Part 9

Kolmeen päivään Besobrasov ei ollut tullut lupaamalleen kohtaukselle temppelin luo. Ei sanaakaan, riviäkään selitykseksi...

Annushkalle alkoi paljastua peli, jonka avulla tuo mies oli saanut hänet itseensä sidotuksi.

Oli hetkiä, jolloin hän koetti torjua mielestään Besobrasovin, alkoi vihata häntä heikomman voimattomalla vihalla.

Hän hengähti helpotuksesta, kun Aleksandra Feodorovna, väsymystä syyttäen, päästi hänet luotaan tavallista aikaisemmin. Tultuaan huoneeseensa hän vaipui goottilaiselle leposohvalle ja pyyhkäisi kädellään kosteita silmäripsiään.

Mitä tämä kaikki oli? — Hupsuksi täällä tuli... hupsuksi! Hän työnsi ikkunan auki ja katseli sankkaan pimeyteen, jonka läpi muutamat valaistut palatsinikkunat loistivat.

Keisarikin oli menossa perikatoaan kohti. Kaikki... kaikki!

Puhjeten hermostuneeseen voihkinaan hän painoi vaalean päänsä muinaisranskalaisen kamiinan kylmää marmoria vasten, jonka venetsialaiset lasit hiljalleen kilahtivat.

Myöhemmin kuin tavallisesti tuli keisari tänä iltana Aleksandra Feodorovnan luo, jutellakseen tapansa mukaan hänen kanssaan neljännestuntisen ennen levolle menoa.

Hän oli hilpeä ja puhelias. Besobrasovin läsnäolo vaikutti taikamaisen elähdyttävästi, se johti mielikuvituksen vapaille, rajoittamattomille urille ja voi saada kerrassaan unohtamaan nykyisen tilanteen surkeuden.

Kuinka erilainen mies kuin pääministeri!

Keisari teki tämän vertailun miltei vastenmielisesti.

Witte, tuo epämieluinen muistuttaja, oli uudessa asemassaan rasittavampi kuin koskaan ennen, ja rahaministeristössä näytti välttämättömästi syntyvän pula.

Mutta sota oli kaikista onnettomuusennustuksista huolimatta taas kerran onnellisesti vältetty.

Oliko siis ollut turmiollista luottaa valtioneuvos Besobrasoviin?

Aleksandra Feodorovnan miettivä katse oli kiintynyt pelipöydällä olevien vahakynttilöiden punertaviin, lepattaviin liekkeihin.

Kuka tuo Besobrasov oli? Mistä hän tuli? —

Pyhän Liigan johtajana ja järjestäjänä hän — kaikesta huolimatta — ei ollut suinkaan hyödytön. Mutta poliitikkona...?

Hänen mieleensä muistui se iltapäivä, jona Vyrubova ensi kerran oli maininnut ratsumestarin nimen, ja hänestä tuntui, että se ei ollut mikään sattuma, vaan että tässä oli tarkoin harkittu suunnitelma takana.

Hän huokasi... Olisi ollut turhaa varoittaa Nikolaita. Turhaa, kuten kaikki. —

Väsynein elein hän risti kätensä ja nosti ne leukansa alle.

Keisari katseli häntä.

"Näytät rasittuneelta, Aleksandra..."

"Rasittuneelta? En ole rasittunut."

Äkkiä hän kohotti päätään.

"Onko Besobrasov koskaan puhunut sinulle rouva Vyrubovasta?"

"Ei koskaan, Aleksandra."

Hän ei näyttänyt kiinnittävän erikoisempaa huomiota puolisonsa kysymykseen. Hellän säälivästi hän silitti hänen tukkaansa ja alkoi taas puhua Besobrasovista.

Kukaan muu kuin hän ei ollut oikein tuntenut poliittista tilannetta, havainnut, mitä talonpojille tarvittiin, jotta kansan keskuudessa olevat kapinalliset ainekset olisi saatu vaikenemaan.

"Käynee välttämättömäksi tyhjentää muutamia seutuja..."

"Hirveä menettely!" huomautti keisarinna.

Keisari kohautti olkapäitään.

"Täytyykö heidän joutua perikatoon maan-nälän näännyttäminä?... He saavat nähdä, että hallituksen taholta on tehty kaikki, mikä suinkin on mahdollista..."

"Mikä suinkin on mahdollista... niinpä kyllä!"

Se kuulosti raskaalta ja surulliselta. Sellainen hän saattoi olla, kun jotkut tummat soinnut oli saatu hänen sielussaan kajahtelemaan.

Keisari tunsi olevansa alakuloinen ja kylmennyt.

Besobrasovin hohtavat haaveet olivat menettäneet lämpönsä. Jokapäiväisyyden yksitoikkoinen huurre peitti taas kaikki.

Hän toivotti keisarinnalle hyvää yötä, meni vielä kerran työhuoneeseensa ja silmäili siellä levällään olevan Itä-Aasian karttaa.

Mutta ne loistavat näyt, jotka ilmestyivät hänen eteensä Besobrasovin läsnäollessa, olivat haihtuneet.

Aseet kalskahtelivat, vaarat vaanivat hänen ympärillään.

Hän soitti, käski tuoda ranskalaista samppanjaa — ja töhersi kirjoituspöydän ääressä muutaman sanan paperille.

Huomenna hän lähtisi Hatsinaan...

Hatsinassa hallitsi äitikeisarinna ja piti hovia, joka oli henkevämpi ja huvittavampi kuin Tsarskoje Selon ikävystyttävä yksitoikkoisuus.

Besobrasovin äkillisestä noususta saakka hän huomasi ympärillään tungeksittavan ja itseään ahdisteltavan tiedusteluilla ja kysymyksillä, ja hänen palatsinsa suojassa, joka oli suuriruhtinaan puolueen kokoontumispaikkana, kuhisi huhuja ja arveluja keisarin kannasta polttaviin valtiollisiin päivänkysymyksiin nähden.

Maria Feodorovna pysyi odottavalla kannalla. Omapäisen toiminnan huono loppu oli opettanut hänet varovaiseksi. Nyt hän istui odottaen vaatimuksia, jotka aika oli tuova esiin.

Vielä ei aika ollut kypsynyt. Niin kauan kuin Witte oli peräsimessä...

Hänen otsansa rypistyi niin pian kuin hänen ajatuksensa koskettivat tuota nimeä. Nyt, kun asiain kulku oli osoittanut eräiden ihmeen mieluisien ennustusten käyneen toteen, alkoi hänelle hämärästi selvitä tuon miehen esittämä onneton osa. Itsevaltais-puhdasoppisen hallitustavan yleisen edun nimessä hän vannotti keisaria erottamaan tuon "pakanan". — Mutta Nikolai ei ollut mikään toiminnan mies. Ratkaisu saattoi synnyttää uusia ristiriitoja, joita sillä hetkellä vallitsevissa olosuhteissa täytyi välttää. Ratkaisu olisi ollut samaa kuin Pobjedonostsevin, Plehwen ja tuhansien muiden suunnan noudattaminen ja julkinen tunnustus Aleksanteri III:n järjestelmälle. Hän kehoitti Maria Feodorovnaa luottamaan tulevaisuuteen eikä aavistanut, että tulevaisuus niin pian oli näyttävä hänen sanansa tosiksi. —

Witten julkinen vastustaja ministerineuvostossa oli Vjaczeslaw Konstantinovitsh Plehwe, jonka eräät entisen rahaministerin taitavat vastustajat olivat saaneet sijoitetuksi sisäministeriöön.

Sergei Juljevitsh ei häntä pelännyt. Hän pelkäsi vain yhtä: keisarin horjuvaisuutta, keisarin, jolla oli tapana yhtyä viimeksi puhuneen mielipiteeseen ja joka oli tottunut työntämään yksityisen monivuotiset ansiot taka-alalle.

Siihen tietoisuuteen, että oli uhrannut voimansa tämän hallitsijan palveluksessa, sekoittui hitunen mielikarvautta.

Olihan mahdollista, että voimat toisinaan olivat väsähtäneet, että ne olivat tehneet huonon palveluksen itsevaltaiselle hallitukselle kieltäytyessään tunnustamasta oikeauskoisuuden vaatimuksia ja osoittaessaan vapaamielisiä ajan virtauksia kohtaan myöntyväisyyttä, jonka seurausten täytyi muodostua onnettomiksi.

Mahdollista kyllä...! Mutta tahto oli ollut hyvä ja usko kyllin rehellinen voidakseen vastustaa keisarin epäluuloisuutta tiettyyn määrään saakka.

Mutta Nikolain sielu oli kuin hiekkainen kesantomaa, jossa kaikenlaiset siemenet itivät, — ja rehottava rikkaruoho tukahdutti järjen pyrkimykset.

Sergei Juljevitsh oli menettänyt työilonsa.

Pahantuulisena ja ärtyisenä hän suoritti kiireelliset tehtävänsä, ponnistaen umpimielisenä kaiken tarmonsa torjuakseen ja väistääkseen Plehwen juonia.

Hän koetti pelastaa sen, mikä pelastettavissa oli, ja tunsi kuitenkin, kuinka tapausten paino musersi hänen kätensä heikon työn siruiksi.

Taaskin pääsi Besobrasov keikauttamaan itsensä maailmankohtalojen ohjaajaksi.

Hänen Itä-Aasian matkansa tarkoituksena oli ollut tutustuminen Korean metsiin ja keinottelijain hankkiminen, jotka olivat halukkaat sijoittamaan petollisilla keinoilla keräämiään rahoja tuohon suurisuuntaisimpaan kaikista liikeyrityksistä. — Erään jo unohtuneen toimiluvan nojalla aloitettiin metsien kaataminen, maahan kutsuttiin venäläisten työntekijäin turvaksi kasakoita, jotka panivat käytäntöön pelätyn nagaikkahallinnon.

Japanissa alkoi murina, joka paisui ja herätti, Englannin salaisesti vahvistamana, vastakaiun koko sivistyneessä Europassa.

Kaikkialla ilmassa oli sähköä.

Nikolai Aleksandrovitsh, maailmanrauhan julistaja, ei tahtonut sotaa.

Vielä tammikuun 14 p:nä 1904 hän vakuutti kokoontuneelle diplomaattikunnalle vilpitöntä rauhanrakkauttaan.

Uskottiinko hänen sanojaan?

Witte oli kyllin typerä niitä uskomaan. Ministerineuvostossa hän alati kiihkeästi vastusti sotaa, teroittaen mieliin noita epämukavia sanoja, jotka hänen vastustajansa olivat vääristäneet kerrassaan naurettaviksi: "Meidän täytyy pitää lupauksemme."

Plehwe väitti häntä vastaan. — Uteliaasti kuunteleva Venäjä-äiti kuuli sanasodan, jota jännittynein mielin seurattiin.

Witte selitti, että Mandshurian sotilaallinen miehittäminen oli tarkoituksetonta ja ettei Port Arthurilla toistaiseksi ollut mitään arvoa Venäjälle.

Plehwe vastasi: "Sen, joka on astunut portaiden ensimäiselle askelmalle, täytyy nousta edelleen, ellei halua näyttää pelkurilta."

Witte: "Koko Itä-Aasian riitakysymysten sotku olisi annettava diplomaattien käsiin, jotka saisivat pulmallisimmatkin asiat meluttomasti selvitetyiksi."

Plehwe: "Pistimiensä, ei valtiomiestaitonsa avulla Venäjä on tullut siksi, mitä se on." — —

Puheet seurasivat toisiaan kuin miekanterällä liikkuen sen ainoan keskeyttämättä, joka sen olisi voinut tehdä.

Sergei Juljevitsh tunsi valtansa päättyneen.

Unohdetut olivat Li-Hung-Tshangin varoitukset, hukkaan oli mennyt kokonaisen vuosikymmenen uskollinen ja uuttera työ.

Kaikkea järkeä ivaava sota oli tuleva ja antava ensimäisen iskun jättiläispatsaan musertamiseksi... Se oli yllättävä Venäjän niin valmistumattomana, kuin sen rauhaarakastavan hallitsija tahto oli määrännyt...

* * * * *

Rahaministerin otsa oli rypyssä, hänen tiukasti suljettua suutaan ympäröivät huolten uurtamat vaot.

Hitain askelin hän astui pitkin rantakatua Nevajoen äärellä, jonka sinertävänhohtoinen, lumipeitteinen pinta häipyi lukemattomien kaasulyhtyjen muodostamien helminauhojen keskelle.

Tuuli tempoili hänen viittaansa, ajoi häntä pitkin Shpalernajakatua, poliittisten rikoksentekijäin tutkintovankilan ohi.

Erään uuden talon neljännessä kerroksessa oli valoa, luoden ulos sinertävään hämärään pitkän valonsäteen, joka jäänpinnassa levisi ohueksi hopeajuovaksi.

Talo oli Sergei Juljevitshille tuttu. Ikkuna niinikään. Se oli Rolanovin, jumalanetsijän, asunto, jonne kerääntyi jumaluusopillisen korkeakoulun professoreita, synoodin virkamiehiä, pappeja, munkkeja ja — anarkisteja, koettaakseen rauhallisten keskustelujen teitä rakentaa siltaa vanhan ja uuden Venäjän välisen kuilun yli. Vakavia miehiä, jotka pyrkivät pyhää päämäärää kohti...

"Pakana" Sergei Juljevitsh oli pysähtynyt talon ulko-ovelle. Hän oli ottanut hatun päästään ja tunsi tuulen tuivertavan harvennutta tukkaansa.

Venäläinen kirkko oli alkanut laskeutua maalliseen seuraan, sivistyksen ja maallikkojen pariin. Pyrki sovitteluihin...

Tiesikö se sitä, että se oli oivaltanut uuden ajan vaarat ja tahtoi katsoa niitä suoraan silmiin?

Pääministerin lujasti yhteenpuristetuilla huulilla karehti halveksiva hymy.

Yhteisymmärrys oikeauskoisten ja anarkistien välillä? — Unohtivatko anarkistit, että oikeauskoisuus merkitsi yksinvaltaa? Ettei Pobjedonostsev milloinkaan kohottaisi kättään nykyistä hallitusjärjestelmää vastaan, niin suuresti kuin hän kiivailikin tämän järjestelmän heikkoa edustajaa vastaan?

Sergei Juljevitsh seisoi avopäin ja tuijotti rauhalliseen valojuovaan.

Sovittamaton ristiriita vallitsi Venäjän uuden uskonnon, joka katkaisi oikeauskoisuuden kahleet, ja tsaarivallan periaatteiden välillä. Sanan uskomisen sijaan se asetti ilmeen, perinnäisten kaavojen sijaan pyhän elämyksen.

Mutta tässä elämyksessä, joka tuli Jumalalta ihmisille, ei ollut enää mitään sijaa tsaarin persoonalle. — Yksinäinen mies tunsi vilunväreitä. Hänen mieleensä tuli merkillinen ajatusyhtymä...

Keisarinna!... Eikö se ollut Aleksandra Feodorovnan sielunelämän ristiriita, että hänen uskonnollisuutensa kulki omia teitään? Kasvatti kukkia, joiden täytyi jäykistyä hovin jäisessä ilmapiirissä? Että hänen ajatuksensa ja tunteensa olivat kyllin itsenäisiä voidakseen odottaa ihmettä?

Sergei Juljevitsh pudisti päätään. — Nevalta henki viileä, rauhoittava tuuli, joka märän vaatteen tavoin laskeutui kuumalle otsalle.

Äskeisten hetkien mietteet näyttivät eriskummaisilta, näkyvää todellisuutta pilkkaavilta kiemuroilta.

Aleksandra Feodorovna?...

Hän kohautti olkapäitään, pyyhkäisi kädellään hiussuortuvat otsaltaan ja jatkoi nopein askelin matkaansa.

* * * * *

Sota, jota Besobrasov ja Aleksejev olivat tahtoneet ja jonka useimmat taantumukselliset eivät tahtoneet nähdä jäävän sikseen, tuli sitten, kun aika oli kypsynyt ja yhä kiihtyvän ukonjyrinän täytyi päästä purkaantumaan.

Se ei tullut kenellekään yllätyksenä paitsi keisarille, joka viimeiseen hetkeen saakka julisti yleisen hymyilyn esineeksi joutunutta rauhanrakkauttaan ja joutui ihmeisiinsä, nähdessään tapahtumien keräytyvän hänestä välittämättä ja ilman hänen myötävaikutustaan.

Venäjän armeijan varustukset olivat huonot, muonitus puutteellinen, upseerien elämäntavat ylelliset ja siveettömät.

Sittenkin sai sodan alussa saavutettu menestys arvelemaan, etteivät pietarilaiset kerskujat olleet niinkään väärässä...

Kävi, kuten käy jokaisessa sodassa.

Kansallisen innostuksen äkillinen leimahtaminen rakensi siltoja kansan ja keisarin sydämien välille. — Nikolai Aleksandrovitsh alkoi olla kansanomainen.

Jos hän olisi ollut kyllin viisas tällä hetkellä astuakseen ratkaisevan askelen, — antaakseen vapaaehtoisesti hallitusmuodon — silloin olisi vastaisilta ristiriidoilta katkaistu niiden tehoisin kärki.

Hän ei sitä tehnyt. —

Hän odotti, kunnes kansallisen innostuksen ensimäinen kipinä oli sammunut ja kumouspuolueet olivat saaneet lisää alaa...

Tähän aikaan tapahtui ihme, joka uudelleen lupasi Aleksandra Feodorovnan kaipuulle toteumista. —

Oikeauskoiset puolueet ihailivat hiljan pyhimykseksi julistettua Serafinia, ja keisari kuunteli lapsellisessa uskossaan halukkaasti mystillisiä ennustuksia, jotka lupasivat hänelle perillisen...

Tehtiin toivioretki pyhimyksen haudalle. Kaikessa hiljaisuudessa... Vähälukuisin seuruein, joka jätettiin läheiseen maalaiskaupunkiin...

Maantie, joka keltaisenharmaana nauhana johti pyhimyksen haudalta loivakukkulaisen seudun läpi, oli epätasainen kuten yleensä Venäjän ajotiet, ja sen varrella näkyi huonosti kynnettyjä kesantoja, joiden heikko lumipeite suli auringon kuumottaessa.

Seudun yllä lepäsi omituinen surumielisyys. Mökit, jotka näyttivät turvattomilta lapsilta, kyyröttivät alastomien happomarjapensas-aitojen takana. Tyttöjen pitkäveteiset laulut kaikuivat uneliaina kaihoisassa ilmassa. —

Aleksandra Feodorovna piti käsiään ristissä. Hänen huulensa mutisivat... rukoilivat.

Taivaan lasimainen kirkkaus teki hänen raskasmieliset silmänsä loistaviksi, hipiänsä kalpeaksi ja läpikuultavaksi. Hänen hymynsä oli haltioituneen hymyä. —

Kirkko, jossa Sarovin pyhän Serafinin jäännöksiä säilytettiin, hohti valkoisena muutamalta kukkulalta puunlatvojen lomitse. Kirkon sisällä loistavien kynttilöiden valon kirkastamina kuvastuivat ikkunoihin maalatut pyhimykset hitaasti lähestyvään hämärään. Vihitty lähde solisi puiden alla. — Kuiskailevia ihmisiä tungeskeli vaunujen ympärillä. — Kun Aleksandra Feodorovna läheni laahaavin askelin kirkon ovea, väistyivät he kuiskutellen syrjään.

Ei kukaan puhunut. Yksikään ei seurannut häntä. —

Ainoastaan se nuori pappi, joka luki messua erään sivualttarin vieressä, hiveli epäpyhillä katseilla solakkaa, uupunutta olentoa.

Pappi oli pitkä ja laiha, poskipäät olivat leveät kuten yleensä slaaveilla, ja vahva, keskeltä jakautunut tukka aaltoili korkealle, kaunismuotoiselle otsalle tuuheisiin kulmakarvoihin asti.

Keisarinna ei pannut häneen huomiota. Mutta hänen kumartuessaan suutelemaan pyhänjäännöksiä tuntui miehen katse vetävän häntä puoleensa kuin magneettisella voimalla. Hän katsahti pappiin, hätkähti ja käänsi päänsä pois. Hänen huulensa vääristyivät ilmaisten inhoa ja torjumista, mutta vain sekunniksi. Sitten hän rukoili jälleen. Rukoili ihmettä. —

Hänen polviansa särki, kun täytyi niin kauan olla polvillaan kiviportailla, ja suonenvetoisesti yhteen painettuja kämmeniä kivisti.

— Ihme! Ihme! —

"Sarovin pyhä Serafin — —"

Lakkaamatta mutisivat keisarinnan huulet. —

Nuori pappi seisoi pyhimyksen kuvan alla, jonka kehä oli jalokivillä koristettu, ja hänen hehkuvissa silmissään oli levotonta vilkuilemista. Hän oli kotoisin Etelä-Venäjältä, oli vaeltanut paljon maailmalla päästen täysin selville pyhän elämyksen eroottisesta mystiikasta ja vuosikausia kuulunut pahamaineiseen Hlysty-lahkoon. [Hlysty oli nimenä eräällä irstailevalla itsensäkiduttaja-lahkolla 17-vuosisadalta. Sen tunnuslauseena oli: "Synti voidaan kuolettaa vain synnillä."] Hän ei uskonut siihen ihmeeseen, jota nuo mutisevat huulet rukoilivat.

Mutta rukoilijatar oli kaunis — jopa keisarinna — —

Tästä koituisi pyhän Serafinin haudalle erinomaista mainetta. Pappi myhäili — —

Yhdeksän päivää rukoili Aleksandra Feodorovna. Noustessaan polviltaan hän oli niin uupunut, että tuskin pysyi pystyssä. Kuin unissakävijä hän silmäili ympärilleen. Ja silloin hänen katseensa osui papin merkillisiin silmiin.

Toisenlaiset olivat nuo silmät kuin isä Joannin. Niistä uhkui lupauksia, joita oli rukoiltu, ja haluja, jotka kammottivat. Sittenkin Aleksandra Feodorovna sieti, että nuori pappi luki hänelle siunauksen. Mutta hänen huulensa värisivät kuin hän olisi joutua koskettamaan jotakin saastaista.

"Sarovin pyhä Serafin!" — —

Keisarikin rukoili. Rauhallisina ja hieman suruisina hänen kasvonsa häämöittivät pyhän savun lävitse. Niin yksinkertaisen uskovaisena kuin tavallinen venäläinen hän luotti ihmeeseen. —

Yhdeksäntenä päivänä oli keisarinna mennyt tainnoksiin. Hänet kannettiin kirkosta ulos. Paasto ja rukoileminen oli kuluttanut hänen voimansa. — Hartaudenharjoitus oli nyt päättynyt. —

Aleksandra Feodorovna hymyili nähdessään keisarin huolestuneet kasvot, jotka olivat kumarruksissa hänen ylitseen. Mieleen muistui entisiä oloja — niinpä heidän ensimäinen retkensä Kremliin, jolloin hänet taintuneena kannettiin vaunuista.

Hänen vaatteisiinsa oli jäänyt pyhän savun tuoksua. Hän oli rukoillut, oli alentanut itsensä puolisonsa vuoksi. Ja nyt hänessä oli jotakin morsiamen tapaista. —

Mitä merkitsivät papin kummalliset silmät? Pois mielestä sellaiset rumuudet! Värisytti vielä, kun hän ojensi molemmat kätensä keisarille. Olihan heillä yhteinen rakkaus! —

* * * * *

Seuraavassa elokuussa syntyi Venäjän valtakunnalle kruununperillinen.

Ihme oli siis toteutunut. Sarovin pyhän Serafinin maine oli nyt taattu. Oikeauskoinen kirkko kohotti päätään voitosta riemuiten.

Mutta kansa ei enää ollut sama lapsekas, ihmeitä kaipaava kuin kymmenen vuotta takaperin. Se alkoi kehitellä omaa uskonnollista elämystään ja punoa tätä yhteen ajan vaatimusten kanssa.

Perintöruhtinaan syntymä herätti yleistä riemua, sillä tämän tapauksen johdosta odotettiin perustuslakia, ja keisarille muistutettiin perustuslain asiaa kuin lupausta, joka oltiin valmiit, tarpeen tullen, saamaan toteutetuksi vaikka väkivallalla.

Mutta keisari menetteli kuten oli heikon luonteensa mukaan menetellyt hallituskautensa alusta saakka: horjui ja epäröi. —

Asianhaarat pakottivat hänet kyllä antamaan lokakuun 17 p:n manifestin, jota Witte lisäksi valaisi huonosti laaditussa selityskirjassa.

Tämä manifesti oli laadultaan yksinomaan maallinen eikä, siis pystynyt kumoamaan sitä valaa, jonka tsaari oli vannonut, kun hänet kruunattiin ja voideltiin. Siitä puuttui uskonnollinen puoli. Ylimmäinen pappi Nikolai Aleksandrovitsh epäsi kirkkonsa uskovaisilta sen, mitä keisari kansalleen myönsi.

Taantumuspuolue riemuitsi. Alettiin syyttää kansaa kiittämättömäksi, kun sen ilonilmaukset olivat niin pian vaienneet. Etsittiin uusia keinoja, millä revittäisiin rikki kumouspuolueiden tiheäsilmäinen verkko ja kaksin verroin ankarammin tukahdutettaisiin kapinan monikielinen liekki.

Mutta keisaria eksytettiin väärennetyillä sähkösanomilla venäläisten voitoista ja naurettavilla kuiskutuksilla, joilla tahdottiin estää häntä pääsemästä selville kansan oikeasta mielialasta.

Joulukuun viimeisenä päivänä toimitti taantumuksellinen valtiollinen klubi "Venäläinen yhdistys" keisarille lähetystön kautta kirjelmän, jossa pontevasti vastustettiin kaikkia muutoksia yksinvaltaiseen hallitusmuotoon. Siihen keisari vastasi seuraavin sanoin:

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni rehellisestä ja aitovenäläisestä mielialastanne. Lausumiinne sanoihin en tahdo tehdä mitään muutosta eikä minulla ole niihin mitään lisättävää."

Voiko kansaa syyttää, jos se pitikin hallitsijaansa kuurona ja sokeana, mitä sen tarpeisiin tulee?

Katkera suuttumus levisi yhä laajemmalle. Syytettiin suuriruhtinaita, joiden petokset ja vehkeilyt taistelussa keltaisia vastaan olivat vieneet sadat tuhannet surman suuhun. Syytettiin Pobjedonostsevia, joka kaikkien murhayritysten uhallakin näytti saavuttavan patriarkan iän ja uudestavuodesta lähtien sai rinnassaan pitää Andreaan ritarikunnan korua merkkinä keisarin suurimmasta suosiosta. Kirottiin Plehwen varjoa — hän oli kesällä saanut väkivaltaisen kuoleman — ja epäiltiin hänen lempeämpää seuraajaansa Svriatopolk-Mirskiä, vaikka tämä esiintyi vapaamielisenä.

Witte, kansan ja keisarin ainoa välimies, oli mykistetty. Siinä toivossa, että keisari kuitenkin tahtoi hänet pitää, hän oli jättänyt erohakemuksensa. Perustellut sitä luottamuksen puutteella. Oli toivonut, että suora lausunto hallitsijalle voisi selvitellä vastapuolueen sotkuisia juonia.

Mutta tässä luottamuksessaan Nikolain kannatukseen hän pettyi. Hänen eropyyntöönsä suostuttiin armollisesti. —

Kun kansalla ei ollut muita keinoja saada ääntään keisarin kuuluville, päätti se mennä hänen puheilleen ja esittää hänelle miljoonien toiveet.

Gapon niminen pappi, jolla oli samanlainen parta kuin Kristuksella ja syvälle painuneet, intohimoa ja nautinnonhalua hehkuvat silmät, oli parooni Freedericksin kautta saanut keisarille jätetyksi anomuksen, että muuan Pietarin työväen lähetystö hänen johdollaan pääsisi majesteetin puheille.

Avuttomasti hymyillen oli keisari tähän pyyntöön suostunut.

Pari päivää aikaisemmin oli sisäministeri toimittanut hänen luettavakseen ruhtinas Trubetskoin kirjeen, jossa tämä otti vastatakseen kunnallishallitusten keisarille lähettämästä kirjelmästä. Siinä puhuttiin anarkiasta ja kumouksesta, ja eräät sanontatavat tuntuivat melkein varoituksilta, joille Port Arthurin joutuminen vihollisille antoi merkillisesti uhkaavan taustan. —

Keisari meni tapaamaan Aleksandra Feodorovnaa.

Tämä oli juuri tullut kappelista ja kohta rientänyt perintöruhtinaan makuusuojaan.

Lapsen syntymällä ei ollut keisarinnan mielentilaan sitä vaikutusta kuin oli toivottu. Lyhyttä riemunpuuskaa oli seurannut kylmä harkinta.

Valtaistuimen perijä oli kyllä saatu, mutta valtakunta horjui. Olikohan Sarovin pyhä Serafin kyllin voimakas ohjaamaan kansojen kohtaloita?

Ääneti ja suruisena istui keisarinna pikku Aleksein vuoteen ääressä.

Tulisiko tuosta se väkevä, jota valtakunta tarvitsi? Se mahtava, josta Elisabet oli puhunut?

Hän hytisteli ja silmäili punaisiin liekkeihin, jotka nuoleksivat tulisijan marmoria. Äidit eivät kykene lapsiaan suojelemaan. He voivat vain rukoilla — rukoilla — —

Silloin astui keisari huoneeseen. Hänen ryhdistään arvasi keisarinna hänen olevan väsyksissä ja tarvitsevan lohdutusta ja hymyä. Ja Aleksandra Feodorovna pakottikin itsensä menemään iloisen näköisenä häntä vastaan.

Keisari heittäytyi raskaasti nojatuoliin istumaan.

"He eivät ole tyytyväisiä. Vaativat vaatimistaan. Mitä olisi tehtävä, että saisi heidän suunsa tukkoon?"

Tässä hän käytti samoja sanoja, jotka yliprokuraattori oli joku päivä takaperin lausunut ministerineuvoston istunnossa Tsarskoje Selossa.

Aleksandra Feodorovna tuijotti lattiaan.

"Lisää myönnytyksiä", sanoi hän hitaasti.

"Jos myönnän lisää, jäisi keisarin vallasta vain varjo jäljelle. Emmehän saa vapaaehtoisesti luopua oikeuksistamme, Aleksandra."

Huoaten katsahti keisarinna uinuvaan lapseen.

"Otatko heidät vastaan?"

"Otan — olen luvannut."

Keisarinna kohotti päätään ja kysyi kiireesti, samalla kun pelon ilme liukui hänen hienojen, hermostuneiden kasvojensa yli:

"Ja aiotko selitellä heille perusteitasi?"

"Aion puhua heille niinkuin isä puhuu lapsilleen. Tahdon sanoa heille, että olisi syntistä nurista Jumalan säätämää hallitusjärjestelmää vastaan. Että Jumalan käsi kostaisi joka rikkomuksen hänen lakiansa vastaan —"

"Mutta eiväthän he usko Jumalaan!"

Keisarinna kohautti hartioitaan ja tuijotti lohduttomana tyhjyyteen.

"Entä Witte?" kysyi hän viimein.

Keisarin otsa meni ryppyyn.

"Mahdollisesti hän tajuaa ajan vaatimukset paremmin kuin me kaikki muut. Mutta hän on epäuskoinen kettu, joka on tottunut kulkemaan omia polkujaan."

Omiako polkujaan? Eikö päinvastoin hänen tiensä ollut juuri se, joka vei alas kansanjoukkojen leveään virtaan? Se tie, jota keisari oli estetty kulkemasta?

Aleksandra Feodorovna suoristautui tuolillaan. Hänen sormensa vavahtelivat.

Keisarin täytyi jäädä yksin, niinkuin Jumala ja pyhä kirkko olivat tahtoneet. Mutta yksinäiset ovat voimattomia.

Lähetystöön, jonka piti tulla Talvipalatsin edustalle, kuului noin sata tuhatta lakossa olevaa työläistä, joita nälkä ja äärimmäinen kurjuus pakotti tähän viimeiseen epätoivoiseen yritykseen. Heidän johtajansa, pappi Gapon, oli luopio, entinen kumousmies ja poliisiurkkija, eikä kukaan varmasti tiennyt, kenen asioita hän oikeastaan ajoi.

Aika oli onnettomasti valittu. Loppiaisena oli eräiden kaartinupseerien "varomattomuuden" vuoksi ammuttu muutamia shrapnelleja keisarilliseen paviljonkiin, eikä kiihtymys sen johdosta ollut vieläkään asettunut hovipiireissä. Ja lisäksi oli epäluulo lakkoilevia työmieslaumoja kohtaan saanut yllykettä kaduilla sattuneista pikku kahakoista.

Tsaarin kansa, joka mieli astua hänen eteensä lausumaan miljoonien toivomuksia, sai sellaisen vastaanoton kuin rikollisparvi.

Suuriruhtinas Wladimir oli ennakolta aavistanut mellakoita ja mielenosoituksia ja ryhtynyt, laajoihin toimenpiteisiin. Kasarmeissa oli koolla viisikymmentätuhatta miestä sotaväkeä; toisia joukkoja oli ministeriöissä ja yleisissä rakennuksissa, ja monien talojen pihoilla oli myös sotaväkeä valmiina hyökkäämään millä hetkellä hyvänsä.

Mutta hallitsijansa lupaukseen luottava kansa ei välittänyt vaarasta.

Kantaen tsaarin ja pyhimysten kuvia keskellään ja laulaen hurskaita virsiä aaltoili sadan tuhannen työläisen lauma kulkueeksi järjestyneenä Talvipalatsia kohti. Troitski-torilla oli heitä vastassa tsaarin pataljoonia. Kasakkain piiskat haihduttivat heti vapauden haaveet, ja keisarillisen vartion luodit vinkuivat keisarin alamaisten seassa.

Lumi värjäytyi punaiseksi Troitski-torilla. Kansanjoukko hajaantui, pakeni, haki suojaa sitä tsaaria vastaan, jolta oli tultu apua anomaan. Tukahdutettu vimmanhuuto kiristi työläisten kurkkuja.

Eräästä Talvipalatsin akkunasta tarkasteli Wladimir Aleksandrovitsh kylmäverisesti näitä hävityksen merkkejä. Valta sille, joka osasi valtaa käyttää! Julma voitonriemu kiilui hänen kylmissä silmissään. Parrakkaan suun ympärillä leikki hymy.

Mutta keisari oli paennut Tsarskoje Seloon, oli siellä polvillaan kappelissa ja rukoili — — Rukoili kaikkea hyvää alamaisilleen, onnettomalle, harhaan johdetulle kansalle, sill'aikaa kun hänen pääkaupunkiosa kaduilla virui pari tuhatta ruumista.

Se anomus, jonka lakkolaiset olivat aikoneet jättää herralleen ja keisarilleen, kuului seuraavasti:

"— — Me olemme kurjia ja solvattuja orjia, joita mielivalta sortaa. Kun kärsivällisyyden raja oli saavutettu, lakkasimme työstä. Meillä ei ole ihmisoikeuksia; Sinun virkamiestesi kautta olemme orjiksi joutuneet. Virkasääty on rosvoja ja valtion rahojen varkaita. Kansalta on riistetty kaikki mahdollisuus lausua julki toiveensa ja vaatimuksensa ja ottaa osaa verojen ja valtionmenojen määräämiseen. Kaikki tämä on ristiriidassa inhimillisen ja jumalallisen oikeuden kanssa. Mieluummin kuolemme kuin enää elämme sellaisissa oloissa.

Keisari, auta kansaasi! Hävitä väliseinä Itsesi ja kansan väliltä! Hallitkoon kansa yhdessä Sinun kanssasi. Meidän suustamme ei puhu julkeus, vaan halu pelastua sietämättömästä olotilasta. Kansanedustus on välttämätön; kansan itsensä on päästävä hallituksesta osalliseksi. Tämä on tärkein pyyntömme; mutta meillä on muutakin pyydettävää. — —

Käske täyttämään pyyntömme; silloin teet Venäjän onnelliseksi, mutta muussa tapauksessa sorrumme. Meillä on vain kaksi tietä: vapaus ja onni tai hauta. Mielellämme uhraamme henkemme Venäjän hyväksi." —

Tämä anomuskirjelmä tuhottiin, sen riekaleet hajoitettiin kaikkiin ilmansuuntiin. Eikä keisari saanut sitä nähdäkseenkään.

Sill aikaa kun hän Tsarskoje Selossa haki turvaa Trepovin vartiojoukon suojaamana, vei kuolettavasti haavoittunut kansa vaatimuksensa takaisin koteihinsa sydän täynnä jäytävää katkeruutta Romanoveja vastaan.

Gapon, pettynyt ja hyljeksien kohdeltu, osoitti Pietarin työväestölle avoimen kirjeen.

"Veljet! Eilispäivästä asti ei meillä ole enää keisaria. Viattomien veri erottaa hänet kansasta. Alkakoon nyt kansannousu vapauden puolesta!"

Pessimistit, jotka olivat ennustaneet työväestön tekevän uuden retken Tsarskoje Seloon, saivat huomata erehtyneensä. Kellään ei ollut halua panna henkeään toistamiseen alttiiksi kasakkain kivääreille.

Keisari oli väärin arvostellut ajan vaatimuksia. Nämä tallaisivat hänet kyllä allensa. — Mietittiin ja odotettiin. —

* * * * *

Tsarskoje Selossa sataa lunta. Pari tarhurin apulaisiksi puettua miestä on lunta luomassa. Ne ovat Trepovin väkeä. Ohrana-miehiä, joiden tehtävänä on vainuta rikollisia hankkeita tsaarin pyhää persoonaa vastaan, siepata kiinni murhanyrittäjät, joiden ehkä onnistuisi läpäistä palkattujen vartijain viisinkertainen muuri. —

Talven lohduton apeus. Puisto äänetönnä, lumen vallassa, kuolleena. Ei lasten naurua, ei honottavia muistutuksia englannin kielellä.

Pikku suuriruhtinatarten on pakko pysyä kotosalla. Eräs englantilaisista lapsentytöistä on erotettu ja vakoojaksi epäiltynä toimitettu maasta pois.

Keisarinna kuuluu yöt päivät itse vartioivan pikku perintöruhtinaan unta. —

Vasiliostrovin kaupunginosassa taistellaan yhä vielä katusulkujen turvissa. Sevastopolissa panevat mellakoivat merisotilaat toimeen murhapolttoja. Venäjän Puolassa riehuu kapinahenki sortovaltaa vastaan. Ja sotanäyttämöllä etenee keltainen vihollinen voitollisesti.

Puuttuu mies. Se ainoa, joka oli kyennyt kokoomaan kaikki ristiriitaiset langat jäntevään, häikäilemättömään kouraansa. — Besobrasov!

Viisaasti harkiten hän oli liittynyt suuriruhtinaiden puolueeseen, kun hänen etunsa niin vaati. Mutta hänen liittolaisensa eivät pysyneet uskollisina.

Kun vihdoin ei enää voitu ylläpitää yhä toistettua juttua venäläisten sotavoitoista, oli Sergei Aleksandrovitsh ottanut paljastaakseen keisarille koko asian. Näyttänyt, millä korteilla Besobrasov pelasi.

Valtioneuvosto sai oppia, ettei ollut siihen saakka osannut, arvioida, kuinka armottoman tylyksi tuo heikkotahtoinen hallitsija voi joskus yltyä.

Besobrasov syöstiin heti. Turhaan hän koki tarrautua rouva von Vyrubovaan. Hän oli liian varhain riisunut naamionsa, niin että Annushkassa oli nyt vain pettyneen naisen vihaa.

Hän katosi, upposi — tullen joskus näkyviin kumouksellisten miesten ja irstaiden naikkosten parissa, joille hänen sopi tehdä joitakin palveluksia ilmoittamalla hovin salaisuuksia. Pyörre oli tarttunut häneen ja veti häntä yhä syvemmälle. —

Mutta keisari tunsi apein mielin, että hänen jälkeensä oli jäänyt aukko, kävi entistä umpimielisemmäksi ja alkoi vihata ihmisiä. Hän jätti Aleksanterinpalatsin viralliset huoneet ja vetäytyi sen sisäosiin. —

* * * * *

Pietariin oli puhelin- ja lennätinyhteys katkaistu. Junia ei sinne myöskään enää kulkenut. Ainoastaan suuriruhtinasten autot rutistivat maanteiden lunta. —

Tsarskoje Selossa pidettiin perheneuvottelu. Kun Wladimir hartaasti kehoitti tsaaria pakenemaan ulkomaille, sai hän välttelevän vastauksen. Avuttomina ja rehellisinä tuijottivat keisarin suuret silmät.

Mitä häneltä tahdottiin? Tämä kapina — oliko se muuta kuin eräiden mellastajain toimeenpanemia rettelöltä?

Tsarskoje Selo oli kyllä turvallinen paikka. Vartijoita oli lisätty kaksin verroin. Verinen Trepov oli nimitetty kenraalikuvernööriksi ja annettu hänelle rajaton toimivalta. Tarvittiinko vielä jotakin kapinoitsijain masentamiseksi?

"Hän pelkää, että hänet pakotetaan luopumaan kruunusta", kuiskasi Sergei Aleksandrovitsh. "Hän on ulkokullattu."

"Narri!"

"No no, ei sentään niin narrimainen!"

Suuriruhtinas nauroi. Hän ajatteli, kuinka innokkaasti Maria Feodorovna Hatshinasta käsin seurasi kumouksellisten kaikkia puuhia. Luuliko hän ehkä oman aikansa jo olevan tulossa? —

Seuraavana aamuna lähti Leuchtenbergin herttua Tsarskoje Seloon esittääkseen keisarille kahden kesken totuudenmukaisen kertomuksen siitä, mitä Pietarissa oikeastaan oli tapahtunut.

Nikolai otti hänet vastaan työhuoneessaan ja jutteli tyynesti ja kylmäkiskoisesti, ikäänkuin olisi puhe kumouksellisten ainesten vähäpätöisestä kepposesta. Kun herttua ilmeisesti korostetussa tarkoituksessa mainitsi hänelle uhrien todellisen luvun, kalpeni keisari, puristi huulensa yhteen ja alkoi levottomasti kävellä edestakaisin. Sitten oli keskustelu hyvin harvasanaista.

Illalla käskettiin Trepovin saapua Tsarskoje Seloon.

Hän tuli sen näköisenä kuin ainakin monipuuhainen diktaattori. Keisari teki kysymyksiä, joihin oli hankala vastata, mutta Trepov piti kuitenkin viisaimpana pysyä totuudessa.

Tässä ei ollut puhe vain kapinasta — ei, vaan oikein vallankumouksesta! Vielä oli keinoja sen hillitsemiseksi.

"Verisiäkö?" tutki keisari.

Kenraalikuvernööri kohautti leveitä hartioitaan.

"Tehokkaita, luullakseni. Taistelussa ei kukaan välitä siitä, haavoittuuko vastustaja kuolettavasti."

Keisari oli hetken aikaa vaiti.

"Pitäisi kuitenkin löytää jokin mahdollisuus käyttää vain lievimpiä keinoja", sanoi hän sitten.

"Minun täytyy huomauttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että sillä, joka on vastuussa, täytyy joka tapauksessa myös olla keinot."

Trepovin äänessä oli tuima, kimeä kaiku, joka ilmaisi hänen ärtyneen.