Part 14

Vain yksi ainoa voi häntä suojella! Rasputin!

Hän kuiskasi ajatuksissaan tuon nimen kuin pyhimyksen, jolta rukoili apua.

Rasputin!...

Eikö hän ollut mahtavampi kuin Jumalanäiti, jonka lupaukset olivat jääneet tyhjiksi sanoiksi? Eikö hän ollut jo tuolloin seisonut Sarovin pyhän Serafinin haudalla?

Aleksandra Feodorovnan silmät hohtivat riippulampun valossa, joka loi pettävää punaa hänen kalpeille kasvoilleen.

Hän nousi puutunein jäsenin...

Hänen jalkansa olivat käyneet raskaiksi, niissä tuntui tuo omituinen puutumus, joka tavallisesti ilmestyi ennen täydellistä lamautumista.

Taas tulisi tuo tuska...

Hän tapaili vieressään seisovan Vyrubovan käsivartta. Ja tunsi, kuinka Annushka äkkiä hätkähti, ennenkuin malttoi mielensä ja tarjosi keisarinnalle käsivartensa tueksi.

Käsikkäin he astuivat ovelle päin.

"Oletko sairas, Annushka?"

Hänen kauniilla, kärsivillä kasvoillaan vilahti alistuvainen ilme.

"Onkohan meidän joukossamme ketään tervettä?"

Aleksandra Feodorovna katsahti häneen hiukan kummastuneesti.

"Olet oikeassa. Ei ketään... Ei ketään..."

Hän vaikeni hetkeksi...

"Tahi on, yksi ainoa", lisäsi hän sitten.

Annushka naurahti.

"Rasputin", täydensi hän. Hänen äänensävyssään oli omituista, purevaa ivaa.

Keisarinna nyökkäsi.

"Niin kyllä... hän!... Kuinka johduit lausumaan sen nimen?"

"Teidän majesteettinne mainitsi sen rukouksessa..."

"Niinkö tein?... Toivon, että hän auttaa meitä, Annushka. Sinä hymyilet?"

"Itkeä tekisi mieleni, teidän majesteettinne."

"Olet onneton?... Palaan äskeiseen huomautukseesi: kuka meistä olisi onnellinen, Annushka?"

Rouva Vyrubova ei vastannut. Hänen kasvonsa hehkuivat. Häpeästä, epätoivosta...

Aleksandra Feodorovna oli puhdas. Ehkei hän koskaan ymmärtäisi syntisen tunnustusta? Ei koskaan, ei koskaan... Hän ei koskaan saisi aavistaa...

Eikä hän koskaan aavistaisikaan mitään. Tapahtuihan aivan keisarinnan huoneiden vieressä pöyristyttäviä asioita, joita Aleksandra Feodorovna sokeudessaan ei huomannut.

Ajatus, joka aikaisemmin oli kuohuttanut Annushkan mieltä, rauhoitti hänet nyt. Puhdisti hänet omissa silmissään. Eihän häntä synti painanut. Puhtaalle antautuminenhan tiesi vapautusta, sovitusta. Sielu liiteli saastattomana erilleen ruumiin yhteydestä...

Mutta häntä kiusasi jokin muu. Jokin ilkeä... Mustasukkaisuus...

Annushka Vyrubova ei olisi suonut kanssasisartensa tulla osallisiksi Rasputin armosta. Ei keisarinnankaan... Hänen mieltään kidutti, kun hän näki munkin siunaten kumartuvan keisarinnan puoleen.

Annushka Vyrubova oli käynyt häijyksi ja pikkumaiseksi. Hän häpesi sitä eikä kuitenkaan löytänyt keinoja sen voittamiseksi. Hänen rakkautensa Rasputiniin oli sairaalloista ja tyydyttämätöntä. Hän oli tahdoton nukke munkin käsissä.

Keisarinnakin oli siperialaisen vallassa. Mutta hän oli puoliso... äiti... Eikä muuta tahtonut kuin olla hyvä ja piti munkkia välikappaleena siksi tullakseen...

"... Toive, joka ei oikein sovi keisarinnalle", oli kreivitär Apraksinilla tapana pilkallisesti huomauttaa.

Annushka puristi huulensa yhteen. Hän tunsi mielipahaa siitä, ettei keisarinnaa ymmärretty ja ettei hän itse enää voinut häntä palvella rajattomalla alttiudella...

Mitä selvemmäksi epäsuotuisa tilanne sotanäyttämöllä kävi kotiinjääneille, sitä enemmän keisarinna menetti suosiotaan.

Japanin sodan aikana hän oli ollut kulissien takana, kylmänä katselijana, joka välinpitämättömänä ja hiukan surullisena seurasi tapahtumien kehittymistä. Mutta nyt hänelle koetettiin antaa toimiva osa...

Nelisopimusvallat taistelivat Rasputinia vastaan, joka vaikutti tsaarin luona rauhan hyväksi ja jonka toiveet saada äänensä kuuluville yhä lisääntyivät. Ne saivat Rasputinin kotimaisista, mieskohtaisista vastustajista mahtavia liittolaisia.

Venäjää, joka tunsi valkean tsaarin yksinvaltiuden horjuvan, kuohutti väärän Kristuksen vielä pahempi ja sietämättömämpi yksinvaltius.

Rasputinin valta oli kohonnut korkeimmilleen. Hän oli valtakunnan todellinen itsevaltias. Hänen kätensä muokkasivat tsaarin tahtoa, itsekkäiden, julmien tahi luonnottomien mielihalujen mukaan. Hänen suunsa häpäisi naiset, jotka joutuivat hänen tenhopiiriinsä, saastutti avioliittoja, ajoi jalosukuisia ihmisiä paheiden tielle. Pari kömpelöä, hänen kynästään lähtenyttä piirtoa riitti nimittämään kuvernöörejä, erottamaan ministerejä, telkeämään moitteettomia kansalaisia Pähkinälinnan koppeihin tahi karkoittamaan heitä Siperiaan... Kenties ei ollutkaan vain sairaiden aivojen ansiota, että usko hänen jumalallisuuteensa kasvoi ja sai muotoja, jotka väkisinkin herättivät kauhua ja inhoa kansan terveessä mielessä.

Hänen entisiä kannattajiaan luopui hänestä; lukemattomien petettyjen naisholhokkien haikea tuska vaihtui hehkuvaksi vihaksi, kiroukset ja nyrkkiinpuristetut kädet osoittivat uuden Messiaan astumaa tietä...

Käsi kädessä yleisen katkeroitumisen kanssa kävi vieraantuminen keisariparista.

Tässäkin oli Englanti tulta lietsomassa. Sen kätyrit muokkasivat yleistä mielipidettä ja sanomalehdistöä, laskivat majesteeteista liikkeelle taidokkaasti sepitettyjä naurettavuuksia ja vielä pahempiakin asioita, pujahtivat vallankumouksellisten kokouksiin järjestämään mellakoita ja palatsivallankumouksia, punoivat salajuonia suuriruhtinaiden kanssa ja verhoutuivat keisarin edessä mitä auliimman ystävyyden valhevaippaan.

Suojellakseen keisaria vallankumouspuolueen vehkeiltä oli Englannin lähettiläs, Buchanan, toimittanut englantilaisia salapoliiseja palatsivakoilijain avuksi.

Keisari oli kiitollisena ottanut vastaan englantilaisen liittolaisensa ystävyydenosoituksen aavistamatta, että noilla hämärillä, äänettömästi liikuskelevilla olennoilla oli muitakin tehtäviä kuin suojella hallitsijaa, jonka Englannin mielivalta saattoi syöstä valtaistuimelta.

Nikolai heikko, Nikolai horjuvainen oli ollut Englannin vallanpitäjille varsin tervetullut liittolainen.

Nyt tuo heikko mies oli saanut tahdon, joka oli nimeltä Rasputin ja asettui vastustamaan kanaalintakaisia pyrkimyksiä..

Mitä munkin siveettömyys ja tarunomaisuutta lähentelevä mielivaltaisuus ei ollut kyennyt aikaansaamaan, sen teki hänen englantilaisvastainen toimintansa...

Hänen kukistumisensa oli päätetty!

Salaliiton langat yhtyivät Buchananin kädessä. Käytettiin tarkoituksen hyväksi erästä nuoren ruhtinas Jusupovin ja Rasputinin välistä yhteentörmäystä, jotta saatiin toimeenpanoväline. Järjestäjät olivat kyllin älykkäitä ja valtioviisaita kietoakseen salahankkeeseen keisariperheen läheisiä sukulaisia, Dmitri Pavlovitshin ja Aleksei Mihailovitshin, sitoen tsaarin kädet läheisen sukulaisuussuhteen avulla, — kyllin kaukonäköisiä pitääkseen Siperiaa ja Pähkinälinnaa helposti avattavina vankiloina.

Englanti vaati munkki Rasputinin verta. Se työnsi eteensä kolmannen, jottei olisi suotta menettänyt tsaarin myötätuntoa. Peittääkseen maailman silmien edessä salamurhaajan kasvot hurskaan hyveen naamiolla...

Ruhtinas Feliks Jusupovin vieraspidoissa murhattiin Grigori Jefimovitsh Rasputin, uuden, henkisen Venäjän profeetta. Jälkien peittämiseksi hänen ruumiinsa heitettiin eräältä Neva-joen sillalta jäätyneeseen virtaan. Kun vesi roiskahti raskaan esineen siihen pudotessa, kääntyi Feliks Jusupov kauhun ja inhon ilmein seuralaiseensa.

"Venäjä on pelastettu... Menkäämme!" —

Viittoihinsa kääriytyneinä he haparoivat pois sillalta, jota katulyhdyn punertava liekki niukasti valaisi...

Alhaalla huuhtoivat aallot kyhmyisiä käsiä, jotka olivat pidelleet Venäjän valtikkaa.

* * * * *

Tsarskoje Selon yllä lepäsi talvinen usva. Aleksanterinpalatsin puisto oli kuin harson peittämänä, jonka huurteisesta verkosta kuului varisten alakuloista raakkunaa.

Kenraali Trepov oli jo tunnin aikaa viipynyt tsaarin luona. Annushka Vyrubova oli nähnyt hänen astuvan autostaan; hänestä oli tuntunut, että kenraalin tuomat tiedot varmaankin olivat vakavaa ja surullista laatua.

Hän tunsi omituista rauhattomuutta. Hän kaipasi Rasputinia. Ei ollut moneen päivään häntä nähnyt; Rasputin karttoi häntä, käski ilmoittaa, ettei ollut saapuvilla, syytti kiireellisiä asioita. Tapa, jolla hän kohteli Annushkaa, todisti lohdutonta kylmyyttä.

Hän oli Rasputinille yhdentekevä. Rasputin jätti hänet tielle kuin jonkin käytetyn, tarpeettoman. Voiko toisin ollakaan?...

Annushkaa värisytti. Tämä yksinäisyys oli kauheata. Mieleen tuli ajatuksia...

Hän painoi kämmenensä vastakkain ja alkoi taas katsella ulos hiljaisen päivän loppumattomaan harmauteen. Hänen asemansa toivottomuus lannisti hänet. Ja hän oli näkevinhän siinä Venäjän toivottoman kohtalon tunnuskuvan.

Horjumista, ryhdittömyyttä, sisäistä mädännäisyyttä. Lakkaamattomat korkeimpien ja tärkeimpien virkamiesten vaihtumiset. Hämmennystä duumassa, istuntojen lykkäämisiä, vastustusta tsaarivaltaa vastaan.

Ehkä vain Japanin sodan aikuisten tapausten toistumista. Tai sitä kirkastumista, josta Rasputin oli puhunut.

Ja sittenkin... sittenkin...

Annushka tunsi äkkiä, että oli painanut sormiensa kynnet syvälle lihaan.

Verta vuoti! Hän nauroi itsekseen. Hysteeristä, sekavaa naurua! Sen sävy säikähdytti häntä, hänen vartalonsa vaipui taas kokoon, ja hän vajosi hetkeksi mietteisiin kulmat rypyssä. Sitten hän nousi ja lähti huoneesta.

Pelihuoneessa kreivitär Apraksin antoi palvelijoille määräyksiä. Punaisen ristin johtajatarta odotettiin iltapäivällä palatsiin.

"Päiväjärjestyksessä on joukko tärkeitä kohtia", sanoi kreivitär. "Keisarinna on ilmaissut halunsa itse tutustua asioihin."

Annushka mutisi jotakin. Hän luuli huomaavansa kreivittären älykkäissä, rakastettavissa piirteissä jotakin pilkallista.

"Sotarintamalle lähetettävien kääröjen lukumäärä on lisättävä kaksinkertaiseksi", jatkoi kreivitär Apraksin. "Aleksandra Feodorovna arvelee olevansa suosittu, koska hänelle palatsiin tulvii kiitoskirjeitä."

Nyt oli iva aivan ilmeinen. Annushka vavahti hiukan. Oliko keisarinna niin voimaton? "Voisi niin luulla", vastasi hän vaivaloisesti, "edellyttäen, että kiitoskirjeet ovat oikeita eivätkä vain keksittyjen henkilöiden lähettämiä." Annushka tunsi suunsa vääntyvän. Kielelle tuli karvas maku. Inhoittavaa...

Tämän sinänsä vähäpätöisen tapauksen vuoksiko? Voi, tämä pikku tapaus oli hyvän kuvaava Aleksandra Feodorovnan asemalle.

Annushka ei tiennyt, kuinka hän oli tullut takaisin huoneeseensa. Oliko hän paennut? Mitä?

Hänen päätään kivisti. Kuin pienet vasarat, oli Aleksandra Feodorovnalla tapana sanoa. "Pienet, teräväkärkiset vasarat."

Alhaalla vieri keisarillinen auto huohottaen pitkin hiekkatietä. Audienssi oli päättynyt...

Annushka katsahti kelloon. Kaksi tuntia. Ja hänen oli mentävä keisarinnan luo. Ilmassa oli onnettomuuden tuntua. Raskaan onnettomuuden...

Portaille tultuaan hän pysähtyi. Jostakin kuului ääniä. Huutavia, kirkuvia ääniä. Ne puhuivat yhtaikaa. Annushka astui hitaasti edelleen. Alaspäin, porras portaalta. Porraskäytävä näytti kasvavan, pitenevän... loppumattomiin!

Suuriruhtinatar Olga tuli kreivitär Mengdenin seuraamana sinisestä salongista. Suuriruhtinattaren huulet olivat tiukasti yhteenpuristettuina. Hänen kasvojensa sävy oli kylmä ja ylpeä; mutta silmäluomet olivat koholla, ikäänkuin hän olisi nähnyt edessään kammottavan ihmeen. Annushkan nähdessään hän pysähtyi. Viittasi kreivittärelle...

Kasvot kalpeina kreivitär Mengden kertoi, kuinka munkki oli menettänyt henkensä.

Annushka ei kirkaissut. Hän kykeni niin hillitsemään liikutuksensa, että saattoi kuunnella loppuun saakka kreivittären kertomuksen. Eikä hän kuullut edes koko totuutta...

Trepov ei ollut ilmoittanut tsaarille, että Rasputin oli murhattu, vaan oli asian oikean laidan salaten puhunut tapaturmasta. Rasputin oli muka pidoista palatessaan arvatenkin astunut harhaan huonosti valaistulla Neva-joen sillalla.

Annushkan kurkkua kuristi. Hän tunsi suuriruhtinattaren syvän, kysyvän katseen olevan itseensä kohdistettuna; hänen silmänsä olivat suuret ja surulliset, ja niissä oli omituinen, pelokkaan tutkiva ilme, joka on ominainen varhaiskypsille lapsille.

Äkkiä hän kohotti hartioitaan, kääntyi ja poistui huoneesta.

Annushka päätti mielessään, ettei hän voisi mennä keisarinnan luo. Kuten niin usein ratkaisevan merkityksen hetkellä, tunkeutuivat hetkelliset, pikkumaiset syyt etualalle.

Hän meni etuhuoneen läpi, jossa sorisi ääniä, vilisi kiihtyneitä, pelokkaita ja vahingoniloisia kasvoja. Hän hoippuroi portaita ylös, huoneeseensa. Koetti miettiä sanoman sisältöä, päästä selvyyteen...

"Rasputin... Rasputin..."

Unissakävijän tavoin hän hoki tuota nimeä. Seisoi keskellä huonetta. Huoneessa oli kirkas valo, joka kristallikyynelten tavoin tunkeutui sumun lävitse. Valo leikitteli oviverhon poimuissa. Vakavissa, tummavarjoisissa poimuissa, jotka muistuttivat munkinkaavun laskoksia.

"Rasputin..."

Äkkiä valo sammui. Pimeätä... pimeätä... Tuskaisesti ojennetuin käsin ja silmät ummistettuina hän haparoi ilmaa.

* * * * *

Illalla keisarinna ilmaisi haluavansa nähdä rouva Vyrubovaa.

Hän oli aivan yksin, kun Annushka astui sisään. Kasvot itkettyneinä hän tuli muutaman askelen Vyrubovaa vastaan.

Annushka lankesi keisarinnan jalkoihin peittäen hänen kätensä suudelmilla.

Aleksandra Feodorovna muistutti mieleensä samanlaista tilannetta. Se oli kaukana menneisyydessä, ja häntä hämmensi, että se johtui hänen mieleensä tällä hetkellä.

"Ei.. ei, rakas ystävä..."

Hän syleili Annushkaa. Heidän kyynelensä vuotivat yhteen, ja tässä yhteisessä tuskassa oli jotakin yhdistävää ja sovittavaa.

"Olen kaivannut sinua, Annushka. Sinä olet ainoa..."

Hän nosti liinan silmilleen. Hänen ääneensä tuli väsynyt sävy.

"Keisarin epätoivo särkee sydämeni. Meitä onnettomia poloisia..."

Sitten hän, suoristautuen, alistuvaisesti jatkoi:

"Tämä on Jumalan sallimus, Annushka. Hänen tiensä ovat tutkimattomat. Ja jos hän on katsonut hyväksi kutsua uuden valtakunnan julistajan luokseen..."

Hän teki myöntävän liikkeen päällään.

"Koettakaamme yhdessä ajatella häntä, Annushka."

Hän nousi omituisen liikutuksen valtaamana. Meni huoneen poikki. Piti otsaansa hetkisen painettuna ikkunaa vasten, johon talvi-illan kajastus loi heikon ruusunvärisen hohteen, ikäänkuin hän olisi tahtonut tukahduttaa vastentahtoisen liikutuksen sielussaan.

"Koettakaamme tulla hyviksi, Annushka."

Hän kääntyi pois ikkunasta ja nojasi kättään sen puitteeseen. Hänen musta surupukunsa kuvastui varjon tavoin vaaleaa mattoa vastaan.

"Hyviksi?"

Rouva Vyrubova hymyili. Punainen suu hienopiirteisissä, hermostuneissa kasvoissa värähti. Tässä puhui nainen, joka oli vakuutettu hänen tahtonsa ja tunteittensa puhtaudesta. Joka uskoi Rasputiniin, vaikka tämä ei ollutkaan häntä "vapauttanut"... Hänen mieltään ahdisti äkkiä se, ettei vieläkään ollut vastannut mitään. Odottiko Aleksandra Feodorovna?

Hän seisoi nojatuolin vieressä, kapea pää käsiin kätkettynä. Ikäänkuin mietiskellen jotakin. Itkikö hän? Annushka meni hitaasti huoneen poikki.

"Teidän majesteettinne...?!"

"Tahdot lohduttaa minua, koska luulet minun olevan suruissani? Kiitos, ystäväiseni!"

Aleksandra Feodorovna antoi käsiensä vaipua alas. Laski ne nojatuolin selkämykselle. Silmäili Annushkaa surullisin katsein.

"Jos on olemassa kysymys, jonka tällä hetkellä voisin tehdä itselleni, niin se on se, miksi Jumala on voinut antaa tämän tapahtua. Mutta sellainen kysymyshän olisi samaa kuin Jumalan hyvyyden epäilemistä. Eikö totta?"

"Jumalan hyvyys antaisi sen anteeksi."

"Meidän täytyy taistella omaa itseämme vastaan, Annushka. Ja se Jumala, joka lähettää koettelemuksia, on armollinen Jumala. Hän ei niitä turhaan lähetä. Meitä täytyy varoittaa. Nyt tiedän, ettei enää ole mitään pääsyä."

"Majesteetti..."

"Mitään pääsyä pakoon. Jotakin on vaanimassa tiellämme. Jotakin pelottavaa. Rasputin oli valo, joka valaisi tietä. Se valo on nyt sammunut!"

Hänen äänensä oli käynyt aivan hiljaiseksi, aleni kuiskaukseksi, joka häipyi kaoliinin liekin välähdykseen. Annushkaa värisytti.

"Sinä pelkäät, rakas? Ei, ei! Me olemme kaikki syntisiä. Mutta me olemme kärsineet syntiemme tähden ja sovittaneet niitä. Myöskin keisari. Nyt hän on yksin. Aivan yksin."

"Ovatko pyhimykset kuolemansa jälkeen voimattomia?"

Rouva Vyrubovan sanat kajahtivat äänekkäästi ja väkivaltaisesti huoneen aavemaisessa hiljaisuudessa. Hänen äänessään oli outo sävy. Ikäänkuin hänellä olisi ollut aikomus manata esiin siperialaisen läsnäoleva henki.

Keisarinnan kasvot vavahtivat. "Kuolemansa jälkeen! Ah! Hänen ruumiinsa on toimitettava minulle. Hänen hautansa täytyy olla vihityssä paikassa. Rukoilkaamme, Annushka!"

* * * * *

Parooni Freedericks oli pitkän keskustelun jälkeen poistunut keisarin luota. Hän oli pitänyt velvollisuutenaan selvittää hallitsijalle Rasputinin murhan yksityiskohdat.

Nyt hän kuuli keisarin askeleet, joka rauhattomana kulki edestakaisin huoneessaan. Siinä oli jotakin järkyttävää, että ihminen, joka hallitsi miljoonia, oli niin täydellisesti avuton. Ja Nikolai suri jotakin enempää kuin sen neuvonantajan menettämistä, joka oli pakottanut hänen tahtonsa tarkoin viitoitetulle uralle. Jotakin enempää kuin pappia, jonka ennustuksia hän oli uskovasti hymyillen kuunnellut. Hän suri ihanteen kadottamista. Viimeisen...

Hän käveli edestakaisin pimenneessä huoneessa ja ajatteli elämäänsä. Siunaukseton ja hedelmätön se oli ollut. Miksi?

Hän ei tänäänkään löytänyt vastausta. Tänään vähemmin kuin koskaan muulloin. Hän ei sitä koettanutkaan etsiä. Kaikkien näiden kauhujen jälkeen hän oli aivan tylsistynyt.

Rasputin oli kuollut. Häntä rohjettiin herjata, rohjettiin syyttää jumalattomasta elämästä. Keisarillista perhettä syytettiin teosta, joka huusi taivaaseen saakka.

Verenvika pyhän miehen ruumiissa! Se oli kauheinta...

Perheaterian jälkeen, jonka kestäessä keisarin kalpeus ja hajamielisyys herätti yleistä huomiota, Aleksandra Feodorovna sai tietää asian oikean laidan.

Hän tuli niin järkytetyksi, että kesti minuutteja, ennenkuin kykeni mitään puhumaan. Kun hän sitten alkoi puhua, oli hänen äänensä käheä ja murtunut...

"Se on sallimus, Nikolai. Jumala tahtoo näyttää meille, ettei meillä ole enää ketään..."

"Ketään?"

"Kenties teko todella oli kohdistettu staretsia vastaan. Voi olla syitä, joita emme kykene arvostelemaan. Joka tapauksessa se oli suunnattu meihin..."

"Sinä itket, Aleksandra?"

"En, en itke. Kohtaloa ei kukaan voi torjua. Meidän kohtalomme... jos itse olemme sovittaneet..."

Keisari tarttui hänen käteensä.

"Puhut niin omituisesti, Aleksandra. Ikäänkuin tämä teko olisi tuhonnut kaikki... Ymmärrän kyllä..."

Hän katsoi hetken aikaa eteensä maahan. Sitten hän lisäsi, varmasti ja oudon päättävästi:

"Joka tapauksessa se on sovitettava..."

Aleksandra Feodorovna naurahti katkerasti.

"Voidaanko kuolleita herättää eloon?"

"Ei... Mutta eläviä voi surmata."

Keisarinna hätkähti, tuijotti häntä säikähtynein, kyynelten punaamin silmin kasvoihin.

"Olet oikeassa. Mutta sittenkin..."

"Murhaajat on vangittava... Heitä on ankarasti rangaistava. Hirmuisesti..."

Keisarinnan huulet vavahtivat äkkiä. Vääristyivät halveksivasti... mitään hymyä se ei ollut.

"He ovat perheesi jäseniä, Nikolai."

"Sitä pahempi heille."

"Entä Irina?... [Ruhtinatar Jusupova.] Ja Ksenia Aleksandrovna?" [Ruhtinatar Jusupovan äiti, tsaarin sisar.] Hän nousi seisomaan. Pudisti kiivaasti päätään.

"Sinut pakotetaan antamaan myöten..."

"Pakotetaan, minutko? Eikö minulla ole valta?"

Aleksandra Feodorovna purskahti nauramaan. Naurua, jolle silmissä kuvastuva lohduton suru oli räikeänä vastakohtana.

"Valta? En tahdo tehdä sinua onnettomammaksi kuin olet, rakas. Valta...?"

Hän potkaisi jalallaan jakkaraa, niin että se kaatui ja vieri toiseen päähän huonetta.

"Kuka sitä valtaa suojelee? Nekö parikymmentä preobrashenskilaista, jotka vartioivat Tsarskoje Seloa ja joista ei kukaan voi sanoa, eikö vallankumouksellinen puolue ole saanut kavaltajia heidän joukkoonsa? Armeijako? Vai kansako ehkä?"

Hän nauroi taas...

"Olen kuullut, että Moskovassa ja Kasanissa on ollut verisiä mellakoita. Vosnesenskiprospektilla ryöstetään myymälöitä..."

Keisari teki liikkeen kädellään.

"Emmekö jo kerran ennen ole nähneet samanlaista, Aleksandra?"

"Mutta tällä kertaa puuttuu meiltä armeija..."

"Armeija... ah!... Saksa on tarjonnut meille rauhaa..."

"Ja Englanti?"

Keisari rypisti otsaansa ja loi taas katseensa maahan. "Starets sanoi, että Englanti on vihollisemme. Ei Saksa... Starets tahtoi rauhaa. Sitä kansakin tahtoo..."

Aleksandra Feodorovna kohautti olkapäitään.

"Kun rauha tulee... onko sittenkään levollista? Lepoa? Lepoa? Oi!... Päätäni särkee, Nikolai! Ja Rasputin on kuollut...! Murhattu! Hänen ruumiinsa on tuotava Tsarskoje Seloon. Tahdon rukoilla häntä antamaan meille rauhan. Vain rauhan... Sen uuden, henkisen Venäjän, josta hän puhui..." Hän katsoi tiukasti ja tutkivasti keisariin. "Minä en enää usko siihen, Nikolai. Valo on sammunut. Ja me olemme väsyneitä ja tahtoisimme nukkua..."

Perintöruhtinas Aleksei sairasteli. Hänen jalassaan oleva haava, joka oli taas auennut, piti häntä vuoteessa ja karkoitti hänen entisen hilpeytensä kokonaan.

Puuttuiko häneltä Rasputinin maagillinen voima, joka oli torjunut pojan hermostuneita taipumuksia?

Aleksandra Feodorovna istui hänen vuoteensa vieressä, piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle tuhansia lohdutuksen ja hellyyden sanoja, joita poika raukeasti hymyillen kuunteli.

Hänen kalpeissa, hiukan kyllästyneissä pojankasvoissaan oli merkillinen varhaiskypsä ja kuihtunut piirre. Vasta kun tuli puhe keisarin uudesta matkasta suureen päämajaan, tuli hänen hämärään katseeseensa valon pilkahdus.

"Pääsenkö minä mukaan?"

Aleksandra Feodorovna huoahti. Hän käänsi kasvonsa pois eikä vastannut.

"Freedericks sanoi, ettei ole varmaa, otetaanko minut mukaan..."

"Voi, lapseni... olisiko sinusta ikävää, ellet pääsisi?"

Pojan puoliavoin suu värähti.

"En tiedä", mutisi hän puolittain uhkamielisesti.

"Siellä on niin kirjavaa... niin vilkasta..."

Hänen hartiansa liikahtivat hiukan. Siinä ilmeni epämääräistä kaipuuta, joka hetkeksi katkaisi ennenaikaisen kyllästyneisyyden siteet. Aleksandra Feodorovna silitti hänen tukkaansa... hänen käsiään. Hän tunsi, etteivät sanat voineet heikentää pojan vaikutteita, tunsi, että hän oli taas jäävä yksin, seuralaisenaan kaikki äidin tuskat ja huolet...

Yksin...! Yksin! Hänestä tuntui, kuin se tästä lähin olisi hänen kohtalonsa...

Keisari halusi ottaa Aleksein mukaansa suureen päämajaan. Hän tunsi aina katkeraa kaipausta, kun poika ei ollut hänen luonaan. Eikö niin ollen ollut puolison, äidin, velvollisuus...?

Keisarinna huokasi. Kukapa äiti ei olisi tahtonut varjella lastaan levottomilta ja huonoilta vaikutuksilta? Ja sittenkin... sittenkin...

Välittömän tunteen valtaamana hän kumartui Aleksein puoleen.

"Sinun täytyy lähteä, kuuletko? Minä tahdon, että lähdet... Minä tiedän, ettet unohda staretsia etkä äitiäsi."

Mutta kun poika riemastuneena kietoi laihat käsivartensa äitinsä kaulaan, tunsi hän kuitenkin kuumia pisaroita putoilevan kasvoilleen. Aleksandra Feodorovna tunsi samaa kuin näyttelijätär, joka näkee olevansa pakotettu näyttelemään huonon ilveilyn loppuun saakka.

Eikö tämä ollut typerää? Koettaa uskotella saavuttavansa menestystä, johon ei itse enää oikein voi uskoa. Koettaa näyttäytyä hilpeänä ympäristölleen, jottei antaisi sille aihetta vahingoniloon. Ja kuitenkin tietää, ettei tuo itsensä ja muiden pettäminen oikeastaan enää maksanut vaivaa...

Pietarissa seurasi kapinayritys toista. Kokonainen sarja kumouksellisia tekoja, joiden järjestely ilmaisi ajattelevien aivojen olevan toimessa. Venäjän kansan aivojen, jotka alkoivat työskennellä, raskaasti kuin huonosti öljytty kone.

Entä ministerit?...

Trepov — Protopopov — Stürmer... Taas uusi suunta! Kuinka monennen kerran? Viimeisenkö?

Sergei Juljevitshin ajat olivat menneet. Uusi sukupolvi oli kasvanut suureksi. Uusi polvi, joka kohotti kätensä rauhaa vastaan. Joka tahtoi nähdä raunioita...

Yksinvaltainen puolue — oliko sellainen vielä olemassa? — vapisi nähdessään duuman vallan yhä kasvavan, kun tämä oli jo saanut maaseuduilta johtajia, joita vastaan tsaarivalta oli voimaton. Nimiä, joita ympäröivät kohtalokkaat enteet.

Miljukov — Tsheidse — Kerenski...

Olikohan viisasta hymyillä niille ja kohauttaa olkapäitään? Ei hymyilty enää. Näyteltiin ilveilyä totisin kasvoin, kyllästyneinä niihin osiin, joita kohtalo oli määrännyt esittämään.

Vastoin Aleksandra Feodorovnan toivomuksia ja pyyntöjä oli kenraali Aleksejev ruhtinas Barjatinskin avulla saanut keisarin lähtemään suureen päämajaan. Nikolain oli kuitenkin täytynyt päättää jättää Aleksei kotiin. Perintöruhtinaan sairaalloisuus antoi nyt kuten ennenkin aihetta pelkoon.

"Hän ei tule paremmaksi, ennenkuin rauha on tullut", oli Aleksandra Feodorovnalla tapana sanoa alakuloisesti hymyillen.

"Ja sittenkään..."

Hän katsahti hovinaisesta toiseen ikäänkuin vastausta odottaen.

Ruhtinatar Obolenskaja ja rouva Vyrubova istuivat hänen luonaan. Pelipöytä oli avattu ja kortit otettu esiin... Mutta viime hetkessä oli Aleksandra Feodorovna selittänyt menettäneensä halun pelaamiseen.

"Teidän majesteettinne on rasittunut..."

"Ja pitäisi olla reipas!... Se on totta, ruhtinatar. Mutta ajatukset! Luin erään artikkelin 'Russkij Invalidista'. Siinä kerrotaan, että elintarpeet turmeltuvat maaseudulla kaupunkilaisväestön kärsiessä puutetta. Sellaiset epäsoinnut kaikuvat kauan korvissa..."

Ruhtinatar huokasi.

"Eri järjestöt, teidän majesteettinne..."

"Järjestöt! Punainen vaate sanan kirjaimellisessa merkityksessä! Yleinen käsite, joka mainiosti peittää yksityisen harha-askelet..."

Hän selaili kortteja.

"Järjestöt... Minusta näyttää siltä, että kapinat Vasili Ostrovilla ovat paremmin järjestettyjä — kuin poliisimme toiminta. Mistä se johtuu?... Ei suinkaan siitä, että meiltä puuttuisi urkkijoita. Siitä huolimatta on mahdollista, että murhaajat kulkevat vapaina ja heitä juhlitaan kukkastervehdyksin..." [Ruhtinas Jusupoville ojennettiin kukkia eräissä pidoissa, joihin hän Rasputinin murhan jälkeen otti osaa.]

Hän näytti odottavan vastausta. Mutta hänen äänessään kuvastuva vihlova katkeruus teki ruhtinattaren sanattomaksi. Ja Annushka istui silmät hehkuvina ja katsoi tylsästi ristittyihin käsiinsä sylissään. Hän odotti malttamattomasti, että ruhtinatar vetäytyisi syrjemmäksi...

Vihdoin, käyttäen hyväkseen hetkistä, jona häntä ei huomattu, hän lähestyi keisarinnaa.

"Hän on täällä, teidän majesteettinne..."

"Kuka?"

Annushka kohotti sormen suulleen.

"Starets", kuiskasi hän salaperäisesti.

Aleksandra Feodorovna hätkähti. Sitten hän hymyili.

"Puistossako?"

"Olen käskenyt viedä hänet holviin..."

"Ah!... Se on hyvä... hyvä! Kiitos, Annushka". Hän kietoi käsivartensa Vyrubovan kaulaan ja suuteli häntä.

Rasputinin ruumis lepäsi vartavasten sille rakennetussa hautaholvissa, joka sijaitsi eräässä Tsarskoje Selon puiston salaisessa sopukassa, ja jonka päälle — keisarinnan toivomuksesta — oli rakennettava vihitty kappeli. Se oli nostettu ruumisalttarille, puettuna samaan ruskeaan kaapuun, jota vainaja oli pitänyt eläessään, karkeissa, vahamaisissa käsissään kömpelötekoinen, puinen ristiinnaulitunkuva — muisto Siperiassa olonsa ajoilta, jolle hän antoi vertauskuvallisen merkityksen. Hänen kasvonsa olivat kylmät ja ilmeettömät ja niissä oli tyly piirre, jota ei oltu huomattu hänen eläessään ja joka sentähden hiukan kummastutti katsojaa. Ruumiista lähtevä ihomaalin ja palsamoimisaineiden tuoksu täytti pienen holvin huumaavalla ilmakehällä, joka merkillisesti kiihotti Aleksandra Feodorovnan väsyneitä hermoja.

Näiden tuoksujen salaperäinen henkäys, joka muistutti Rasputinin mahtavaa läsnäoloa, hiveli otsaa kuin hengitys suusta, joka himmennetyllä äänellä puhui pyhistä ja tuntemattomista asioista.

Keisarinna rukoili useita kertoja päivässä Rasputinin arkun ääressä. Aluksi oli Annushka saattanut häntä, mutta sitten jäänyt pois arvellen läsnäolonsa jotenkin häiritsevän keisarinnaa...

Aleksandra Feodorovna ei uudistanut kehoitustaan...

Ollessaan yksin vainajan luona hän sai voimia salatuista lähteistä, jotka pulppusivat hänen olemuksensa pinnan alla. Hän muuttui toiseksi kuin todellisuudessa oli. Hovielämän raskas ilma haihtui; hän tunsi ympärillään vapauden ja hengen ilmapiirin, ikäänkuin sielu alkaisi irtautua ruumiin kahleista ja palata takaisin omiin alkuperäisiin maailmoihinsa...

Hän oli yksi miljoonien joukossa, syntinen ihminen, joka sovituksen riemun valtaamana sopertaa kiitosrukouksia ja sälyttää toisten vikoja omille hartioilleen voidakseen olla varma korkeimman, kaikkihyvän Olennon armosta, joka antaa kaikki anteeksi. Hän oli samanlainen kuin miljoonat muut...

Hitaasti, herkeämättömästi liikkuivat hänen kätensä hänen rukoillessaan. Hän ei enää käsittänyt arvoituksia, jotka olivat häntä painaneet. Eikö kaikkien arvoitusten ratkaisu ollut Jumalassa? Äärettömässä?

Hän värisi onnesta koskettaessaan huulillaan arkun metalliosia...

Karkeasti ja kiireessä kokoonkyhätyn holvin huone oli puolipimeä ja ahdas. Lautojen liitoksessa olevasta raosta virtasi valoa — kapea, nauhamainen juova, joka vaalean pölyviivan tavoin lankesi pitkin kaavun poimuja ja sai kuolleen kaulassa riippuvan pienen norsunluulevyn hohtamaan. Siinä saattoi erottaa taiteellisesti maalatun pyhänkuvan ja nimikirjoitukset. Keisarinnan ja hänen tyttäriensä nimet.

Aleksandra Feodorovna hymyili. Ei mitään arvoitusta enää! Vain sulautumista Pyhään, Äärettömään!

Hämmentyneenä ja onnellisena hän haparoi uloskäytävälle.

Kuinka räikeästi ja väkivaltaisesti valo tunki sisään! Päivän valo!

Oli helmikuun aamu. Ilma kimelsi lauhkeana ja levottomana. Kalpeaa, epämääräistä sineä, jolta puuttui myöhemmän kevään kylläistä, kirkasta kuulakkuutta. Joka oli kuin nuori, kiihkeä kaipaus... Mutta lumi, joka hopeisen kudoksen tavoin välkkyili ikivanhojen punapyökkien uhkeilla oksilla, puhui talven kieltä...

Vesakon takana, jonka valkeat, laajalle siirrettävät oksat ulottuivat melkein holville saakka, odotti rouva Vyrubova. Hän kertoi mieltä kuohuttavia uutisia, joita ruhtinatar Obolenskaja oli tuonut äskeiseltä Pietarin-matkaltaan.

Kerrottiin, että eräässä pietarilaisessa teatterissa, kun tieto Rasputinin murhasta saapui sinne, oli myrskyisästi vaadittu kansallishymniä soitettavaksi, jota yleisö oli laulanut seisoallaan...

Aleksandra Feodorovna veti hunnun kasvoilleen.

"Tänään he huutavat 'Hosianna' ja huomenna 'ristiinnaulitse'. Onni sille, jota heidän huutonsa ei enää voi vahingoittaa..."

"Vaan jos huuto kasvaa jyrinäksi, teidän majesteettinne? Uusia muutoksia on tapahtunut, ja sotilasklinikan ja tykistöakatemian seinille on naulattu julistuksia: 'Katkaiskaa kahleenne, aika on tullut'..."

"Kahleet? Puhutko kahleista, Annushka?"

"En minä, teidän majesteettinne..."

"Kahleet? Eikö keisarin ainoana pyrkimyksenä ollut irroittaa sorrettujen kahleita? Eikö hän itse ole ollut kahlehdittu?"

"Sitä ei myönnetä, majesteetti..

"Vai ei? Mutta jos kerran tosiasiat... Miksi vapiset, Annushka?"

"Minä pelkään... pelkään..."

Keisarinnan kasvot vavahtivat.

"Pelkäät...?"

"Teidän majesteettinne puolesta ..

"Ei, ystäväni! Minusta tulee onnellinen. Jos Jumala antaa minulle anteeksi... Ja Hän antaa anteeksi. Pyhimys rukoilee puolestani..."

"Sanotaan, että suuriruhtinaat ovat kiihdyksissään Dmitri Pavlovitshin karkotuksesta."

"Kuka niin sanoo?"

"Ruhtinatar."

Keisarinnan kirkkaalle otsalle kohosi hitaasti tumma puna.

"Kiihdyksissään karkotuksesta? Kun ainoastaan kuolema voisi olla sovituksena. Pitkälle olemme joutuneet, Annushka."

Puoleksi ummistetuin silmin hän tähysti pitkin valoisaa tietä, jolle varjot muodostivat harmaan valkeita poikkijuovia.

"Vain keisarin toivomuksesta, vain Nikolai Nikolajevitshin rukouksista minä tyydyin tähän lievään rangaistukseen. Olen pyytänyt sitä pyhältämme anteeksi."

"Rohkenenko pyytää teidän majesteettianne, ettette puhu siitä mitään?"

"Kuinka niin?"

"Teidän majesteettianne panetellaan..."

Keisarinna pysähtyi.

"Kuka?" kysyi hän tylysti.

Annushka sävähti ja katsoi apua pyytävin silmäyksin ympärilleen.

"Suuriruhtinaat... Mikael Aleksandrovitshkin. Ja Maria... Maria Feodorovna... Dmitri Pavlovitshin karkoitus selitetään teidän majesteettinne työksi. Levitetään huhuja..."

"Ah... huhuja!"

Aleksandra Feodorovna teki halveksivan eleen.

"Koska keisari ei enää ehdottomasti ole heidän johdettavanaan. Hyvä! Keisari haluaa rauhaa... Minäkin haluan sitä. _Voilà tout_. Keksikööt vain juttujaan..."

Hän oli puhunut äänekkäämmin kuin hänen tapansa oli. Nyt hän hätkähti ja jäi paikalleen seisomaan, kulmakarvat rypyssä. Tähysteli pensaikkoon...

Ei, se ei ollutkaan mitään. Joku lintu, joka risahdutti oksia ja pani lumipilven pyryämään...

Mutta pelko tuli kohta uudelleen. Pelko tuosta, synkästä, torjumattomasta. Annushka oli sen tartuttanut.

Olikohan Aleksei...?

Kiivaasti, kuin takaa-ajettuna, hän riensi linnaa kohden, joka hohti valkeiden puunlatvojen takaa kuin jokin rauhan temppeli.

Aleksei oli noussut vuoteesta ja istui äreänä kirjojensa ääressä. Kun keisarinna kumartui hänen puoleensa, saivat hänen kasvonsa hiukan uteliaan ilmeen. Hän tunsi hautaholvin tuoksahduksen. Kuten useimpien hermosairaiden, oli hänenkin hajuaistinsa äärimmäisen herkkä.

"Onko sinun ikävä?" kysyi Aleksandra Feodorovna.

"On... Täällä on niin hiljaista. Olga ja Tatjana ompelevat haavoittuneille."

Aleksandra Feodorovna suuteli häntä ja kääntyi helpotuksesta huoahtaen ovelle.

Mutta kalpeus ja pelko eivät poistuneet hänen kasvoiltaan. Annushkan sanat piileskelivät hänen jäsenissään. Mitä Annushka tahtoi? Mitä tahtoi kansa? Suuriruhtinaat?

Oliko se lopultakin jotakin enempää kuin ilveilyä?

Keisari oli päämajaan lähtiessään ollut totinen. Hyvin totinen... Keisarinna oli arvellut sen johtuneen hermokiihoituksesta. Ei ihmekään Smolenskin tapauksen jälkeen. [Keisarin käydessä eräässä Smolenskin sairaalassa oli muudan kuumesairas sotilas herjannut häntä ja syyttänyt häntä sodan alkuunpanijaksi.]