Part 6

Alkaakseni viimeisestä: Monsieur Filip lähti muutama päivä sitten kotimaahansa: Aleksandra Feodorovna sai aikaan hänen poistumisensa. Muistanet, ettei keisarinna pitänyt hänestä, että hän kutsui ranskalaista temppuilijaksi... Tänään hän näytti miettivältä, puhui kauan ranskalaisista, heidän kansallisluonteensa silmiinpistävimmistä piirteistä ja siitä, että jokainen ihmislaji tarvitsee määrätyt puitteet, voidakseen päästää toimintansa täyteen valtaan.

Sanojensa tarkoitusta valaistakseen hän mainitsi esimerkkinä, että isä Joann ei milloinkaan olisi irstaassa ja kevytmielisessä Ranskassa saavuttanut täyttä ansaitsemaansa arvonantoa... hän puhui vakavasti ja hänen sanoissaan kuvastui kaipaus; tuon pyhän nimen pelkkä mainitseminenkin näyttää koskevan tuskallisesti hänen mieleensä; vainaja on jättänyt täyttymättömän tyhjän sijan jälkeensä. Minusta tuntui siltä, kuin hän olisi koettanut jotenkin puolustaa kantaansa monsieur Filipiin nähden. Varmaa on, ettei Aleksandra Feodorovna ikinä olisi saanut ranskalaista karkoitetuksi, elleivät suuriruhtinaat olisi häntä auttaneet. Sanotaan, että Vladimir Aleksandrovitsh oli julkisesti syyttänyt ranskalaista petkutuksesta ja todistanut eräitä tapauksia...

Tänään Aleksandra Feodorovna tuli vielä kerran puhuneeksi minulle Filipistä... Hänen korviinsa oli joltakin taholta tullut huhuja, jotka syyttivät ranskalaista ilkeänlaisista tekosista. Aleksandra Feodorovnan oikeudentunto on lahjomaton. Hän pysyi tänäänkin siinä mielipiteessään, että monsieur Filipin spiritistiset istunnot olivat silmänkääntäjäntemppuja, mutta lisäsi, että ranskalainen oli osannut käyttää suurta vaikutusvaltaansa keisariin parhaalla tavalla... Tarkoitus oli ollut antaa hänelle keisarin yksityisvaroista suurehko rahaerä jäähyväislahjaksi; syy siihen, että tuuma raukesi, lienee todennäköisesti etsittävissä Vladimir Aleksandrovitshin kuiskutuksista, joka tällä hetkellä nauttii palatsissa varsin suurta arvonantoa. Onkohan meidän odotettava siltä taholta ranskalaisen seuraajaa?

Aleksandra Feodorovna puhuu Vladimirista jotenkin epäsuopeasti. Hän on liian varovainen uskaltaakseen lausua suoraan mitään, jota vastapuoli voisi käyttää aseenaan. Mutta selvästi huomaa vastenmielisyyden sekä terävässä puheensävyssä että eräänlaisessa ivallisuudessa, jota ei tavallisesti huomaa keisarinnassa ja joka helposti saa katkeruuden vivahduksen... Maria Pavlovnaan [suuriruhtinas Vladimirin puoliso. Mecklenburgin prinsessa] hän suhtautuu suopeammin — luullakseni suuriruhtinattaren saksalaisen syntyperän vuoksi; mutta tämän olemuksessa on jotakin riehakasta, hiukan väkivaltaista, joka sopii huonosti keisarinnan hiljaiseen esiintymiseen...

Tällä hetkellä ei ole aivan helppoa kuulua Aleksandra Feodorovnan lähempään ympäristöön.

Uusi, odotettavissa oleva äitiydentila näyttää rasittavan keisarinnaa ja johtavan hänen ajatuselämänsä uudelleen isä Joannin aikoihin.

Luonnollisestikin ovat tavanmukaiset kysymykset ja vanha pelko jälleen sukeltaneet esiin ja ne käyvät viikko viikolta yhä kiihkeämmiksi. Koko Tsarskoje Selo elää hyvin ymmärrettävässä jännityksessä. —

Siinä tapauksessa, että syntyy kruununperillinen, aiotaan julkaista laajakantoisia armahdusmanifesteja, joista kerrotaan merkillisiä asioita...

Minut kutsuttiin juuri äsken keisarinnan luo. Ruhtinatar Obolenskaja ja kreivitär Mengden olivat saapuvilla. Keskustelu oli laimeata ja ylimalkaista, koska keisarinna näytti olevan haluton ottamaan mitään aloitetta... Minusta tuntuu siltä, kuin hän tuntisi näihin aikoihin tarvetta nähdä vieraita kasvoja ympärillään, voittaakseen omituisen hermostuneisuuden, joka hänet yksin ollessaan valtaa...

Sipjaginin [sisäasiain ministeri] murha ja Trepovia vastaan tehty murhayritys näyttävät kovasti järkyttäneen häntä... Ymmärrettävästikin hän nykyisessä tilassaan näkee kaikki vaarat tavallista suurempina ja hirveämpinä...

Tuo onneton tapaus Marianpalatsissa [paikka, jossa Sipjagin murhattiin] on varmaan saanut monen hätkähtämään. Onpa niitäkin, jotka puhuvat säännöllisesti järjestetystä, nihilistimäisestä vallankumouksellisesta komiteasta, jonka päämääränä on raivata tieltä epämieluisia valtiomiehiä.

Freedericks lausui äskettäin sensuuntaisen viittauksen, joka herätti yleistä hymyilyä.

Siitä huolimatta on surettavaa, että sen tapaisia äärimmäisyystoimenpiteitä sattuu, ja että ne vaativat uhreja. Pobjedonostsev ehdottaa ryhdyttäväksi kovennettuihin toimiin ylioppilasnuorison suhteen.

Hänellä on keisarin luona loppumattoman pitkä neuvottelu, ja hän näyttää tehneen merkityksellisiä paljastuksia.

Joka tapauksessa viipyi Hänen Majesteettinsa iltaan saakka keisarinnan huoneissa. Myöhemmin Aleksandra Feodorovna tuli teelle, koetti näyttää huolettomalta ja puhella ylimalkaisista asioista. —

Pultavassa ja Harkovissa kuuluu puhjenneen talonpoikaislevottomuuksia ja tapahtuneen rosvoamisia.

Kreivitär Mengden uskoi minulle kahdenkeskisesti, että kaksi komppaniaa sotamiehiä oli komennettu kaduille ja että niiden oli täytynyt ampua kapinallisia. Keisarin tietämättä, kuten kreivitär arveli.. Vai mahtaneekohan hän ainoastaan tekeytyä tietämättömäksi, jottei tekisi Aleksandra Feodorovnaa levottomaksi?

Sain tänään lomaa käydäkseni Pietarissa ja lähetän sieltä kirjeeni Vladivostokiin. Odotan Sinua, rakastettuni...

* * * * *

Toinen kirjeesi, jonka sain varhain aamusella, tuotti minulle suuren pettymyksen, sillä eihän siinä sanallakaan mainita paluustasi, vaan sehän vilisee kysymyksiä tuhansista asioista, jotka ovat yhtä kaukana onnestamme kuin Odessan palmulehdot Siperian jäisistä lakeuksista.

Kysyt Maria Feodorovnasta?...

Näen hänet usein, tahi oikeammin sanoen hänen vaununsa, jotka toisinaan ajavat vastaani, kun olen yksinäisillä ja muistoista rikkailla kävelyilläni puistossa.

Merkillinen rauhattomuus näkyy ajavan häntä pois Hatsinasta.

Ruhtinatar Golitsina, jonka hiljan tapasin Bobrinskeilla, puhui erittäin salaperäisenä Kööpenhaminasta tulleista valtiollisista ohjeista, joiden mukaan Maria Feodorovnan tulee koettaa vaikuttaa lempeämmän suunnan aikaansaamiseksi Suomi-politiikassa. Joka tapauksessa näyttää hänen vaikutusvaltansa olevan kasvamassa ja Bobrikovin aseina horjuvan. Mitä sen takana piilee, sitä luonnollisesti ei yksikään aavista. Maria Feodorovna on liiaksi Pobjedonostsevin ystävä, ryhtyäkseen ajamaan vapaamielistä politiikkaa — kaikista tanskalaisista kehoituksista huolimatta...

Muuten hänen käyntinsä kiihoittavat Aleksandra Feodorovnaa ja tekevät hänet ärtyneeksi, vaikkakin äitikeisarinna käyttäytyy häntä kohtaan aivan erikoisen hellästi ja rakastettavasti.

Ei ole olemassa suurempia vastakohtia kuin nämä molemmat keisarinnat.

Freedericks, jonka kanssa hiljan vaihdoin muutamia sensuuntaisia huomautuksia palatessani hänen kanssaan Tsarskoje Seloon, hymyili ilkeää hymyään, josta kukaan ei voi sanoa, mitä se kätkee taakseen.

Tällä kerralla piili siinä, luullakseni, jokin Maria Feodorovnaan kohdistuva piikki. Pitäisikö minun vastustaa häntä?... Maria Feodorovna on rakastettava ja henkevä ja lumoo ympäristönsä. Palatsin naisilla on hänestä vain yksi ajatus, jotavastoin Aleksandra Feodorovnaan nähden mielipiteet ovat erittäin jakautuneet. Häntä pidetään ikävystyttävänä ja hänen persoonallista yksinkertaisuuttaan mauttomana, koska hän halveksii kaikkia toalettikiihoittimia, ja seurapiirien naisiin sentapaiset epäsuorat kehoitukset vaikuttavat kiusallisesti.

Vain harvat pääsevät lähestymään häntä, eikä Aleksandra Feodorovnalla ole taipumusta pintapuoliseen jutteluun.

Ehkä siinä on syy, miksi hän, ollessaan poissa lasten luota, usein tuntee itsensä niin äärettömän yksinäiseksi...

Elisabet Feodorovna käy nykyään usein Moskovasta täällä. Hän näyttää kovin hennolta ja sairaaloiselta. Suuriruhtinas kuuluu viettävän hurjaa elämään. Puhutaan Maria Reczeystä... [Näyttelijätär ja taideratsastajatar. Toimi sittemmin venäläisen salaisen poliisin palveluksessa Lontoossa.] Suuriruhtinatar kärsii sanomattomasti. Täällä ollessaan hän ottaa osaa jokaiseen jumalanpalvelukseen kappelissa ja käy usein yksinkin rukoilemassa vain muutamien harvojen seurueensa naisten saattamana...

Herra von Witte on taas kerran antanut puheenaihetta.

Näinä päivinä levitettiin tietoa, että valtakunnanneuvosto oli päättänyt vapauttaa talonpoikaiskunnat pakollisesta vastuuvelvollisuudesta veroihin ja niiden lisämaksuihin nähden ja myöntänyt talonpojille vapautuksen 120 miljoonaan nousevien suorittamatta jääneiden verojen maksamisesta... Eräiden sanomalehtien, jotka vapaamielisyydessään pitivät velvollisuutenaan ilmoittaa valtakunnanneuvoston päätöksestä, ennenkuin sellaista oli tehtykään, täytyi tänään painattaa peruutus. Kuvaavaa on kuitenkin, että nämä asiat Witten ehdotuksesta yleensä otetaan käsiteltäviksikään valtakunnanneuvostossa. Lopullista päätöstä ei vielä ole tehty... Keisari, jonka keisarinnan raskaudentila tekee hermostuneeksi ja huolestuneeksi — kuten hän yleensäkin helposti hämmentyy, kun on tehtävä jokin päätös —, koettaa olla oikeudenmukainen kaikille puolueille ja esiintyä välittäjänä sovittamattomien vastakohtien välillä. Bobrinskien luona kuulin hiljan ilkeän huomautuksen, että keisari näyttää tahtovan ulottaa veljeyttämispolitiikkansa hovipiireihinkin. Kaikki hymyilivät... Sitten tuli Witte puheeksi ja sai osakseen perin epäystävällisen kohtelun... Maria Feodorovna taas kuului äskettäin puhuneen Wittestä erittäin suosiollisesti... Kenties politiikkaa; hän tahtonee tutkia ympäristönsä ajatuksia?...

Tänä iltana olin eräiden toisten naisten kanssa Aleksandra Feodorovnan luona.

On myöhäinen, rakkaani! Ulkona kuutamo... Suuren linnan kupoolit loistavat... satumaisina ja epätodellisina kuin tuhannen ja yhden yön tarinoissa... Minun täytyy päättää tämä kirje, sillä huomenna on minulla sopiva tilaisuus lähettää se luotettavan viejän mukana Pietariin...

* * * * *

Aleksandra Feodorovna oli tänä iltana iloisempi kuin moniin aikoihin. Pelattiin bridgeä ja juteltiin. Keisari tuli, viipyi puolisen tuntia ja vetäytyi senjälkeen taas työskentelemään!...

Aleksandra Feodorovna rupesi tänään ensi kerran pitkistä ajoista pitempään, henkilökohtaiseen keskusteluun kanssani. Tiedäthän, että hän on vältellyt minua jonkun aikaa... Tänään hän kertoi mitä herttaisimpia pikkukaskuja suuriruhtinattarista. Tatjana ja Maria ovat suloisia, ihastuttavia lapsia. Olga tuntuu olevan varhaiskypsä ja pikkuvanha. Häneltä puuttuu viehkeyttä...

"Aivan kuin äidiltä", arveli kreivitär Apraksina poistuessaan. Hän pitää arvossa Aleksandra Feodorovnaa, mutta on sitä mieltä, ettei hän milloinkaan voi saavuttaa syvien rivien eikä seurapiirien myötätuntoa. Sen lisäksi hän osoittaa mitä vähäisintä mielenkiintoa turhaan odotettuun kruununperillisen syntymään.

Aleksandra Feodorovna ei ole meikäläinen eikä koskaan siksi tule. Loisteliaisuus ja majesteettien ylväät eleet ovat hänelle kauhistus. Sellaisena hän sopii erinomaisesti keisarille, mutta hänelle itselleen, ulkomaalaiselle, tehdään helpommin moitteita, joita vältetään lausumasta perinnöllisestä hallitsijahuoneesta... Jos hän olisi ranskatar, olisi hänen monessa suhteessa helpompi olla...

Nyt muistuu mieleeni, että Pavel Aleksandrovitsh on vastoin tsaarin tahtoa mennyt avioliittoon Raisa Pistolkorsin kanssa... Hän elää nykyisin Pariisissa. Täällä kerrotaan täysin tosissaan, että hänen on tällä kertaa karkoituksestaan kiittäminen keisarinnan vaikutusvaltaa... Minä sitä epäilen... Aleksandra Feodorovnan vaikutusvalta arvataan liian suureksi. Hänen suuri, syvä, totinen hurskautensa estää häntä olemasta poliitikko. Jos hän sitä olisi... silloin ehkä hänen ja Maria Feodorovnan välillä syntyisi taistelu, jonka tuloksesta voisi syystä olla jännityksissä...

Mutta jopa lavertelen liikoja, rakkaani... Nuo suloiset, pyhät kuvat ovat edessäni kirjoituspöydällä. Kiitos Sinulle siitä, että lähetit ne. Rukoilen yöt päivät sielusi autuuden puolesta ja siitä, että palaisit tänne... Anna anteeksi, että olen arka!...

* * * * *

Olimme keisarinnan määräyksestä pitäneet teekutsut eräiden hyväntekeväisyysseurojen johtajattarille, ja löysin kirjeesi rientäessäni huoneeseeni pukeutumaan päivälliselle...

Kirjoitat Vladivostokista... Koko harppauksen lähempää ja kuitenkin yhä vielä niin äärettömän kaukaa...

Kummallista, että tieto Ranskan presidentin tulosta on ehtinyt sinulle melkein samaan aikaan kuin keisarilliseen hoviin Tsarskoje Seloon.

Mitäkö siitä arvellaan?... Minun täytyy tunnustaa, että herra Loubet aina tähän hetkeen saakka on ollut minulle täydellisesti yhdentekevä olento. Enkä voi käsittää, että hänet otetaan vastaan vieraan valtakunnan monarkille kuuluvin kunnianosoituksin... Täällä puhutaan vielä jotenkin vähän piakkoin tapahtuvasta vierailusta...

Sain juuri kuulla, että Suuressa palatsissa oli keisarinna Marian [Paavali I:n puoliso] huoneet pantu kuntoon presidenttiä varten... Tulin keisarinnan luota; ohimenevän iloisuuden jälkeen hän oli taas joutunut tavallisen vastavaikutuksen valtaan, joka johtuu hänen tilastaan. Syynä siihen on arvatenkin tieto Sipjaginin murhaajan teloituksesta... En voi aavistaakaan, miten se on joutunut Aleksandra Feodorovnan korviin.

Joka tapauksessa hän takertui siihen sillä taipumuksella kaikkea synkkää ja kammottavaa kohtaan, joka jo vuosikausia on ollut hänen luonteensa huomattavimpia piirteitä.

Puhelimme venäläisestä ylioppilasnuorisosta yleensä ja Kievissä hiljan sattuneista ylioppilaslevottomuuksista.

Aleksandra Feodorovna virkkoi:

"Ja sittenkin näiden ihmisten täytyy olla vakuutettuja siitä, että keisari alati huolehtii kansansa paraasta.".

Huomautin, etteivät nuo äärimmäisyydet Kievissä ja muissa paikoissa vähimmässäkään määrin olleet tähdätyt keisaria vastaan.

Kreivitär Mengden virkkoi:

"Kaikista venäläisistä hallitsijoista on keisari enimmin kansan suosima."

Keisarinna teki hänelle ominaisen, torjuvan kädenliikkeen ja katsoi hymyillen eteensä...

Tuo hymyily antaa minulle vieläkin paljon ajattelemisen aihetta. Eikö Aleksandra Feodorovna oikein usko keisarin kansanomaisuuteen?

Siinä hän tekisi väärin; sillä ellei Nikolaille hänen ensimmäisinä hallitusvuosinaan osoitettu riemuitseva suosio enää voinutkaan pysyä yhtä innokkaana, niin ovat kuitenkin kaikki, yksin vapaamielisetkin puolueet, lujasti vakuutetut keisarin vilpittömästä tahdosta. Ei kukaan rohkene hyökätä hänen persoonansa kimppuun eikä väittää hänen yksityiselämästään mitään epäpuhdasta tahi rumaa. Sekä isänä että puolisona hän on mallikelpoinen. Mahdollisesti hänen aistillinen rakkautensa Aleksandra Feodorovnaan ei ole niin suuri kuin sydämellisen toveruuden tunne, mutta tämän jälkimäisenhän väitetäänkin olevan oikean avioliiton varsinaisesti perustavan ja pysyvän piirteen...

Mitä miettinet tällä hetkellä, armaani?... Näen ajatuksissani Sinut lukemassa tätä kirjettä ja luulen huomaavani pilkallisen hymyn huulillasi... Eikö totta, Annushkasi alkaa käydä hempeämieliseksi ja miettiväiseksi... alkaa ladella tunteista sen sijaan, että kertoisi tosiasioita?...

Ne ovat yhdessäolomme hedelmiä.

En näe enää mitään huolettomasti. Kaikkialla juoksee hienoja, vapaalle katseelle näkymättömiä viivoja ja lankoja, jotka Sinä minulle näytit.

Toisinaan kärsin siitä...

Oi, rakkaani, puisto on tähän aikaan ihana!... Nuorta, tuskin puhjennutta, ihmeellisen hentoa läpikuultavaa vihreyttä, tiet, jotka ovat kokonaan verhoutuneina neitseelliseen hämyyn ja johtavat kevään kimaltelevassa valoleikissä lekottelevalle lammelle...

Aleksandra on usein kävelyllä lasten kanssa. Tohtori Botkin on määrännyt hänelle liikuntoa. Minä olen joskus hänen seurassaan, mutta minusta tuntuu, että taivaita syleilevä ihastukseni puiston ihanuuksista on hänestä liioiteltua ja epämiellyttävää... Eilen hän niin sanoakseni sieppasi sanan suustani ja alkoi kesken kaiken puhua Saksanmaasta.

Luulen, että häntä toisinaan vaivaa koti-ikävä...

Nyt lopetan tämän kirjeeni, lähettääkseni sen samalla tavalla kuin molemmat edellisetkin Vladivostokiin... Minä kadehdin sitä, vaikken tällä hetkellä saata mielessäni kuvailla mitään Tsarskoje Selon puistoa ihanampaa...

J.K. ... Juuri nyt tulee kreivitär kiihtyneenä sisään ja tuo minulle tiedon, että Trepov on murhattu... Hän oli sitä ennen saanut "Vallankumouksellisen Komitean" sinetillä varustetussa uhkauskirjeessä ilmoituksen kohtalostaan.

En vielä usko sitä. Se kuuluu liian mielettömältä...

Ei!... Murhattu ei olekaan Trepov. Eräs hänen seurueensa upseereista haavoittui kuolettavasti ja kuljetettiin heti hospitaaliin. Henkiin jäämisestä ei ole toiveita. Trepov on vahingoittumaton. Näin hänen omin silmin, kun hän parooni Freedericksin seurassa poistui etuhuoneesta. Tänä iltana kuuluu pidettävän ministerineuvoston istunto...

Puhe vallankumouksellisen komitean sinetistä on sittenkin totuudenmukainen... Sinetti kuuluu olevan punainen ja siinä on reunakirjoitus "Vallankumouksellinen Komitea".

Siis sittenkin!... Sittenkin!... Niin mielellään tahtoisi pitää sitä kiihoittuneen mielikuvituksen luomana hourekuvana!...

"Vallankumouksellinen Komitea". Ovatko ne todella vain kiihoittuneita ylioppilaita, jotka ilveilevät langettamalla omasta puolestaan kuolemantuomioita ja leikkimällä jonkinlaista puolueetonta maallista oikeutta taivaallisen rinnalla?... Mitä kirjoitetaankaan? Ilveilevät?... Totisesti se on täyttä totta, veristä totuutta. Nyt ei enää voi päästä jonkinlaisen kaamean uhan tunteesta. Ja miksi... kaiken nimessä?...

En vielä lähetä tätä kirjettä. Odotan vielä päivän, ennenkuin päätän sen... Minusta tuntuu, kuin joka silmänräpäys saattaisi tapahtua jotakin. Se on tietenkin hermostumista...

Nyt juuri minua kutsutaan. Keisarinna!...

Aleksandra Feodorovna ei vielä tiedä mitään. Mutta hän aavistaa jotakin, siltä minusta näyttää. Tämän naisen onnettomuus on hänen herkkätuntoinen hermostonsa, jolla hän ikäänkuin kuuntelee ulospäin Tsarskoje Selon hiljaisuudesta.

Luimme taas kerran isä Joannin teoksia. En olekaan pitkään aikaan lukenut keisarinnalle... Mutta kirjan kulumisesta voi huomata, ettei se paljoa ollut ehtinyt olla poissa Aleksandra Feodorovnan käsistä. Hän kertoi minulle laskevansa sen aina yöksi vuoteensa viereen pienelle pöydälle, voidakseen unettomina hetkinään sitä selailla ja saada sielulleen virkistystä.

Hänen yönsä ovat siis unettomia. Sen voi nähdäkin hänen valvoneesta ilmeestään, koko hänen olemuksessaan ilmenevästä väsyneisyydestä, jota ennen pidin yksinomaan hänen raskaudentilastaan johtuneena.

Lukemisen ohella koskettelimme uskonnollisia kysymyksiä... Aleksandra Feodorovna valitti, että niin harvat ihmiset osoittavat pyrkimystä tulla uskonnollisessa merkityksessä todella hyviksi.

"He tavoittelevat itsekkäitä päämääriä ja harjoittavat kiihoitusta", sanoi hän valittaen.

Luulen, että Balmashovin [Sipjaginin murhaaja] henki vielä kummitteli hänen aivoissaan...

Hän ei voi käsittää, että kumouksellinen liike on saavuttanut ylioppilaspiireissä sellaisen laajuuden, kuin tuon n.s. "Komitean" uhkauskirjeestä voisi päättää.

Hän puhui hieman katkerasti myöskin filosofisista ja kirjallisista vapaa-ajattelijoista, jotka sytyttivät virvatulimaisia palokekäleitä alaluokan aivoihin.

Hän surettaa minua. Hurskautensa, rehellisen, onnettoman pyrkimyksensä tähden.

Samalla hän on niin täydellisesti ihminen... Ajattele vain, että hän on tiedustellut tämän Balmashovin onnettomia vanhempia.

Merkillistä on, että nuo murhayrittäjät useimmiten ovat sivistyneitä, osaksi korkeiden virkamiesten perheistä kotoisin...

"Merkillistä — ja vaarallista", sanoi minulle tänään Freedericks, kun päivällisen jälkeen puhelin hetkisen hänen kanssaan tästä aineesta, joka herättää meissä kaikissa mitä vilkkainta mielenkiintoa.

Hänen kasvoillaan oli nytkin tuo tavallinen, ilkeähkö hymy, joka seuraa kaikkia hänen puheitaan; mutta minusta tuntui, että tällä kertaa piili tavallista enemmän vakavuutta hänen näennäisesti huolettomien sanojensa takana.

Olisiko tosiaan totta, että vartiostoa taas on vahvistettu?

Pidän ensi kerralla uloslähtiessäni varani ja lasken. Olen tähän saakka ollut ulkomaailmaan nähden käsittämättömän välinpitämätön sentapaisista asioista. Ehkä olen niin harjaantumaton, etten edes huomaa sitä.

Ministerineuvoston istuntoa on kestänyt yli puolenyön. Käsiteltäviksi otettujen asioiden suhteen noudatetaan juhlallista vaitioloa. Witte on puhunut hyvin kauan. Voin erottaa hänen äänensä; hän puhuu jotenkin äänekkäästi ollessaan kiihtynyt. Nähtävästi ovat taas kerran hänen ja Plehwen vastakkaiset mielipiteet iskeneet yhteen.

Nyt päätän vihdoinkin, jotta tämä kirje joskus loppuisi. Vien itse sen Pietariin. Iloitsen näistä matkoista ja lavertelusta tuttavien kanssa. Sellaisissa tilaisuuksissa kuulee niin paljon uutta ja ihmeellistä. Useimmiten huhuja, joilla ei ole vähintäkään tekemistä tosiasiain kanssa. Mutta niistä puhellessa joutuu miellyttävästi kammottavan tunnelman valtaan ja kiihoittuu kuin lapset kummitusjuttuja lukiessaan.

Aivan ikkunani alla virittää satakieli laulunsa. Aleksandra Feodorovna ei saata kuunnella sen laulua. Se tuo muistoja hänen mieleensä ja tekee hänet surumieliseksi...

Hän suunnittelee vielä ennen prinssin — toivottavasti! — syntymää matkaa Darmstadtiin.

Ruhtinatar Obolenskaja epäilee suuresti, tuleeko silta matkasta mitään...

Nyt vihdoinkin: jää hyvästi, ainoa rakastettuni!...

* * * * *

Viikko on kulunut eikä riviäkään Vladivostokista... Tänä aamuna tunsin hiukan pettymystä, kun rakasta kirjettä ei vieläkään näkynyt pöydälläni, ja kuitenkin olen näinä päivinä saanut itse kokea kuinka vaikea on asioiden ja töiden pyörteessä anastaa itselleen lyhyttä hiljaista hetkeä, voidakseen perinpohjin jutella...

Siis: Monsieur Loubet on saapunut ja jo lähtenytkin. Siinä oli kohteliaisuuksien vaihtoa, sotajoukkojen katselmuksia, maljapuheita ja koko joukko rasittavia ja ikävystyttäviä joutavuuksia, kuten ulkomaisten vierailujen aikana on tapa.

Kaikkien meidän onneksemme oli keisarinnan vointi hyvä, hänen mielialansa levollinen ja iloinen.

Käydessään "Montcalm" laivassa, joka näytti tehneen Ranskan tasavallan presidenttiin — hänen maljapuheestaan päättäen — kerrassaan unohtumattoman vaikutuksen, keisarinna esiintyi mainiosti, vapaasti ja rakastettavasti, miltei kuin Maria Feodorovna. Hänen ulkomuotonsa oli erittäin edullinen, ja keisari näytti ihastuneelta.

Presidentillä riitti molemmille keisarinnoille ylenmäärin joutavia pikku kohteliaisuuksia... Maria Feodorovna odotti hänen vierailuaan Hatsinassa; hän kuuluu esiintyneen erinomaisen ylellisessä pariisilaisessa puvussa, ja hänen keskustelunsa oli ollut viehättävää.

Tsarskoje Selossa keisari saattoi vieraansa hänen huoneisiinsa saakka ja palasi sitten Aleksanterinpalatsiin.

Ruhtinatar Obelenskajan mielestä meni venäläisten vierasystävällisyys tätä monsieur Loubetia kohtaan liiallisuuksiin. Eikä hän liene ainoa, joka niin ajattelee... Joka tapauksessa on venäläis-ranskalaisia suhteita — sillä niistähän loppujen lopuksi oli kysymys — taas kerran kaikessa rauhassa ja ystävyydessä lujitettu.

Keisari kuuluu olevan erittäin tyytyväinen...

* * * * *

Tänään sain vaivaiset kolme sivua Vladivostokista... Eikö minulla olisi syytä olla pettynyt, rakkaani?

Jollen sitä ole, niin syynä on tuo pikkuinen sana "paluu", joka on kirjoitettuna kerran joka sivulle suurilla, selvillä kirjaimilla.

Siis todellakin... paluu?...

Vielä rohkenen sitä epäillä ... Tahtoisin huutaa riemusta, niin että koko aurinkoinen puisto kaikuisi, ja samalla kertaa tunnen kuitenkin merkillistä painostusta ja syyllisyydentuntoa.

Anna anteeksi, rakas!...

Aleksandra Feodorovna on puhunut omalletunnolleni. Epäsuorasti... Pyhän miehen sanoilla. Mainitsematta mitään nimeä, tekemättä mitään vihjauksia.

Ja kuitenkin tunnen olevani häpeissäni ja onneton. Tämä nainen on puhdas ja sanoo itseään syntiseksi.

Mitä olen siis minä? Mitä olen minä?

Olen itkenyt koko yön, rakkaani... Sinun arvoitukselliset silmäsi katsoivat minuun pimeästä ja pelottivat minua.

Olen ehkä uneksinut... Tahi kenties se olikin tuo jumalallinen, joka puhui minulle keisarinnan suun kautta.

Minä rakastan Sinua... Mutta minä en seurannut sinua vapaaehtoisesti. Sinussa oli jotakin ylivoimaista, demoonista, joka pakotti minut alistumaan tahtoosi. Pakottaa vieläkin. En voi muuta... Anna minulle anteeksi, rakkaani! Anna anteeksi...!

Seurasin keisarinnaa suuren kappelin jumalanpalvelukseen. Hän oli surullinen ja rasittunut, rukoili mutisevin huulin. Aika ajoin hän oli niin mietteisiinsä vajonnut, että unohti ympäristönsä. Häneltä putosi nenäliina; kreivitär Mengden, joka kumartui ja nosti sen maasta, sai odottaa jumalanpalveluksen loppuun, antaakseen sen keisarinnalle.

Aleksandra Feodorovna kiitti hajamielisesti hymyillen ja painoi nenäliinan huulilleen ikäänkuin se olisi ollut pyhänjäännös, — siinä määrin hän oli syventynyt toisenlaisiin ajatuksiin. Tuntuu siltä, kuin paikan pyhyydellä olisi eräänlainen lumoava voima hänen hermoihinsa.

Matkasta Moskovaan ei vielä kuulu mitään...

Luin uudelleen kirjeesi, ja näen edessäni kokonaisen sarjan poliittisia kysymyksiä, joihin en kykene antamaan vastausta.

Kirjoitat jostakin englantilais-afghanilaisesta jännityksestä, joka on tehnyt meille selväksi venäläisen edustuksen välttämättömyyden Afghanistanissa. Kirjoitat mahdollisista aluelaajennuksista, jotka takaisivat Afghanistanin riippumattomuuden!

Suo anteeksi, että minun täytyy tunnustaa olevani täydellinen maallikko. Tiedän varmasti ainoastaan, että herra von Witte julkisesti ja kaikin keinoin vastustaa kaikenlaista laajentamispolitiikkaa.

Englantilais-intialaiset suhteet olivat joku aika sitten jo kerran päivänkysymyksenä. Joka tapauksessa vaikuttaa Englannin siirtomaapolitiikka useimpiin meistä jollakin tavoin ärsyttävästi. Valitettavasti olen vakuutettu siitä, että sodan [buurisodan] tulos on tälläkin kerralla oleva sille myötäinen.

Kuinka suunnattoman etäällä meistä ovatkaan nuo siirtomaiden tapahtumat! Kun aikanaan — huhuna? — oli puhe Venäjän väliintulosta ja venäläisten joukkojen mahdollisesta hyökkäyksestä Intiaan, puhuttiin siitä niin välinpitämättömästi kuin joistakin menneistä historiallisista tapauksista, jotka jo aikoja sitten ovat muuttuneet kirjatiedoiksi ja joilla ei ole mitään vaikutusta nykyisyyteen.

Sittemmin kerrottiin, että keisarinnan myötämielisyys Englantia kohtaan oli estänyt sodan puhkeamisen.

Jos niin on, niin meillä minun mielestäni on syytä olla kiitollisia Aleksandra Feodorovnalle. Lienee vaikea ennustaa, kuinka verinen välikohtaus tuon kylmän, tekopyhän, kaikkia keinoja käyttelevän kansan kanssa päättyisi, huolimatta meidän joukkojemme lukumääräisestä ja sotilaallisesta etevämmyydestä.

Yleensä väitetään eräillä rahaministeriä vastustavilla tahoilla, että joukkojemme varustaminen on nykyään huonommalla kannalla kuin Turkin sodan aikana.

Witten "sivistämissuunnitelmat" — kuten niitä täällä puoleksi pilkaten, puoleksi halveksivasti olkapäitä kohauttaen, tavallisesti nimitetään — nielevät liian paljon rahoja, ja hänen majesteettinsa rauhanajatukset saavat muiden valtain suunnattomat varustukset näyttämään maailman hyödyttömimmältä ja tarpeettomimmalta puuhalta. Jos hänen todella onnistuisi pakottaa Eurooppa uskomaan ikuiseen rauhaan... silloin hänen nimensä ansaitsisi tulla tulikirjaimin piirretyksi tähtiin.

Mutta vielä epäillään... Meillä ainakin. Niinkö muissakin maissa?

Silloin olisi Muravjov täyttänyt tehtävänsä huonosti.

Täällä on yhä vielä ihmisiä, joita kreivin äkillinen kuolema ei jätä rauhaan. Novitskien luona, jonne äskettäin, lähettäessäni viime kirjeeni, hetkeksi pistäydyin, sukelsi myrkytystaru taas esiin. Minä sille hymyilin... Myönnettäköön, että palvelijaa koskeva seikka näyttää omituiselta! Mutta olihan mies ollut vuosikausia Pobjedonostsevilla samanlaisessa asemassa ja alati nauttinut yliprokuraattorin rajatonta luottamusta!

Sen pitäisi riittää saamaan vakuutetuksi, arvelin... Jokin esiin pöllähtänyt, jonkun hirveän "Komitean" palkkaama kätyri... sellainen kyllä! Mutta tämä!... Ja lopultakaan ei aamiaisjätteiden hävittäminen ole ensinkään epätodennäköistä. Kukapa meistä voisi sanoa, mitä hän itse sellaisen hetken suunnattomassa hämmingissä tekisi!

Mieleeni muistuu Aleksandra Feodorovna, joka hiljan ollessaan puistossa kävelyllä, luuli erästä kaikkialle hänen turvallisuuttaan valvomaan sijoitetuista salapoliiseista murhanyrittäjäksi eikä avuttomuudessaan keksinyt muuta keinoa kuin pysähtyä ja käskeä ottaa selville, kuka se mies oli. Jos hänen epäluulossaan olisi ollut perää, olisi hänen menettelytapansa toki ollut typeristä typerin.

Pelko on siinä määrin vallannut hänet, että hän tunsi olevansa kykenemätön ottamaan osaa Punaisen Ristin seitsemänteen kansainväliseen konferenssiin, ja Maria Feodorovnan täytyi edustaa häntä. Myöskin kruununperijä-suuriruhtinas oli ollut saapuvilla.

Tänään keisarinnan vointi on huomattavasti parantunut. Hän kieltäytyi sentään menemästä tavanmukaiselle kävelylleen puiston poikki eikä sallinut suuriruhtinatartenkaan sitä tehdä.

Pikku kruununperijän syntymä näyttää tapahtuvan onnettomien enteiden vallitessa...

En lue tätä kirjettä uudelleen, koska pelkään kirjoittaneeni alussa niin paljon tyhmyyksiä, jotka ehkä estäisivät minut sitä lähettämästä.

Tahdon kuitenkin, että saat nähdä kaikki, mitä sielussani liikkuu, rakkaani.

Minä pelkään Sinua, pelkään... mutta silti en Sinua vähemmän rakasta. Sinä olet yksi niistä, jotka voivat taivuttaa toisten ihmisten tahdon omansa alaiseksi.

Usein kysyn itseltäni, kuinka Sinä mahtaisit käyttää valtaasi mahtavaan... Tulee niin hupsuksi, kun antautuu yksinäisten hetkiensä mietteiden valtaan. Ja Annushkasi on kovin tyhmä...

* * * * *

Ei vieläkään kirjettä Vladivostokista. Omani lähti puoli tuntia sitten Pietariin. Siitä huolimatta kirjoitan heti.

On tapahtunut jotakin kauheaa!... Se on niin hirvittävää, että käteni vapiseminen varmasti ilmaisee Sinulle mielenliikutukseni.

Uhkauskirje keisarin kirjoituspöydällä!

Älä hymyile, kuten minä tein ensi silmänräpäyksellä! Totuus... hirveä totuus!

Koko Tsarskoje Selo on kuvaamattoman kiihtymyksen vallassa!

Kirjoituspöydällä...! Ja kuitenkin ovat kaikki pääsytiet palatsiin suljetut; salaiset ja virkapukuiset vartijat tarkkaavat jokaista ikkunaa, jokaista kahahdusta, tulevien ja menevien henkilöiden jokaista liikettä...

Voivatko nämä ihmiset tehdä itsensä näkymättömiksi? Pujahtaa avaimenreikien lävitse? Ja sittenkin...!

Tahi — ja tämä johtopäätös on ainoa luonnollinen ja siksi kaikkia muita inhottavampi — ympäröivätkö meitä kavaltajat, jotka saattavat huomaamatta vakoilla katsettamme, hymyämme, sanojamme ja töitämme?...

Mieleen tulevat nihilismin hirvittävät ajat, Aleksanteri III:n hallitessa. Mutta onhan nihilismi kuollut... Ainakin on meille uskoteltu sen olevan kuollut, ja ajatuksessa sen henkiinheräämisestä on niin paljon kauhistavaa, ettei yksikään meistä rohkene sitä omaksua...

Monet, kovin monet seikat pysyisivät siitä huolimatta käsittämättöminä.

Keisari? Juuri tämä keisari, joka kuluttaa päivänsä mietiskelemällä keinoja kansansa onnellistuttamiseksi ja jonka ainoana vikana on eräänlainen heikkous ja arvostelukyvyn puute.

Olkoon niin, että tämä vika itsevaltiaassa on kovin raskauttava... hänen vilpitön tahtonsa on kuitenkin kieltämättömissä...

Ja mihin pyritään näillä uhkauskirjeillä? Pelottamaanko häntä? Uhkaus, jonka toteuttamisesta ei olla varmoja, menettää tehonsa.

He siis uskovat olevansa kyllin voimakkaat panemaan sen täytäntöön, heti kun aika on sovelias?

Hyvä Jumala! Eikö tästä voi tulla hulluksi?...

Tyynimmältä näyttää keisari itse. Sanon: näyttää... Todellisuudessa ei tällä miehellä voi olla sellaisia hermoja, jotka kylmästi hymyillen voisivat uhmata tämäntapaisia hyökkäyksiä. Hän hillitsee itsensä... toisten tähden. Ennen kaikkea keisarinnan tähden...

Aleksandra Feodorovna sai tietää tapauksen häneltä itseltään... Kenties keisari tahtoi ehtiä ennen pahoja kieliä ja omalla levollisuudellaan lieventää tapauksen aiheuttamaa kauhistusta...

Hän ja keisarinna ottavat, kuten joka päivä muulloinkin, osaa jumalanpalvelukseen... Erikoisista varovaisuustoimenpiteistä en ole nähnyt merkkiäkään. Mutta työskenteleehän Trepov, jolle asia luonnollisesti heti ilmoitettiin, salassa yhtä hyvin kuin tuo hirveä komitea...

Kreivitär muuten kertoi kirjeen sinetistä. Se on punainen, siinä on tuo tunnettu reunakirjoitus ja vaakunan sijalla pääkallon kuva.

Kaameaa... eikö totta?

Omituista on, että keisari jäi hyväksi aikaa yksin kirjeen löydettyään.

Hän ei heti hätyyttänyt palvelijoita. Osoittaneeko se, että hän antaa koko asialle sangen vähäisen arvon vaiko että hän epäilee linnan palvelijoita...?

Meidät tahdotaan saada uskomaan ensimmäistä.

Vähitellen tulen rauhallisemmaksi... On merkillistä, ettei mikään niin helposti voi viihdyttää sekaisia ajatuksia kuin niiden kirjallinen selostaminen.

Aleksandra Feodorovna vältti tekemästä minulle ja muille naisille mitään viittauksia.

Hän näytti levolliselta ja tyyneltä, vaikka taannoinen erehdys puistossa päiväkausia vaivasi häntä.

Ihmeellinen nainen! Tänäänkin hän meni ulos... tosin ainoastaan molempien vanhimpien suuriruhtinatarten seurassa, joiden muutenkin täytyy aina pysytellä hänen välittömässä läheisyydessään.

Tahtoneeko hän tyynnyttää keisaria? Sanotaan, että rakkaus voi tehdä naisen hermojensa herraksi, kun hän näkee vaaran uhkaavan rakkautensa esinettä ja hänen täytyy säilyttää mielenmalttinsa, vaaraa torjuakseen...

Kun kreivittärellä on palvelusvuoro, olen minä tänään vapaana, mutta peläten joutua näkemään hirveitä asioita, en uskalla mennä puistoon. Istun yksinäni huoneessani ja kirjoitan.

Jos Sinä olisit luonani, olisi minun helpompi olla... Aivan kuin Sinä voisit suojella minua ja häntä ja meitä kaikkia. Ehkä todella voitkin... Sinä olet mahtava, Sinulla on ihmeellinen valta ihmisiin, saatat arvata asioita ja seikkoja, joiden täytyy pysyä salassa tavallisten kuolevaisten katseilta.

Voimakasta, kaikkeen leimansa lyövää voimaa meiltä juuri puuttuu.

Keisari on saanut uhkauskirjeen... ja kaikki on samoin kuin sitä ennen!

En epäile, etteikö poliisimestari olisi pannut toimeen satoja tutkimuksia, etteikö Trepov tekisi kaikkeaan poistaakseen jokaisen vaaran mahdollisimman ripeästi ja meluttomasti.

Mutta juuri tämä ehdoton meluttomuus... Ehkäpä olemme kaikki hiukan arkoja ja haluamme näkyviä todisteita rohkaistuaksemme.

Ehkäpä hampaita myöten aseistetut piikkimiehet rauhoittaisivat mieliä. Nykyaikaisissa menettelytavoissa on jotakin hiiviskelevää, äänetöntä, hermoja ärsyttävää...