Part 2

Kiinalaisen läsnäolo oli vain kohteliaisuuden ilmaus. Mitä muuta se olisi?

Venäläis-kiinalainen sopimus oli solmittu ja sinetöity.

Maria Feodorovna liikutteli pitsiviuhkaansa hitaasti ylös ja alas.

"Samoin venäläis-japanilainen, joka turvaa Korean riippumattomuuden."

Hänen silmissään näkyi salainen välähdys.

Suuriruhtinas hymyili.

Luultiinko, että moskovalaisille pyyteille Koreaan nähden oli pantu sulku? Oliko Wittellä tosiaan mielessä...?

Kumpikaan ei ilmaissut erästä ajatusta... Maria Feodorovnan katse oli kiintynyt valtaistuimeen.

"Keisari ei pidä herra von Wittestä."

"Ja antaa hänen kuitenkin pyöritellä itseään. Tuo Korean riippumattomuusjulistus..."

Keisarinna katsahti ympärilleen. Suuriruhtinatar Elisabet oli heidän lähellään. Maria Feodorovnan ääni aleni melkein kuiskaukseksi.

"Nikolai haluaa rauhaa. Rauhaa hinnasta mistä hyvänsä. Tuo japanilaisen poliisisotilaan iskemä haava on tehnyt hänet väsyneeksi. Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan."

Viimeiset sanat lausuttiin tuskin kuuluvasti. Suuriruhtinas pikemmin luki ne keisarinnan huulilta. Mutta hän havaitsi noissa tuskin kuultavissa sanoissa sykkivän kiihtymyksen.

"Väsyneeksi ajattelemaan ja toimimaan." — Ja maa tarvitsi hallitsijaa, joka osasi uhata rautaisella nyrkillä. Tarvitsi hallitsijan, joka oli viisas ja sitkeä ja osasi selvittää sotkuisen vyyhden repimättä lankoja. — Hallitsijan — tahi hallitsijattaren?

Nikolai Nikolajevitsh kohautti olkapäitään.

Maria Feodorovnan suunnitelmat olivat läpinäkyvät.

Mutta hän pelasi taitavasti.

Korea?

Oli kuunneltava ja odotettava.

Suuriruhtinas astui hymyillen keisarillisten vieraiden haastelevien ryhmien läpi.

Aleksandra Feodorovna nojasi päätään valtaistuimen punaiseen samettinojaan.

Hänen päätään pakotti; viulujen ohuet, värähtelevät äänet, jotka soivat soittajaparvekkeelta, takoivat teräväkärkisten vasarain tavoin hänen ohimoitaan, tekivät jäykän, loisteliaan kruunauspuvun painavaksi ja sietämättömäksi.

Eikö tämä päivä koskaan päättyisi?...

Viisto valojuova majaili pilvenä Kremlin suuressa audienssisalissa, ympäröi harsona kaksipäisiä kotkia seinien punaisella samettipohjalla, kruunuilla koristettuja vaakunoita, jotka värikylläisinä hohtivat leveiden ikkunoiden muinaistyylisen lasituksen yläpuolella.

Väkivaltaista, puoliaasialaista loistoa, joka kiusasi silmiä.

Aleksandra Feodorovna etsi joukosta kasvoja.

Tuolla oli Elisabet, surumielinen hymy kalpeilla kasvoillaan. Mykkänä ja välinpitämättömänä. Sergei Aleksandrovitsh petti häntä päivästä päivään yhä julkisemmin. Se kiihdytti häntä joka kerta yhä uudelleen ja teki kuitenkin lopulta tylsäksi. Hänen tyydyttämätön kaipuunsa saada lapsia kalvoi häntä.

Nuoren keisarinnan silmät himmenivät säälistä.

Hän käänsi katseensa toisaalle... näki Maria Feodorovnan, joka keskusteli Nikolai Nikolajevitshin kanssa.

Kuin lumon vallassa hän tuijotti sinne, tunsi jotakin outoa, aavistuksellista hiipivän luokseen. Ei, sehän oli hirveää. Hän ei tahtonut ajatella sitä ajatusta loppuun asti. Mutta se tuntui kuitenkin takertuvan kuin näkymätön hämähäkinverkko hänen vaatteisiinsa.

Hän etsi keisarin katsetta. Tämä oli väsynyt ja alakuloinen; ikäänkuin hän olisi nähnyt tulevat surut, joita valkoisen tsaarin mahtikäsky ei voinut torjua.

Tahi... ajatteliko hän menneitä aikoja? Sitä aikaa, jolloin hän oli ollut valmis kieltäytymään valtaistuimen loistosta kuin raskaasta, velvollisuuksia vaativasta ruhtinaallista syntyperää seuraavasta taakasta?

Nuoren keisarinnan huulet puristuivat lujasti yhteen.

Hänen silmissään punersi... kultakotkien peittäneen, valoaaltojen maalailemien samettisten seinäverhojen puna. Mahtava, suhiseva puna, joka muistutti virtaavia veripuroja... Jättiläismäinen, korkeahyrskyinen virta!...

Äänettöminä keinahtelivat jättiläismäiset, säihkyvät vahakynttiläkruunut sinne tänne.

Soiton säveliä. Ryhmityttiin masurkkaan. Viuhkat leyhyttivät viileyttä kuumille kasvoille...

Aleksandra Feodorovna istui paikallaan, huulillaan kuollut, kouristuksentapaisesti pidätetty hymy. Hänen vartalonsa suoristautui jäykkänä. Hän oli keisarinna, hänen täytyi odottaa, kunnes juhlamenot olivat lopussa. Täytyi torjua synkkä näky silmiensä edestä.

Verivirtoja... Kenenkä verta?

Häntä kammotti, hän painoi käsiään vastakkain niin lujasti, että teki kipeätä...

Samaan aikaan kaikui Hodynkan kentällä kymmenistä tuhansista suista kauheita huutoja juhlayössä. Innoituksen päihdyttämät ihmiset vääntelivät raadeltuja ruumiitaan hevosten rautakavioiden alla. Veri höyrysi, kasakoiden kimakat huudot häipyivät Moskovan pimeyteen, laukaukset kajahtelivat; verisiä möhkäleitä kiemurteli selvittämättöminä röykkiöinä. Kukaan ei voinut sanoa, kuinka se oli tapahtunut.

Sadattuhannet, jotka olivat saapuneet tänne saadakseen katsella pyhää tsaarillista kruunausjuhlaa, veivät mukanaan kumeat tuskanhuudot kaukaisiin kyliinsä. Väsynyttä ja horjuvaa oli heidän käyntinsä, vaatteensa veren tahraamat, kun he astuivat kotia kohden.

Neljätuhatta Venäjän poikaa makasi verilätäköissä Hodynkan kentällä. Verta oli vuotanut, viattomien pyhää verta, joka kostutti Venäjä-äidin mustia helmoja.

Ne, jotka olivat juhlineet valkoista tsaaria, eivät riemuinneet enää. Murheellisina he lähtivät sieltä, tummissa, puolieläimellisissä katseissaan ensimäiset, hämärät arvoitukset, jotka odottivat ratkaisuaan...

* * * * *

Vanha Li-Hung-Tshang oli pyytänyt päästä herra von Witten puheille.

Sen mieltenkiihtymyksen vuoksi, joka Hodynkan kentällä sattuneen onnettomuuden luonnollisena seurauksena vallitsi Kremlin suojissa, ei hän ollut pyrkinyt keisarin puheille. Sanottiin, että Nikolai oli sielunsa syvimpään järkytetty, että tsaaritar, onnettomuudesta tiedon saatuaan, oli puhjennut hillittömiin kyyneliin.

Viisas Li-Hung-Tshang tiesi, etteivät ne hyvät neuvot, jotka hän toi, olisi tässä hälinässä päässeet kuuluville. Hän oli kyllin viisas jättääkseen ne tarkoin kuuntelevalle rahaministerille.

Keltainen vanhus katseli miltei hellästi toisen rauhallisia piirteitä.

"Asia koskee arvaamattomien aasialaisten selkkausten välttämistä, teidän ylhäisyytenne. Keisari on nuori. Sanotaan, ettei hän ole saavuttamaton ympäristönsä erilaisille kuiskutteluille..."

"Ei saavuttamaton?"

Herra von Witten vakavan suun ympärillä vilahti pilkallinen hymähdys.

Ei saavuttamaton?... Suuriruhtinas Wladimir oli aikeissa pujahtaa Nikolain ympäristöön ja tehdä hänestä kamarillan kuuliaisen välikappaleen. Rahaministeri oli jo kuulevinaan miinojen salaista raapimista, niiden kovertaessa maata hänen jalkainsa alta.

Aavistiko Li-Hung-Tshang hänen salaisimmat ajatuksensa? Kiinalaisen pienillä, kurttuisilla kasvoilla oli levoton ilme.

"Keisaria koetetaan saada rakennuttamaan rautatie etelään päin. Hänelle annetaan huonoja neuvoja. Etelä on vaarallinen..."

Witte käveli edestakaisin huoneessa.

"Olen esittänyt keisarille perusteeni", sanoi hän hitaasti.

"Ja hän?"

Rahaministeri kohautti olkapäitään. Hänen mieleensä koski vanhuksen kiihkeä huolestuneisuus asian johdosta.

"Hänen keisarillisen majesteettinsa tapana on hyväksyä se mielipide, joka esitetään hänelle viimeiseksi."

Tuo kuului raskaalta ja samalla pilkalliselta. Suuriruhtinaan puolue väijyi Koreaa. Kykenisikö hän, Sergei Juljevitsh, pitämään puoliaan heitä vastaan?

Kiinalainen huojutti miettiväisenä pientä päätään.

"Kiinan etujen mukaista olisi suostua kaikkiin mahdollisiin helpotuksiin, teidän ylhäisyytenne."

"Kaikkiin mahdollisiin...?"

"Mandshurialainen reitti Nertshinsk—Tsitsikar— Wladivostok säästäisi Venäjältä kuudensadan kilometrin pituisen kierroksen."

Kuusisataa kilometriä! Rahoja, jotka häviäisivät, kuten kaikki tässä maassa häviää. Ja jotka eivät kuitenkaan saattaneet tyydyttää himoa maa-alueihin ja valtauksiin...

Rahaministeri pudisti päätään. Käänsi kiinalaiselle selkänsä, astui ikkunan luo, mietti, punoi suunnitelmia ja hylkäsi ne taas seuraavalla hetkellä!...

Tuolla alhaalla virtasi Moskva-joki. Jättiläismäiset, katulyhtyjen himmeästi valaisemat siltakaaret kohosivat ja häipyivät johonkin pimeään, joka mustana muurina kattoi joen kimaltelevaa pintaa...

Pimeänä vaani Kreml, jossa keisarinna vuodatti kyyneliä maansa lasten viattoman veren tähden...

"Käyttäkää kaikki vaikutusvaltanne, teidän ylhäisyytenne..."

Witte pyyhkäisi kädellään otsaansa.

Hän tiesi: tuo älykäs, keltainen mies, jolla oli surumieliset, rypistyneet piirteet, piti hänestä, suuren Venäjän raha-asiain huoltajasta. Piti ystävällisesti, isällisesti.

Hyvin harkittuja olivat hänen lausumansa sanat. Suosikkinsa eduksi eikä vieraan keisarin vahingoksi.

"Vaikutusvaltani keisariin...?"

Hän keskeytti lauseensa äkillisen ajatuksen hipaisemana.

"Kenties eräs vieras — joku toinen minun sijastani", mutisi hän.

"Eräs vieras?"

Mongoolin älykkäät rakosilmät kävivät tutkiviksi.

Witte teki tyytymättömästi torjuvan kädenliikkeen.

"Aleksandra Feodorovna", sanoi hän lyhyesti ja tiukasti.

"Keisarinna?"

Witte säikähti. Oliko hän puhunut liikoja?

Epäilevä hymy ilmestyi Li-Hung-Tshangin ryppyisen suun ympärille.

"Ei mitään varmaa!... Pelkästään toive!..."

Sergei Juljevitsh katseli alakuloisena välkkyvää jokea.

Pelkästään toive!... Toiveet saattoivat pettää. Ja kamarilla punoi hienoja, monihaaraisia verkkoja.

Joitakuita päiviä kruunauksensa jälkeen oli keisari Kremlissä avoimesti ja vapaasti selittänyt nöyrästi hänen lausuntoaan odottavalle kaupunkien lähetystölle, ettei venäläisestä perustuslaista voinut olla puhettakaan, että patriarkaaliset suhteet oli kansan samoin kuin itsevaltiuden edun tähden säilytettävä loukkaamattomina ja että hallitus vähitellen panisi toimeen uudistuksia, kohottaakseen kansan asteittain täysin eurooppalaisen kulttuurin tasalle.

Ne, jotka kuulivat nuoren keisarin sanat, eivät epäilleet hänen tarkoittaneen niillä täyttä totta. Uudistuksiin samoin kuin itsevaltiuteenkin nähden.

Yhtä toivetta köyhempinä he lähtivät Kremlistä, lohduttautuen nuoren itsevaltiaan paljonpuhuvalla olemuksella, puoleensavetävällä, vilpittömällä esiintymistavalla ja hänen huomattavalla myötätuntoisuudellaan kansaa ja sen tarpeita kohtaan...

Nikolai Aleksandrovitsh oli toimituttanut tarkan tutkimuksen Hodynkan kentällä sattuneen tapaturman johdosta. Syyt oli saatava selville; syyllisiä, jotka kevytmielisesti olivat vuodattaneet Venäjän niin monen alamaisen verta, oli ankarasti rangaistava.

Moskovan poliisimestaria syytettiin siitä, että hän laiminlyömällä riittävän valaistuksen järjestämisen juhlapaikalle oli aiheuttanut kansanjoukossa syntyneen hirveän sekasorron.

Päiväkausia vaappui hänen kohtalonsa vaakalaudalla. Sitten osasi syytetty puhdistautua siten, että vieritti syyn toisen niskoille.

Muutamia vangittiin, toisia erotettiin virasta. Tuomioistuimet haparoivat ristiriitaisten todistusten kaaoksessa, — keisari, jota kidutti pelko viattoman tuomitsemisesta, menetti tarmokkuudenpuuskansa, joka hänessä oli noussut ensi päätöksen tehdessään, ja suostui vaieten siihen, että asian tutkiminen selvillesaattamattomana jätettiin silleen... Venäjä oli saanut esimerkin, kuinka se saattoi kiertää itsevaltiaansa käskyt...

Syrjään vetäytyneenä ja omasta heikkoudestaan masentuneena keisari eleli suojissaan.

Japanilaisen poliisisotilaan tuottaman haavan jättämä arpi, joka punaisena viiruna kulki poikki hänen päälakensa, alkoi uudelleen vihoitella ja teki hänet palatsissa sattuviin tapauksiin nähden väsyneeksi ja kylmäkiskoiseksi.

Haluttomasti, ikäänkuin raskasta taakkaa kantaen, hän suoritti hallitustehtäviään.

Witte pääsi puheille, sai esittää asiansa ja poistui miltei poikkeuksetta epäsuosiossa. Hän kesti sen silmäkarvankaan värähtämättä, terävimmänkään katseen ympäristössä voimatta arvata, mitä tämän miehen kylmien, rauhallisten piirteiden takana liikkui. Hänen yritystään saada keisarinnan vaikutusvalta tuekseen voitiin pitää rauenneena.

Aleksandra Feodorovna oli mielenkiinnolla kuunnellut hänen selostustaan Mandshurian radasta, hyväksynyt hänen katsantokantansa ja — kieltänyt apunsa.

Levollisella äänellä hän oli selittänyt ministerille, ettei keisarin päätöksiin saanut koettaa vaikuttaa. Ettei vaimon asiana ollut johtaa hallitsijan perhe-elämään poliittisia tehtäviä.

Kevyesti ja viehättävästi, muutamin peitetyin sanoin Aleksandra Feodorovna oli lausunut mielipiteensä. Kyllin selvästi, jotta rahaministerin oli mahdotonta lähestyä häntä sen enempää.

Witte lähti, mielessään toisenlainen kuva hänestä kuin tullessaan.

Tämä nainen ei ollut se tyhjänpäiväinen hanhi, joksi Maria Feodorovnan hovilaiset häntä nimittivät. Eikä se teeskentelevä juontenpunoja, jonka älyniekat olivat näkevinhän tyttömäisen ujouden naamion takana.

Nainen hän oli, joka tahtoi olla vain vaimo ja jonka epäsuopea kohtalo oli tuominnut jäykistymään tsaarinpalatsin jäisessä ilmapiirissä.

Otsa rypyssä Witte astui alas leveitä, kajahtelevia portaita.

Li-Hung-Tshang oli matkustanut pois pettynein toivein.

Laiva ajelehti aallokossa vailla ohjaavaa kättä. Vain yksi ainoa oli, joka tiesi suunnan ja joka yritti pidellä peräsintä...

* * * * *

Moskovassa Aleksandra Feodorovna ensi kerran kohtasi kauniin Raisa Pistolkorsin, synt. Kagan.

Tämä nuori nainen ajoi avoimissa landoo-vaunuissa keisarinnan vaunujen ohitse, loi niissä istuviin omituisen katseen ja käänsi kalveten kasvonsa pois.

Aleksandra Feodorovna antoi vaunujensa ajaa vielä kappaleen matkaa, ennenkuin vaivoin hillityllä äänellä käski kääntymään takaisin.

Hän oli Kremliin saapuessaan kalpeampi kuin tuo nuori juutalaisnainen.

Illalla hän kutsutti Elisabet Feodorovnan huoneeseensa.

Keisari oli pistäytynyt sinne hetkeksi, tervehtinyt suuriruhtinatarta ja syyttäen kiireellisiä tehtäviä nopeasti poistunut.

"Hän työskentelee paljon, Elisabet. — Hän on rasittunut, valittaa väsymystä ja huonomuistisuutta."

Aleksandra Feodorovna puhui hitaasti ja katkonaisesti. Hänen ajatuksensa eivät olleet tässä asiassa kiinni. Hänen sielussaan puhui muuan ääni, jota hän ei voinut vaientaa.

"Toisinaan olen kovin surullinen, Elisabet."

Suuriruhtinattaren huulilla vilahti hymy.

"Pikku Alix...!"

"Se ei enää ole nimeni, Elisabet!"

Epämääräinen surumielisyys värähteli hänen äänessään.

"Kaikki on niin merkillistä, Elisabet! Koko elämäni! — Ikäänkuin se olisi väkivaltaisesti revitty kahteen osaan..."

Hän katseli käsiään ja pudisti päätään.

"Toisinaan toivon, että olisin elänyt aikaisemmin..."

"Aikaisemmin?"

Aleksandra Feodorovna nauroi. Salaperäistä, miltei äänetöntä naurua.

"Nikolai vei minut kerran 'kultaiseen kammioon' [n.s. kultainen kammio Kremlissä, matala, pimeä, kapeaikkunainen huone, jonka seinät olivat täynnä vahvasti tummennettuja seinämaalauksia, oli keskiajan keisarinnojen, jotka elivät ankaraa, itämaista, eristettyä elämää, pääasiallisimpana oleskelupaikkana], Elisabet. — Aluksi olin vallan kauhuissani. Luulin silloin, että menettäisin järkeni, jos minun täytyisi, kuten muinaisten tsaaritarten, viettää päiväni sen alakuloisessa hämärässä, jossa vain niukat, tummankultaiset päivänsäteet leikittelivät. Vasta Nikolain naurahdus hälvensi säikähdykseni."

"Entä nyt?" kysyi suuriruhtinatar nopeasti.

"Minun on senjälkeen monesti täytynyt ajatella kultaista kammiota. Entisten tsaaritarten kohtalo ei suinkaan ollut kauhea, Elisabet. He rukoilivat, elivät lapsiaan varten ja saivat tavata puolisonsa todistajien näkemättä. He elivät hiljaista, sulkeutunutta elämää kuin simpukat kuorissaan. Kun he lähtivät ajelemaan, näkivät he kansan, mutta kansa ei nähnyt heitä..."

Hän vaikeni ja katsahti suuriruhtinattareen. Elisabet Feodorovna ei vastannut. Elämä Sergei Aleksandrovitshin rinnalla oli tehnyt hänet katkeraksi ja harvapuheiseksi.

"Toisinaan pelkään tätä kansaa, Elisabet. Se on niin erilaista kuin siellä kotona. Kotona hymyilivät ihmiset minut nähdessään. Täällä ei kukaan hymyile. Tylsin, pelokkaan kunnioittavin silmin he töllistelevät meitä, ikäänkuin olisimme kuninkaallisia petoeläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä. Heidän katseessaan kuvastuu surumielisyys. Aivan nuorienkin katseessa. Ikäänkuin he kantaisivat kokonaisten sukupolvien kohtaloita hartioillaan..."

"Mitäpä me kansasta huolimme, Aleksandra?"

Suuriruhtinatar oli taivuttanut hoikan, sinimuotoisen vartalonsa eteenpäin ja silitteli laihtuneilla käsillään, joissa sormukset höllinä kilahtelivat toisiinsa, istuimen silkoisia atlassipatjoja.

"Kun ensi kerran yksin ajoin Pietarinpuiston läpi [laaja puisto Moskovan luoteiskulmassa. Suom.], heittäytyi eräs nainen tielleni ojentaen minulle anomuskirjettä. Otin kirjeen ja lupasin mielessäni auttaa naisparkaa. Myöhemmin, kun kirjettä lukiessani huomasin sen sisältävän mieltäkuohuttavia huomautuksia suuriruhtinaasta ja arvossapidetyistä hovivirkailijoista, pidin parhaana repiä sen rikki ja sirotella palaset ulos vaununikkunasta. Sergein mielestä olin menetellyt viisaasti..."

Hän huokasi ja pyyhkäisi oikealla kädellään valkoista, sinertävähohtoista käsivarttaan, jonka brysselinpitseistä nyplätty verkkoliina jätti paljaaksi...

"En ole sen koommin nähnyt tuota naista... Se kohtaus askarrutti kauan ajatuksiani. Enimmin niinä viikkoina, jolloin tulin huomaamaan, etteivät suuriruhtinaasta lausutut väitteet olleetkaan perättömiä."

"Mistä se vieras nainen saattoi sen tietää, Elisabet?" Suuriruhtinatar kohautti olkapäitään.

"Sanoithan äsken, että elämme kuin kultaisen ristikon takana. Ristikko on läpinäkyvä, pikku Alix. Niiden, jotka siinä häkissä liikkuvat, ei ole mahdollista suuriin kansanjoukkoihin häviämällä peittää piirteitään. Terävän selvästi ja jättiläismäisesti suurentuneina esiintyvät heidän hyveensä ja paheensa...?"

Nuoren keisarinnan kädet avautuivat ja sulkeutuivat jälleen.

"Minua pelottaa, Elisabet!"

"Pikku hupakko!"

Elisabet hymyili. Hänen ankarat piirteensä, jotka niin aikaisin olivat kadottaneet tyttövuosien suloisen sulavuuden, saivat pehmeän, äidillisen ilmeen.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia, sisko kultaseni."

Aleksandra Feodorovna ei vastannut. Äänettömänä, kyyneliä vastaan taistellen, hän tuijotti lauhaan iltaan.

Nuoren juutalaisnaisen kalpeat kasvot olivat hänen edessään... katsoivat häneen, hymyilivät...

Oliko se ivaa?... Myöhästyneen pilkkaamista, joka tahtoi vielä kerran kahlehtia jo kahlitun? Sääliä keisarinnaa kohtaan, joka kruununperijän sijasta oli synnyttänyt tyttären.

"Sinähän saat pitää miehesi, jota rakastat. Sinä olet saava poikia."

Nuo sanat kuuluivat niin houkuttelevilta. Mutta hän ei uskonut niihin. Aamupäivän tapaus loi varjonsa hänen sieluunsa...

Elisabetin mentyä hän tunsi itsensä väsyneeksi ja mieleltään raskaaksi. Keisari oli vetäytynyt pois... Työskentelikö hän?

Hän koetti pakottaa itsensä kääntämään ajatuksensa tuosta toisesta. Antoi viedä itsensä makuuhuoneeseen ja riisua...

Avoimen sivuoven takaa kuului nukkuvan lapsen hengitys. Tumma, ruusuinen valo huoneen etäisessä nurkassa loi hohteen sulohymyisen madonnan leveälle rubiinikruunulle, saaden sen säteilemään, ja hiveli salaisesti, kuin hyväilevät naisensormet, alastoman Jesuslapsen rusottavaa ihoa.

Aleksandra Feodorovna seisoi kuvan edessä... Kauan... Tahtoi rukoilla, kohotti ristiinpannut kätensä leukaansa asti. Hän tahtoi rukoilla. Tahtoi ajatella, että madonna oli äiti, jonka täytyi kuulla äidin rukous. Tahtoi ajatella, että Nikolain jumalien täytyi olla hänenkin jumaliaan...

Voi, se oli mahdotonta!

Hän antoi käsiensä vaipua, pudisti päätään ja meni lohduttomana lattian poikki vuoteelleen. Heittäytyi leveän vuoteensa patjoille. Itki... itki...

* * * * *

Venäjä toivoi paljon hallitsijastaan. Raskaan sorron alaisina olleet vierasheimoiset hengittivät vapaammin; Varsovassa puolalaiset osoittivat nuorelle hallitsijaparille myrskyisästi suosiotaan. Aleksanteri III:nnen pimeän, hengitystä salpaavan tyranniuden jälkeen vihdoinkin kansan sydäntä ymmärtävä tsaari. Nuorta, pehmeätä, helposti muovailtavaa vahaa.

Väestö riemuitsi, ikäänkuin tahtoen suosiohuudoin huumata uuden yksinvaltiaan mielen.

Puolan vapauttaja!... Oliko liian rohkeata antaa jokin nimi korkealle tavoitteleville toiveille?

Oli muutamia, jotka tunsivat pettymystä, nähdessään keisarin, joita hänen katseessaan kuvastuva totinen ujous hämmensi, jotka kohauttivat olkapäitään, koska hänen täyteläisen, parrakkaan suunsa ympärillä asuva hymy näytti heistä etäiseltä ja eksyttävältä.

Näitä epäilijöitä oli vähän. Heidän äänensä hukkui joukkojen riemuhuutoon, joka oli yhtä määrätön kuin tuhansien hurmio Hodynkan kentällä...

Mutta Nikolai Aleksandrovitsh oli jo hallituskautensa ensimmäisinä kuukausina oppinut varovaiseksi ja viisaasti punnitsemaan sanojaan.

Hän uskoi tehtäväänsä, mutta tahtoi toteuttaa suunnitelmansa hitaasti, pikkuannoksittain. Hitaammin kenties, kuin aluksi oli ajatellut.

Tämä kansa... eikö se ollut kuin lapsikansaa?...

Hän oli kuullut monia mielipiteitä ja askarteli nyt oman, vakiintuneen ja järkyttämättömän mielipiteen muodostamisessa.

Vaikea tehtävä? Pakottava arpi hänen päälaessaan haittasi ajattelemista. Hän rakasti pyhääsavua ja pappi Joannin yksitoikkoista ääntä, joka balsamina viihdytti uupuneita hermoja. Vaipui mielellään salaperäiseen hämärään, ja hänen täytyi oikein pakottaa itsensä täyttämään ulkomaailman asettamia vaatimuksia kuin raskasta velvollisuutta. Hallitsijan ensimmäistä velvollisuutta...

Nikolai Aleksandrovitsh otti tämän velvollisuuden vakavalta kannalta. Hän ei tahtonut pettää kansan toiveita, ei tahtonut, kuten isänsä, suojella itseään omilta alamaisiltaan sotilasmuureilla.

Hymyilköön vain Maria Feodorovna hänen maailmaa onnellistuttaville aatteilleen...

Hän hymyili niille tosiaankin. Tunnettu, ilmaiseva väreily suupielissään hän tarkasteli valtakunnan ylimpiä virkamiehiä, tähysteli ilmeitä ja tutkiskeli lyhyin, hiuksenhienoin kääntein ympäristönsä mielipiteitä.

Pobjedonostsev sai käskyn saapua keisarinnan puheille hänen yksityishuoneisiinsa.

Maria Feodorovna selitti hänelle puoliääneen olevansa levoton poikansa terveydentilasta, viettävänsä unettomia öitä ja rukoilleensa pyhimyksiä palauttamaan hänen majestetilleen koko sen voiman, jota hän tarvitsi ristivaltikkaa kantaessaan...

Hänen silmissään, jotka tutkivat Pobjedonostsevin harmaita kasvoja, paloi häikäilemättömän tarmon tuli. Huoneen syvä, tahallaan valittu hämärä verhosi hänen piirteensä.

"Aleksandra Feodorovnan toivomuksesta on neuvoteltava jonkun eteväksi tunnetun lääkärin kanssa. Keisarinna ei voi luottaa meidän venäläisiin lääkäreihimme. Kun mainitsin professori Pavlovin, kalpeni hän ja ojensi torjuvasti kätensä..."

Maria Feodorovna käytti tuttavallisen keskustelun keveätä haastelusävyä. Hän vältti katsomasta Pobjedonostseviin. Turhaa varovaisuutta. Pobjedonostsevin piirteet olivat kovat ja ilmeettömät.

Vasta jonkun sekunnin kestäneen vaitiolon jälkeen tuli hänen vastauksensa.

Hänen keisarillisen majesteettinsa tila näytti hänen mielestään tosiaan antavan aihetta — huolestumiseen. Hänen majesteettinsa hermosto näkyi olevan liiaksi kiihoittunut, hän valitti päänsärkyä ja sielullista lamaantumista...

"Witten kielteinen suhtautuminen itä-aasialaisiin suunnitelmiin antaa hänelle paljon ajattelemista", jatkoi keisarinna. "Rahaministeri ei herkeä ennustelemasta aseellista ratkaisua... Punainen kummitus keisarille!"

Hän hymyili.

Pobjedonostsev hiveli luisilla sormillaan partaansa.

"Rahaministerin poistamisella olisi kenties suotuisa vaikutus hänen majesteettinsa terveydentilaan..."

"Ei, Pobjedonostsev! Witten täytyy pysyä paikoillaan. Hän on suuriarvoinen valtiomiehenä, suurempiarvoinen ollessaan nousukas. Hän tuntee kansan mielialan, hänellä on vanhoja, arvaamattoman arvokkaita suhteita."

Hän ei ollut huomaavinansa yliprokuraattorin ylenkatseellista elettä.

"... Keisari pelkää häntä... Pelkää häntä, Pobjedonostsev. Hänen aikeensa muodostaa puolue yhdessä keisarinnan kanssa ei ole onnistunut. Aleksandra Feodorovna ei tällä hetkellä tunne muuta kunnianhimoa kuin saada lahjoittaa maalle kruununperillinen."

Pilkkahymy hänen suunsa ympärillä häipyi huonekomeron hämärään. Hänen edessään, kirkkaassa valaistuksessa, oli Pobjedonostsevin rypistynyt otsa.

Pyhän synoodin yliprokuraattori vihasi rahaministeriä. Jo senkin vuoksi oli Witte pidettävä paikallaan. Vastakohtien toisiaan vastaan asettaminen tiesi vallitsemista.

Professori Pavlov, joka vastoin Aleksandra Feodorovnan nimenomaista toivomusta oli kutsuttu neuvottelemaan, totesi tsaarin päähän jääneen arven vieressä kasvannaisen, joka osoitti märkimisen oireita. Leikkaus oli välttämätön.

Pavlovin johtama lääkärineuvosto päätti aluksi koettaa kasvannaisen yksinkertaista poistamista.

Keisari näytti maltilliselta ja tyyneltä. Hän rukoili isä Joannin kanssa ja oli uskonut kohtalonsa Jumalan huomaan.

Toisin Aleksandra Feodorovna.

Ahdistava tuska puristi hänen rintansa kokoon, sai hänet öisin kauhistuneena heräämään unestaan. Häntä ympäröivät kasvot, isä Joannin synkkä katse ahdistivat häntä kuin epämääräiset uhkaukset.

Kiihkeämmin kuin tavallisesti hän otti osaa jumalanpalvelukseen, antoi kronstadtilaisen papin hymisevän äänen kajahdella kumartuneen päänsä ylitse.

Selvästi ajattelevana ja protestanttiseen uskoon kasvatettuna hän ei uskonut tuon omituisen miehen ihmeitätekevään voimaan, oli aika ajoin vihannut häntä nähdessään keisarin väsyneen, haaveksivan katseen. Nyt seurasivat nuo ihmeelliset piirteet häntä horrosmaiseen puoliuneensa...

Jokin selittämätön tunne sanoi hänelle, että hänen rakastamansa miehen henkeä uhkasi vaara. Häntä vapisutti tuo Pavlov, leikkaus, koko tämä aaveiden täyttämä hovi...

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh, joka näihin aikoihin useasti etsi tilaisuutta yhdessäoloon keisarin kanssa, saadakseen hänet houkuttelevan korealaisen syötin avulla suosiolliseksi ryhmäkuntansa toivomuksille, mainitsi Maria Feodorovnalle nuoren keisarinnan muuttumisesta. Hän oli käynyt kalpeaksi ja laihtunut, ja hänen aika ajoin ilmenneeseen hilpeyteensä oli tullut jotakin särkynyttä ja väkinäistä.

Maria Feodorovna vastasi tähän viestiin merkillisellä katseella...

Viime aikoina olivat molemmat keisarinnat tavanneet toisiaan harvoin.

Maria Feodorovnasta se tuntui hyvältä. Hän oleskeli syrjässä omissa huoneissaan, myönsi puheillepääsyjä, ja suuria suunnitelmia liikkui hänen uurteettoman otsansa takana.

Hänen suojissaan kamarilla piti kokouksiaan, siellä valmistui mullistuksia, jotka uhkasivat horjuttaa venäläisten valtiaan istuinta...

Salaliiton päänä oli Vladimir Aleksandrovitsh, sen aatteellisena alkuunpanijana Pobjedonostsev. Synkän tyynenä hän vallitsi ylhäisessä piirissään. Hyväksyi suunnitelmia, toisia hylkäsi. Ainoakaan lihas hänen pergamenttikasvoillaan ei värähtänyt. Vain silloin, kun tuli puhe Aleksandra Feodorovnan uudesta raskaudentilasta, joka taas toi toiveet, kruununperillisen syntymisestä etualalle, kulki varjo hänen verettömien huultensa ylitse.

Jos keisarinna synnyttäisi pojan, olisivat Mikael Aleksandrovitshin toiveet mitättömät. Silloin olisi olemassa perillinen, joka esittäisi vaatimuksensa. Äitikeisarinnan asema oli saatava varmaksi ennen Aleksandran synnyttämistä.

Maria Feodorovna nyökkäsi innokkaasti. Suunnitelma, varovaisesti täytäntöön pantuna, oli hänen mieleisensä. Voitiin toimia verettömästi, jättää Nikolaille itsevaltiaan nimi ja keisarinnan ollessa vähän aikaa sijaishallitsijana näppärästi toimittaa Aleksanterin uskotut hallitukseen. Kansan tarpeeton kuohuttaminen välttyisi...

Äitikeisarinnan rypyttömän otsan takana kehkeytyi ajatuksia, joita hän tarkoin varoi ilmaisemasta. Hän toimitti salassa uskottujensa valintaa. Oliko harppaus, joka tekisi sijaishallitsija-keisarinnasta rajattoman yksinvaltiattaren, niin huimaava? Anhalt-Zerbstin pikku prinsessa [Katariina II] oli rohjennut tehdä pitemmän — ja voittanut... Hänen muotokuvansa riippui Maria Feodorovnan huoneen seinällä. Itsekylläinen, mehevä hymy huulillaan se katseli leveästä kultakehyksestä.

Suuri Katarina!... Oliko hän ollut enemmän kuin joku muu hänen jälkeensä voisi olla?

Maria Feodorovna puristi täyteläiset huulensa lujasti yhteen, ikäänkuin peläten jonkun ennenaikaisen sanan niiltä pääsevän.

Hän ei aavistanut olevansa kamarillan suunnitelmissa vain väliasteena, jotakin käytettyä, joka heitetään syrjään, ei aavistanut, että Vladimir Aleksandrovitsh parhaillaan tasoitteli valtaistuimen purppurapieluksia omia poikiaan [Boris ja Kirill] varten...

Vladimir Aleksandrovitsh oli ensimmäinen, joka rohkeni tempaista suunnitelman Nikolain näköpiiriin.

Kasvannainen keisarin päässä oli suurentunut, merkillisesti pistävä päänkivistys käynyt sietämättömämmäksi.

Ympäristönsä kehoituksia noudattaen Nikolai oli päättänyt sallia toimittaa professori Pavlovin vakuutuksen mukaan vaarattoman leikkauksen.

Kolme päivää aikaisemmin kävi Vladimir Aleksandrovitsh keisarin luona, surkutteli hänen heikkoa ulkomuotoaan, hallitustoimien taakkaa, joka painoi kivuloisen miehen heikkoja hartioita.

Veljenpoika oli samaa mieltä. Hän oli juonut muutamia lasillisia ranskalaista samppanjaa turruttaakseen hiljaisen levottomuudentunteen, jonka Aleksandra Feodorovnan surullinen katse oli hänessä herättänyt. Nyt hän tunsi haihtuneen päihtymyksen, jota vastaan hänen kohtuulliset tapansa nousivat kapinaan, tuhkanharmaana tyhjyytenä kivistävän arven alla.

Keskustelun kestäessä hän ärtyisenä mainitsi herra von Witten nimen.

"Hän on hyökkäilevä ja julkea. Saattaa pääni särkemään itä-aasialaisella politiikallaan..."

"... On keltaisten kanssa yksissä juonissa."

Keisari kohotti katseensa. Hänen kasvonsa vetäytyivät laimeaan hymyyn.

"_Non, mon cher_. Sanotaan Li-Hung-Tshangin olevan hänen ystävänsä..."

Hän kävi miettiväiseksi. Miksi rahaministerillä ei olisi saanut olla ystäviä keltaisten joukossa? Ystävyys oli vihaa parempi. Ystävyys ei milloinkaan haitannut... Ei milloinkaan!...

Suuriruhtinaan sanoista syttyneet ajatukset pyörivät hänen pakottavassa päässään. Selvyyttä hän tahtoi, tahtoi selvittää kaaoksen, johon joka sekunti yhä uudelleen tunsi vajoavansa.

Hän miltei iloitsi Pavlovin veitsestä...

Suuriruhtinas Vladimir Aleksandrovitsh kiinnitti tumman, taipumatonta tarmoa hehkuvan katseensa veljenpoikansa väsyneihin kasvoihin.

Hän alensi ääntään, ikäänkuin yhä vielä olisi pelännyt surullisenkuuluisan "kolmannen osaston" urkkijoita. ["Hänen majesteettinsa kanslian" III osasto, Aleksanteri III:n aikainen urkkijajärjestö.]

Yläruumis eteenpäin kumartuneena hän alkoi puhua. Kuvasi liikatyön sairaita aivoja uhkaavaa vaaraa. Suostutteli monarkkia lyhyeksi ajaksi vetäytymään syrjään hallitustoimista, määräämään sijaishallituksen...

Kuin käärmeen puremana Nikolai ponnahti pystyyn.

"Sijaishallitus?"

Suuriruhtinas hymyili tyynnyttävästi.

"Äitikeisarinna."

Keisari vaipui väsyneesti takaisin nojatuoliinsa. Jokin pelottava mielikuva, joka hetken ajan oli väikkynyt hänen silmissään, näytti kadonneen.

"Maria Feodorovna pitäisi äidinvelvollisuutenaan keventää poikansa taakkaa. Venäjän valtias voisi huoletta uskoa kohtalonsa koetellun lääkärin käsiin."

Vladimir Aleksandrovitsh puhui persoonattomasti ja asiallisesti. Hänen kätensä, nuo lihakkaat tuhlarinkädet, jotka hävittivät omaisuuksia kuin pelimarkkoja, rummuttelivat tuolin mahonkinojaa. Hän piti silmäluomiaan alas painettuina ja siristeli silmiään tuuheiden silmäripsien takaa kuin kissa auringonvalossa...

Keisari silitteli avuttomin liikkein valkoista litevkaansa.

"Kiitän Maria Feodorovnaa hänen äidillisestä, uhrautuvasta tarjouksestaan", sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen, hiljaa ja tukahtuneella äänellä, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea muodostella lauseitaan. "Mutta hallitsijan velvollisuudet ovat vaikeat ja laajakantoiset. Ei kukaan muu kuin Jumalan asettama, Hänen maalliseksi sijaisekseen voideltu, kykene niitä oikein täyttämään."

Hipaisiko ivahymy hänen huuliaan? Hänen sanojensa sointu ilmaisi väsynyttä ivaa.

Vladimir Aleksandrovitsh avasi silmänsä. Ivaako?... Se ei ollut keisari, joka niin puhui. Vai... näkikö hän aaveita?... Oliko salaliittolaisten joukossa petturi, joka itsekästen tarkoitusperien vuoksi varoitti keisaria?

Suuriruhtinas heitti savukkeensa kullatun leijonan kitaan. Hetkessä hän oli ajatuksissaan selaillut henkilöluettelonsa, hymyili ja hengähtäen helpotuksesta painui takaisin nojatuoliinsa.

Ei!... Ei kukaan heistä...

Hän rypisti otsaansa.

Hän tuli ajatelleeksi Sergei Aleksandrovitshia. Elisabet Feodorovna oli saksatar, keisarinnan sisar...

"Kenelläkään ei ole oikeutta — olkoot syyt kuinka tärkeät ja painavat tahansa — vetäytyä velvollisuuksiaan täyttämästä..."

Keisarin ääni tuntui käyneen pontevammaksi.

"... ja lääkärineuvoston yksimielisen päätelmän mukaan on kysymyksessä helppo, täysin vaaraton leikkaus. Ja niin kauan kuin minä elän ja hengitän..." Hän ei lopettanut lausettaan.

Vladimir Aleksandrovitsh johti keskustelun toiseen asiaan. Kuvernöörien keskinäiseen asemaan. Venäjän vierasheimoisten kuvernööreille oli annettava valtuudet, joiden avulla he voivat masentaa kotimaisen aateliston tyranniuden.

"Venäjän vierasheimoisille on turvattu heidän omat tapansa ja oikeutensa, Vladimir Aleksandrovitsh."

"Ase Venäjän mahdin kukistamiseksi, Venäjän yhtenäisyyden särkemiseksi."

Suuriruhtinas puhui terävästi ja käskevästi.

Keisari rypisti otsaansa. Hänen kasvoilleen tuli pingoittunut, miettivä ilme.

"Tahdon tarkastaa asiaa sinun näkökannaltasi, Vladimir Aleksandrovitsh. Ei pidä tuomita hätäisesti. Kotimaisen aateliston tyrannius, sanoit?..."

Hän pudisti päätään. "Kuvernöörien tulee koettaa taltuttaa heidät rauhallisin keinoin. Paino synnyttää vastapainoa..."

Vladimir Aleksandrovitsh kohautti olkapäitään ja hymyili. Toisen kerran hän siirsi keskustelun painopistettä. Jätti sisäpolitiikan. Puhui joutavia, sivuasioita...

Noustessaan hän uudelleen otti puheeksi hallituskysymyksen. Äkillisesti, johdannotta, murtaakseen ylläköllä horjuvan keisarin vastustuksen.

Taaskin tuloksetta. Nikolai oli taipumaton. Sairaalloisella, poikamaisella uhkamielisyydellä hän puolustautui, uppiniskaisesti ja jäykästi...

Suuriruhtinaan täytyi poistua saamatta mitään aikaan. Hänen ilmeensä oli kova ja julma. Hyvä ei auttanut; siis väkivalloin... Kamarilla oli mahtava...

Hän meni suoraa päätä Maria Feodorovnan luo.

Laadittiin kruunustaluopumisjulistus, rakennettiin suunnitelmia keisarin pakottamiseksi se allekirjoittamaan.

Keisarillisen henkivartioväen päällikkö, parooni Freedericks, oli saatava liittoutuneiden puolelle.

Varovaiset tuntosarvet tunnustelivat paroonin kantaa.

Sanottiin, että hän oli järkkymättömän uskollinen perinnölliselle keisarille. Vladimir Aleksandrovitshin kulta alkoi vieriä, ja muutaman päivän kuluttua saattoi suuriruhtinas ilmoittaa liittoutuneille, että Freedericks oli saatu suostumaan kamarillan suunnitelmiin.

Maria Feodorovna Katarina II:n sädekehän loistossa!

Jäätyään yksin huoneeseensa hän aivan ahmi silmillään suuren keisarinnan kuvaa, silitteli sinistä ritarinauhaa, joka miehuuden ja miesmäisyyden juhlallisena tunnuskuvana kulki valtiattaren rinnan yli.

Ravistaa päältään tämän hovin orjuuttavat kahleet... Hallita!... Hallita!...

Aleksandra Feodorovnaa pelotti yksinolo. Hänen uuden äitiydensä taakka kidutti häntä, antoi hänelle hysteerisille naisille ominaisen tarkkakuuloisuuden.

Päivää ennen keisarille tehtävää leikkausta ilmoitettiin parooni Freedericks hänen puheilleen. Keisarinna, joka aavisti pahaa, hätkähti hermostuneesti, kykeni vaivoin vastaanottamaan paroonin hallitsijattaren tyynellä arvokkuudella.

Freedericks säikähti hänen muotoaan. Nuo suloiset kasvot olivat kalpeat, totiset olivat silmät, jotka loivat tulijaan tuskaisen kysyvän katseen. Darmstadtin prinsessan synnynnäinen ujous teki hänen käytöksensä jäykäksi ja hieman kömpelöksi.

Tulijan kaunissointuinen ääni ja rehelliset saksalaiset kasvot rauhoittivat häntä hiukan.

Hän tiedusteli epäröiden paroonin asiaa.

Hitaasti ja varovaisesti Freedericks johti puheensa keisarin tilaan. Kuvaili monarkin kiihtynyttä mielentilaa, kuinka välttämätöntä hänen oli säilyttää tyyneys ja huolettomuus leikkauksen kestäessä. Johtui, kun arveli tarpeeksi rauhoittaneensa keisarinnaa, puhumaan vaarasta, joka uhkasi uutta hallitusta.