Part 8

Hän kertoi minulle keisarin ajattelevan ottaa osaa Kurskissa pidettäviin manöövereihin ja seuraavansa häntä sinne, edellyttäen, että hänen tilansa sen vain sallii. Keisari aikoo Kurskista lähteä etelään ja koettaa vaikuttaa ehkäisevästi hallitukselle vihamieliseen liikkeeseen puhumalla väestölle.

Hän puhui levollisesti ja ystävällisesti. Niinkö vähän hän aavistaa todellista tilaa, vai sulkeeko hän väkisin silmänsä, jottei menettäisi viimeistäkin tukea?

En voi päästä irti siitä ajatuksesta, että lääkärit pitävät keisarinnan vointia aivan liian säännöllisenä ja suotuisana.

Kun hän luulee olevansa huomaamattomana, muuttuu hänen ilmeensä: hänen kasvonsa ovat kalpeat ja uurteiset — kovasti kärsivän kasvot. Eikä hänen käynnissään ole havaittavissa yksinomaan pitkälle kehittyneen raskaudentilan vaikutus.

Samalla hänellä on ihailtava kyky hillitä itseään ja pitää ympäristöään alituisen harhaluulon vallassa. Eivät edes kamarirouvat aavista mitään. Ehkä se on selitettävissä siten, että he eivät enää osaa nähdä hallitsijattaressa ihmistä, jolle tuottaa vaivaa tuskanhuudon tukahduttaminen.

Rakkauden näkökyky puuttuu heiltä.

Käsitän kyllä, että Aleksandra Feodorovna tuntee itsensä yksinäiseksi ja puhuu koti-ikävästä.

* * * * *

Eilen meillä oli taas pitkästä aikaa hiukan musiikkia.

Keisarinna lauloi pari laulua, mutta keskeytti sitten äkkiä, koska hän tunsi olevansa huonovointinen. Huomasin, että hänen äänessään oli särkynyt kaiku ja että se oli menettänyt tavallista raikkauttaan.

Me naiset jäimme yhdessä hänen luokseen. Aleksandra Feodorovna valmisti teen ja oli emäntänä. — Niin pian kuin hän on jättänyt taakseen jäykät hovisäännöt, tuntuu hänen olemuksensa saavan takaisin sen vaatimattoman herttaisuuden, joka siinä oli hänen avioliittonsa ensimäisinä vuosina.

Puhelimme musiikista, Tshaikovskista, jonka kuudes sinfonia hiljan eräässä konsertissa Taurian palatsissa oli vaadittu toistettavaksi.

"Tshaikovskissa on jotakin aito venäläistä", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänessä ilmenee se alistuva valon kaipuu, joka itkee kahleitaan eikä kykene niitä särkemään."

Katsahdin häneen ja tiesin, että katseeni oli kummastunut ja kysyvä.

Myöhemmin kreivitär Mengden sanoi näyttäneen siltä kuin olisin taistellut kyyneliä vastaan.

En voinut nukkua, Aleksandra Feodorovnan sanat eivät päästäneet ajatuksiani rauhaan.

Tänään en voinut olla johtamatta puhetta uudelleen Tshaikovskiin.

Tein jonkun kysymyksen, joka — niin luulen — kuulosti varsin typerältä. Ainakaan ei keisarinna vastannut heti. Hän katsoi hetkisen miettivästi eteensä, hymyili sitten ja sanoi hiljaa:

"Jättäkäämme se toiseksi kertaa, rakas ystävä... Teillä venäläisillä on tällainen tapa: piinaviikolla te kannatte kirkosta palavan kynttilän kotiinne ja varotte tarkoin, ettei tuuli sitä sammuta. Ehkä meissä molemmissa eilen syttyi sellainen kynttilä. Älkäämme puhuko siitä tuulella, Annushka. Menkäämme hiljaa kotiin..."

Kumarruin hänen kätensä ylitse ja suutelin sitä. Samalla tunsin kyynelten pyrkivän esiin.

Hän aavistaa kärsimykseni samoin kuin minä aavistan hänen... Mutta hän ei tahdo mitään lähentymistä.

Hän on liian ylpeä tahi liian suuri. Minä ihailen häntä.

Pyhä Jumalanäiti, suo, että lapsi hänen rintansa alla olisi poika!...

Tätä kirjoittaessani tulee eräs ajatus mieleen, joka saa minut miettiväiseksi.

"Teillä venäläisillä" sanoi Aleksandra Feodorovna. — Me olemme hänen ajatuksissaan jollakin tavoin eroavia. Ehkemme juuri vieraita. Mutta kuitenkin erilaisia kuin hän itse. Eikö hän ole oikeassa?

Tulen onnettomaksi kaikesta mietiskelystä.

Rakkaani, olen hetkeksi unohtanut Sinut hänen tähtensä. Ainoastaan sanoissani. Ajatukseni ovat sinun luonasi ja kuuntelevat Sinun sydämesi sykintää, joka kuuluu kuin säännöllinen kellontikitys yön varjojen keskellä.

Suuret puunlatvat ikkunani edessä ovat aivan hiljaa ja jostakin puiston osasta leviää heliotroopin tuoksua. Vaniljan miellyttävä tuoksu täyttää ilman. Minusta tuntuu, että olemme kaikki lumottuja tahi että jäsenissämme asuu jokin hiipivä tauti, jonka kuukausien, ehkäpä vuosien kuluttua täytyy puhjeta esiin.

Tämä kirje ei mene Pietarin kautta. Lähetän sen suoraan. En tiedä, miksi niin teen. Ehkä siksi, että minusta tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta välttää sitä, mikä ei ole muutettavissa.

* * * * *

Ruhtinas Dolgoruki on huonotuulinen ja kuljeskelee äreänä paikasta toiseen... Kreivitär Mengdeniä vaivaa päänsärky, ja Aleksandra Feodorovna on tuntikausia keisarin seurassa, joka palaamisestaan saakka on näyttänyt sairaalta ja alakuloiselta.

Näet siis, ettei mikään erittäin hauska seura ole Tsarskoje Selossa Sinua odottamassa.

Menettelyni tuntuu minusta huonolta ja kevytmieliseltä enkä kuitenkaan voi hillitä riemuani.

* * * * *

Viimeinen kirje Itään!

Vain muutamia rivejä... Ellei mitään erikoista tapahdu, voin huomenna lähettää sen matkalle.

Minä riemuitsen, riemuitsen... Mutta jotakin erikoista on sentään sattunut.

Huomasin sen toisten ilmeistä, mennessäni alas päivälliselle. Kaikki olivat kiihtyneitä ja kuiskailivat. Vasta pöydästä noustua sain tietää syyn.

Uusi uhkauskirje keisarin työhuoneessa. Trepovista, vahdeista ja salapoliiseista huolimatta. Koko linna on tarkastettu. Tuloksetta... Salaovet ovat ohjeiden mukaisesti lukittuina, ikkunat vahingoittumattomina. Muuta selitystä ei ole kuin että vallankumoukselliset ovat liitossa yliluonnollisten voimain kanssa.

Ruhtinatar tiesi kirjeen sisällön. Siinä oli varoitus, että kansan kosto on kohdistuva suorastaan keisariin, jos hän "syöksee vielä uusia hekatombeja viattomia ihmisuhreja venäläisen byrokratian Molokin kitaan."

Vertaus on sujuva ja tuntuu sivistyneen henkilön kynästä lähteneeltä, vaikkei se sovellu kehenkään vähemmän kuin keisariin.

Plehwe ja Trepov laskettiin tunnin kestävälle audienssille. Uusiin varovaisuustoimenpiteisiin on ryhdyttävä. Luonnollisesti!...

Keksiiköhän Plehwe nyt; uusia kiristyskeinoja vai lieneekö keisari kehoittanut noudattamaan lempeämpiä menettelytapoja?

Voi!... Kuullaan hänen määräyksensä ja sivuutetaan ne, ikäänkuin ne olisi lausuttu tyhjään ilmaan.

Plehwe samoin kuin Obolenski kulkevat omia teitään ja ovat itsepintaisempia kuin keisari, joka — niin luulen — tuskin edes tietää, ettei heidän politiikkaansa suinkaan voi sanoa vapaamieliseksi.

Vältetään puhumasta tuosta salaperäisestä kirjeestä. Keisarinnan tähden, kuten kreivitär arveli. En voi ajatella, että keisarinnan tunteiden suhteen noudatetaan niin pitkälle menevää hienotunteisuutta. Tahdotaan arvatenkin toimittaa poliisitutkimus kaikessa hiljaisuudessa ja saattaa seiniemme sisäpuolella oleskelevat kavaltajat tuntemaan itsensä varmoiksi ja ryhtymään johonkin ajattelemattomaan tekoon.

Arveluni olivat aivan oikeat. Keisarinna on käskenyt tehdä suuriruhtinatarten makuuhuoneissa eräitä muutoksia, joilla voi olla vain yksi tarkoitus. Hän on siis asioiden perillä.

Muistuu mieleeni, kuinka hän kerran Moskovassa oleskellessamme jumalanpalveluksen jälkeen viittasi minut viereensä ja kuiskasi, että alinomainen, outo pelko raastoi hänen sydäntään. Silloin luulin sen aiheutuvan fyysillisistä seikoista...

Olen taas tullut hermostuneeksi, ja minua vaivaavat harhanäyt, kuten tohtori Botkin selitti, kysyessäni häneltä asian laitaa.

Minun täytyy huomauttaa, että se on juuri se sairaus, jonka hän useimmin ja jonkun verran mielihyvällä toteaa. Keisarinnaakin vaivaa hermostuneisuus ja harhanäyt. Hänen sanotaan turvautuvan parannusjärjestelmiin ja käyttävän kaikkia mahdollisia keinoja, voidakseen nukkua rauhallisesti. Minusta tuntuu siltä, ettei hänen hetkeään enää tarvitse odottaa kovinkaan kauan.

Onko kruununperillisen syntymä nykyisten olosuhteiden vallitessa Venäjän kansalle todellakin vielä elinkysymys?

Kuinka kummallisia ajatuksia johtuukaan mieleen!

Kuta enemmän sitä mietin, sitä selvemmin tunnen, että siihen täytyy vastata myöntävästi.

Venäjän tuleva hallitsija merkitsee meille kaikkea. Kaikkea! Olisiko Mikael Aleksandrovitsh se mies, joka voisi myrskyjä uhmata?

Olen hermostunut kaipauksesta, rakkaimpani! Malttamattomuuteni ärsyttää mieltäni.

Tule ja auta meitä! Minä tiedän, että Sinä olet voimakkaampi kuin kaikki muut, että Sinulla on voima, joka voi ohjata kohtaloa.

Viimeisen kerran: jää hyvästi! Kun taas puhun Sinulle, olet Sinä luonani; tunnen ihmeellisten silmiesi olevan minuun kiintyneinä ja vajoan Sinun äärettömän henkesi kaaokseen...

Avasin kirjeen vielä kerran. Jotakin kauheata! Aleksandra Feodorovna! Pyhä Jumalan äiti!... Omat kyyneleni sokaisevat silmäni ja tekevät kirjaimet mahdottomiksi lukea...

Aleksandra Feodorovna sai ennenaikaisen synnytyksen... Kuolleena syntynyt! Poika!...

Olen niin suunniltani, että minun täytyy ryhtyä johonkin tyyntyäkseni. Kirjoitan siis...

Hän oli ruokasalista poistuessaan kaatunut... Toiset puhuvat vaikeanlaatuisesta ajoksesta ja sisällisistä häiriöistä, jotka olisivat johtaneet tähän onnettomaan tapaukseen.

Keisarinnan vointi kuuluu olevan tyydyttävä. Keisari istuu hänen luonaan. Alhaalla kappelissa on surujumalanpalvelus. En voi kuulla mitään ääniä...

Olen tänään äärettömän yksin. En ottanut vastaan kreivitärtä, joka äsken oli tulossa luokseni. Tiedänhän: jokaisella on tänään sama puheenaihe, ja minä olisin huono kuulija.

Jospa Sinä olisit luonani, rakas!

Olen ollut puistossa, aivan temppelimme läheisyydessä ja koettanut etsiä rauhaa mielelleni noiden metsistyneiden teiden sokkelossa.

Palatessani näin yhden keisarinnan makuuhuoneen ikkunoista olevan auki. Hermostuneisuuteni, joka aina saa minut aavistamaan jotakin pahaa, ajoi minut kiireesti takaisin linnaan. —

Myöhemmin. Aleksandra Feodorovnan tila on olosuhteisiin nähden säännöllinen eikä anna aihetta mihinkään huolestumiseen. Tohtori Botkinin ilmoitukset ovat rauhoittavia. Enemmän kuin ne, saa minut vakuutetuksi se seikka, ettei keisari ole ilmoittanut luopuvansa ottamasta osaa Kurskin manöövereihin. Maria Feodorovna on matkustanut tanskalaisine vieraineen Kööpenhaminaan. Olen iloinen — siitä, ettei minun tarvitse nähdä häntä; sillä minusta tuntuu kuin hänen huulillaan väreilisi riemuitseva hymy.

Suuriruhtinas Mikael Aleksandrovitsh kävi täällä lausumassa keisarille valittelunsa. Hän näyttää olevan vilpittömästi suruissaan. Kenties ainoa suuriruhtinaista, jota kruunu ei houkuttele.

Tänään näin keisarin. Hän oli ajanut Witten seurassa puiston poikki katsellakseen rahaministerin läsnäollessa höyryauroja, joiden käytäntöönottaminen eräissä valtakunnan harvaan viljellyissä seuduissa olisi erittäin tärkeätä. Minusta hänen esiintymisensä vaikutti välinpitämättömältä ja haluttomalta, hänen piirteensä keskustelun aikanakin merkillisen jäykiltä.

Eilen hänen työhuoneessaan vielä puolenyön jälkeen oli valoa. — Koettaneeko hän turruttaa ajatuksiaan ja etsiä unohdusta?

Suunniteltua etelänmatkaa ei sen poliittisen välttämättömyyden vuoksi liene lykätty tuonnemmaksi. Ehkäpä ovat optimistiset ennustajat oikeassa pitäessään keisarin läsnäoloa ainoana tehoavana parannuskeinona talonpoikien levottomille mielille. Ainakaan ei harkovilaisen noidankattilan kiehunta näy aikovankaan loppua...

Vangituilta vallankumouksellisilta löydettyjen paperien mukaan lienee Lontoo koko anarkistisen liikkeen henkinen keskus.

Se ajatus on merkillinen; mutta minä en voi kuitenkaan vastustaa jonkinlaista kammoa, nähdessäni pitkän englannittaren kävelevän suuriruhtinatarten kanssa puistossa.

En voi lakata ajattelemasta Aleksandra Feodorovnaa... Mitkä toiveet! Mikä pettymys!

Huhut kertovat, ettei keisarinna tämän jälkeen enää kykene lahjoittamaan valtakunnalle kruununperillistä. Tahdon rukoilla; etteivät ne puhuisi totta! En voi vielä sanoa, lähetänkö tämän kirjeen. Sinä olet jo niin lähellä minua. Olen kuulevinani sen rautatievaunun pyörien ratinan, joka tuo Sinua lähemmäksi minua... yhä lähemmäksi.. Polveni vapisevat samoin kuin silloin, kun syyskirjavien lehvien alla odotin lemmenhetkeämme. —

Kesä näyttää jo menneen. Nurmella alkavat ensimäiset myrkkyliljat kukkia, siroina ja hentoina kuin Meissen-porsliini.

Me tulemme onnellisiksi.

Se tuntuu minusta vääryydeltä Aleksandra Feodorovnaa kohtaan. Voi! — Onni tekee itsekkääksi...

Jää hyvästi! Jää hyvästi!...

Lähetän sittenkin tämän kirjeen sen pietarilaisen osoitteen mukana, jonka määräät.

Jää hyvästi! Jää hyvästi!...

* * * * *

Venäläis-kiinalainen sopimus vuodelta 1902 oli merkinnyt jonkinlaista voittoa Sergei Juljevitshille. Se oli hänen viimeisensä.

Witte sairasteli ja tunsi vallan luisuvan käsistään. Hän lupasi keisarille välityksiä, jotka jäivät tuloksettomiksi, antoi lupauksia, joiden täyttyminen kävi päivä päivältä epätodennäköisemmäksi.

Hänen nimittämisensä pääministeriksi ei enää voinut salata tosiseikkoja asioita tuntevilta.

Uhkamielisesti kuin poika, joka on kyllästynyt vanhaan opettajaan ja tahtoo ärsyttää häntä, nojasi Nikolai vastapuolueeseen.

Pobjedonostsev — Plehwe — Besobrasov!

Nimiä, joilla syvällä valtakunnan sisäosissa oli vihattu kaiku, joiden täytyi puhaltaa anarkian salassa kytevä tuli leimuavaan liekkiin.

Pobjedonostsev ja Plehwe tekivät voitavansa päästäkseen tulen herroiksi. He luulivat sitä sammuttavansa eivätkä tienneet, että vain valoivat öljyä tuleen.

He työskentelivät väärillä keinoilla, mutta heillä oli kyllin luonteenlujuutta aavistaakseen kehityksen vaaran ja julkisesti asettuakseen sitä vastustamaan. Toinen itse asian, toinen virkamenestyksen tähden. He olivat kyllin älykkäitä ja häikäilemättömiä välttääkseen sen naiivin harhaluulon, jonka valtaan keisari antautui.

Lapsellisella sitkeydellä keisari piti kiinni ennakolta muodostamastaan käsityksestä.

Hän piti itseään vapaamielisenä, samalla kuin hänen palatsinsa käytävissä aseet välähtelivät ja kokonainen muuri solmupiiskoilla varustettuja kasakoita erotti "isän" kansastaan. Hän tahtoi antaa tälle kansalle vapauttajatsaarin lahjan, työskenteli todenteolla valtiomuodon valmistelussa — eikä kuitenkaan tullut ajatelleeksi, että lahja menettää arvonsa, niin pian kuin se merkitsee vaatimuksen täyttämistä.

Hän piti itseään armollisena, koska hän vastasi myöntävästi hänelle esitettyihin anomuksiin — eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä taidokkaasta koneistosta, joka ohjasi epämieluisat anomukset paperikoriin, valvoi rautaisen ankaraa sanomalehtisensuuria ja hautasi avunpyytäjien äänet pölyttyneiden ja unohdettujen asiakirjojen alle.

Hän mietiskeli suunnitelmia ikuisen rauhan aikaansaamiseksi, samalla kuin hänen valtakuntansa rajavartijat huomaamattomasti työntyivät itään päin ja kutittelivat keltaista naapuria miekankärjellä.

Hän oli työkalu jonkun korkeamman kädessä, voiman, joka mielensä mukaan muovaili sitä ja loi pehmeälle vahakappaleelle ennen tuntemattomia muotoja.

Poika!... Haaveksija!

Mitä Pobjedonostsev aikoinaan oli ajatellut, sitä ajatteli nyt Besobrasov.

Mutta hän oli viekkaampi, mairittelevampi kuin pyhän synoodin yliprokuraattori, josta henki Aleksanterin aikuisen taantumuksen tuoksahdus.

Valta oli hänen päämääränsä. Ei sen hyvän ja heikon olennon nöyrä taipuvaisuus, jonka käteen mieletön kohtalon oikku oli painanut ylimmäispapillisen valtikan.

Valta oli pääoma — kierivä rupla. Joka sen sai valtaansa, se hallitsi... Besobrasov ei ollut ainoa, joka niin ajatteli. — Mutta hän oli ainoa, joka kykeni järjestämään mielettömiltä näyttäviä yrityksiä ja joka ei antanut nykyhetken vallanhuuman kätkeä usviinsa tulevaisuuden vaatimuksia.

Koska hän ei ollut mikään puolueiden liehittelijä, vihasivat kaikki hovin puolueet häntä yhtä paljon.

Hän hymyili sille.

"Pyhän Liigan" uudestiperustamisesta saakka hän oli mahtavampi kuin satojen perheriitojen hajoittama, tyytymättömien suuriruhtinasten nurkkakunta, mahtavampi kuin Kuropatkin ja ulkoministeri, jotka yhdistetyin voimin työskentelivät hänen kukistamisekseen.

Hän tiesi, että hänen ainoa liittolaisensa hovissa oli varmempi kuin vaikutusvaltaisten ja karsaskatseisten hovilaisten lupaavimmat vakuuttelut.

Annushka, Aleksandra Feodorovnan ystävätär, oli avaava hänelle tien keisarinnan sydämeen.

Se seikka, että hän oli arvannut tämän askelen liian helpoksi, ei tehnyt häntä neuvottomaksi.

Aleksandra Feodorovna oli hermostunut ja epäluuloinen, umpimielinen ja uskonnolliseen mystillisyyteen kallistuva. Terveesti ajattelevasta protestantista oli tullut kiihkoinen luopio...

Kunpa onnistuisi herättää hänen sieluunsa naisen luonnollinen halu, vallanhimo...!

Rouva Vyrubova kyllä pudisti päätään, kun tuli puhe keisarinnan vaikutusvallasta.

"Ei ole mitään vaikutusvaltaa, joka voisi häntä houkutella, rakkaani. — Vaikutusvalta keisariin? — Hänellä voisi sitä olla, jollei hän olisi niin suuripiirteinen... Haluja? — En tiedä ketään, joka olisi niistä vapaampi."

Hän seisoi miehen edessä kapea pää painuneena, tummat silmät hellinä ja nöyrinä kohdistuneina hänen ahavoituneihin kasvoihinsa. Mies katsoi hänen ylitseen ikäänkuin hän olisi ollut jokin yhdentekevä esine.

"Entä isä Joann?" kysyi hän äkkiä.

Rouva Vyrubovan hennoilla kasvoilla kuvastui kummastusta.

"Pyhimys?"

Mies työnsi hänet töykeästi luotaan.

"Pyhimykset tulevat ihmisiksi, niin pian kuin asettavat hurskautensa omien tarkoitusperiensä palvelukseen."

"Sinä herjaat, rakas!"

Annushka vapisi.

"Hän oli juljennut kieltää keisarinnalta pojan syntymän. Jos ilmestyisikin joku, joka olisi kyllin mahtava poistaakseen kirouksen?"

"Kukaan ei ole kylliksi mahtava..."

"Oh, on pyhimyksiä, joiden voimaa ei ole vielä koeteltu. Eikö puhuta pyhän Serafimin ihmetöistä?" —

Rouva Vyrubova oli käynyt kalpeaksi. Hän uskalsi vielä väittää vastaan.

"Lääkärien lausunnon mukaan keisarinnan on mahdoton enää..."

Besobrasov keskeytti hänet töykeästi:

"Kumpi on korkeampi — inhimillinen vaiko jumalallinen tieto?"

Nainen taivutti väsyneesti päätään ja painautui kuin heikko ruoko miehen kookasta vartta vasten.

Annushka ei enää ollut onnellinen rakkaudessaan. Hänessä oli herännyt hämärä aavistus, että Besobrasov väärinkäytti häntä. Kykenemättä selittämään hänen ajatustensa sotkuisia, toisiinsa kietoutuneita lankoja hän kidutti mieltään epämääräisillä arveluilla ja sairaalloisilla mielikuvilla, joilla ei ollut minkäänlaista perustaa.

Besobrasov ei välittänyt hänen mielialoistaan. Hän oli varma Annushkasta, ja se riisti häneltä Besobrasovin silmissä kaiken viehätyksen.

"Sinä olet mahtava, rakas..."

Mitäpä muuta hän vielä toivoi? Eikö kuhertelevan rakastajan valta naissydämiin tuonut mieleen aavistusta toisesta, suunnattomasti arvokkaammasta? Kahdeskymmenes vuosisata oli nostanut pääoman jumalan valtaistuimelle. Se, joka osaisi tehdä tämän jumalan palvelijakseen...

Hän ummisti silmänsä, tunsi värisevän, punaisen virran kohisten kiitävän sormissaan.

Mitä hänelle oli keisari, — Witte ja kaikki muut?

Tikapuiden askelmia, joita myöten täytyi kiivetä. Käyristyneitä selkiä, joita myöten hän nousi ylemmäksi.

Hitaasti kuin vainuava metsänotus hän hiipi kosteiden pensaiden välitse, kierteli linnaa, jonka ikkunat kimalsivat pilvikehyksisen auringon säteissä.

Käytäville oli asetettu vahteja, valepukuisia salapoliiseja, Pyhän Liigan kätyreitä, jotka tervehtivät mestariaan huomaamattomasti värähdyttäen silmäluomiaan.

Luulivatko he hänen valvovan keisarin turvallisuutta, kun hän suunnitelmia punoen kulki yksinäisiä teitään?

Valtioneuvoksen kylmille kasvoille ilmestyi tyly, pingoittunut piirre.

Keisarin turvallisuutta! Hänen suupielensä värähtivät halveksivasti. Jokainen vastatkoon kohtalostaan itse. Myöskin Nikolai. Olkoon kirottu, jolle valta on annettu ja joka ei ole osannut sitä käyttää. Valta?...

Hän kohautti olkapäitään ja astui suoristautuen linnan leveälle pääovelle.

Työhuoneessa odotti keisari suosikkiaan.

Hän istui kumartuneena asiakirjojen ylitse ja oli unohtanut aamiaisen, joka oli hopeatarjottimella kauniilla, vanhalla mahonkipöydällä.

Besobrasov katsahti ohimennen tarjottimelle. Teetä ja vehnäleipää. — Porvarillisimman hallitsijan porvarillisimpia tapoja suuren Katarinan palatsissa. — Sopimattomuus, jonka jo senkin täytyi johtaa yhteentörmäyksiin...

Pilkkahymy oli vielä hänen huulillaan, kun keisari hermostuneella tavallaan kääntyi hänen puoleensa.

"Olen odottanut teitä. Työskennellyt kello seitsemästä asti... Ah!"

Hän kosketti hyvinhoidetulla aristokraatinkädellään päälaessaan olevaa arpea...

Kun Besobrasov ei virkkanut mitään pyytääkseen anteeksi, jatkoi hän nopeasti, ikäänkuin hyväksyen:

"Kiitän teitä, että tulitte... Witte meni tunti sitten..."

Besobrasov hätkähti tuon nimen kuullessaan. Seuraavalla hetkellä olivat hänen kasvonsa taas liikkumattomat.

"Herra von Witte näyttää huolestuneelta ja rasittuneelta."

Keisari hypisteli valkoisen litevkansa nappia.

"Itä-aasialainen politiikka tuottaa hänelle huolta."

"Ehkäpä hänellä on syynsä esittää varoittajan epäkiitollista osaa."

Äskeinen hermostunut kädenliike toistui.

"Ei, Besobrasov! Te tuomitsette liian jyrkästi! Herra von Witte on aina ollut tsaarivallan uskollinen palvelija."

"Tsaarivallan, majesteetti?"

Kysymyksessä oli omituinen sävy... Keisari hätkähti, punastui vastentahtoisesti ja puraisi huultaan.

"Tarkoitan, että herra von Witte on aina työskennellyt mitä suurimmalla harrastuksella... On niitä, jotka pitävät häntä Venäjän kyvykkäimpänä finanssimiehenä..."

"Ei liene vaikea ratkaista Venäjän finanssipolitiikan kysymystä itä-aasialaisen kysymyksen avulla."

"Se on tulella leikkimistä, Besobrasov."

Valtioneuvos kohautti olkapäitään.

"Englannin kädet ovat kiinni Etelä-Afrikassa."

"Mutta Japani? — Kiina?"

"Ovat väistyneet useammin kuin kerran."

Besobrasovin ryhdikäs vartalo suoristautui jäykkänä. — Hän oli nyt huomattavasti keisaria pitempi. Hänen mieltään hiveli miellyttävä ylemmyydentunne.

"Älkäämme sälyttäkö niskoillemme Witten ennakkoluuloja, teidän majesteettinne... Vaatimus, että Kiinalle myönnettäisiin tullivalvontaoikeus [Kiinan, päätullitarkastaja, englantilainen Sir Robert Hart oli kehoittanut Kiinan hallitusta vaatimaan itselleen oikeutta valvoa Mandsuuriassa olevien venäläisten tullivlrastojen toimintaa, jota tekoa Venäjän taholta pidettiin taisteluhaasteena], on hävytön. Eikö Venäjän suopeus velvoita Kiinaa enemmän kuin tähän saakka..."

"No niin?"

"Meidän vallassamme on milloin tahansa pistää miekka takaisin tuppeen..."

Keisarin säännölliset, kärsivät kasvot ilmaisivat neuvottomuutta ja päättämättömyyttä.

"Sanotaan, että Sir Robert Hart on asian alkuunpanija..."

Besobrasov ponnahti pystyyn.

"Englanti noudattaa omaa politiikkaansa. Ei ole sanottu, että se olisi erilainen kuin meidän."

Keisari peräytyi hänen kiivautensa hämmentämänä.

"Tässä tapauksessa kuitenkin näyttänee siltä", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen ominaisella hiljaisella, väsyneellä tavallaan, jossa aina oli kainon vastaväitteen sävy. "Meidän rauhanpolitiikkamme Balkanilla näyttää synnyttäneen pahaa tuulta..."

Hän huokasi.

"Ehkäpä Englanti on oikeassa koettaessaan Balkaniin kohdistettujen toiveittensa raukeamisesta pettyneenä valmistaa meille hankaluuksia Itä-Aasiassa..."

Hän kohautti olkapäitään ja katsoi Besobrasovia kasvoihin, ikäänkuin odottaen ratkaisua siltä taholta.

Valtioneuvoksesta tuntui siltä, kuin Witte olisi lausunut nämä sanat. Selväviivaisena, ydinsäikeitään myöten selvitettynä oli tehtävä, jonka ratkaisua oli Pietarissa hikoillen etsitty vuosikausia.

Englanti — Englanti — Englanti.

Venäjä tahtoi rauhaa, Englanti sotaa.

Sen vanha politiikka, jota noudattaen se rakensi riitoja rasittaviksi käyneiden vieraiden valtojen välille ja sieppasi puolueettomana erotuomarina runsaita, verettömiä saaliita itselleen, irvisti kuin faunimaisesti hymyilevä paholaisnaama Japanin provokatsionien takaa ja valtamerentakaisen amerikkalaisen veljen kasvoilla.

Besobrasovin ilme kävi yhä kylmemmäksi, puolueettomaksi.

"Hankaluudet Itä-Aasiassa ovat olemassa vain paperilla, teidän majesteettinne. — Venäjän ryhtyessä päättäviin toimenpiteisiin..."

Keisari keskeytti hänet:

"Päättävät toimet saisivat kaikki kysymykset kärjistymään äärimmilleen, Japani..."

Hän epäröi... Besobrasov hymyili taas.

"Eihän Venäjä toki pelkää Japania, teidän majesteettinne?"

Keisari kohotti päätään.

"Kansa, joka pelkää, ei suuresti kykenisi ajamaan rauhanasiaa."

"Tähän saakka on Japani aina peräytynyt, niin pian kuin olemme kalistelleet sapelia."

Keisari kohautti olkapäitään ja katseli epäröivän näköisenä eteensä.

"Takaako se tulevaisuuden?"

"Ainoastaan se, teidän majesteettinne."

Jyrkin, levollisin sanoin hän lyhyesti esitti itäaasialaisen politiikan päämäärät. — Sisäiset levottomuudet, talonpoikaiskapinat, pakottivat Venäjää laajentamaan aluettaan. Antakaa talonpojille maata, ja heidän suunsa tukkeutuu ainaiseksi. — Oliko enää rauhallisempi ratkaisu mahdollinen kuin oman alueen suurentaminen miekan iskemättä? Itä-Aasiassa oli kylliksi isännätöntä maata, jonka valtaamiseksi ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä. Ja samalla siitä olisi mitä suurin huojennus rahapolitiikalle!

Korean metsät...

Keisari kohotti kätensä.

"Korea on ollut jo kyllin kauan riitakapulana. Ei — Ei!"

Antamatta vastaväitteen hämmentää itseään, Besobrasov jatkoi esitystään.

Hänen äänensä sointu oli väritön kuin henkilön, joka on siksi varma perusteittansa pätevyydestä, ettei tarvitse turvautua onttoon mahtipontisuuteen. Selvinä ja vakuuttavina hänen todisteensa liittyivät toisiinsa.

Kädet litevkansa taskuihin pistettyinä keisari käveli huoneessa edestakaisin. Päättämätön ilme hänen kasvoillaan oli väistynyt alistuvan nyrpeyden tieltä.

Besobrasov tarkkasi häntä.

Ei ensimäistä eikä varmasti viimeistäkään kertaa nuo molemmat voimat taistelleet keskenään keisarin rinnassa. Mutta kerta kerralta kävi vastustaja heikommaksi, ja vaakalauta alkoi painua mahtavan suosikin puolelle. —

Sana "sota" se ajoi keisarin aina uudelleen varajoukkojensa turviin. Witte oli kyllin viisas käyttääkseen sitä usein ja uhkaavasti. Jos se ase väännettäisiin hänen käsistään — —

Äkkiä alkoi Besobrasovkin puhua sodasta. Toi mieleen sotajoukkojen miehuuden ja huomautti niiden varustamisesta, jotka pääministerin petollisista neuvoista oli supistettu aivan välttämättömimpään määräänsä. Puhui ainoasta mahdollisesta keinosta, jolla Englannin ovelista salajuonista huolimatta saataisiin sota välttymään... oman voiman ja varmuuden julkisesta näyttämisestä, jotta venäläisvihamieliset huhut sisäisestä heikkoudesta ja voimattomuudesta saatettaisiin vaikenemaan.

Vakuuttavin todistus vilpittömästä rauhanrakkaudesta oli aina teroitettu miekka.

Keisari kohotti hämmästyneenä katseensa. Tämä selitys oli uusi ja ällistytti yksinkertaisuudellaan.

Innostumatta lausumaan mitään harkitsematonta keisari punnitsi mielessään asian eri puolia, ja hän oli miettivän näköinen vielä astuessaan keisarinnan suojiin. —

* * * * *

Kaikkien venäläisten hallitsija liitti Mandshurian valtakuntaansa.

Vastalauseet vaikenivat Besobrasovin teeskentelevien neuvojen tukahduttamina.

Venäläinen talonpoika kapinoi, koska hän tarvitsi maata. Hallitus myöntyi kansan vaatimukseen, perusti Kvantungin hallintopiirin, Amurin alueen kenraalikuvernöörikunnan — ja kirjoitti lakeja alueen asuttamiseksi ulkomaisilla siirtolaisilla.

Kukaan ei nurissut, kukaan ei kapinoinut.

Vai oliko se ollut muuta kuin taivaanrannalla näyttäytynyt, etäältä uhkaava, vaaraton ukkospilvi?

Kaukaisessa Idässä keräytyivät Venäjän sotajoukot.

Miekka heilahti ja välähteli... Mutta Besobrasov oli ennustanut oikein: se pistettiin takaisin tuppeen veripisaran vuotamatta.

Porras portaalta nousi Pyhän Liigan johtaja ylemmäksi. Häntä verrattiin monsieur Filipiin, ja tiedettiin kuitenkin, että hänen vaikutuksensa oli toisenlaista, verrattomasti voimakkaampaa kuin ranskalaisen.

Tiedettiin, että hän yksinäisinä iltahetkinä istui yhdessä Nikolain kanssa kumartuneena "valloitetun" Mandshurian kartan ylitse ja koetti houkutella hallitsijan mieltä yhä uusilla, rauhallisilla saaliilla.

Tiedettiin sitäkin enemmän. Ratsumestari ja valtioneuvos oli sijoittanut suuria, selittämättömällä tavalla kerättyjä rahamääriä keinotteluyrityksiin, joiden tarkoituksena oli hyötyminen Korean metsistä.

Nyt, tuntiessaan asemansa kyllin varmaksi, Besobrasov siirtyi suuriruhtinasten puolelle.

Hekin himosivat kahdennenkymmenen vuosisadan punaista metallia, hekin tahtoivat käyttää Koreaa ponnahduslautana... Halukkaasti he tarttuivat ojennettuun käteen, työntääkseen sen oman riippumattomuutensa hetkellä jälleen luotaan. Ahnaasti ojentuivat jättiläisvaltakunnan imulonkerot...

Talonpoikain vaatimukset — —? Houkutuskeinoja kunnianhimoisia unelmia kantavalle hallitsijalle.

Venäjä oli suuri, — ja Nikolai II istui Tsarskoje Selossa kuunnellen ministeriensä esityksiä.

Keisarinna? — —

Liikkumattomin kasvoin hän istui huoneessaan korkean, valoisan ikkunan ääressä ja ompeli kultalangalla kirjavalle silkkikankaalle. Vaivalloinen kirjailu loi ihmeellisiä kuvia: ristejä ja kruunuja, rauhanlippuja piteleviä karitsoja, liljoja, jotka valkeina ja hohtavina kiemurtelivat raskaalla kankaalla ja päärmeissä avasivat tuoksuttomat verhiönsä.

Messupukuja, alttarivaatteita, pyhäinkuvia...

Puitteiden tavoin sulkivat tuon yksitoikkoisen työn kuviot sisäänsä Aleksandra Feodorovnan elämän.

Kuukausi kuukaudelta kehys kävi ahtaammaksi.

Kaksi keskusta, joihin kaikki keskittyi: lapset — ja kirkko.

Kaikki muut asiat olivat sivuseikkoja, rasittava köynnös, joka oli kitkettävä pois, koska se johti ajatukset pois siitä Yhdestä, Korkeimmasta...

Tehdä omassa itsessään työtä, tulla hyväksi!

Politiikan jyskytykset, jotka kolkuttivat linnan seinille, häipyivät häneltä kuulumattomiin.

Keisari oli vieraantunut puhumasta politiikasta perheensä keskuudessa. Hänen pakottava päänsä kaipasi rauhaa, tunsi väsyneensä Besobrasovin teräväjärkiseen politiikkaan, Vladimir Aleksandrovitshin liukkaaseen, salaista uhkaa kätkevään silkoisuuteen.

Hän kaipasi kevyttä keskustelua, Aleksandra Feodorovnan lempeätä, sulosointuista ääntä, suuriruhtinatarten naurua, joka kirkkaana ja räiskyvänä kajahteli vanhoissa huoneissa. — Vapaana poliittisista huolista hän yhä vain etsi kansansa parasta sisäisestä yhteiskuntapolitiikasta, työväenvakuutuksen luomisesta ja räikeimpien yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisesta. —

Yhä vielä hän astui Sergei Juljevitshin jälkiä eikä voinut olla näkemättä vaikutuksia hyödyllisestä yhteistyöstä tuon paljon soimatun miehen kanssa. Kaiken lisäksi täytyi uuden rahaministeriön taistella yhä suurempia vaikeuksia vastaan, ja Pleske ilmoitti rautatiejaoston ja koulutoimiosaston erottamisen rahaministeriön yhteydestä olevan aivan lähimpinä aikoina odotettavissa. Ministeripula ja Witten takaisinkutsuminen näytti välttämättömältä. —

Aleksandra Feodorovnakin oli oppinut antamaan arvoa Sergei Juljevitshin työkyvylle. Hän luotti Witteen pitämättä hänestä, ja oli hetkiä, joina hän tunsi alkavansa katua, että tuolloin oli niin jyrkästi torjunut hänen esityksensä, ja olisi suhtautunut suopeasti uuteen lähestymiseen Witten taholta.

Hän tunsi hämärästi, että politiikan langat olivat luisuneet hänen käsistään, että suurivaikutuksisia, ratkaisevia suunnitelmia punoutui keisaria ympäröivien henkilöiden aivoissa ja että keisari työntyi toimivan henkilön asemasta yhä syrjemmälle, toimettomaksi katselijaksi.

Hän ponnisteli turhaan, saadakseen takaisin menettämänsä, tunkeutuakseen päivänpolitiikan polttaviin kysymyksiin. Ympäristön puheiden mukaan ei ollut mitään ristiriitaisuuksia, ei mitään vastakkaisten mielipiteiden yhteentörmäyksiä.

Aasian kysymys?

Naurettavaa kinastelua Witten ja Plehwen kesken. Ei kukaan pitänyt sitä vakavana. Keisari oli ratkaissut asian säilyttämällä maailmanrauhan siten, että armeija pantiin osittain liikekannalle.

Oliko se totta?

Aleksandra Feodorovna kävi taistelua tuulimyllyjä vastaan. Taistelua, joka lopullisesta toivottomuudestaan huolimatta olisi antanut jonkinlaisia menestyksen toiveita nuorelle, murtumattomalle voimalle.

Mutta hänen voimansa ei enää ollut nuori ja murtumaton. Ja se ratkaisi asian. Hän oli uupunut tuloksettomassa, hävettävässä taistelussa omaa ruumistaan, omaa sieluaan vastaan.

Hän ei toivonut enää mitään, ei enää halunnut mitään siitä lähtien, kun lääkärit olivat selittäneet, että hänen oli turha enää toivoa perillistä.

Jotakin oli hänessä särkynyt, ja hänen tarmonsa oli lamaantunut.

Herra von Witte oli arvannut hänen kykynsä liian suureksi luullessaan hänen voivan tehokkaasti vaikuttaa asiain kulkuun.

Hän yksin... oliko hän niin heikko?

Hän taivutti väsyneesti päätään, ja hänen huulillaan oli alakuloinen hymy, kun hän taas ryhtyi kirjailutyöhönsä.

* * * * *

Illalla, kun rouva Vyrubova bridge-pelin jälkeen oli jäänyt yksin hänen luokseen siniseen salonkiin, alkoi keisarinna äkkiä puhua Serbian tapauksista [Serbian kuningasparin murhasta] — Eikö Balkanin levottomuuksia voinut niitäkin pitää ajan merkkeinä?

Vyrubova torjui säikähtyneenä sellaisen otaksuman. — Kuningatar Draga... tunnettiinhan hänen elämänsä surkea esihistoria. Teko itsessään, niin kaamealta ja pelottavalta kuin se saattoi tuntuakin, ei aiheisiinsa nähden ollut niinkään käsittämätön.

"Kuningattaren loppu sovittaa paljon", sanoi Aleksandra Feodorovna. "Hänen hyveensä ja paheensa voivat etäämpää katsovalle esiintyä vääristyneinä ja suurentuneina..."

Hän keskeytti ja vaipui ajatuksiinsa. Vyrubova luuli arvanneensa, minkätähden Venäjän hovissa tämän kuningattaren kuoleman johdosta, jota Aleksandra Feodorovna hänen eläessään ei milloinkaan ollut kunnioittanut henkilökohtaisella vastaanotolla, oli määrätty julkinen suruaika.

Venäjälläkin kansa oli tyytymätön, täälläkin saattoi minä yönä tahansa ilmestyä palatsisalaliitto.

Mutta Aleksandra Feodorovna ei ajatellut sitä. Suunnattoman paljoa korkeammalla oli Venäjän keisarinnan kohtalo kuin pohjalta nousseen hallitsijattaren. Yhteistä niillä oli vain naisen onnettoman kohtalon yleinen inhimillinen traagillisuus. Ja... eikö kuningatar Dragan uskoteltu raskaudentila ja tuon omituisen petoksen seikkailunomaiset alkuvaiheet tuntuneet jonkinlaiselta rinnakkaiskuvalta?

Aleksandra Feodorovna punastui ja työnsi kortteja, jotka vielä olivat levällään pelipöydällä, konemaisella kädenliikkeellä pitkin kiillotettua pöytälevyä.

Ruhtinatarten tragiikka, jotka ovat myöneet naisenoikeutensa valtiolle!

Katkera hymähdys värähti hänen huulillaan.

Rouva Vyrubova näki sen ja koetti hädissään johtaa keskustelua muihin, kevyihin asioihin.

* * * * *