman tärkeitä palveluksia.

Keisarinna ei poistunut sairaan huoneesta juuri muulloin kuin käydessään kappelissa. Hänen rukouksensa olivat taas kiihkeitä, muistuttaen ylenpalttisessa hartaudessaan isä Joannin päivistä.

Sovittaa ja katua!

Kaikki voimat, mitä hänellä vielä oli, hän jännitti koettaessaan salaperäisessä huumauksessa kokonaan, vaipua Jumalan äärettömyyteen. Jumalalla yksin oli valta. Syntistä oli häntä epäillä, ja samoin oli syntiä sekin, jos nousi hänen armonsa aina hyviä tarkoituksia vastaan.

Jumala oli kaukainen ja niin mahtava. Puuttui välittäjä, joka olisi häntä auttanut täydellisesti sulautumaan Kaikkivaltiaan olemukseen. Mutta rukouksen voima vaikutti kuitenkin. Se oli kuin hedelmöittävä sade, josta kuivunut maa muuttuu vihreiksi vainioiksi.

Aleksei parani. Mutta se tuska, jota keisarinna oli tuntenut valvoessaan poikansa vuoteen ääressä, ei ottanut väistyäkseen. Se vain yltyi.

* * * * *

Venäjä oli Ranskasta saanut uuden valtiolainan, määrältään kuusisataa miljoonaa frangia. Merkitsikö se, että Ranskan rahapiirit uudestaan alkoivat luottaa kaksipäiseen kotkaan?

Ne ponnistelut, joilla Venäjä koetti verhota tappioitaan, näyttivät maahan paiskatun ruumiin viimeisiltä toivottomilta vavahduksilta. Se vauhti, jolla uusia varustuksia puuhattiin, ei eksyttänyt ketään.

Heittikö Ranska siis miljoonansa kevytmielisesti pohjattomaan kaivoon?

Ei, niin ei tehnyt Ranska. Mutta sen takana oli toinen, joka jumalinen hymy huulillaan ohjaili Euroopan kohtaloita.

Englanti!...

Venäjä ei saanut vuodattaa vertaan kuiviin. Japanin nuori valta ei saanut uljaana kohota tähtien tasalle. Oli solmittava rauha, joka saisi voittajan pettymään toiveissaan ja antaisi uupuneelle karhulle aikaa koota voimiaan.