Part 4

Aleksandra Feodorovna kuunteli valveilla Tsarskoje Selon leutoina kesäöinä. Tuuli humisi puissa. Leukoijat ja myöhäiset, sinipunervat akaasiat levittivät suloisenraskasta tuoksuaan. Mereltä päin henki viileästi, suhisi kuin valkohohtoisten joutsenten hiljainen, melankolinen, häipyvä souto... Suuren Katarinan veneet uivat kuin kultaiset silmät surullisessa yössä.

Toisinaan kuului lapsenitkua...

Keisarinna nousi vuoteestaan, riensi viereiseen huoneeseen, kumartui pitsiverhoisen, pienen vuoteen yli... Vieressä kuului englantilaisen hoitajattaren syvä hengitys.

Vilusta väristen Aleksandra Feodorovna putkahti takaisin vuoteeseensa. Englannitar oli uskollinen, mutta itsekäs. Yhtä kylmää, persoonatonta, kuin hänen ulkomuotonsa, oli hänen uskollisuutensa. Toisin kuin venakkojen...

Aleksandra Feodorovna ei milloinkaan ollut tarkemmin ajatellut, miksi hän ei luottanut tähän kansaan. Ehkä hän teki väärin. Mutta se oli kuin vaistomainen aavistus, joka sai hänen rintansa puristumaan kokoon.

Tietenkin oli poikkeuksia... Vyrubova... Freedericks... Witte...

Aleksandra Feodorovna säikähti muistaessaan tämän nimen. Witte?

Kylmä ja persoonaton oli hänkin, mutta hänen silmissään välähteli itä-aasialaisen oveluutta... Hänen luokseen oli Witte tullut, tarjonnut hänelle liittoa...

Eikö tässä hovissa täytynytkin yhtyä salaliittoon, puolustautuakseen salaliittolaisilta?

Silloin hän oli hylännyt ministerin tarjouksen. Nyt...?

Pettymyksen piirre ilmestyi hänen kapean, hienomuotoisen suunsa ympärille, joka värähteli katkerasti.

* * * * *

Palvelustuntien aikana keisarinnan huoneissa oli Annushka Vyrubova miettiväinen ja hajamielinen. Hänen silmiään ympäröivät tummat varjot; hänen käyntinsä, joka oli ollut kevyt ja liitelevä, muuttui raskaaksi ja laahustavaksi.

Eräänä päivänä istuessaan hurskaine käsitöineen vastapäätä nuorta keisarinnaa, hän osasi johtaa puheen rahaministeriin.

"Hän laskee Venäjästä sen veren, jonka on johdettava raihnaaseen ruumiiseen uusia, hedelmällisiä aineksia", sanoi hän hiljaisella, valittavalla äänellään.

Aleksandra Feodorovna kohotti katseensa.

"Kuka niin sanoo?" kysyi hän nopeasti ja hiukan kiivaasti.

"Jokainen, joka rakastaa isänmaataan."

Aleksandra Feodorovna huojutti miettiväisenä hienoa päätään.

"Herra von Wittellä on paljon vastustajia hovissa", sanoi hän varovaisesti.

"Hänellä voisi olla ystäviä, teidän majesteettinne..."

Keisarinnan huulilla vilahti hymy. Eikö herra von Witteä tehnyt arvokkaaksi juuri se, että hän oli yksin?... Hänen lahjomattomuutensa?

"En ymmärrä mitään itäaasialaisesta politiikasta, rouva von Vyrubova. Enkä yleensä politiikasta."

Vyrubova hymyili, niinikään.

"Teidän majesteettinne on liian vaatimaton."

Hän sanoi sen aivan viattomasti. Ja kuitenkin tuntui Aleksandra Feodorovnasta siltä, että sanojen takana piili jokin peitetty tarkoitus.

Vastentahtoinen puna hipaisi hänen kasvojaan... Joutuen hetkeksi hämilleen hän tarttui uudelleen keskustelun aikaisempaan käänteeseen.

"Hänellä on paljon vastustajia siksi, ettei hänellä ole sitä ainoata, joka olisi kyllin suuri taistelemaan julkisin asein."

Annushka hymyili salaperäisesti. Hänen odottamansa hetki oli tullut. Vapisevin huulin hän lausui nimen.

"Besobrasov, teidän majesteettinne..."

Besobrasov?

Aleksandra Feodorovna mietti. Hän muisti hämärästi kerran kuulleensa sen nimen.

Se nimi oli kuin tuhannet muut, jotka olivat lipuneet hänen korviensa ohi jättämättä mitään muistoa jälkeensä Varmaankaan ei kukaan keisarin lähemmästä ympäristöstä.

Jonkun verran uteliaana hän tiedusteli palatsinaiseltaan, ja tämä kertoi mitä tiesi.

Ratsumestari Besobrasov oli ollut upseeri ja tehnyt "pyhän liigan" [salainen järjestö, joka valvoi keisarin persoonallista turvallisuutta] perustajana itsensä Aleksanteri III:lle välttämättömäksi. Kun pyhä liiga Aleksanterin kuoltua hajoitettiin, oli Besobrasov hävinnyt hovista ja kadonnut hämärään. Kukaan ei ollut senjälkeen kuullut hänestä mitään.

Viimeiset sanat Vyrubova lausui tukahtuneella äänellä ja huomattavasti vitkastellen. Kertojan kalpeat kasvot olivat peittyneet hehkuvaan punaan.

Aleksandra Feodorovna ei sitä huomannut... Hän veti miettiväisenä punaisen silkkilangan raskaan messupukukankaan läpi.

— — — Syksy oli jo asettunut majailemaan Tsarskoje Selon puistoon. Pronssinvärisissä lehviköissä rapisi; kirkkaankeltaiset vaahteranlehdet uiskentelivat joutsenlammen tummalla pinnalla kuin myöhästyneiden auringonsäteiden maalailemat valotäplät. Harmaiden hiekkakivimaljakoiden ympärillä leikitteli pilvisen päivän väsynyt valaistus. —

Rouva Vyrubova odotti pienen kiinalaisen temppelin takana. Tummasta vaipasta, joka verhosi hänet kiireestä kantapäihin, hänen kasvonsa erottuivat entistä kalpeampina, hiuksensa entistä hohtavampina. Hänen silmänsä, jotka huolekkain ilmein tähystelivät etäistä, hiukan metsistynyttä puistopolkua, näyttivät vaihtelevassa valaistuksessa tavattoman suurilta ja tummilta.

Kuullessaan askelten ääntä hän kääntyi nopeasti poispäin ja katseli keltaista lehteä, joka oli pudonnut hänen viereensä erään vertauskuvallisen veistokuvan jalustalle.

Vasta kuullessaan erään äänen kutsuvan hän kääntyi ympäri.

"Rakas ystävä", sanoi mies hänen takanaan. "Kirjelippunne saapui minulle tunti sitten. Jos siitä huolimatta olen myöhästynyt..."

Vyrubova teki torjuvan kädenliikkeen. Hänen suunsa ympärillä väreili hymy, kun hän hartaasti katseli miehen kasvoja.

Nuo kasvot olivat rohkeat ja jalopiirteiset ja saattoivat käydä naisille vaarallisiksi, vaikka mies olikin jo sivuuttanut kypsimmän ikänsä. Hänen harmaa tukkansa oli otsan yläpuolelta hiukan harventunut, mutta tiheni sitten nuorekkaan uhkeaksi, peittäen hänen merkillisesti muodostuneen päänsä kuin linnun talvinen höyhenpuku.

Merkilliset olivat silmätkin. Harmaina ja epämääräisinä ne katselivat rehottavien kulmakarvojen alta, muistuttaen ilmeettömyydellään sumun verhoaman sisäjärven harsopeitteistä pintaa.

Aika ajoin ne välähtivät — — säkenöivät kuin loihtien hetken ajan — ja senjälkeen näytti niiden sammunut harmaus vieläkin kolkommalta ja epätodellisemmalta.

Tämä mies asteli ryhdikkäästi, sotilasmaisesti, sirovartaloisen naisen rinnalla.

"Oletteko toiminut hyväkseni, rouva von Vyrubova?"

Tämä nyökkäsi, katsahtaen häneen epävarmasti.

"Ja korkea suosijani... keisarinna Aleksandra Feodorovna?"...

"Mainitsin nimenne, kerroin hänelle tarinanne."

Besobrasov hymyili. Annushkan epäröivä ääni teki hänet varmaksi asiastaan.

"Olette ollut älykäs ja varovainen, Annushka."

Vyrubova hätkähti ja astui askelen taaksepäin, kun Besobrasov aikoi tarttua hänen käteensä. Mutta kohta senjälkeen hän antoi kätensä, joka oli kalpea ja kylmä. Miehen harmaiden silmien epämääräinen ilme teki hänet tahdottomaksi.

He astelivat ääneti rinnakkain.

Puisto oli täällä aivan yksinäinen... Sisäpolkujen muodostama haaveellinen kiemuraverkko ei ulottunut tänne saakka. He kulkivat harvalehväisten pensaiden ohi jotka riiputtivat luurankosormissaan punaisia ja keltaisia repaleita. Maatuvat lehdet tuoksuivat. —

Vyrubova ajatteli, että Besobrasovin oli täytynyt päästä puistoon jollakin eriskummaisella tavalla.

Vahteja oli pari kuukautta sitten lisätty. Se sai ajattelemaan, että keisari oli paljastetun hovisalaliiton jälkeen kadottanut ensimmäisten hallitusvuosiensa suuren huolettomuuden.

"Minun tieni ovat erilaiset kuin muiden", sanoi Besobrasov samassa silmänräpäyksessä.

Annushka säikähti. — Tuo mies arvasi hänen ajatuksensa, näki hänen sielunsa sisimpään, ikäänkuin se olisi ollut kristallia... Mahdotonta oli vastustaa hänen demoonista voimaansa.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka...!"

Hymyilikö hän? — Hänen suupielensä vavahtelivat. Julmuus ja himokkuus värähtelivät hänen teräväpiirteisissä sieraimissaan. Hämärä katse hiveli hänen nuoren seuralaisensa hempeitä kasvoja.

"Älkää pelätkö mitään, Annushka! Tahdon teidän parastanne. Keisarihuoneen parasta..."

"Keisarillinen huone on suuri", vastasi nainen, koettaen päästä tasapainoon. Hänen äänensä oli soinnuton ja omituisen säröinen. "Monenlaisia puolueita majailee palatsissa..."

Besobrasov oli vaiti hetkisen.

"Sanotaan hänen olleen kyllin älykkään katkaistakseen vihollistensa myrkkynuolen kärjen", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen. "Murhata salaa jalomielisyytensä avulla —"

Hän hymyili taas.

"Se on viimeisen Romanovin arvoista."

Nämä sanat häipyivät epäselvään mutinaan.

Rouva Vyrubova kohotti säikähtyen katseensa.

"Mitä sanotte, ratsumestari Besobrasov?"

"Luotatteko minuun?" kysyi hän vastaamatta.

Besobrasovin katse tunkeutui Vyrubovan silmiin, tämän etsiessä sanoja vastatakseen. Tuon katseen magneettinen voima oli vastustamaton. Se oli kuin harmaata hämäränhohtavaa rautaa, joka kahlehtii jäsenet ja vangitsee tahdon.

Annushka painoi päänsä alas ja puristi huulensa yhteen...

Besobrasov näytti pitävän sitä myöntämisen merkkinä.

"Puhuiko keisarinna Wittestä?"

"Vähän."

"Pobjedonostsevista?"

"Pobjedonostsev on hänen majesteetilleen epämieluinen."

Besobrasov painoi kalpeat, suonikkaat kämmenensä vastakkain. Hän näytti punnitsevan asioita.

"Entä... pyhä miehemme?"

Annushkan suuriin silmiin tuli avuton ilme.

"Sitä en tiedä."

"Käykö keisarinna kappelissa?"

"Kolmasti päivässä."

"Onko hän kiihtynyt palatessaan sieltä?"

"Toisinaan hän itkee. Siksi arvelen, että isä Joann on selittänyt, ettei hän ole synnyttävä kruununperijää..."

Vyrubovan pehmeässä äänessä oli sellainen yksitoikkoinen sävy, jolla spiritistisillä medioilla on tapana puhua tämän maailman olentojen kanssa.

Hänet valtasi äkkiä omituinen uneliaisuus. Toisen teräksenharmaiden silmien magneettinen voima teki hänet väsyneeksi... väsyneeksi...

Besobrasov oli tarttunut hänen molempiin käsiinsä ja toisti äskeisen kysymyksensä.

"Luotatko minuun?"...

Tällä kertaa seurasi vastaus. Ikäänkuin kaukaa etäisyydestä...

"Luotan sinuun."

"Tahdotko auttaa minua?"

Puhuteltu katsoi häneen... jäykästi tuijottaen, ikäänkuin ei olisi ymmärtänyt.

Besobrasov mutisi.

"Tahdon vain parasta... hänelle. Kaikille..."

Annushka hengähti syvään.

"Tahdon auttaa sinua."

Besobrasov kumartui hänen puoleensa. Hänen äänensä, joka oli kuin näkymättömien soittimien hyminää, aleni kuiskaukseksi.

"Mitä keisarinna ajattelee Koreasta?" Vyrubova pudisti päätään.

"Ei mitään, ratsumestari!"

Besobrasov näytti pettyneeltä. Hän kohautti alakuloisesti olkapäitään.

"Maria Feodorovna suosii suuriruhtinaspuoluetta..."

"Maria Feodorovna on kunnianhimoinen", sanoi Annushka.

Hän kuunteli, kuuluiko mitään puistosta... Siellä oli aivan hiljaista. Suurelta suihkukaivolta päin kuului pisaroiden ropinaa hiekkakäytävälle, ikäänkuin sillä olisi asteltu... Puoleksi lehdettömät hopeapoppelit työnsivät vaaleakuoriset, haljenneet runkonsa melkein tielle saakka. Puiden huippujen yllä kuului petolinnun kirkuva ääni.

Besobrasovin värähtelevä ääni kuiski:

"Kansamme tulevaisuus on idässä, Annushka. Samoin keisarinkin tulevaisuus. Hän aavistaa sen hämärästi, mutta pelkää ratkaisua. Hän ei voi irroittautua tuosta Wittestä, koska pelkää tyhjyyttä ympäristössään. Hän on päättämätön ja pelokas kuin poika, joka katselee häkissä olevaa petoeläintä ja tuntee pintaansa karmivan. Hänelle täytyy opettaa päättäväisyyttä. Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka..."

Annushka nyökäytti päätään hänen sanoilleen, silti täysin ymmärtämättä. Hän oli väsynyt... Ja Besobrasov piteli yhä hänen käsiään, joissa kulki näkymätön, salaperäinen virta.

"Hän tulee sitä tarvitsemaan, Annushka... Elämme merkillistä aikaa. Uutta on syntyvä, se pyrkii päivänvaloon. Aleksanteri III:lla oli pyhä liiga ja kolmas osasto rikkaruohojen kitkemiseksi. Niiden täytyi kuolla hänen kanssaan. Nikolai luottaa kansaansa..."

Hän nauroi lyhyesti ja käheästi. Hänen äänensä värähtely haipui pois; vihan salama välähti hänen silmiensä harmaasta tyhjyydestä.

Nainen kohotti säikähtäen katseensa. Silloin välähdys katosi... Besobrasov silitti hänen hartioitaan, hymyili voitonvarmaa, nautinnollista hymyä...

"Hän luottaa kansaansa ja antaa lupauksia, joita hänen kerran on hankala täyttää. Tahtoo esiintyä vapauttaja-tsaarina ja unohtaa ajan, joka jatkaa kulkuaan jättäen meidät kaikki jälkeensä. Mikä Aleksanterin aikoina voi olla lahja, on meidän päivinämme ajan vaatimus... Mutta todellisuudessa Nikolai ajattelee tuota lahjaa yhtä vähän kuin sitä, että astuisi alas valtaistuimeltaan ja tuntemattomana sekaantuisi ihmisjoukkoon Nevski-prospektilla. Hän ei suinkaan ole se narri, jona monet häntä pitävät..."

Hänen sormensa tunsivat Vyrubovan hartiain vavahtelevan.

"Hän heittää nälkäiselle koiralaumalle lihapalan, Annushka... Mutta hänessä ei ole miestä pitämään villiytyneitä petoja loitolla itsestään. Hän toimii unelmissaan ja unelmoi silloin, kun toiminnan aika on käsissä. Hän on kukistuva, ellei hän saa auttajia..."

Vyrubova koetti päästä hänen käsiensä rautaisesta puristuksesta.

"Ja sinä... kysyi hän miltei kuulumattomasti, pidätellen hengitystään kiihtymyksestä.

"Minä aion olla hänen auttajansa, Annushka... Oh, sinä olet narrimainen!"...

Hän puristi hampaansa yhteen, niin että ne nirskuivat... ojensi kätensä... Pakotti naisen astu maan pitkin tiheätä, kuihtuneiden lehtien muodostamaa, oranssinvärisen lehvikön reunustamaa käytävää, joka johti vaiteliaaseen, valkoiseen marmoritemppeliin...

* * * * *

Seuraavana päivänä hän kävi herra von Witten luona vierailulla.

Rahaministeri otti hänet vastaan kylmästi ja pidättyvästi... Hän tunsi Besobrasovin keisarivainajan ajoilta ja oli kyllin epäluuloinen muistaakseen tämän usein äkillisesti ja hillittömästi leimahtelevat vihamielisyydenpuuskat. Miehen ulkonainen olemus sai hänet sensijaan hiukan suopeammaksi. Siitä puuttui hienostuneisuus, ja se oli puutteellinen, ilmaisten kaikessa entisen upseerin niukkaa varallisuutta.

Witte muisteli kulkupuheita, jotka kuvasivat Besobrasovia intohimoiseksi peluriksi ja panivat ajattelemaan vääriä kortteja. Toiset olivat puhuneet rohkeista ja satumaisista keinotteluista Itä-Aasiassa...

Kylliksi syytä varovaisuuteen tätä miestä kohtaan.

Herra von Witte ei päässyt selville Besobrasovin käynnin syistä. Välinpitämättömästi, seurahaastelijan jokapäiväisellä tottuneisuudella ratsumestari siirtyi keskusteluaiheesta toiseen.

Toisinaan Wittestä näytti, kuin olisi joku levottomasti tunnusteleva valojuova silloin tällöin hipaissut itä-aasialaista politiikkaa. Kosketeltiin Mandshurian kysymystä, hymyiltiin japanilaisten herttaiselle, Koreaan päin vilkuilevalle mustasukkaisuudelle. Mainittiin Li-Hung-Tshangin nimi... Kaikki aivan viattomasti... ilman salatarkoituksia... välinpitämättömästi...

Jättäessään hyvästi Besobrasov hymyili.

"Minulle tuotti suurta huvia saada kuulla teidän ylhäisyytenne ajatus... Meidän rikkinäisenä aikanamme kuulee niin monenlaisia mielipiteitä. Sanotaanpa itse hovipiireissäkin tapahtuvan puolueryhmittelyjä..."

"Minun mielipiteeni on miehen, jonka ainoa kunnianhimo on saada palvella isänmaataan..."

Tuo kuului jäykältä, mahtipontiselta ja senvuoksi ehkä vähän vakuuttavalta.

Besobrasov hymyili yhä.

"Koko Venäjänmaassa ei ole ainoatakaan, joka rohkenisi epäillä teidän ylhäisyytenne suoramielisyyttä. Ei missään ulkomailla ketään, joka uskaltaisi tahrata suunnitelmaamme maailmanrauhaksi, epäilemällä sen vilpittömyyttä."

Hänen äänensävynsä oli moitteeton, kunnioittava ja suora. Mutta ministeri tunsi hänen sanoissaan piilevän ivan läimäyttävän itseään vasten kasvoja narrintiu'uillaan.

Hän kumarsi ääneti, vastaamatta. Hän tunsi, että muinainen vastustaja oli jälleen voimissaan, että kova, sotainen tahto nousi hänen omaansa vastaan...

Taistelu epätasaisin asein. Ja keisari? — Hän kohautti olkapäitään.

Keisari oli oppinut paljon, paitsi yhtä: erottamaan oikeaa väärästä... Keisari herätti toiveita ja petti ne jälleen. Puhui rauhasta ja juoksi mystillisten veijarien jäljessä, kuullakseen esi-isäinsä henkiä puhuteltavan.

Witte hymyili ylenkatseellisesti. Hän oli väsynyt, väsynyt ja uupunut. Valtakunnan eteläosissa oli puhjennut levottomuuksia. Työväki kapinoi... kaikista parannuksista huolimatta. — Ylioppilaiden keskuudessa rehoittivat Aleksanterinaikaiset kumoukselliset aatteet. — Liian paljon räjähdysaineita oli kasaantunut. — Yksi ainoakin kipinä...

Rahaministeri pudisti päätään. Kipinä voitiin sammuttaa. Täytyi sammuttaa... Hänen kasvonlihaksensa jännittyivät, kävivät koviksi ja päättäviksi.

Sammutettava Besobrasovista huolimatta... Besobrasovista huolimatta!

Hän kiskaisi kiivaasti auki työhuoneensa ikkunan ja hengitti Nevan kosteata ilmaa, joka levitti huoneeseen veden raikasta tuoksua.

* * * * *

Pietarin talvikauden hovijuhlissa nähtiin keisarinna Aleksandra Feodorovna kylmäkiskoisena ja luoksepääsemättömänä.

Hoikkana ja kylmänä hän suoritti kiertokäynnin Nikolainsalissa, tervehti, taivuttaen tuskin huomattavasti kapeaa päätään, ja teki kysymyksiä, joiden välinpitämätön sävy oli yhtä loukkaava kuin se laimeus, jolla hän näytti odottavan puhuttelemansa henkilön vastausta...

Hänen käyttäytymisensä pakotti vertaamaan häntä Maria Feodorovnaan. Tulos ei ollut suotuisa nuorelle keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna ei kyennyt esiintymään kyllin edukseen loistoasussa. Hän tunsi sen, tuli araksi ja epävarmaksi eikä voinut hillitä käsiensä hermostunutta liikehtimistä.

Koskaan hän ei kykenisi saavuttamaan Maria Feodorovnan käärmemäistä sulavuutta, hänen kiehtovaa hymyään, hänen kadehdittavaa muistiaan vieraiden ihmisten kohtalojen pienimpiinkin yksityiskohtiin nähden.

Ei koskaan... ei koskaan!

Nuo jättiläisjuhlasalin valkoisenhohtavat seinät koskivat silmiin, nuo hymyilevät huulet... eivätkö ne ilmaisseet salaisuuksia, jotka risteilivät ilmassa palatsin muurien ulkopuolella ja joista keisarinna ei tiennyt mitään?... Eikö kaikissa noissa uteliaissa katseissa, jotka häntä seurasivat ja koettivat päästä hänen ruumiinsa salaisuuden perille, eikö niissä ollut vahingoniloa?...

Keisarinna, joka ei kyennyt synnyttämään vallanperijää valtakunnalle! Äiti, jonka kiihkein kaipaus oli jäävä tyydyttämättä...

Ilkeä kuiskina kävi keisarin selän takana, pumpuliin käärittyjä ivanuolia tuntui sinkoavan noita väsyneitä parrakkaita kasvoja kohti, joiden suurissa silmissä oli alakuloinen ja hämärä katse...

Maria Feodorovna oli pahin kaikista... Hän ei voinut antaa vihatulle saksattarelle anteeksi vaikutusvaltansa menettämistä. Valtansa raunioilla hän koetti uudelleen elävöittää menneisyyttä, viekkaasti anastaa uudelleen käsiinsä sen, mitä oli menettänyt.

Talvipalatsin juhlissa hän oli todellinen keisarinna, hän se jakeli mainioita hymyilyjään, sirotteli suosion- ja armonosoituksia loistavaan joukkoon.

Aleksandra Feodorovna näytti hänen rinnallaan töykeältä ja ylpeältä. Katkera piirre, joka viimeisen suuriruhtinattaren syntymän jälkeen oli ilmestynyt hänen suupieliinsä, teki hänet vanhemman näköiseksi, kuin hän todellisuudessa oli. Hänen olemuksessaan alkoi näkyä piirteitä, jotka muistuttivat Elisabet Feodorovnaa. —

Sisarukset näkivät toisiaan harvoin. Suuriruhtinatar vietti huomaamatonta elämää Moskovassa, keräsi ympärilleen pappeja ja ihmeellisiä pyhiä miehiä valtakunnan kaikilta ääriltä ja itki yksinäisinä hetkinä omaa lapsettomuuttaan ja Sergei Aleksandrovitshin paheita.

Aleksandra, joka toisinaan tunsi kaipausta, huumasi sen suitsutuksella Tsarskoje Selon kappelissa ja mietiskeli merkillisiä ongelmia, joihin hän löysi ihmeellisen täydennyksen oikeauskoisen kirkon opissa.

Hänen oma elämänsä ilmestyi hänelle omituisena näkynä. Se oli kaksoiselämää. Hänen toinen minänsä erkani hänestä, kulki päivänpaisteessa, nauroi, oli iloinen ja katseli ihmettelevin silmin etäisyyteen yli päivänpaisteisten vuorien ja vihertävän virran...

Oli hetkiä, jolloin hän muisteli tätä selvästi, kiduttavan selvästi. —

Mutta se oli mennyttä, se ei enää ollut todellisuutta. Näytti vain viuhtovan hänelle kaukaa valkoisilla hunnuilla...

Isä Joann nimitti sitä synniksi. — Isä Joann puhui sovituksesta ja katumuksesta. — Isä Joann oli kuin kostava tuomari, joka taistelee syntiä vastaan vaimossa. — Vaikka tämä vaimo olikin keisarinna.

Tahi... kenties juuri siksi, että hän oli keisarinna?

Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli armoton. Hänen hymynsä oli petollinen... Nainen, joka oli polvillaan hänen edessään räiskyvien vahakynttilöiden himmeässä valossa, ei ollut osoittautunut tuon suuren armon arvoiseksi.

Oliko hän tehnyt syntiä?

Voi, isä Joann oli ankara... Uskovaisen yksityiset teot eivät tässä mitään vaikuttaneet. Henki se loisti sisästä ulospäin kuin kimmeltävä lampunvalo lasisen kristallin lävitse. Se teki ihmetöitä tahi saattoi raskaan vian päälleen...

Aleksandra Feodorovna värisi vilusta. Hän oli juuri tulossa suuren Katarinan kappelista ja tunsi syystuulen hyytävänä henkivän palatsin käytävissä. Hänen laihtuneilla kasvoillaan oli menneiden lapsivuoteiden ja sieluntaistelujen jälkiä.

Tumma, mauttomuuteen saakka koruton puku ei peittänyt eräänlaista kulmikkuutta hänen liikkeissään... Käsien hermostunut liikehtiminen oli käynyt alituiseksi.

"Pyydän kutsumaan kreivitär Mengdenin luokseni." Nuori kamarirouva joutui hämilleen. Kreivitär ei ollut lainkaan Tsarskoje Selossa. Hän oli saanut hänen majesteetiltaan lomaa. Hänen keisarillinen majesteettinsa oli viime aikoina ollut erittäin hajamielinen ja muistamaton...

Aleksandra Feodorovna teki hänelle ominaisen torjuvan kädenliikkeen.

"Hyvä on, Hauksbee!"

Hän oli jo jonkun ajan pitänyt itsellään ja lapsilla yksinomaan englantilaista palvelusväkeä. Hän piti anglosaksilaisesta kielestä, joka ei ollut saksaa eikä venättä ja oli vapautuksena slaavilaiskielen painostavasta pakkovallasta...

Hän astui huokaisten siniseen salonkiin. Kreivitär Mengdenin rauhallinen seura olisi tänään tehnyt hänelle hyvää. Hän tunsi tarvetta jutella yleisluontoisista asioista, joilla ei ollut mitään tekemistä päiväntapausten kanssa. Hänen mieleensä oli johtunut kaikenlaisia merkillisiä kysymyksiä Englannin historiasta.

Oli päiviä, joina hän hautautui miettimään menneiden aikojen ongelmia, unohtaakseen nykyisyyden, joka lipui hänen ohitseen äänettömänä, ehkei vähemmän vaikeana arvoituksena.

Sellaisina päivinä Annushka ei ollut mikään sopiva seuralainen. Mutta hänen läsnäolonsa oli silti miellyttävää. Tuntui hyvältä katsella hänen madonnankasvojensa lempeää soikiota, kuunnella tuota pehmyttä, valittavaa ääntä, joka osasi kertoa ihmeellisiä asioita ihmeellisellä äänensävyllä.

Rouva Vyrubovalla oli viime aikoina ollut monenlaisia mieltäkiihoittavia elämyksiä.

Siitä pitäen kun keisari oli toimittanut hoviin salaperäisen taikurin, Filipin, ei henkienmanaamisella Tsarskoje Selossa ollut loppua.

Mieletön spiritistinen taikuus rehotti palatsissa.

Herkkämielinen Annushka olisi varmaan nähnyt tuossa pikku ranskalaisessa yli-inhimillisellä voimalla varustetun pyhimyksen, ellei Besobrasovin kylmä epäileväisyys olisi häntä siitä varjellut. Säännöllisin väliajoin ratsumestari järjesti kohtauksiaan puistossa ja tahtoi tietoja palatsin tapahtumista.

Tapaukset olivat tosiaan seikkailunomaisia. — Suljetuissa istunnoissa keisari puhutti esi-isiensä henkiä, vapauttaja-tsaari puhui sointuvalla, miehekkäällä äänellä pojanpojalle, joka kuunteli kumartunein päin, ja Pietari III:n änkyttävä ääni ilmaisi vanhanaikaisin puheenparsin kaikki sen murhan yksityiskohdat, jonka uhriksi hän suuren Katariinan toimesta oli joutunut.

Pääsy oli sallittu harvoille uskotuille. Keisari istui poispäin kääntyneenä ja varjosti istunnon kestäessä kasvojaan käsillään. Keisarinna, joka otti osaa jokaiseen istuntoon, tarkkasi häntä, surullinen, jännittynyt piirre kasvoillaan, jotka sellaisina iltoina olivat silmiinpistävän kalpeat.

Hänen pukunsa oli tumma, ja koko hänen ulkonainen olemuksensa ilmaisi hänen koettavan johtaa läsnäolevien huomion pois itsestään. Ainoana koristeena hänellä oli helminauha, jonka ristiä hänen hermostuneesti liikehtivät kätensä pitelivät. Filipiä hän kohteli lyhytsanaisesti, miltei epäystävällisesti. —

Annushka kertoi näistä tapauksista laajasanaisesti, hiukan yksityiskohtaisesti, rakastetulleen.

Tämä työnsi jalallaan pari kellastunutta lehteä syrjään, jotka ikäänkuin kultaisina silkkivaatekappaleina viistivät tien poikki.

"Sanotaan, ettei hän rakasta puolisoaan", mutisi Besobrasov miettivästi.

Rouva Vyrubova pudisti päätään.

"Ei, ei rakasta... puolisoaan. Joka istunnon jälkeen hän menee kappeliin rukoilemaan. Häntä loukkaa se, että keisari viettää niin monia tunteja ranskalaisen seurassa."

"Onko hän puhunut siitä?"

"Keisarinna ei koskaan puhu tunteistaan. Mutta eilen hän itki tullessaan suuriruhtinattarien huoneesta. Minun täytyi jäädä hänen luokseen. Oli jo myöhäinen... Puhuimme isä Joannista ja heikkoudenpuuskista, joita hänelle muutamien viikkojen aikana usein on sattunut. Keisarinna vertasi häntä ja Pobjedonostsevia toisiinsa. — Pobjedonostsev on ihmeen vireä, eikö totta? Näen hänet toisinaan palatsissa..."

"Hän on intoilija", sanoi Besobrasov. "Aioit puhua ranskalaisesta, Annushka."

Vyrubova oli vaiti hetkisen. Miehen katseesta virtaavan pakon alaisena hän etsi muistikuvistaan.

"Eilisiltana keisarinna puhui Cagliostrosta. Kysyi minulta, mitä hänestä arvelin, oliko hän yli-ihminen vaiko petkuttaja, ja kuinka selittäisin hänen suunnattoman menestyksensä. — Minä vastasin, että selityksen hänen menestykseensä ehkä voi löytää ranskalaisten kansallisluonteesta. Hän hymyili, katsahti minuun omituisesti ja sanoi sitten miettivästi: Eikö ole merkillistä, että on ihmisiä, joiden mielestä sellaisten taikurien menestyksellä on yhteyttä myöhempien aikojen vakavien valtiollisten tapausten kanssa?"

Besobrasov suoristautui hätkähtäen. Hänen jäntevä vartalonsa oli hetken ajan jännittyneenä ja kokoon puristuneena kuin syöksyyn valmistautuvan eläimen notkea ruumis.

"Kuinka hän sellaista johtuu ajattelemaan?" kysyi hän nopeasti.

Annushka hymyili.

"Sattuma, rakkaani!... Hän tahtoi minua varoittaa... varmasti!... Hän on kenties liian varovainen, lausuakseen ajatuksensa suoraan."

Ratsumestari sai hitaasti takaisin entisen ryhtinsä.

"Tutkiiko keisarinna historiaa?"

"Silloin tällöin."

"Arvelin vain, ettei vallankumoushistoria liene omiansa huvittamaan ruhtinatarta."

"Se ei häntä lainkaan huvitakaan, rakkaani. Hän puhuu siitä kuin jostakin vieraasta. Hiljan, kun oli puhe Ranskasta, hän sanoi sivumennen: Onpa hullua, että kansojen kohtalo voi olla niin läheisesti sidottu niiden hallitsijain kohtaloon..."

"Minusta näyttää, kuin järjestys olisi ollut päinvastainen..."

Annushkan kasvot ilmaisivat lievää kummastusta.

"Sinä olet ihmeellinen...!"

Besobrasov nauroi.

"Joko olet lopettanut?"

"Niin luulen..."

"Ettekö puhuneet myös Maria Antoinettesta?"

Annushka alkoi vavista. Hänen katseensa näyttivät etsivän jotakin Besobrasovin piirteistä. Hän oli kovin kalpea.

"Kyllä, me puhuimme Maria Antoinettesta, sinä kaikkitietävä. Keisarinna huomautti joukkojen arvostelukyvyttömyydestä, niiden mielissä kun tuon onnettoman kuningattaren raskain rikos oli se, että hän oli ulkomaalainen... Sinä hymyilet?...

"En suinkaan, pikku Annushkani."

Omituisesti hämmentävällä keskustelutavallaan hän äkkiä siirtyi toiseen aiheeseen.

"Entä isä Joann?"

Nuoren naisen suupielet vavahtivat tuskallisesti.

"Hän itse sanoo päiviensä olevan luetut... Toissapäivänä, kun hän saarnasi keisarinnalle, hän vaivoin pysyi pystyssä. Aleksandra Feodorovna tarjosi hänelle tueksi käsivartensa. Hän hylkäsi avun..."

Annushkan ääni muuttui hiljaiseksi voihkaisuksi.

"Kadotamme pyhän miehen..."

Hänen kyynelöivät silmänsä katselivat hellästi ja suloisesti vaaleiden kultakutrien sädekehän keskeltä. Hän ei nähnyt Besobrasovin huulien ympärillä leikkivää ivaa. Hän katsoi kuin arka pikkulintu kaikkitietävän rohkeisiin piirteihin.

Iva hävisi. Himo heräsi. — Tsarskoje Selon naiset olivat ihania hupakkoja. — Isä Joann oli muokannut maaperän. Toiset tulisivat hänen jälkeensä. — Täytyi juoda, niin kauan kuin vielä tunsi juoman huulillaan. — Pikku temppeli odotti vaiteliaana lehdettömien puiden takana...

Aamuhämärissä hiipi Annushka raskain jäsenin takaisin linnaan. Hänen tukkansa riippui sumusta kosteana ja pörröisenä kylmällä otsalla. Suu hehkui punaisena kalpeissa kasvoissa. — Kastepisarat tipahtelivat surumielisesti pensaikoissa. — Hän paleli. — Katumuksen ajatuksia liikahteli hänen mielessään.

Oi, eihän siellä ollut käynyt hänen oma itsensä. Hän itse oli tahdoton, kuin kevyt pallo, joka nostetaan ilmaan ja viskataan loukkoon. Oli kuin olento, joka ei enää tunne mitään ajatuksia. Vain vaistoja...

Annushka huokasi. Hän kohotti kätensä, pyyhkäistäkseen suortuvat otsaltaan, ja tunsi kylmiä väreitä, sormiensa koskettaessa erään najaadin kylmää, kivistä käsivartta...

Raskaana ja pilvien verhoamana sarasti päivä palatsikappelin kupoolien takana. Linnut alkoivat lennellä, kirkuivat, Riitelivät kuin kadotettujen harhailevat sielut natisevien oksien keskellä...

Perin uupuneena Annushka saapui huoneisiinsa. Ne olivat kuin kuolleet sinertävässä hämärässä, suljettujen verhojen takana. Vuoteen koskemattomat patjat houkuttelivat luokseen. Suljetuin silminhän vaipui valkoisilla, lavendelintuoksuisilla lakanoilla peitettyyn vuoteeseensa. —

Jokin oli säikähdyttänyt hänet hereille. Hän ponnahti pystyyn, katseli kummastunein silmin ympärilleen. Joku oli huoneessa, seisoi hänen edessään. Eräs keisarillisista kamarirouvista...

Vyrubova tuijotti tämän hämmästyneihin kasvoihin.

Mitä oli tapahtunut?... Keisarinna...?

Vähitellen hän pääsi selvyyteen.

Aleksandra Feodorovnalla oli ollut rauhaton yö, ja hän oli jostakin syystä hätyyttänyt palvelusväkensä. Vastoin tapojaan hän oli tahtonut palvelusvuorossa olevan seuranaisensa luokseen. Kun Vyrubova ei tullut, oli muutamien turhien verukkeiden jälkeen täytynyt tunnustaa, että hänen huoneensa olivat tyhjät. Aleksandra. Feodorovna oli ihmetellyt ja hämmästynyt.

Annushka käsitti kaikki.

Hän oli noussut istumaan vuoteessaan ja tuijotti pieniin, kirkkaisiin sateenkaarenvärisiin läikkiin, jotka heijastuivat kattokruunun hiotuista kristallipalloista, auringonsäteiden niihin sattuessa.

Hän käsitti, että keisarinna odotti häntä, että hänen täytyi keksiä syitä, valehdella... Hän käsitti, ettei tämä yö ollut mitään unta, kuten hän ensi silmänräpäyksessä oli taipuvainen uskomaan, että hänen huulensa olivat vasta kuivuneet haihtuneiden suutelojen jäljiltä...

Hän pukeutui hitaasti ja huolellisesti, vilvoitteli kasvojaan ja lähti keisarinnan luo.

Aleksandra Feodorovna ei ohut yksin. Ruhtinatar Obolenskaja istui hänen luonaan, loi lyhyen, tutkivan katseen Vyrubovan kasvoihin ja jatkoi kunnioittavasti vastaustaan johonkin keisarinnan huolimattomasti tekemään kysymykseen.

Juteltiin keisarin henkiin herättämästä Haagin rauhankonferenssista, eräiden valtakunnan sisäosissa toimivien hyväntekeväisyysyhdistysten uudestijärjestelystä, joiden kunniapuheenjohtajaksi keisarinna oli suostunut rupeamaan. Pitkästyttävä, täydellisesti mielenkiinnoton keskustelu...

Annushka tarkkasi keisarinnan kasvoja, odotti otsan rypistämistä, paheksuvaa välähdystä hänen hiljaisten, surullisten silmiensä syvyydestä. Kun mitään sellaista ei tapahtunutkaan, tunsi Vyrubova joutuvansa omituisen arkuuden valtaan.

Hän odotti, kunnes jäi keisarinnan luo yksin... Mutta Aleksandra Feodorovna ei antanut hänen ryhtyä selityksiin. Lyhyellä, luonteenomaisella kädenliikkeellä hän vaiensi Annushkan, kehoitti häntä seuraamaan itseään kappeliin ja puhui isä Joannin huolestuttavasta terveydentilasta.

Kappeli oli kylmä ja sitä valaisi loppusyksyn väsynyt aamuaurinko. Seinien loistavan sinen yläpuolella kyyhöttivät varjot, varjot leikittelivät räikeän kullanväristen rokokokierteiden ympärillä, jotka muhkeiden loistovuodepilarien tavoin kohosivat kattoa kohti suitsutususvan keskellä.

Väsyneenä ja vapisevana kajahteli vanhan jumalanmiehen ääni...

Aleksandra Feodorovna istui pää kumarassa. Hänen otsansa nojasi hoviaition kylmään suojukseen. Hänen kätensä olivat ristissä, ja hän tuskin huomasi kyyneliä, jotka ehtymättöminä tipahtelivat hänen kylmille, ristityille sormilleen.

Hän tahtoi rukoilla eikä voinut. Tuska ahdisti häntä...

Isä Joann oli lähtevä hänen luotaan, ennenkuin hänen esirukouksensa tulisivat kuulluiksi. Hän jäisi yksin, hyljättynä näiden vieraiden ihmisten keskelle. Kaikki he olivat vieraita... kaikki. Annushkakin... Hänen katseensa oli arka, pahan omantunnon katse. Turhaan keisarinna oli kutsunut ystävätärtään. Annushka ei ollut silloin ollut palatsissa... Ei ollut palatsissa...

Puna kohosi Aleksandra Feodorovnan valvomisesta riutuneille kasvoille.

Synti! Synti!... Täytyi rukoilla päästäkseen synnin herraksi. Rukoilla, jotta isä Joannin esirukoukset kantaisivat hedelmiä.

Synnyttää poika! Ikäänkuin saman sävelen alati palaava loppusäe tuo toive soi hänen sielussaan. Mitä ansioita ennen häntä oli hänen kansansa äideillä, joiden suotiin painaa poikia rintaansa vasten?

Hän hymyili katkerasti... puristi huulensa yhteen...

"Mutta puu, joka ei kanna hedelmää, hakataan poikki ja heitetään tuleen..."

Jostakin, kaukaa menneisyydestä, kaikuivat nuo sanat. Eikö se ollut ennustus?...

Hän vaipui surulliseen mietiskelyyn. Hänellä oli tapana seurata jotakin ajatussarjaa, kunnes joku ulkoapäin tuleva uusi vaikutelma sen katkaisi. Ja sellaisia vaikutelmia, jotka olivat kyllin voimakkaita, ei ollut useita...

Usein oltiin kuulevinaan maanalaista jyrähtelyä...

Useimmiten oli Witte siihen syynä. Hän kiusasi keisaria rautaisella itsepintaisuudellaan ja ärsyttävällä tyyneydellään.

Suuriruhtinaspuolue oli, käyttäen taitavasti hyväkseen keisarin vastenmielisyyttä mahtavaa rahamiestä kohtaan, kaikessa hiljaisuudessa osannut uudelleen saavuttaa vaikutusvaltaa Nikolain häilyvään mieleen.

Sergei ja Vladimir taistelivat etusijasta. Nikolai Nikolajevitsh pysytteli viisaasti syrjemmällä ja hautoi Krimillä kunnianhimoisia suunnitelmia. Pavel Aleksandrovitsh kuohutti yleistä mielipidettä rakkaussuhteellaan Raisa Pistolkorsiin, mikä lopuksi aiheutti hänen karkoittamisensa...

Aleksandra Feodorovna ei ollut enää nähnyt kaunista Raisaa. Mutta hän tiesi, että Nikolai oli viettänyt unettomia öitä.

Keisarinna kärsi tuon vieraan naisen tähden. Niin naisena kuin äitinä... Myöskin kristittynä... Isä Joann puhui hyvyydestä, joka itsensä voittaa...

Keisarinna havahtui säikähtäen mietteistään... Väsynein, kyynelistä punertavin silmin hän tuijotti kappelissa leijailevaan pyhäsavupilveen...

Katua ja kieltäytyä!

Hän koetti palatsiin palattuaan puhella ystävällisesti Annushkan kanssa ja uskoa hänen avuttomasti änkyttämäänsä selitykseen, että hän oli salaa käynyt tapaamassa muuatta pietarilaista ystävätärtään.

Hän koetti vastata keisarin lempeään hymyilyyn, haihduttaa hilpeydellä hänen hajamielisyytensä, näyttää iloiselta ja hyvätuuliselta.

Hän koetti ajatella ystävällisesti Maria Feodorovnaa...

Äitikeisarinna oleskeli vielä Pietarissa ja saapui silloin tällöin vain hetkelliselle vierailulle Tsarskoje Seloon.