Part 12
"Keisarin?... Hän ei tunne keisaria", mutisi Aleksandra Feodorovna.
"Hän tuntee kaikki. Hän tietää kaikki. Hän puhuu tulevaisuudesta ja menneisyydestä, ikäänkuin ne olisivat nykyisyys."
"Ihmeellistä", virkkoi keisarinna.
Hän työnsi yhteenliitetyillä käsillään isä Joannin saarnat takaisin peitteelle.
"... hän puhuu valistuksesta, jonka valon täytyisi tunkea hallitsijan sieluun..."
Aleksandra Feodorovna kohottautui.
"Tahdon nähdä hänet, Elisabet."
Hänen, äänensä vapisi...
* * * * *
Grigori Jefimovitsh Rasputin sai käskyn saapua audienssille Tsarskoje Seloon.
Hän oli pitkä, laiha mies, jolla oli ihmeelliset silmät, leveä, aistillinen suu, ja kömpelöt liikkeet, jotka ilmaisivat hänen talonpoikaisen syntyperänsä.
Kun hän astui Eremitaashissa ja talvipalatsin muhkeiden, vierasmaisten, oudonväristen kukkalavojen välitse, seurasivat häntä katseet, joissa kunnioitus ja epäluulo taistelivat keskenään.
Hänellä oli yllään karkeasta karstakankaasta tehty, huolimattomasti laskostettu munkinpuku, jonka sovittelu ilmaisi taitoa ja harkitsevaa älykkyyttä ja joka jätti jäntevät käsivarret paljaiksi kyynärpäitä myöten.
Tässä puvussaan, tuuheine, jakaukselle kammattuine hiuksineen, jotka raskaina laskeutuivat kyhmyisten, intohimojen uurtamien kasvojen molemmin puolin, hän muistutti eräitä protestanttisissa maissa levinneitä Johannes Kastajan kuvia, joka saarnaa parannusta jurona kuuntelevalle kansanjoukolle.
Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin ei ollut Johannes. Hän ei tahtonut epäruumiillista parannusta, joka yksinäisyydessä itkee päiviään ja huokailee itsevalituissa katumusharjoituksissa.
Hän itse toi pelastuksen...
Kun hän seisoi keisarinnan edessä, väreili hymy hetkisen hänen leveän, aistillisen suunsa ympärillä.
Etevämmyyden hymy...
Hän oli nähnyt Aleksandra Feodorovnan kuvia... Kuvat valehtelivat... Ne kätkivät tämän naisen sielun ulkonaisen, loistavan kuoren alle.
Mutta nyt hän näki sielun. Äidin sielun, joka vapisi lastensa tähden... Ei muuta... Eikö muuta?
Eräs kysymys heräsi hänen mielessään. Sama kysymys, jonka hän aina teki itselleen, kun kohtasi naisen. Tavallisesti hän vastasi siihen myöntävästi. Entä nyt?
Hän epäröi. Ja tämä epäröiminen teki hänet epävarmaksi, muutti hänen tyynen esiintymisensä omituiseksi arasteluksi.
Keisarinna oli kohottanut päätään. Hänen tummat elottomat silmänsä tarkastivat tutkivasti munkin kasvoja. Äkkiä hänen kasvonsa värähtivät hiukan. Ikäänkuin tuntien. Tai muistutellen...
Hänen kätensä tarttuivat kouristuksentapaisesti johonkin esineeseen... Kirjaan?...
Rasputin ei voinut sitä erottaa. Mutta hän kuuli keisarinnan äänen...
"Kerrotaan, isä, että sinä sanot omistavasi erikoisia jumalallisia voimia..."
Hänen äänensä oli kirkas ja ujosteleva kuin lapsen. Munkin varmuus palasi.
Hän kohotti hitaasti silmäluomensa ja katsoi suurin silmin keisarinnan kalpeisiin kasvoihin.
"Jumala on väkevä ja kaikkivoipa. Hän on suonut palvelijalleen armonsa. Jumala on minussa."
Keisarinnan seuralaisten joukossa alkoi kuulua kuisketta. Suuriruhtinas Sergein puoliso käännähti rouva Vyrubovaan päin, joka seisoi hänen takanaan. Parooni Freedericks kohautti olkapäitään.
Keisarinna näytti tahtovan pienellä kädenliikkeellä torjua kaikki epäilykset. Hän kysyi äkkiä:
"Kerrotaan, että sinulla on ollut ilmestyksiä ja että voit selittää salattuja asioita...
"Kasanin Jumalanäiti on ilmestynyt minulle unessa."
"Ja puhunut sinulle?"
"Ja puhunut minulle!"
Hän oli nyt ojentautunut täyteen mittaansa. Pitkänä ja laihana hän seisoi keskellä huonetta. Hänen silmissään oli pistävä loiste.
Aleksandra Feodorovna astui askeleen taaksepäin. Tuo katse!... Tuo katse?!... Missä hän oli nähnyt sen jo kerran aikaisemmin?...
Äkkiä se selvisi hänelle. Pyhän Serafinin haudalla!
Mutta siitä oli kulunut pitkä aika. Hän oli elänyt raskaita aikoja...
Hän kadotti johtolangan ja hymyili alakuloisesti tuijottaen eteensä...
Raskaita aikoja! Tahtoiko pyhimys tehdä uuden ihmeen?
"Sanotaan, että näet tulevaisuuden kulkevan kuvina sielusi katseen ohitse..."
Rasputin hymyili.
"Tulevaisuus on kuin suuri, punainen virta. Se juoksee länttä kohti... Veikselille. Sen laineet, jotka huuhtovat lakeata, hedelmällistä maata, ovat verenkarvaisen vaahdon peittämät. Ne paisuvat ja kohoavat. Peittävät alleen kaupunkeja... kupooleja... Vain taivasta niiden harjat eivät tavoita. Mutta se on punainen ja tulipalojen loimun veristämä." —
Hänen äänensä, joka lopulta oli kumea kuin maanalaisten vesien solina, hukkui kuiskaukseen. Katse oli kiinnitettynä keisarinnan kasvoihin. Ne olivat kalpeat ja ilmeettömät. Silmät kuin sammuneet. Hän säikähti... Hänen vielä äsken niin suora vartalonsa vaipui kokoon ja muuttui nöyräksi kuin anojan.
Aleksandra Feodorovna kääntyi apua pyytävin katsein Elisabetiin päin. Hän tunsi huulensa kuiviksi ja maan horjuvan jalkainsa alla.
Rasputin oli, tehden kömpelön kumarruksen, vetäytynyt pari askelta taaksepäin.
Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin kuin ruumiillisesta ponnistuksesta. Sinisten lankain tavoin peittivät suonet käsivarren jänteviä lihaksia.
Hän kuuli suuriruhtinatar Elisabetin äänen.
"Se on totta... totta!..." ja hänen kasvojensa takaa loistivat rouva Vyrubovan levottomat silmät.
Keisarinna oli saanut mielenliikutuksensa hillityksi. Hän vaihtoi muutaman sanan Freedericksin kanssa.
"Olet ilmoittanut meille ihmeellisiä asioita, isäni... Olen pyytänyt antamaan tiedon keisarille."
Hän jatkoi kyselemistään. Teki kysymyksiä, jotka koskivat hovin menneisyyttä ja sen sisäisimpiä tapahtumia. Kysymyksiä, joihin syrjäinen olisi voinut vastata vain hölmistyneellä hymyllä. Niihin antoi siperialainen talonpoika vastaukset. Mutta hän itse ei vastannut. Hänessä asuva henki sommitteli sanat... Se luki ne keisarinnan huulilta, noilta ohuilta, verettömiltä huulilta, jotka olivat tiukasti yhteenpuristettuina, kuin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ja antoivat hänen kasvoilleen katkeran ilmeen.
Hän tiesi: tuo nainen oli kärsinyt. Tuo nainen oli eksynyt sokkeloiseen puistoon ja koetti etsiä pääsyä sieltä. Mutta vihreä puisto sulki hänet muurin tavoin sisäänsä.
Rasputin tunsi entisen etevämmyytensä kasvavan. Hän tunsi sen hengen voiman, joka asui hänessä...
Tämä nainen alkoi uskoa häneen.
Hän vastasi kysymyksiin. Hän arvasi ne.
Hän osoitti omaavansa tietoa, joka oli peräisin inhimillisen olemuksen salaperäisistä alkulähteistä.
Läsnäolijat olivat kalvenneet. Freederickskin — pilkkaaja, epäuskoinen. Hän olisi tahtonut nähdä kreivi Witten vain aivan lyhyen hetken tässä tilanteessa...
Kun keisari saapui, hengähti häntä vastaan mystillisten istuntojen värähtelevä tunnelma. Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh, joka oli hänen seurassaan, koetti vastata Rasputinin leimuavaan katseeseen ivahymyllä.
Hymy epäonnistui. Siperialaisen jäykkä niska jännittyi munkinkaavun alla...
"Hän on nähnyt verivirran, joka tulvaa länttä kohti", sanoi Aleksandra Feodorovna valittavalla äänellä.
Keisari seisoi Rasputinin edessä. Kuin koulupoika, joka ei varmasti osaa läksyään.
Hän katsoi alhaalta ylöspäin häntä päätään pitemmän munkin partaisiin kasvoihin.
Sitten hän kääntyi Nikolai Nikolajevitshiin päin. Tämä likisti silmäluomensa vastakkain ja tarkasteli Rasputinia niiden raosta, josta silmät välähtelivät terävinä ja älykkäinä.
"Sotako?" sanoi hän hitaasti ja varovaisesti, ikäänkuin punniten sanaansa.
Keisari huokasi.
Silloin Rasputin arveli hetken sopivaksi ja puuttui keskusteluun.
"Jos syttyy sota — Jumala sen estäköön —, niin se johtaa Venäjän kehityksen sille hengen uralle, joka sille on määrätty. Syntyy uusi valtakunta. Sen hallitsija..."
Hän keskeytti ja taivutti päätään keisarille.
Nikolai Nikolajevitsh oli avannut silmänsä. Niissä oli jotakin kalseaa ja pistävää. Mutta hän oli vaiti ja varoi keskeyttämästä munkin ennustuksia.
Rasputin tarkkasi keisaria puhuessaan. Hän huomasi silmien levottoman räpytyksen, vasemman poskilihaksen hermostuneen vavahtelemisen. Luonnonlapsen tarkalla vaistolla hän näki tuon miehen sisäisen heikkouden ja ryhdittömyyden, ja hänen puheensa muodostui kuin itsestään, tämän huomion mukaisesti.
Kun hän poistui, oli hän voittaja...
Keisari vietti illan Aleksandra Feodorovnan luona. Hän valitti alituista vilua ja kaipasi ihmisiä. Tämä tila oli hänen mystillistä hurmiotilaansa erehtymättömästi, säännöllisesti kuin kellon käynti seuraava vastavaikutus.
Länttä kohti tulvaavan verivirran näkeminen oli johtanut hänen mielikuvituksensa urille, joille suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh jo kauan oli yrittänyt sitä ohjata.
Sota!... Ah, — hän ei tahtonut sotaa... Ei ollut milloinkaan tahtonut. Ei silloinkaan... Eikö edesvastuu, joka sälytettiin hänen hartioilleen, jo kyllin raskaasti häntä painanut?
Ja kuitenkin... tuo munkki oli pyhä mies. Menneisyys ja tulevaisuus olivat hänelle kuin avoin kirja, jota hän saattoi mielensä mukaan selailla.
Jos hän julisti sotaa...!
Keisari painoi käsiään ohimoltaan vasten. Ne olivat kylmät ja kosteat. Kalpean, hiukan kurttuisen ihon alla tuntui valtimojen tykytys kuin pienten vasarain epäsäännöllinen takominen...
Suuriruhtinaspuolue alkoi kääntää vaanivia katseitaan Konstantinopoliin päin. Samoin kuin tuonnoin Koreaa kohden...
Hänen vartalonsa painui veltosti kokoon, ja hänen huuliensa ympärille tuli tylsä, alistuvainen piirre.
"Meidän täytyy pitää puoliamme!" sanoi Aleksandra Feodorovna.
Hänen entinen tarmonsa leimahti silloin tällöin uudelleen liekkiin. Hän tunsi olevansa kyllin voimakas pudistaakseen ikeen hartioiltaan...
Mutta ne puuskat olivat yhtä hermostuneen luontoisia kuin hänen alakuloisuutensakin. Vastavaikutus seurasi. Ja Nikolai Nikolajevitsh, jota hän piti vihollisenaan, oli taipumattoman tarmokas mies.
"Hän on pyhä mies, Aleksandra." —
Tämä nyökkäsi. Hänen mieleensä muistuivat Rasputinin sanat uudesta, henkisestä Venäjästä. Mutta sitten hän taas oli näkevinään hänen syvien silmiensä merkillisen, tunnustelevan katseen ja värisi.
"Sanotaan, että hän on uudesti ylösnoussut Kristus. Kansa uskoo häneen." —
Keisari puhui hitaasti ja uneliaasti.
"Hän on pyhä mies. Jumala on hänet lähettänyt. Älkäämme vastustako Jumalan tahtoa..."
Aleksandra Feodorovna vietti unettoman yön. Mitkään keinot eivät auttaneet. Hän tunsi väristyksiä, jotka alkoivat sormenpäistä ja kulkivat jalkoihin saakka. Ne olivat erilaisia kuin hänen sairautensa aikoina tuntemansa kivut. Ne olivat kuin pistelevä, alati väreilevä virta, joka tulvaavina aaltoina valui jäsenestä toiseen.
Hän ei ottanut, kuten tavallisesti, isä Joannin kirjasta käteensä. Makasi avoimin silmin ja koetti ajatella, saada selvyyttä...
Nuoruusajan terveet, protestanttiset soinnut alkoivat värähdellä hänen sielussaan.
Tuo vieras ei ollut Kristus. Sellainen väite oli herjaamista... Mutta hän itse ei sitä lainkaan väittänytkään. Toisethan sen tekivät hänen sijastaan...
Isä Joanniakin oli pidetty Kristuksena... Isä Joann oli parantanut sairaita ja tehnyt, ihmetöitä. Sitten hän oli poistunut täältä...
Mutta tämä vieras puhui uuden Venäjän luomisesta. Puhui siitä kuin itsestään selvästä, alituisesti päntätystä tosiasiasta. Ennusti verivirtoja, joiden keskeltä Feniks-lintu oli nouseva...
Sota?...
Nikolai Nikolajevitshkin puhui siitä. Keisarinnaa kauhistutti...
Ellei hän ollutkaan Kristus, oli hän kuitenkin pyhimys. Yksi niistä, joita kutsutaan Jumalan puhetorviksi ja välikappaleiksi. Yksi niistä, jotka voivat ohjata kehityksen ja mullistuksen kuohuvan virran oikeaan uomaansa...
Pyhimys!...
Hän alkoi rukoilla... Puoliääneen. Sekavin sanoin, joita palava hartaus kuiskasi hänelle.
Uusi valtakunta!... Uusi... uusi valtakunta!...
Kalpeanharmaan harson tavoin laskeutui vaalenevien ikkunain taakse aamun kalpea sarastus.
* * * * *
Perintöruhtinaan sairaus oli pahentunut. Rasputin laski kätensä hänen päänsä päälle ja paransi hänet. Hiljainen poika kiintyi merkillisesti tuohon ihmeelliseen mieheen.
Siperialaisen tähti kohosi yhä ylemmäksi. Aina Tsarskoje Selon palatsin kultaisten kupoolien yläpuolelle... Sinne se pysähtyi, viipyi kauan keskitaivaalla, kirkkaana ja tahrattomana, ja munkin opetuslapset ylistivät mestarinsa yliluonnollista voimallisuutta.
Rasputinista tuli tsaarin neuvonantaja. Hän kulki keisarin suojissa kuin uskottu ja manasi Aleksanteri III:n hengen puhumaan pojalleen aavemaisen, valkean liinaverhon takaa. Hän huomasi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kiihkeästi haluavan saada hänet välikäsien avulla suuriruhtinaspuolueen kannattajaksi.
Mutta Rasputin kieltäytyi, samoin kuin oli kieltäytynyt rupeamasta ohranan jäseneksi.
Hämärä vaisto varoitti häntä kuulemasta muita ääniä kuin sitä, jota hän sanoi jumalalliseksi.
Hän ei ollut vielä päässyt siperialaisen talonpojan kannalta, joka oli tottunut pitämään keisarin persoonaa jonakin pyhänä ja koskemattomana. Mutta samalla hänelle tuotti hekumallista nautintoa saada pitää voimakkaissa, karkeissa käsissään tuon miehen elämää, joka haaveilijan silmin katsoi käsittämättömiin maailmoihin...
Kohta ensimäisenä päivänä tsaarinpalatsiin tultuaan Rasputin täydellisesti oivalsi, että keisarinnan sielunelämä oli aivan toisenluontoinen.
Se, mikä keisarissa oli luontaista, näytti olevan keisarinnaan istutettu väkivaltaisesti, ikäänkuin tuhoisa loiskasvi, joka hukuttaa rehevyyteensä kukkivan kedon. Hän ei ollut Romanovien perinnäisten heikkouksien ja paheiden koston uhri, hänelle kosti naisen luonnollinen taipuisuus, naisen, joka häikäilemättömien käsien muovailemana kadotti alkuperäisen muotonsa ja muuttui kummalliseksi mielikuvituksen tuotteeksi.
Aleksandra Feodorovna oli sairas ja ylenmäärin kiihoittunut, kun siperialainen staretsi ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hänen sisäinen olentonsa oli kuin liian kireälle jännitetty jousi, jonka jänteet ovat höltyneet.
Eräs Rasputinin ihmeellisiä ominaisuuksia oli se, että hän saattoi vaistomaisesti mukautua ympäristönsä heikkouksiin.
Kun hän oli liian saamaton kyetäkseen tietoisesti näyttelemään, tapahtui hänessä itsessään alituista sisäistä muuttumista.
Sen hänessä asuvan hengen tahdosta, jota hän nimitti jumalalliseksi, hän kykeni muuttumaan toiseksi sitä mukaa kuin olosuhteet kulloinkin vaativat...
Aleksandra Feodorovna oli nainen. Tavallisesta poikkeava nainen... Puheet hänen niin usein liioitellusta vaikutusvallastaan keisariin olivat ennättäneet siperialaisenkin korviin. Ja vaikka hän jo ensi kerran tsaarinpalatsiin astuessaan huomasi, että suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh kykeni pyyhkäisemään tuon vaikutuksen olemattomiin kuin sienellä, ei hän kuitenkaan pitänyt hyödyttömänä koettaa saada tämän naisen sielua valtaansa.
Aleksandra Feodorovna oli kaunis. Hänen kauneutensa oli vierasta, henkevää, ja sitä kohotti vielä hänen kasvojensa surumielinen ilme ja hänen liikkeidensä ehdoton siveys.
Kun Rasputin joutui profeetalliseen hurmiotilaansa ja puhui uudesta, henkisestä Venäjästä, saivat keisarinnan silmät jäykän ilmeen ja tuijottivat hänen ylitseen etäisyyteen, ikäänkuin hän ei olisi nähnyt edessään seisovaa munkkia.
Ja tämä alkoi puhua noille tuijottaville silmille. Puhui uuden, tulevan valtakunnan hallitsijasta, ja tällä hallitsijalla oli perintöruhtinas Aleksein piirteet.
Hän oli huomannut, että eräät käänteet hänen puheessaan saivat keisarinnan kasvot kirkastumaan. Hän toisti niitä ja tunsi voitonriemua nähdessään hohteen käyvän kirkkaammaksi...
Rasputin sai hänet huomaamattomasti yhä enemmän valtaansa ja vaivutti uneen epäluulon, joka keisarinnassa toisinaan heräsi häntä kohtaan.
* * * * *
Sillä välin Euroopan poliittinen elämä hoippui pulmasta toiseen.
Englanti, joka Saksan laivaston nopeasti kasvaessa oli alkanut tuntea epävarmuutta "ylväässä eristäytymisessään", teki yrityksiä saadakseen Venäjän liitetyksi valtaryhmäänsä... Vallankumouksen saavutettua Venäjällä ensimäiset voittonsa ja yhtyneen vasemmiston ruvettua suuntaamaan katseitaan Englantiin, "parlamentin äitiin", kävi Englannin lähettiläs Pietarissa kehoittamatta duuman puheenjohtajan, Muromtsevin, luona. Virallinen Englanti laski verkkonsa otaksutun "ylihuomisen herran" tielle. Samalla muokattiin sanomalehdistöä, "Novoje Vremja" ostettiin ja koetettiin saada aikaan veljeytymistä englantilaisten ja venäläisten parlamenttimiesten kesken molemminpuolisten vierailujen avulla.
Mutta kun Englannin kuningas aterioi venäläisten duumanjäsenen seurassa, sijoitutti Nikolai II englantilaiset yksinään sivuhuoneeseen eikä ottanut osaa ateriaan.
— Saman päivän iltana ohranan päälliköllä kenraali Globutshevilla oli keskustelu Rasputinin kanssa.
Salajärjestön jäsenet olivat keksineet salaliiton, joka oli ottanut Rasputinin varjoon saattaman, mahtavan Iliodorin nimen tunnussanakseen ja väijyi siperialaisen henkeä. Hvostov oli luvannut panna murha-aikeen täytäntöön ja palkannut murhaajia.
Munkki kuunteli levollisena ja kylmäverisenä Globutshevin ilmoitusta.
"Pimeyden voimat taistelevat Jumalan henkeä vastaan", sanoi hän tyynesti. "Mutta Jumalan henki on saattava ne häpeään."
Hänen paksujen huultensa ympärille ilmestyi pilkallinen piirre, joka loi hänen kulmikkaille, aistillisille kasvoilleen faunimaisen ilmeen.
Globutshev nykäisi hartioitaan. Hän oli odottanut saavansa kiitosta tiedonannostaan. Mutta Grigori Jefimovitsh Rasputin oli kyllin mahtava jäljitelläkseen suurten miesten käyttäytymistapoja.
Iliodor?... Hän hymyili halveksivasti ajatellessaan toisten raivoisaa ärhentelyä, kun he huomasivat tobolskilaisen työntäneen heidät syrjään...
"Keisari näyttää olevan hiukan vastahakoinen Englannin lähentymisyrityksiä kohtaan", huomautti Globutshev, kun oli onnistunut johtaa keskustelu toiseen aiheeseen, joka oli erikoisesti hänen sydämellään.
Rasputin hymyili ja katseli käsiinsä. Ne ilmaisivat kaiken talonpoikaisen karkeutensa ohella keikarimaisen huoliteltua hoitoa. Rasputin tiesi, että hänen vaikutusvaltansa naissydämiin osaksi riippui käsien tekemästä vaikutuksesta. Ne olivat tunnuskuvana hänen voimastaan, jonka lähteenä oli nurinpäisen hienostuneisuuden ja mitä raaimman luonteen sekoitus.
Hän oivalsi kenraalin ajatukset.
"Keisari on epäluuloinen... Hän tuntee vastenmielisyyttä veljeytymisiä kohtaan, joiden luonne liiankin selvästi ilmaisee niiden olevan hänen majesteettinsa rauhankaipuun tiellä."
"Typerää vastenmielisyyttä."
Rasputin hymyili yhä.
"Hänen kokemuksensa ja hänen hyvän henkensä ääni varoittavat häntä..."
"Teidän tulisi varoittaa häntä päinvastaisesta."
"Jossakin suhteessa, kenraali. On työskennelty Venäjän armeijan varustamiseksi. Laivastoamme vahvistetaan. Keisari itsekin haluaa sitä. Hän ei sitä tekisi, ellei henki hänessä..."
Hän keskeytti havaitessaan Globutshevin tekevän vaistomaisen kädenliikkeen. Kohotti tuuheita kulmiaan...
"Jumalan ääni varoittaa keisaria luottamasta uusiin ja epävarmoihin ystävyyssuhteisiin. Jumala tahtoo hengen valtakuntaa ja rauhaa..."
"... ja Grigori Jefimovitshin vallassapysymistä", täydensi kenraali mielessään hänen lauseensa.
Hän oli kyllin viisas salatakseen tämän ajatuksen. Mutta nyt hän oli saanut sen tiedon, jota tarvitsi. Rasputin työskenteli Englantia vastaan.
Minkätähden?...
Rasputin itse ei olisi osannut ilmaista johdonmukaisia syitä. Hän vastusti Englantia, koska hän vaistoihmisen tarkalla vainulla tunsi Englannin politiikan turmiollisen taktiikan, vaikkei sitä täysin älynnytkään.
Englannin taktiikkana oli yllyttää vieraita valtoja toistensa kimppuun, punoa niiden välille sotaisia selkkauksia ja tarkata "kolmantena miehenä" naapurin heikontumista.
Rasputin kammoi sotaa. Hän kammoi kaikkea, mikä olisi voinut katkaista hänen uransa portaiden säännöllisesti peräkkäin asetetut puolapuut, horjuttaa tsaarivallan, oman tukensa, perustuksia.
Mutta hän ei ollut mikään diplomaatti. Politiikassakin hän pysyi vaistoihmisenä, raakana talonpoikana, jossa esi-isien ajoilta oli säilynyt hiukkanen lapsekasta hyväntuulisuutta, mikä sai ajattelemaan vanhaa, säröllistä talouskalua... Oman suuruutensa tunto päihdytti ja johti hänet ajattelemattomuuksiin...
Kun ohranan päällikkö lähti Rasputinin luota, oli hänen kasvoillaan epämääräinen tyytyväisyyden ilme.
Rasputin saattoi häntä ovelle saakka...
Hän seisoi hetkisen raolleen jääneen oven luona nähdäkseen kenraalin astuvan leveitä portaita alas ja katoavan.
Sitten hän tempaisi oven kiivaasti kiinni, jonka läjähdys kajahti oudosti hiljaisuudessa.
Hän kuunteli ulospäin, ja hänen kasvoihinsa tuli sillä hetkellä jotakin vaanivaa.
"Jumala on minussa", sanoi hän puoliääneen. — Se kuulosti koneentapaiselta, ja samalla siinä ilmeni ihmeellistä, vakuuttavaa lämpöä.
"Jumala on minussa..."
Eräässä huoneen nurkassa lojui kummallisen muotoinen, leikkauksilla koristeltu rukousjakkara. Kirjavaompeleinen silkkityyny, johon oli ommeltu ristejä ja Sarovin pyhän Serafinin merkkejä, hohti hämärästä.
Rasputin oli pannut käsivartensa ristiin rinnalleen. Hän hymyili kumartuessaan katsomaan tyynyn kirjailua.
Keisarinnan antama lahja!
Hänen kätensä irtautuivat toisistaan ja hapuilivat tyhjässä ilmassa. Hän oli vaipunut alas ja painanut kasvonsa hyvätuoksuiseen, värikkääseen patjaan. Kuvia liiteli hänen ympärillään.
Ah, hän ei enää ollut Rasputin, tobolskilaisen talonpojan poika!... Hän ei koskaan ollut tuntenut kiveen sattuvan selkäänsä eikä nähnyt tuomarinsa kasvoilla kuvastuvaa häijyä tylyyttä... Ei koskaan tuntenut solmupiiskan lyöntejä, kun rikoksentekijä raastettiin takaisin kylään... [Rasputin oli kotikylässään tuomittu hevosvarkaudesta, siveellisyysrikoksesta y.m. ja ruoskittu, ollen vähällä menettää henkensä.]
Hän oli Rasputin, Venäjän todellinen hallitsija. Keisari suuteli hänen käsiään. Aleksandra Feodorovna sanoi häntä "isäksi". Aleksei rakasti häntä. Keisarin koti oli hänen asuntonsa...
Munkin kasvot painuivat syvemmälle tyynyyn. Siitä leviävä tuoksu ympäröi häntä kuin lauhkeat laineet. Lauhkeat laineet, jotka olivat kuin naistenvaatteiden hempeä tuoksahdus...
Ah, naisetkin kunnioittivat häntä. Kaikki...
He tulivat, rukoilivat hänen siunaustaan ja raakaa miehellisyyttään. Joukossa oli kauniita. Kauniita...
Rasputin kohotti päätään. Hänen silmänsä paloivat... Kylmät väreet kulkivat pitkin hänen ruumistaan, häntä puistatti...
"Synti kuoletetaan vain synnin avulla!"
Ah, jumalallinen henki oli kirkastanut hänet! Kirkasti kaikki, jotka olivat hänen lähellään.
Hänen hurmiomaisesti ojentuneet kätensä liikahtivat, ikäänkuin aikoen ottaa hedelmän puusta. Hänen korviinsa kuului silkin pehmeää kahinaa.
Sarovin pyhä Serafin! Äänetön, kummallisen tukahtunut nauru kohosi hänen kurkkuunsa, se puhkesi esiin, muuttui hihkaisuksi... muodosti erään nimen...
Palvelija, joka oli viereisessä huoneessa odottanut herransa käskyjä, sulki meluttomasti oven. Mutta munkin hurmiotila oli haihtunut. Hän vajosi uudelleen tylsään välinpitämättömyyteensä...
Vasta naisvaatteiden kahina herätti hänet siitä.
Tulija oli rouva Vyrubova — Annushka... Hänen nimensä, siis oli päässyt munkin huulilta. Hän päätti rukouksensa, nousi hitaasti ja astui silmät kiiluen naista vastaan...
* * * * *
Samana iltana pidettiin istunto keisarin huoneissa.
Nikolai tahtoi puhuttaa isänsä henkeä.
Rasputin myöntyi. Jäsenet ja huulet raukeina, nautinnosta veltostuneina, hän astui ruhtinaallisen seuran eteen, johon tänään kuuluivat, paitsi keisariparia ja heidän seurueensa herroja ja naisia, äitikeisarinna ja suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitsh.
Maria Feodorovna oli epäilijä... Mutta munkin varma esiintyminen ja levollisuus teki hänen perusteensa voimattomiksi... Ja se seikka, että Rasputinilla oli selko monista sisäisistä yksityiskohdista, jotka ainoastaan Maria Feodorovna vainajan puolisona tunsi, lisäsi epävarmuuden tunnetta yliaistillisen edessä, mikä oli varsin edullista Rasputinin aikeille...
Aleksandra Feodorovna istui keisarin vieressä. Räikeän kirkas valaistus teki hänen kasvonsa hennomman näköisiksi, hänen kalpeutensa huomattavammaksi. Kun Nikolai Nikolajevitsh erästä kysymystä tehdessään lausui sanan "sota", värisi keisarinna. Rasputin huomasi sen. Hänen veltot huulensa vavahtivat... Hetkeksi hän näytti joutuvan sanattomaksi, hämilleen...
Sitten hän kiinnitti katseensa tiukasti keisarinnan kasvoihin.
Aleksanteri III varoitti ryhtymästä sotaan. Puhui rauhan tarjoamista onnellisista mahdollisuuksista. Puhui uudesta Venäjästä, jonka tunnusmerkkinä olisivat rakkaus ja veljeys. Käytti samoja sanoja kuin munkki Rasputin...
Kukaan läsnäolevista ei sitä huomannut. Rasputinin läsnäolo hypnotisoi heidät. Hänen sanansa tuntuivat uusilta, koska ääni oli outo.
Istunnon jälkeen Nikolai Nikolajevitsh vaihtoi muutaman sanan äitikeisarinnan kanssa. Näennäisesti merkityksettömiä sanoja, joihin kätkeytyi salattu ajatus.
"Englantilaisystävyys näyttää äkkiä huomattavasti lisääntyneen... Kaikesta huolimatta."
Maria Feodorovna piti huulensa tiukasti yhteenpuristettuina. Iän mukanaᵣ tulleet haitat, joita kävi yhä vaikeammaksi salata, loivat hänen ilmeeseensä jotakin katkeroitunutta.
"Englanti osaa hankkia puolelleen sanomalehdistön", sanoi hän pilkallisesti. "Se on sen ainoa liittolainen Venäjällä. Ja voimakkain."
"Ainoako?" kysyi suuriruhtinas.
Maria Feodorovna kääntyi olkapäitään kohauttaen poispäin. Sergein kuoleman jälkeen ja Vladimir Aleksandrovitshin jouduttua epäsuosioon hallitsi Nikolai Nikolajevitsh keisaria.
Oli hallinnut... siihen päivään saakka, jona Rasputin ilmestyi. Siitä lähtien alkoi suuriruhtinaan valta vähetä, rauhanpuolue riemuita, Englannin lähenemisyritykset saivat osakseen epäluuloisia katseita. Maria Feodorovna rypisti otsaansa. Äkkiä hänen katseensa osui Aleksandra Feodorovnaan.
Keisarinna istui hiljaa ja jäykkänä, kuten tavallisesti virallisissa tilaisuuksissa, josta häntä niin usein moitittiin. Mutta hänen huulensa hymyilivät...
Hän puheli Rasputinin kanssa.
"Keisarikin tahtoo rauhaa, isäni."
Rasputin liikutteli käsiään.
"Jumalan tiet ovat tutkimattomat... Mutta paitsi Jumalaa ei kukaan voi arvostella tahdon vilpittömyyttä."
Hän loi katseensa alas käsiinsä. Ne vapisivat hiukan. Se oli kostoa yöllisistä hurjasteluista.
Hän painoi kämmeniään toisiaan vastaan hillitäkseen niiden onnetonta vapisemista. Eikö hänessä ollut Jumala?...
Kohottaessaan taas päätään hän kohtasi keisarinnan avuttoman, surullisen katseen.
Hymy oli kadonnut Aleksandra Feodorovnan huulilta.
"Tahdon vilpittömyys? Japanilaissotakin aloitettiin vastoin keisarin aikomuksia", sanoi hän väsyneesti.
"Mutta keisarin aikomukset oli tehty mitättömiksi. Häntä pidettiin verkkoon kiedottuna. Väärät profeetat. Ei kukaan suojellut häntä..."
"Ei kukaan suojellut häntä", toisti keisarinna hiljaa.
Munkin lumoava ääni antoi hänen usein epäjohdonmukaiselle, lavertelevalle puheelleen omituisen merkityksen. Hänen silmiensä välähtely ei enää tehnyt keisarinnaa levottomaksi. Eikö hän neuvonut säilyttämään rauhaa? Eikö hän ollut pelastaja, keisarin hyvä enkeli?
Huomatessaan Maria Feodorovnan kysyvän katseen, hän nousi hitaasti. Kumartui munkin käden yli, saman käden, jota kaikkien venäläisten hallitsija suuteli...
Hän teki sen aivan vaistomaisesti. Sen tunteen johtamana, että tuo mies oli suojelija, pelastaja. Syvän, epämääräisen kiitollisuudentunteen kehoituksesta...
Mutta käsien vapiseminen havahdutti hänet... toi merkillisen, tympeän maun hänen kielelleen. Hän ponnahti suoraksi, kykeni vaivoin estämään vaistomaisen vastenmielisyyden eleen ja etsi rouva Vyrubovaa katseillaan kuin apua hakien...
Annushkan ja ruhtinatar Obolenskajan seuraamana hän meni huomiotaherättävän hitaasti äitikeisarinnan luo...
Maria Feodorovna oli huonolla tuulella... Urkkijoiltaan hän oli saanut tietää Globutshevin käyneen Rasputinia tapaamassa ja vainusi Nikolai Nikolajevitshin ja ohranan päällikön välillä yhteistoimintaa, jonka tarkoituksena oli saada Rasputin liittymään suuriruhtinaan puolueeseen. Se seikka, että hänet oli syrjäytetty, vahvisti hänen epäluuloaan ja antoi koko liitolle hänen silmissään petoksen luonteen. Aleksandra Feodorovnan lähestyessä hän nosti päänsä kenoon ja mitteli terävästi hänen vartaloaan.
Aleksandra Feodorovnan terveydentila oli parantunut, ja professori Botkinin ennustukset olivat toteutuneet kaikella kunnialla. Olivatko livadialaiset tiedonannot olleet liioiteltuja?
Maria Feodorovna ei malttanut olla tekemättä ilkeää vihjausta. Ilmaisi olevansa iloinen hänen keisarillisen majesteettinsa voinnin johdosta... Mainitsi huomaavansa rauhanilman tekevän toivotun vaikutuksen hänen keisarilliseen majesteettiinsa...
Hän tunsi häijyä voitonriemua huomatessaan keisarinnan silmissä äkillisen säikähdyksen ilmeen.
"Tänä iltana on puhuttu paljon sodasta ja rauhasta", sanoi Aleksandra Feodorovna hiukan painuneella äänellä.
"Se on sen merkki, että kysymys on polttava..."
"... tahi että tahdotaan uskotella sen sitä olevan."
"Asianosaisten toivomus on toisinaan ollut valtiollisten yhdistelmien määrääjänä."
Maria Feodorovna hymyili.
"Tässä tapauksessa niiden synnyttäjänä on välttämättömyys..."
Hän vaikeni hetkeksi, ja hänen katseeseensa tuli jotakin pistävää.
"Rasputin ei halua sotaa. Ei kukaan sitä halua. Kaikki julistavat rauhaa. Kirkuvat rauhasta..." Hän näpäytti kevyesti viuhkalla kämmeneensä... "... mutta on jo opittu huomaamaan, että lisätyt varustelut parhaiten suojaavat ihanteita..."
Hänen sanansa pistelivät kuin pumpuliin kätketyt neulankärjet. Keisarinnan korkealle otsalle kohosi hitaasti heikko puna.
"Ihanteita suojaa parhaiten mielenlaatu", vastasi hän lyhyesti.
"Mielenlaatu? .. Onko politiikassa olemassa mielenlaatua? Ruhtinatar Obolenskaja hymyilee. Eikö totta?... Eikö totta?"
"Teidän keisarillinen majesteettinne antaa huonon todistuksen meidän politiikastamme."
"Meidän?... Kuka puhuu meidän politiikastamme? Ehkä onkin panettelua väittää, ettei se ole parempi eikä huonompi kuin muidenkaan. Ehkä niin! Mitä on yleensä politiikka? Toisten heikkouksien ja omien etujen hyväkseen käyttämistä... Liittojen luomista, joiden avulla arvelee mukavasti pääsevänsä tarkoitustansa perille. Kolmelta puolelta saarrettu vihollinen on menettänyt pistimensä. Vaikka oli Marokon kysymys..."
Hänen huulensa avautuivat paljastaen hampaat.
"Huomaan, että teidän keisarillinen majesteettinne on uupunut. Pyydän anteeksi, jos aineen mielenkiintoisuus sai minut viipymään siinä kauemmin..."
Mitä vilpittömintä sydämellisyyttä osoittavin elein hän taivutti kaunista päätään keisarinnalle.
Aleksandra Feodorovna tunsi vilun väreitä kulkiessaan huonerivin lävitse omiin suojiinsa.
Hän oli ohimennen huomannut Rasputinin siunaavan polvistunutta Annushkaa. Munkin kädet lepäsivät Vyrubovan vaaleilla, aaltoilevilla kiharoilla, hänen päänsä oli painunut, ja näytti siltä kuin hän olisi kumartunut polvillaan olevan naisen puoleen ottaakseen hänet valtoihinsa... Näyssä oli jotakin, mikä tympäisi keisarinnaa.
Mutta kun hän sitten tunsi Rasputinin siunaavat kädet oman päänsä päällä, oli vastenmielisyydentunne haihtunut. Munkin olemuksesta virtaava magneettinen voima teki vaikutuksensa; vapiseva levottomuus hänen sisimmässään vaikeni, ja suuri, hiukan surumielinen rauha laskeutui uupuneille hermoille.
Hän antoi ruhtinattaren saattaa itsensä huoneisiinsa...
"Rasputin on pyhä mies... Ja hän sanoo, että rauhan säilyttäminen on jumalallinen tahto."
Ruhtinatar teki epämääräisen liikkeen päällään.
"Sotakin voi olla rauhan välikappale, teidän majesteettinne."
Keisarinna pysähtyi.
"Luuletteko...?"
"En mitään, majesteetti. Eikö Rasputinkin ole ajatellut sellaisia mahdollisuuksia?"
"Mahdollisuuksia...?!" — Keisarinna pyyhkäisi kädellään otsaansa. "Mahdollisuuksia?... Minusta näyttää, että niille mahdollisuuksille annetaan meillä suuri sija."
"Englannin pyrkimykset, teidän majesteettinne."
Aleksandra Feodorovna hymyili.
"Englanti?... Aasialaisten kahnausten tähden ollaan liian taipuvaisia soimaamaan sitä. Buurisota on riistänyt siltä ystäviä. Myönnettäköön, etteivät keinot, joita se on ulkopolitiikassaan käyttänyt, aina ole olleet puhtaimpia. Mutta meillä? Euroopassa?..."
Hänen kysyvä katseensa ärsytti ruhtinatarta. Tiesikö tuo nainen niin vähän maailman menosta? Oliko hän niin kokematon?...
"Englannin asema maailman valtojen joukossa on viimeisen vuosikymmenen aikana muuttunut, teidän majesteettinne. Vielä se tosin on merivalloista ensimäinen. Mutta välimatka sen ja muiden välillä on lyhentynyt."
"Ja siksi...?" Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.
Ruhtinattaren kasvoihin tuli hetkeksi vakava ilme.
"Siksi, teidän majesteettinne..."
Itsepintaisesti kuin lapsi, joka ei millään ehdolla tahdo antaa vakuuttaa itseään, Aleksandra Feodorovna palasi takaisin lähtökohtaansa.
"Mutta Rasputin puhuu rauhasta."
Hän ei huomannut omituista hymyä, joka karehti ruhtinattaren huulilla tämän poistuessa.
Rauhattomana hän käveli edestakaisin huoneessaan. Maria Feodorovnan sanojen vuodattama hieno myrkky alkoi vaikuttaa.
Marokko...? Siis Saksa?
Valtaryhtymä Ranska — Venäjä — Englanti! Pihdit, joiden tuli puristaa tuo kolmas väliinsä...
Se ajatus ei ollut uusi. Euroopan poliittinen maailma oli leikitellyt sillä kuin veitsellä, jonka terävyyttä ei osata arvostella.
Nyt huomattiin sen terävyys, tunnettiin sen kuuma viuhina aivan ihon yläpuolella. Sen kummitus ilmestyi taas kerran...
Kamarirouvan mielestä, joka riisui Aleksandra Feodorovnan, oli keisarinnan rasittumiseen syynä ihmemunkin näkyjen aiheuttama mielenliikutus. Aleksandra Feodorovnalle sattui uupumiskohtauksia siksi usein, että ne eivät suuresti huolestuttaneet hänen ympäristöään.
Yleensä näytti Rasputinin läsnäolo saaneen aikaan käänteen parempaan päin keisarinnan voinnissa...
Aleksandra Feodorovna itsekin tunsi sen. Siperialaisen raaka voima, hänen omaan itseensä perustuva, pettämätön varmuutensa oli kuin voidetta avoimiin haavoihin. Hänen "Jumala on minussa" teki todistukset ja vastaväitteet voimattomiksi, kaikki panettelut ja viekkaat salajuonet tehottomiksi.
Kaikkien muiden arvaillessa ja epäillessä hän antoi varmuutta, muiden pelätessä häneltä sai lepoa.
Keisarinna oli tahtonut olla yksin. Mutta kuun kumotus lumisessa yössä, joka harmaana huursi Eremitaashin hopeahohtoisten seinien takana, teki hänet surulliseksi ja karkoitti ajatukset, niin että ne mustien lintujen tavoin lentelivät sinne tänne.