Part 13

Hän kutsutti Annushkan luokseen. Kunnes tämä tulisi, Aleksandra Feodorovna meni perintöruhtinaan makuuhuoneeseen.

Aleksei makasi selällään ja hengitti syvään ja rauhallisesti. Pitkät silmäripset varjostivat kalpeita, viime kuukausina painuksiin menneitä poskia. Mutta nuo hirveät kouristukset, kuume — kaikki nuo vanhan bojarisuvun hiipivät ja salassa vaanivat perimykset oli Rasputinin läsnäolo saanut vaimentumaan. Heikkoina, yhä heikompina ne ilmaantuivat epämääräisten ajanjaksojen kuluttua ja hävisivät heti, kun starets laski kätensä pojan pään päälle. Aleksandra Feodorovna kumartui nukkuvan lapsen puoleen.

Perillinen! Sen uuden, henkisen Venäjän hallitsija, jota Rasputin julisti! Kuinka oli hänen elämänsä kuluva? Onnellisestiko? Näiden muurienko sisäpuolella, jotka vielä kuiskailivat palkattujen murhaajien salaisista askelista? Satojen neuvonantajien ympäröimänä, joista ei ainoakaan ihminen voinut sanoa, kuinka moni heidän joukossaan oli kavaltaja?

Väsyneenä, kyllästymisen piirre huulien ympärillä, hän astui sivulle.

Poika liikahti. Hänen untaan ei saanut häiritä. Onnellista, onnellista unta!...

* * * * *

"Rasputinilla on mahtavia vihollisia", kertoi neljännestuntia myöhemmin Annushka, joka väsymyksestä väristen kyyrötti tuolilla kamiinin ääressä ja piti mustaa samettipukuaan tiukasti kiedottuna hentojen jäsentensä ympärille.

Keisarinnan myöhäinen kutsu oli säikähdyttänyt hänet hereille hehkuvista unelmista. Hän oli uneksinut Rasputinista, jonka nimi nyt tuli hänen huuliltaan tasaisesti tipahtelevien sadepisaroiden tavoin.

Aleksandra käänsi olkapäitään kohauttaen kalpeat kasvonsa häneen päin.

"Vihollisia? En luule tuntevani ketään, joka olisi kyllin mahtava hänet voittamaan."

"Siksipä yhdytään liittoon..."

Keisarinnan huulille ilmestyi pilkallinen hymy.

"Onko mahdollista liittoutua Jumalan kanssa Jumalaa vastaan?"

"Mutta ohranan päällikkö..."

Aleksandra Feodorovna nauroi. Tylysti ja soinnuttomasti. Uurteet suun ja sierainten välillä tulivat teräviksi ja muistuttivat tuota kauheaa sairautta Livadiassa.

"Ohrana voi olla siunauksellinen laitos. Suuriruhtinaan [Sergei Aleksandrovitshin. — Eräiden huhujen mukaan oli ohranan jäseniä mukana salaliitossa.] kuoleman jälkeen en ole siihen enää luottanut. Sano vain minua epäilijäksi, Annushka. Ja minun mielestäni Rasputin..."

Hän keskeytti äkkiä ja sävähti aivan punaiseksi.

"Hänellä on voimia, joita nuo toiset eivät tunne", päätti hän lauseensa hetken vaitiolon jälkeen. "Hän kyllä kykenee suojelemaan itseään ja Venäjää."

"Itseään ja Venäjää .. niin kyllä!"

Annushka ojensihe salaa. Huoneen lämmössä, rakasta nimeä lausuttaessa, hän tunsi verensä uudelleen kuumenevan.

"Saastainen muuttuu puhtaaksi, kirous siunaukseksi, kun hän sitä koskettaa. Turmiollinen muuttuu nautinnoksi ja vapauttaa synnistä..."

Keisarinna kohotti katseensa.

Annushkan sanat tuntuivat hänestä omituisilta. Häntä vastaan huokui jotakin outoa, joka sai hänet värisemään ja ajoi kylmän virran hänen suoniensa läpi. Samaa, jota huokui Rasputinista, kun hän upotti katseensa keisarinnan silmiin. Tuska ahdisti häntä...

"Kuka tuo mies oikeastaan on, Annushka?"

Tietämättä mitä teki hän puristi Annushkan kättä, joka riippui velttona tuolin selkänojalta...

Rouva Vyrubova ei liikahtanutkaan vapauttaakseen kättään.

"En tiedä, kuka hän on."

"Sinä tiedät sen."

Annushka hymyili raukean hekumallisesti...

"Tietäisinkö minä enemmän kuin muut? Hän on pyhä mies. Hän on vapahtaja... Ehkä Kristus... Joka tapauksessa hän vapauttaa ruumiin ja sielun niitä kahlehtineista siteistä."

"Ruumiin ja...?"

Aleksandra Feodorovna oli päästänyt hänen kätensä irti niin äkkiä, että se kolahti tuolin samettinojalle... Hän nousi seisaalleen, vapisi, astui vaivoin kyeten hillitsemään mielenliikutuksensa pari lyhyttä askelta ikkunaan päin.

Hymyilikö Annushka yhä? Kuka hymyili? Rohkeni hymyillä?

Keisarinnan hampaat kalisivat verettömien huulten takana. Mieletön, kauhea ajatus valtasi hänet. Tämän elämän koko alaston, iljettävä rumuus.

Hän kumartui Vyrubovan puoleen.

"Herkeä... herkeä! Pyydän... rukoilen sinua!" —

Hänen äänensä sävy oli uhkaava ja samalla rukoileva. Erilainen kuin tavallisesti...

Annushkan uneliaat silmät suurenivat hämmästyksestä. Oliko keisarinna sairas?

"Rukoilen sinua!... Eihän se ole totta... Se on inhottavaa! Jo pelkkä ajatuskin on syntiä... Ja minä...?! Voi, syntini... syntini!"

Ikäänkuin näkymättömien käsien pudistelemana hän seisoi keskellä huonetta.

Rouva Vyrubova oli noussut seisaalleen. Hän ymmärsi...

Hänen väsymyksensä oli kuin pois pyyhkäisty. Nyt hän oli aivan hereillä. Ja äkkiä hän oivalsi tilanteen koko vaaran.

Jos Aleksandra Feodorovna saisi tietää totuuden? Jos Rasputin...!

Päättävällä liikkeellä hän nykäisi päänsä pystyyn.

"Rasputin on Jumalan välikappale. Kukaan ei sitä epäile. Hän on tullut vapauttamaan Venäjän. Keisarin tähden hän on tullut. Olisiko Jumala valinnut epäpuhtaan aseekseen?"

Hänen puheensa virtasi katkonaisesti ja nopeasti. Hän tunsi poskiensa alkavan hehkua, Rasputinin sytyttämän kiihkomielisen tulen loistavan silmistään.

Hän jatkoi hitaammin, tasaisemmin:

"Eikö historian pyhiä miehiä ole pilkattu ja häväisty, eikä heitä kuitenkaan ole saatu horjumaan tehtäväänsä täyttäessään. Tunnemmeko me kuolevaiset olennot vaivaisessa sokeudessamme pyhän ja epäpyhän välisen rajan?... Eikö juuri usko poista meistä moitteita ja epäluuloja kuin lahonneita vaatteita...?"

Keisarinna teki torjuvan kädenliikkeen.

"Herkeä, Annushka. Uskon sinua — Anna minulle anteeksi... Olen väsynyt... Tahdon olla yksin."

Hämillään ja surullisena Annushka meni ovelle... Silloin hän kuuli itseään kutsuttavan takaisin.

Aleksandra Feodorovna oli vaipunut nojatuoliin ja ojensi käsiään hänen jälkeensä.

"Ja sinä voit vannoa...?!"

Annushkan vaaleakiharainen pää kumartui vitkastellen ojennettujen käsien yli.

"Minä vannon!"

"Sitten... hyvä... hyvä... Jumala on antava minulle anteeksi."

Helpotuksen hengähdys vavahdutti hänen ruumistaan kuin linnun värähtelevä siivenisku...

* * * * *

Myöhään, Rasputinin lähdettyä, keisari tuli tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa, mutta tämä oli nukkuvinaan, rukoiltuaan ja itkettyään pää pieluksiin painettuna ja peläten saavansa vielä kerran kuulla tuon nimen. Mutta kun keisari varovasti kääntyi takaisin, aikoen poistua, nousi keisarinna istumaan ja kutsui häntä nimeltä.

Keisari tuli heti takaisin. Yhdessäolot siperialaisen kanssa synnyttivät hänessä puhumisen tarvetta, halun tarkastella salaperäisiä yliaistillisia voimia jokapäiväisyyden silmälasien lävitse.

Häntä huolestutti myös Aleksein vointi. Eikö ollut omituista, että poika oli kadottanut entisen hilpeän mielensä ja hiiviskeli kalpeana ja posket kuopalle painuneina ympärinsä kuin haamu?

"Kenties aavistus siitä taakasta, joka kerran on painava hänen hartioitaan", sanoi keisarinna.

Hän oli sanovinaan sen leikillisesti...

Keisarin suupielet vavahtivat surullisesti, ja hän pyyhkäisi kädellään hiuksiaan.

"Tohtori Botkinkaan ei voi selittää tuon vaivan omituista luonnetta. Hän puhuu perinnöllisyydestä. Mutta sittenkin... eikö sen äkillinen ilmaantuminen anna aihetta päänpudistuksille?"

Nyt kuitenkin keisarinna ensimäisenä lausui karttamansa nimen.

"Entä Rasputin?" kysyi hän nopeasti... "Onko hänen luottamuksensa vielä yhtä suuri kuin silloinkin?"

"Rasputinin luottamuksen lähde on hänen Jumalansa..."

"_Hänen_ Jumalansa?"

"Kuinka merkillisesti sinä kysyt!" Hänen kätensä herkesivät hetkeksi hyväilystään. "Sanoin hänen Jumalansa hänen persoonallisen suhteensa vuoksi."

Keisari hymyili hajamielisesti.

"Hän puhuu siitä, millainen Venäjästä tulee..." Aleksandra Feodorovna teki väsyneen eleen.

"Milloin?" kysyi hän soinnuttomasti.

"Milloinko? Kun Jumalan valtakunta... Tiedäthän sen, Aleksandra..."

"Tiedän, että vanhan Venäjän täytyy kukistua, jotta uusi Venäjä voisi syntyä. Ja että sellaiset muutokset ovat tuskallisia."

"Oletko sairas, Aleksandra?"...

"Sairas?"

"Sinä puhut niin merkillisesti... Toden totta! Alan käydä levottomaksi. Sinä vapiset! Huomautukseni Alekseista on kiihoittanut mieltäsi. Anna anteeksi... Voi! Minä... minä... Tohtori Botkin..."

"Jättäkäämme tohtori Botkin."

Aleksandra Feodorovna istui suorana vuoteessaan ja koetti kaikin voimin hillitä hampaittensa petollista kalisemista.

"Kenties todella olen sairas, Nikolai. Niinhän he sanovat..."

Hänen kasvoillaan vilahti avuton ilme.

"... mutta tohtori Botkinilla ei siinä ole mitään tekemistä. Ei vähintäkään..."

"Olisihan toki typerää väittää, ettei hänen hoitonsa olisi tehnyt sinulle hyvää."

"Minä väitän niin... Ne olivat tuskia, joilla ei ollut edes sitä hyvää puolta, että ne olisivat olleet entisten vikojen sovituksena. Tulisia liekkejä hän valeli ruumiilleni. Vyörytti päälleni jäävuoria. [Viittaus kuumiin ja kylmiin mutakylpyihin.] Hän tahtoi parantaa ruumiini eikä tiennyt, että sielu oli kipeä... juuri sielu."

Hänen äänensä oli hiljainen ja salaperäinen. Keisari tarttui huolestuneena hänen oikeaan käteensä, puristi sitä lujasti molemmilla käsillään, joissa ei ollut hiventäkään Rasputinin jäntevää voimaa.

"Sinun täytyy rauhoittua, Aleksandra."

"Rauhoittua? Hän ei saa tulla takaisin, Nikolai. Kun muistelen tuota halvaustilaa, joka piti jäseniäni kahlittuina ja teki ruumiini avuttomaksi, raajarikoksi, valtaa minut kauhistus. Hän ei saa tulla takaisin."

Keisari kohautti olkapäitään. Äkkiä näytti eräs ajatus juolahtavan hänen mieleensä.

"Ehkä Rasputin mahdollisesti...?"

"Rasputin?"

Hänen kurkustaan tunkeutui omituinen ääni. Se voi olla yhtä hyvin voihkaisu kuin naurunpurskahdus.

"Luulen huomanneeni, että hänen läsnäolonsa rauhoittaa hermojasi..."

Aleksandra tempaisi kätensä hänen käsistään. Hän ponnahti pystyyn kuin piiskaniskusta.

"Ei!" huusi hän. "Ei hän...! Ei hän!"

Hänen huudahduksensa ilmaisi niin suurta pelkoa, että keisari säikähtyneenä kumartui hänen puoleensa.

"Ei kukaan sinua pakota, Aleksandra. Se oli vain toivomukseni..."

Keisarin ääni sai hänet tyyntymään. Hän painoi kyynelten kostuttaman poskensa puolisonsa olkapäätä vastaan. Voihkaisi hiljaa, murtuneesti.

"Ei kukaan minua pakota. Niinhän on aina sanottu. Silloinkin, kun sairaus... kun hoito Nauheimissa näytti lupaavan parantaa minut. Sanottiin, että omassa vallassani oli lähteä sinne toistamiseen. Ettei Saksassa oloni aikaa millään tavoin rajoitettaisi. Että keisarinnan terveyttä oli pidettävä kaikkia muita asioita tärkeämpänä. Minulla oli siis valta menetellä mieleni mukaan. Lasten vain ei sallittu tulla mukaani."

Hän nauroi. Terävästi, vihlovasti.

"Anna minulle anteeksi, Nikolai! Tiedän, että sanani tuottavat sinulle tuskaa. Anna anteeksi! Minä olen huono puoliso."

"Aleksandra!"

Keisarin onnistui painaa hänet takaisin vuoteelle. Intohimoinen mielenpurkaus oli hänet uuvuttanut. Hiljaa itkien hän painoi liinaa kasvoilleen.

"Ei mitään ole tapahtuva ilman nimenomaista toivomustasi, Aleksandra. Ja Rasputin —"

"Olenko puhunut häntä vastaan? En! En! Hän on pyhä mies! Hän on Kristus! Hän on vapauttava Venäjän... ilman sotaa! Uusi Venäjä!" Sanat virtasivat sekavasti hänen huuliltaan. Annushkan kiihkomieliset kasvot olivat hänen sielunsa edessä. Hän pelkäsi niitä kasvoja. Hän pelkäsi Rasputinia, vapauttajaa.

Rasputin opetti, ettei sieluja hengen valtakuntaan valmistanut kristillinen kieltäytymys, vaan nauttimisen ilon ja rohkeuden suuruus, antautuminen Jumalan voimalle, joka hänessä asui.

Oliko ihme, että hänen puheensa houkuttava voima sai hovinaiset valtoihinsa? Että tämän hovin seinien sisällä leijaileva juonien, verenhajun ja kummallisten haaveiden myrkyttämä ilma edisti niiden kukkien kasvua, joiden olemassaololle kahdennenkymmenennen vuosisadan valistuneet päät hymyilivät kuin jollekin rohkean mielikuvituksen synnyttämälle sadulle?

Että keisarinna, perintöruhtinaan ihmeellisten parantamisesitysten sokaisemana, jolloin Rasputin käsien päällepanemisella poisti hermostuksen puuskat, keisarin lapsellisen uskon hämmentämänä, joka lujasti uskoi, että starets oli vapahtaja, ja antoi munkin neuvojen määrätä kaikki päätöksensä, — oliko ihme, että Aleksandra Feodorovna, samoin kuin hänen ympäristönsä, joutui tämän ihmeellisen henkilön salaperäiseen tenhopiiriin?

Hän oli nainen, jonka voima oli murtunut, joka oli kykenemätön vastustamaan voimakkaita vaikutuksia.

Kaikkien sieluntaistelujen, kaiken lannistavan epäilyksen jälkeen hän oli saavuttanut rauhan. Hypnoosin tuoman rauhan.

Eivätkö munkin teot puhuneet kyllin kuuluvasti hänen vaelluksensa puhtauden puolesta? Eikö hän vaatinut rauhaa, jolle Venäjän onni oli rakentuva? Eikö keisarinna nähnyt Annushkan kulkevan palavin silmin ja hymyilevin huulin kuin sellainen, joka on erkaantunut tästä maallisesta surujen alhosta?

"Minä olen löytänyt sieluni autuuden", oli rouva Vyrubovalla tapana vastata uteleviin tahi sääliviin kysymyksiin. "Pelastuksen valo on koittanut. Minun elämäni ja ajatukseni ovat Jumalan turvissa..."

Aleksandra Feodorovna tunsi tuskaa siitä, että oli kaukana jumalallisesta, ja tuskaan sekoittui kateutta ja kaipuuta.

Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, mitä Pietarin seurapiireissä kerrottiin rouva Vyrubovasta. Ei vähäisintäkään tietoa niistä häväistysjutuista, jotka liittyivät Annushkan nimeen ja painoivat varsin epäpyhän leiman hänen suhteeseensa Rasputiniin. Hän ei koskaan kuullut niitä pahoja kieliä, jotka kutsuivat munkkia petkuttajaksi ja petollisin käsin raastoivat hänen raa'at, epäsiveelliset elämäntapansa päivänvaloon. Jotka eivät kammonneet väittää, että rouva Vyrubova salaa sekoitti myrkkyä perintöruhtinaan ruokiin, saadakseen aikaan noita hermostuneita kiihoituskohtauksia, jotta munkin parannustaito pääsisi esiintymään entistä ihmeellisempänä.

Toisiakin vihollisia ilmestyi siperialaiselle. Näiden vaarattomien, henkilökohtaisten vihannesten rinnalle tuli valtiollisia, jotka juonittelijain kuulumattomin askelin hiiviskelivät Pietarin salongeissa.

Englanti...!

Oivaltaen munkin suuren, sotaisia tarkoituksia vierovan vaikutuksen, se työskenteli kaikin keinoin hänen kukistamisekseen.

Toistaiseksi olivat keinot vielä pettäneet. Mutta eihän kypsä hedelmä voinut pudota puusta samalla kertaa kuin variseva kukka. Siihen tarvittiin aikaa... aikaa...

Mutta aika, joka torjumattomasti, luistavin askelin kulki ikuisesti samaa rataansa, toi salamoita ja ukkosilmoja helmassaan. Ihmiskäsien valmistamia...

Turmiollinen teko seurasi turmiollista ajatusta. Kukaan ei voinut sanoa, kenessä se ajatus ensiksi kypsyi. Kaikki ajattelivat sitä yhtaikaa, se hirvitti jokaista kuin alkuvoimien synnyttämä luonnonmullistus.

Mutta siinä ei ollut mitään jumalallista. Se näytti taitavien ihmiskäsien kutomalta monisilmäiseltä verkolta.

Balkanilaisesta selkkauksesta tuli sytyttävä soihtu, jonka liekkiä Englanti piti vireillä. Liian kauan sen oli täytynyt toimettomana katsella Saksan laivaston kasvua, Saksan vaurastuvaa siirtomaapolitiikkaa. Nyt antoi huolellisesti valmisteltu murhayritys sysäyksen...

Sota syttyi ja vyörytti suunnattoman kiihtymyksen aallot yli koko Venäjänmaan...

* * * * *

Epäröiden oli Nikolai myöntynyt sotapuolueen tahtoon, Englannin salaiseen, Balkanin kansojen turvattomuutta toitottavaan yllytykseen, liittolaisensa, Ranskan, kostotuumiin, joka juuri sitä ennen tasavaltansa edustajan suun kautta oli kaikuvin sanoin Nevan rannoilla julistanut kansallista veljeytymistä.

Epäröiden...! Sillä Rasputin vaikutti vielä...

Mutta kun Rasputinin laimentumaton talonpojanvaisto alkoi vainuta vastapuoleen vallan kasvavan, oli profeetan ääni äkkiä vaiennut.

Hän vetäytyi takaisin, vaikeni... Antoi keisarin näennäisesti tahallaan luisua suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin käsiin.

Kävi samoin, kuin oli käynyt muutamia vuosia sitä ennen. Äkisti liekkiin leimahtanut kansallistunto sai ihmeellisesti kaikki kansalliset voimat liittymään yhteen. Yksinvalta-aate sai vielä kerran uutta voimaa... Vielä kerran ilmautui keisarille tilaisuus valloittaa takaisin kansansa sydämet, jotka hänen vuosikausia kestänyt kylmäkiskoisuutensa ja anteeksiantamattomat poliittiset virheensä olivat hänestä vieroittaneet.

Hän jätti tilaisuuden käyttämättä, antoi osan hallitsijan kansansuosiosta siirtyä suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshille, jonka häikäilemätön luonne erinomaisesti kävi yhteen kansan keinotekoisesti kiihoitetun mielialan kanssa.

Rasputinin ääni oli vaiennut.

Muutamat näennäiset saavutukset Itä-Preussissa suurennettiin vaikuttaviksi voitoiksi, jotka häikäisivät keisarin heikot aivot.

Sotapuolue riemuitsi, ja Nikolai Nikolajevitsh oli päivän sankari.

Aleksandra Feodorovna eli näinä aikoina kuin unessa, jonkinlaisessa huumeessa.

Uuden Venäjän ensimäiset askeleet...?

Hänen surullinen, kivettynyt hymyilynsä oli kuin synkkä ennustus näiden aikojen äärimmilleen kohonneessa tilassa. Se häiritsi ja oudostutti. Ihmiset vaativat riemua, hurmausta, jotakin tavatonta.

Maria Feodorovna, joka Saksan keisarin mieskohtaisen ritarillisuuden ansiosta oli välttänyt pidätetyksi joutumisen, päästi intohimoisen saksalaisvihansa lähteet valloilleen ja saavutti eräänlaista halpahintaista suosiota, jonka kirkkauden rinnalla Aleksandra Feodorovnan pienoinen, vaatimaton tuike himmentyi vielä entistä enemmän.

Keisarinnan jäykkyys, harvasanaisuus loukkasi mieliä. Ihmiset olivat siksi epäjohdonmukaisia, että tunsivat tyytymättömyyttä entisen saksalaisen prinsessan vaitiolon tähden ja vaativat luonnottomia.

Eräänä lämpimänä päivänä alkusyksyllä ajoivat keisarilliset vaunut pitkin Nevski Prospektia.

Keisarinna, suuriruhtinatar Olga ja rouva Vyrubova palasivat sairaalakäynniltä.

Ensimäiset haavoittuneet olivat saapuneet... Ruskeita, parrakkaita, hurjannäköisiä ja samalla raskasmielisiä kasvoja lepäsi hohtavan valkeilla pieluksilla, joiden yllä leijaili veren ja desinfisioimisaineiden äitelä haju. Useiden piirteet muistuttivat epämääräisesti Rasputinia...

Nuo kolme vaunuissa istujaa olivat vaiti. Annushka tuijotti haaveksien eteensä. Suuriruhtinatar, jonka kapeilla, kalpeilla kasvoilla oli ihmeteltävä yhtäläisyys äidin piirteiden kanssa, siristeli ärtyisen näköisenä silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa, joka lankesi hohtavina kostealle asfaltille. Kova piirre, joka huomaamattomasti oli hiipinyt hänen nuorille kasvoilleen, oli karkoittanut niistä herttaisen tyttömäisyyden ja teki hänet miettiväisen näköiseksi kuin elon syksyyn ehtineen naisen.

Keisarinna istui jäykkänä ja suorana. Auringon valo tunkeutui pingoitetun päivänvarjon vihreän silkin lävitse ja loi hänen liikkumattomille kasvoilleen himmeätä hohdetta.

Kadulla liikkui vain harvoja kulkijoita. Jotkut uteliaat pysähtyivät ja katsoivat keisarillisten vaunujen jälkeen. Ei kajahtanut ainoatakaan eläköön-huutoa.

Keisarinnan huulille ilmestyi äkkiä hymy. Raukea, surumielinen. Ikäänkuin joku erityinen ajatus olisi herännyt hänen mielessään.

"Meidän ei tarvitse kauan odottaa haavoittuneita", sanoi hän sitten.

Rouva Vyrubova havahtui mietteistään.

"Me saamme tietää niin vähän", valitti hän... "Sanotaan parhaillaan taisteltavan. Kukaan ei tiedä mitään."

"Punaiselle ristille lahjoitettuja sairassijoja ei saisi minulle toimittaa virallista tietä", jatkoi keisarinna. "Tällä tavoin saan vuoteita kovin vähän, ja minä pelkään, että tulen tarvitsemaan niitä paljon."

Vyrubova koetti kääntää leikiksi.

"Venäjällä ei saisi antaa minkään käydä virallista tietä."

Hymy katosi Aleksandra Feodorovnan huulilta.

"Rasputin oleskelee Kasanin seuduilla", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Sanotaan hänen aikovan palata tänne."

Annushka pidätti hengitystään, jottei se häntä ilmaisisi. Staretsin nimi oli kuin sähkökipinä, jonka pelkkä koskettaminen pani jännittyneet jäsenet vavahtamaan. Mutta hän hillitsi itsensä. Aavistaen valtiattarensa ajatukset hän puki ne omiin sanoihinsa.

"Hänen paluunsa olisi siunauksellinen."

Aleksandra Feodorovna piti huulensa lujasti yhteenpuristettuina. Pelkäsikö hän Annushkan sanoja?

Hitaasti, jäykkänä kuin äskenkin, hymy palasi hänen huulilleen.

Ei, hän ei pelännyt...

Se yö, jolloin hän oli kirkaissut epäilyksien raastamana, oli ollut ja mennyt. Rasputin oli julistanut sodan tulevan... oli varoittanut siitä.

Keisarinna uskoi häntä.

* * * * *

Pisara pisaralta, kuin puro, joka pelkää joka hetki ehtyvänsä, tihkui tieto Tannenbergissä kärsitystä tappiosta valtakunnan sisäosiin. Sotapuolue, joka vielä vähäistä ennen oli riemuinnut, sai merkitä ensimäisen suuren, sisäpoliittisen tappion tileihinsä.

Keisari antoi epäsuosionsa koko ankaruudessaan kohdata Nikolai Nikolajevitshia, turvautui, kuten aina neuvottomaksi joutuessaan, mystillisiin voimiin ja rukoili munkki Rasputinia palaamaan.

Liekehtivä, voitonriemuinen hymy leveän, himokkaan suunsa ympärillä siperialainen palasi Pietariin. Hän näytti kookkaammalta, hänen vartalonsa jäykemmältä kuin ennen. Kasvot olivat laihtuneet, irstailujen kuluttamat, ja silmien hehku oli voimakkaampi, vastustamattomampi. Hänen olemustaan ympäröi legendojen täyttämä ilmakehä.

Kun keisari toivottaessaan hänet tervetulleeksi suuteli hänen kättään, huomasi Rasputin hänen keisarillisen majesteettinsa hermostuneisuuden yltyneen. Oikean posken värähtely oli käynyt huomattavammaksi, silmien räpytys häiritseväksi.

Hän totesi sen kylmäkiskoisesti, kuin minkäkin sivuseikan. Ei hän ollut keisarin tähden tullut Pietariin. Toiset tehtävät kutsuivat häntä. Toiset...

Mutta keisari tahtoi neuvoja ja lohdutusta.

"Olen maailman onnettomin ihminen, isäni... Neuvonantajani ovat minut pettäneet. Kaikki... paitsi sinua!"

"Jumalan henki alkaa taas voittaa", sanoi Rasputin. "Pyhän Venäjä-äidin haavat parannetaan... Hyvä ja ilo pääsevät voitolle."

Keisari kohautti olkapäitään. Hänen alakuloiset silmänsä kutistuivat kokoon, ikäänkuin äkillinen valo olisi niihin koskenut.

"Mikä on hyvä? Mikä on paha?" kysyi hän väsyneesti. "Minä en sitä enää tiedä. Ellei tämä sota ollut hyvä..."

Hän keskeytti lauseensa ja tuijotti eteensä. Rasputin hymyili.

"Jumala voi muuttaa hyvän pahaksi ja pahan hyväksi."

"Auta siis minua, isäni .."

"Joka tahtoo tulla autetuksi, sen täytyy lakata epäilemästä."

"Se on paljon... Lakata? Kukapa kykenisi pakottamaan ajatuksiaan?"

"Uskovainen."

Keisari teki ristinmerkin.

"Minä olen syntinen ihminen..."

"Sinä olet epäillyt ystäviäsi ja luotat vihamiehiisi."

"Vihamiehiini?"

"Sinä nimität heitä toisin. Ja sinä uskot niiden lupauksiin, jotka kietovat sinut verkkoonsa..."

Keisari suoristautui. Munkin sanat saattoivat merkitä vain yhtä.

"Eivätkö tässä ole kysymyksessä aivan ominaisimmat etumme?"

"Venäjän edut vaativat rauhaa."

Se kuului jyrkältä ja järkkymättömältä. Rasputin tiesi, että hänen valtansa osaksi riippui johdonmukaisuudesta ja jyrkkyydestä, ja hän käytti tätä tietoa hyväkseen.

Poistuessaan keisarin työhuoneesta hän kohtasi rouva Vyrubovan. Tämä oli odottanut häntä. Kädet hervottomasti riippuen pitkin kupeita hän seisoi kumartunein päin munkin edessä odottaen hänen siunaustaan. Äkkiä hän vaipui polvilleen ja painoi kasvonsa munkin tummaan kaapuun.

Rasputin tunsi, kuinka naisen jäsenet vapisivat, ja tuo vapiseminen levisi sähkövirran tavoin hänen kaapunsa poimuissa. Hänelle teki hyvää saada tämä todiste vallastaan naissydämiin. Hän nosti Vyrubovan pystyyn, hiveli hänen tukkaansa ja tiedusteli keisarinnan vointia.

Annushka loi katseensa maahan.

"Hän voi hyvin. Tarkoitan... näyttää siltä... Olosuhteisiin verraten. Aleksein vointi on parantunut. Se vaikuttaa paljon."

Hän puhui epävarmasti, ikäänkuin taistellen sisäistä vastahakoisuutta vastaan.

Munkki ei siitä välittänyt. Hän oli liiaksi itsekäs ja vaistoihminen vaivautuakseen seuraamaan muiden erilaisia sielunliikkeitä. Tieto perintöruhtinaan voinnista kiinnitti hänen mieltään. Aleksein vointi oli hyvä!

Tässä täytyi käyttää kaikki keinot, jottei kadottaisi käsistään keisarinnan sydämen avainta...

* * * * *

Kahta päivää myöhemmin perintöruhtinas sairastui. Rasputin kutsuttiin paikalle. Hän astui voittajan hymy huulillaan keisarinnan huoneisiin ja masensi sairauden pahan hengen.

Aleksandra Feodorovna, joka murheellisena oli seisonut poikansa vuoteen vieressä, kiitti häntä kyynelten tukahduttamalla äänellä. Munkki huomasi, että keisarinna katsoi häntä toisella tavalla kuin ennen, että hänen katseeseensa oli tullut jotakin nöyrää ja anovaa.

Sota, joka kiihoitti Venäjän sotalaumoja Saksaa vastaan, oli tehnyt Aleksandra Feodorovnan entistä yksinäisemmäksi. Hän oli kuin puu, jonka juuria alettiin katkoa. Pystyssä pysyäkseen hän tarrautui kiinni kaikkeen, mikä hänestä näytti antavan tukea. Koetti etsiä rauhaa Jumalassa ja aavisti hämärästi, ettei se Jumala, jota hän etsi, voinut olla hänen Jumalansa.

Niin hän vaipui Rasputinin mystiikkaan...

Hän oli valtiollisen pulan päivinä kaivannut Rasputinia ja lohdutuksen sanoja, kärsinyt kuullessaan peiteltyjä varoituksia väärästä profeetasta ja verhottuja panetteluja ja tunsi nyt, kuinka munkin läsnäolo sai hänen sielunsa salatut lähteet uudelleen pulppuamaan.

Kaikki häntä ympäröivät ihmiset tavoittelivat itsekkäitä päämääriä. Ainoastaan tämä tahtoi hyvää.

Hän oli Kristus, vapahtaja — joka oli pelastava tulevalle tsaarille uuden Venäjän.

Keisarinnan kyynelet kastelivat Rasputinin käsiä. Munkki ei vetänyt niitä pois. Seisoi liikkumatta, antaen lämpimien kastepisaroiden tipahdella paksun suoniverkon peittämille käsilleen...

Ihmeellistä, ennentuntematonta huimausta! Keisarinna! Vallantunne huumasi hänet. Mikä voitto! Täytyihän hänen olla valittu, hänen, jolle tällaista saattoi tapahtua!

Ruhtinatar Obolenskajan jäykkä, virallinen ilme sai hänen ajatuksensa jälleen selviämään. Hän taivutti päätään ja mutisi siunauksen...

Tultuaan ulos etuhuoneeseen hän sanoi itseään narriksi, joka ei osaa käyttää tilaisuutta.

Hän meni hitain askelin omiin huoneisiinsa. Ne olivat kylmät ja tuntuivat autioilta. Niistä huokui kauan asumattomina olleiden huoneiden sieluttomuus...

Sohvalta nousi naisolento. Annushka. Rasputin ei ollut häntä huomaavinaan. Sellaisin elein, jotka ilmaisivat liian paljon rauhallista arvokkuutta näyttääkseen luonnollisilta, hän laskeutui polvilleen rukousjakkaran eteen.

Annushka ei häirinnyt...

Palavin silmin hän katseli munkkia... näki, kuinka tämän kädet alkoivat levottomasti liikahdella ja katse lipui hajamielisesti pitkin jakkaran koristeleikkauksia.

Tyyny oli poissa. Hän oli ottanut sen mukaansa Kasaniin. Nyt sen puuttuminen lamautti hänet. Hän nousi huoahtaen...

"Grishka!"

Rasputin rypisti otsaansa, kääntyi...

Vyrubova istui kyyristyneenä sohvan tiikerinnahalla peitetyllä käsinojalla. Hänen hiuslaitteensa oli huolimattomasti järjestettynä; yksi suortuva oli irtautunut ja valahtanut kaulalle raskaana kiemurana.

Munkki astui hajamielisenä hänen luokseen. Painoi huulensa hänen suulleen.

"Voi, sinä et rakasta minua enää, Grishka..."

Rasputin kohautti olkapäitään.

"Kuka voisi sanoa rakastavansa?... Emmekö ole Jumalan lapsia?..."

"Kyllä, mutta Jumalakin rakastaa toisin kuin sinä."

Rasputin antoi käsiensä vaipua hänen hartioiltaan. Katsoi häneen jäykästi, uhkaavasti.

"Joka herjaa minua, herjaa Jumalaa", sanoi hän kylmästi.

Annushka ei vastannut, kyyristyi vain kuin iskun saanut. Mutta munkki työnsi kyllästyneenä hänet luotaan. Käski hänen poistua...

Hän tahtoi olla yksin. Tahtoi nauttia yhteydestä Jumalan kanssa. Eikö jo ollut aika sen nuoren sanomalehtinaisen tulla, jonka keinahtelevaan käyntiin hän oli tänään Nevskillä ihastunut?

"Johtakaa lihanne koetukseen."... Jumala oli hänessä...

Hiljaa valittaen Annushka hiipi ovesta ulos.

Rasputin jäi kirjoituspöytänsä ääreen odottamaan nojaten mahtavaa päätään käsiinsä ja miettien omaa elämäänsä. Tätä elämää, joka oli ihmeellinen kuin jokin vanha siperialainen satu, joka kertoi maalaispojan kohoamisesta keisarin istuimelle.

Valtaistuin? Eikö se ollut todellisuutta? Todellisempaa kuin sadun kuviteltu todellisuus?

Hän nousi seisomaan. Nojaten leveitä käsiään kirjoituspöydän reunoihin hän katseli myöhäisen iltapäivän hiljakseen sammuvaa värileikkiä.

Hän nauroi itsekseen, äänettömästi ja voitonriemuisesti. Mitä keisarilla enää oli vallasta jäljellä muuta kuin nimi ja joukkio preobrashenskilaisia? Rasputin, talonpojan poika, oli keisarina. Nuoret prinsessat polvistuivat hänen eteensä ja antoivat hänen talonpoikaiskäsiensä siunaten koskettaa kauniita päitään...

Ja keisarinna...

Karkeat kädet penkoivat kirjoituspöydän laatikossa. Vetivät sieltä esiin paperin. Se oli valkea, vasemmassa nurkassa tyypillinen pyhänkuva, ja sille oli kirjoitettu hermostuneen naisen käsialalla...

Keisarinna Aleksandra Feodorovna, Jumalaa etsivä ja kaipaava, Rasputinille, munkille... [Seuraava kirje tavattiin Rasputinin asunnosta hänen murhansa jälkeen.]

"Kuvaamaton oli ilomme siitä, että Sinä, suuresti rakastettu, olit luonamme. Kuinka voinkaan Sinua kaikesta kyllin kiittää; en voinut puhua, en kuulla, tajusin vain valtavan tunteen. Sinä olet kanssamme, tahtoisin vain laskea pääni olkapäätäsi vasten ja siihen nukahtaa, rauhallisesti, levollisesti, kaikkialla ympärillä rauha, sielu kaukana poissa, kuka tietää missä. Sinä olet sen ottanut mukaasi sinne, mihin se halajaa. Kiitos Sinulle tästä unohduksen hetkestä. Mutta sitten, kuinka se kärsiikään, kaipaa sinne ja sinun luoksesi, Sinun, Suuren. Miksi Sinua nimittäisin? Sinä olet meille kaikki. Anna minulle anteeksi, opettajani, minä käsitän, tiedän, että olen tehnyt ja yhä teen syntiä. Anna anteeksi ja ole kärsivällinen, minä ponnistelen tullakseni paremmaksi, mutta se ei minulle onnistu. Tiedän kyllä, että monessa asiassa menettelen ja ajattelen väärin; tahtoisin kaikesta sielustani olla hyvä kristitty, hyvä ihminen; mutta se on sittenkin niin vaikeata... Kuinka kovasti täytyykään taistella huonoja tottumuksiaan vastaan! Mutta Sinä autat minua, et hylkää minua. Olen heikko ja rakastan ainoastaan Sinua, uskon yksin Sinuun. Auta Annushkaammekin. Hänen on niin vaikea olla. Hän pyysi, etten kirjoittaisi hänestä mitään; en siis kirjoitakaan enempää.

Sinä tiedät kuitenkin kaikki. Suokoon Jumala meille pikaisen jälleennäkemisen ilon!...

Suutelen Sinua lämpimästi! ... Siunaa minua ja anna minulle anteeksi!...

Olen Sinun lapsesi A."

Rasputin antoi kirjeen vaipua. Hänen kätensä vapisivat. Tajusiko tuo Tobolskin mies kiusatun naissydämen suuren kaipuun? Hän seisoi yhä nojaten kirjoituspöydän mahonkireunaan ja tuijotti eteensä...

Ulkona häipyivät värit. Syyspäivän varhainen hämy leijaili kupoolien ympärillä. Suihkukaivoissa solisi vesi. Ruusunvärisiä pilviä purjehti linnunsiipien tavoin hiljaisella, kalpeansinisellä taivaalla.

Siipien? Ei, käsivarsia ne olivat! Ojennettuja naisen käsivarsia...

Siperialaisen silmiin syttyi synkkä, vaarallinen loiste. Hän ojensi kätensä ikäänkuin tarttuakseen johonkin, vetääkseen alas luokseen...

Äkkiä hän hätkähti. Askelia etuhuoneessa. Kuiskauksia... Keinuvalanteinen nainen... ah!

Tyytyväinen, kyynillinen piirre ilmestyi hänen suunsa ympärille. Hän sulki nopeasti kirjeen. Tasoitti kaapunsa laskokset. Astui hitaasti, juhlallisin askelin ovelle... päästääkseen aran kolkuttajan sisään.

* * * * *

Aleksandra Feodorovna jakoi päivänsä käynteihin sairaaloissa, oleskeluun lastensa luona ja mystillisiin hartausharjoituksiin Rasputinin seurassa.

Nämä hartaushetket olivat syntyneet keisarin aloitteesta. Hänen sairaalloisuuteen saakka kehittynyt taipumuksensa kaikkeen mystilliseen sai rauhan ainoastaan, kun hänen esi-isäinsä henget puhuivat hänelle Rasputinin suun kautta, hyväksyivät hänen tekonsa ja ennustivat onnekkaita tapahtumia...

Tosiasiallisesti ei poliittinen tilanne sillä hetkellä ollutkaan toivoton. Tannenberg, josta saksalaisen Hindenburgin voittokulku oli alkanut, voitiin kuitata, tasoittaa niillä määrättömillä laumoilla, jotka valtakunnan itäosista vyöryivät länttä kohti.

Toisin oli asian laita ennen ollut taistelussa keltaista rotua vastaan. Silloin Venäjä oli ollut varustautumaton jättiläinen, jonka suojaton voima murtui, silloin oli taistelu ollut tylsien ja sokeiden joukkojen järjestämätöntä, umpimähkäistä vyörymistä...

Nyt oli havaittavissa järjestely, jota johdettiin Lontoosta. Ja tässä tiedettiin käytävän epätasaista taistelua, jossa kaikkien voitonmahdollisuuksien tietenkin täytyi joutua enemmistön puolelle.

Tiedot sotanäyttämöiltä tuntuivat kuitenkin ristiriitaisilta. Eivät toivottomilta... Eivät vielä...

Talvi meni. Kesäkin... Tuliko voitto tai rauha?

Saksalaisten rintama oli muodostunut muuriksi joka hitaasti ja teräksisenä työntyi Venäjän sisään. Kerskuva linnoitusvyö katkesi, tarjosi hyökkääjille tervetulleita aukkoja, joista kenttäharmaat hyökyaallot tulvivat esiin.

Varsova oli mennyt. Nikolai Nikolajevitsh epäsuosiossa... Huhuja saksalaisten etenemisestä Pietaria kohti levisi lakkaamatta kaikkiin kansankerroksiin.

Keisariperhe oli lähtenyt Moskovaan. Asiaintilan salaamiseksi vältettiin selittämästä matkaa paoksi. Rasputin seurasi keisarillisia. Keisarin pyynnöstä, joka lausui julki keisarinnan salaisen toivomuksen.

Aleksandra Feodorovna rukoili Blagovieshtshenskin tuomiokirkon Jumalanäidin kuvan edessä. Madonna hymyili, samoin kuin oli hymyillyt vuosia sitä ennen, silmät suurina, lempeästi ja lupaavasti. Mutta hänen hymynsä ei antanut mitään lohdutusta.

Eikö hän kerran ollut luvannut poikaa?

Hän oli valehdellut, valehdellut...

Aleksandra Feodorovna painoi ristiinpantuja käsiään kuumaa otsaansa vasten. Hän tunsi veren suonissaan kohisevan, tykyttävän pelokkaasti ohimoita vasten.

Pelkoa? Mistä?...

Hän ei sitä tiennyt. Mutta hän tunsi, kuinka Livadian aikuinen tila jälleen palasi. Musta kummitus, joka kita ammollaan ilmestyi hänen viereensä.

"Petoja kultaisten ristikkojen takana..."

Kuka oli nuo sanat lausunut? Hän ei sitä enää tiennyt. Hänen ajatustensa alituinen nousu ja lasku oli heikontanut hänen muistinsa. Hän tunsi vain hirviön hengityksen...