Part 3

Keisarinna kuunteli häntä... kalpeana, kuivin huulin. Kun hän kuuli äitikeisarinnaa mainittavan, lysähti hän kokoon.

"Pitänette ehdottomana välttämättömyytenä antaa tästä keisarille tarkat tiedot, parooni?"

Parooni hämmästyi kysymystä. Sitäkin enemmän äänensävyä, jolla se tehtiin.

"Olen pitänyt parhaana olla puhumatta ennen leikkausta. Ja perehdyttää teidän majesteettinne tilanteeseen, ollakseni varustettu leikkauksen kestäessä mahdollisesti sattuvien tapausten varalta."

Hän hymyili rauhoittavasti.

"Henkivartiosto tottelee minua. Liittoutuneet eivät voi ryhtyä mihinkään tekemättä minua uskotukseen..."

Aleksandra Feodorovna seisoi nojaten valkoiseen, muinaisranskalaiseen kamiinaan. Hän hengitti raskaasti.

"Oletteko varma, parooni, ettette ole erehtynyt?"

Freedericks piti tätä jo kauan odottamanaan kysymyksenä todisteista, kopeloi salkussaan ja veti esiin asiakirjamaisesti järjestetyn paperipinkan.

Keisarinna kohotti väsyneesti kätensä.

"Ei, ei! Uskon teitä... Uskon! Se on vain keisarin tähden..."

Hän käänsi päänsä, ilmaisi kädenliikkeellä keskustelun olevan lopussa. Puhkesi kouristuksen tapaiseen, hermostuneeseen itkuun...

Itkeminen tyynnytti hänet. Hän rauhoittui ihmeellisesti, kerratessaan ajatuksissaan paroonin sanat.

Viimeisten viikkojen selittämätön painostus oli hänestä hävinnyt. Ajoissa huomattu vaara ei enää ollut mikään vaara. Ja tehtävä, joka hänellä oli edessään, kokosi kaikki käytettävissä olevat voimat...

Seuraavana aamuna tuli professori Pavlov muutamien apulaisten seuraamana, toimittaakseen leikkauksen.

Aleksandra Feodorovna oli pyytänyt saada olla läsnä sen tapahtuessa. Hänen pyyntönsä evättiin hänen tilansa tähden.

Sykkivin sydämin hän odotti etuhuoneessa.

Hiljainen, kuuma päivä. Aurinko kuumotti puiston kellahtavassa lehvikössä, välkkyi kultanauhoina lammikon tummalla pinnalla, ja laiskasti lipuvien joutsenten lumipuvut hohtivat hämymäisen kuulakkaassa loisteessa.

Kesäisinä tuoksuivat ruohot vanhojen puiden alla, ja kuitenkin hiiviskeli jo ensi syksyn väsynyt surumielisyys hopeisissa kukkaspensaissa.

Alakuloisen suloista. Kuin kotona...

Aleksandra Feodorovna hymyili. Viereisestä huoneesta kuului lääkärien hillittyä puhetta. Leikkausaseiden kilahtelua. Askelia...

Hän oli pannut kätensä ristiin.

Kuului pidäteltyä puheenmuminaa. Professorin kasvot näyttäytyivät ovessa. Päättynyt!...

Pavlov kumarsi, ilmoitti leikkauksen päättyneen onnellisesti.

Hänen kasvonsa olivat vakavat ja rauhalliset, äänensä hillitty. Hänessä oli jotakin, joka muistutti Witteä. Aleksandra Feodorovna tunsi ihmeellisesti rauhoittuneensa.

Parooni Freedericks johdatti hänet keisarin suojiin.

Loi ovella häneen varoittavan silmäyksen, tervehti ja jätti hänet yksin.

Hitaasti, raskain askelin hän astui eteenpäin. Huoneessa vallitsi hämärä, keisarin kasvot, jotka suljetuin silmin lepäsivät pieluksilla, olivat hyvin kalpeat.

Aleksandra Feodorovna istuutui vuoteen reunalle. Laski kätensä, joita Maria Feodorovna sanoi rumiksi, mutta jotka silti jollakin tavoin ilmaisivat tavallisuudesta poikkeavia naisellisia ominaisuuksia, hiljaa syliinsä, katsahti alas Nikolain kasvoihin ja odotti. Odotti sanaa, hymyä.

Ei tullut kumpaakaan.

Keisarinna huokasi, käänsi päänsä vihreihin verhoihin, joiden välitse kapea keltainen auringonsäde pilkisti sisään, ikävöitsi täältä pois...

Kuvia tuli hänen mieleensä. Menneet päivät!... Joilla ei enää ollut mitään arvoa.

Täällä oli nykyisyys... Maria Feodorovna oli pannut toimeen salaliiton. Äiti poikaansa vastaan...

Aleksandra Feodorovna tunsi epämääräistä avuttomuutta tämän tosiasian edessä.

Eipä siksi, että olisi epäillyt parooni Freedericksin sanoja. Mutta arvoitus oli silti olemassa. Tämä tosiasia oli hirveä... käsittämätön...

Äiti poikaansa vastaan... Sanottiin, että Maria Feodorovna suosi enemmän suuriruhtinas Mikaelia, että hänen toivonsa oli saada nähdä tämä ristivaltikan kantajana...

Nuori keisarinna hymyili katkerasti.

Ja Pobjedonostsev? Vladimir Aleksandrovitsh! Ja kaikki muut!...

Pelkkää hyvyyttähän he olivat saaneet osakseen ja kohottivat siitä huolimatta kätensä... Yksinään harvojen uskollisten suojaamana, Nikolai seisoi ylivoima vastassa...

Ei ihmisenä! Keisarina!... Toisia oli ennen häntä ollut samassa asemassa, ja he olivat kyenneet lannistamaan ympäristönsä tahdon. Oliko keisari heikko tahtoessaan olla kaikille oikeudenmukainen? Tulivatko he ylimielisiksi selittäessään hänen epäröimisensä, joka johtui mitä puhtaimmista vaikutteista, omien etujensa mukaisesti?

Aleksandra Feodorovna mietiskeli.

Kummallinen oli hänen miehensä luonne, rikkinäinen ja täynnä ristiriitoja. Hän tahtoi parasta, eikä hänellä ollut voimaa panna aikeitaan täytäntöön. Hän lannistui siinä, missä toiset rynnistivät. Hänen puutteellinen kasvatuksensa oli herättänyt uhkamielisyyttä ja itsepäisyyttä lujuuden sijaan, mystillistä haavemieltä lempeyden asemesta.

Keisarinna huokasi.

Hänen kätensä sivelivät koneellisesti vuoteen pieluksia. Pysähtyivät, ikäänkuin olisivat koskettaneet jotakin lämmintä, elävää. Pehmeä lapsen pinta!... Hänen poikansa!...

Hän kumartui kiivaasti, laski väristen poskensa sileä lie lakanalle.

Hänen poikansa!... Venäjän perijä, koko maailman perijä! Tulkoon hänestä voimakas ja mahtava! Lyököön hän viholliset, jotka karsain silmin vaaniskelevat tämän valtaistuimen ympärillä!

Kauan lepäsi keisarinna pää kalpeiden, umpisilmäisten kasvojen vieressä.

Hänen huulensa kuiskasivat:

"Blagovieshtshenskin pyhä Jumalanäiti! Pyhä Jumalanäiti...!"

Kuiskaten, isä Joannin hurmiomaisen äänen tavoin hänen äänensä leijaili huoneessa.

Hän rukoili...

Aleksandra Feodorovnan huolestuneet epäilykset keisarin parantumisesta osoittautuivat turhiksi. Haava parani nopeasti ja ohjelmanmukaisesti. Kahden päivän kuluttua hän tunsi olevansa kylliksi voimissaan noustakseen vuoteesta, ja vain professori Pavlovin tarmokkaasta vaatimuksesta hän siirsi nousemisen tuonnemmaksi.

Keisarinna ei väistynyt hänen luotaan. Hän oli jättänyt pienen suuriruhtinatar Olgan, jonka vuoteen ääressä hän muulloin itse valvoi, englantilaisen hoitajattaren huostaan ja vietti päivänsä keisarin suojissa.

Hänen hermonsa olivat tuskaisessa jännityksessä, alati peläten odottamatonta hyökkäystä liittoutuneiden taholta.

Nämä vitkastelivat. Erilaisista syistä. Tunsivat olevansa erimieliset ja vastakkaisten virtausten hajoittamat.

Suuriruhtinaanpuolue epäili Maria Feodorovnaa. Tämän luistava älykkyys oli saavuttanut tunnustusta, mutta ei herättänyt luottamusta. Tahdottiin lupauksia, koetettiin saada ennakkotakeita. Muutamat yhtyivät huolellisesti salattuun kaksoisliittoon, jonka tuli auttaa äitikeisarinnaa turvaamaan oma valtiutensa.

Vastakohtien lietsojana oli parooni Freedericks. Hänen käytöksensä herätti luottamusta, hänen vaikutusvaltansa keisarillisiin henkivartiostoihin teki hänet välttämättömäksi... Ainoastaan Maria Feodorovnan sielussa kyti salainen epäluulo häntä kohtaan.

Naisen hienolla vaistolla hän vainusi vaaran, jo ennenkuin kylmästi harkitseva järki sen voi havaita, etsi ympäriltään suojaa, voitti puolelleen hoviministeri Vorontsov-Dashkovin, saadakseen hänestä urkkijan vakoilemaan paroonin toimia...

Hänen sielussaan nousivat ja laskivat ristiriitaisten tunteiden luode ja vuoksi.

Hänen hymynsä muuttui ärtyneeksi ja hajamieliseksi; hänen kauniiden kättensä liikkeet kadottivat ihaillun, levollisen viehättävyytensä...

Pelkäsikö hän ratkaisua?...

Suuren Katarinan kuva katseli hymyillen huoneeseen: muhkean hehkuva suu kaartui salaperäiseen, halveksivaan hymyyn häntä kohtaan, joka tuossa horjui ja epäröi.

Pilkkasiko hän heikkoja jälkeentulevaisiaan?... Hänen tiensä kulki typerän puolisonsa ruumiin yli, ja hän vuodatti kyyneliä antaessaan käskyn sielumessujen toimittamisesta vainajalle.

Jättiläispuuna hän kohosi korkeuteen, tukahduttaen rautaisesti puristavilla juurillaan hovin kapinalliset rikkaruohot.

Jälkimaailma oli antanut hänelle lisänimen "Suuri"...

Maria Feodorovna tähysteli levottomasti huoneen hämärään.

Hän odotti Pobjedonostsevia. Ainoata, johon hän luotti. Ei hänen kirkollisen virkansa vuoksi. Hänen vihansa tähden, joka paloi hänessä liekkinä, kyllin voimakkaana polttaakseen tuhaksi uuden hallituksen ja syöstäkseen Venäjän uudelleen mustan taantumuksen kitaan. Hänen vihansa tähden...

Maria Feodorovnan suupielissä värähteli.

Hän hymyili itsekseen, koetti voittaa vavistuksen, joka sähkövirran tavoin ehtimiseen kulki hänen ruumiinsa läpi.

Levollisuutta! Levollisuutta!...

Pobjedonostsev saapui täsmällisesti, levitti luopumismanifestin, johon oli vielä tehty joitakuita pikku muutoksia, keisarinnan eteen, selitti tyynellä äänellä vaarallisen pelin viimeiset, ratkaisevat siirrot.

Hän poistui myöhään äitikeisarinnan luota, jonka kimaltelevissa, tummavarjoisissa silmissä kuvastui salaista pelkoa...

Huomenna...!

Varhaisena aamuhetkenä oli parooni Freedericks mennyt keisarin luo, vaatinut Ivan-vanhusta herättämään hänen majesteettinsa ja anonut kiireellistä neuvottelua.

Keisari oli viettänyt rauhallisen yön. Kipu otsan takana oli hävinnyt.

Edellisenä iltana hän oli jutellut keisarinnan kanssa, ilmaissut iloisen hämmästyksensä sen johdosta, että oli tänä tuskan aikana alati tavannut hänet vuoteensa äärestä.

Ja Aleksandra Feodorovna, joka oli kiitollinen hänen ilostaan ja tunnustuksestaan, oli pakottanut hymyn valjuille huulilleen.

"Me pysymme aina yhdessä, Nikolai. Kaikista vaaroista huolimatta. Pysymme eroamattomina."

Keisari ei käsittänyt häntä. Eikö ollut hassutusta onnistuneen leikkauksen jälkeen puhua vaaroista?...

Aleksandra Feodorovna oli viettänyt unettoman yön, kuunnellen herkin korvin pienimpiäkin risahduksia, jotka palatsin hiljaisuudessa saivat eloa, ikäänkuin tulikipinöiden tätinä.

Raskaana, mustana ja tähdettömänä ympäröi kesäyö Pienen Nevan pinnalla leikkiviä tulia. Se tuntui loppumattomalta, uupumattomalta epämääräisessä harmaudessaan. Kulkuvartion askelet kajahtelivat alakuloisina pimeydestä.

Vilunväreet puistattivat Aleksandra Feodorovnaa.

Millä hetkellä tahansa saattoi tuo kammottava tulla... Millä hetkellä tahansa...

Se ei tullut. Tunnit kuluivat hitaasti, ja korkeiden kaari-ikkunain takaa pilkisti aamun kalpeansinertävä sarastus.

Parooni Freedericks tuli...

Neuvottelu, johon keisari vain vastahakoisesti oli myöntynyt, kesti kauan. Toipuville tavallisen unteluuden valtaamana hän pelkäsi kaikkea kiihoittumista, joka saattoi pakottaa hänet toimimaan. Kuunteli alakuloisena uskottunsa sanoja, joiden merkitystä hän ei vielä täysin tajunnut.

Vaati todisteita ja punnitsi niitä otsa rypyssä...

Yksinkertaisen työhuoneen aamurauhassa istuivat nuo molemmat miehet toisiaan vastapäätä. Kiihoittuneina ja silti levollisina...

Miltei välinpitämättömin elein keisari antoi paperit takaisin paroonin käteen.

"Kiitän teitä, rakas parooni. Vorontsov-Dashkov, sanoitte?"

Freedericks kumarsi kiusallisen tunteen valtaamana. Yhtenä monista oli lausuttu juuri tuo nimi. Ilman sivutarkoitusta tällä hetkellä.

Kenties ei ollut pelkkä sattuma, että keisarin korva oli siepannut juuri sen. Hänen säikähtyneet ajatuksensa etsivät lepokohtia, jotakin kiinteää, yhdentekevää, myllerrettyjen aistimusten kaaoksessa.

Pobjedonostsev?... Vladimir Aleksandrovitsh?

Hän tuijotti väsynein katsein puiden latvojen vihertävään valaistukseen.

Häntä tahdottiin pakottaa? Pakottaa mihin?...

Luopumaan kruunustaan?

Nikolai Aleksandrovitsh pudisti päätään.

Oliko tämä kruunu muuta kuin taakka? Eikö hän ollut vapaaehtoisesti työntänyt sitä luotaan, silloin, kun Raisa Kagan...?

Hänen otsansa synkistyi... Kerrassaan kiusallista oli istua tuota miestä vastapäätä, olla hänelle kiitollisuudenvelassa... Oliko kohtuutonta asettaa hänet Vorontsov-Dashkovin sijaan?...

Keisari mietiskeli.

Merkillistä, että tällaisia ajatuksia nyt, tällä hetkellä, tuli hänen mieleensä, että aivan epäoleelliset seikat saattoivat kääntää hänen mielensä pois uhkaavaksi käyneestä vaarasta.

Vaarako?

Huoneen rauhallisessa hiljaisuudessa tuo ajatus näytti kuohuttavalta ja epätodennäköiseltä. Keksityltä ja epätodennäköiseltä koko salaliitto.

Oliko mahdollista, että hän oli heidän tiellään?...

Pobjedonostsevin... kenties. Mutta noiden toisten, jotka liehittelivät hänen ympärillään?... Vladimirin... Sergei Aleksandrovitshin? Maria Feodorovnan? Äitinsä! Omien...!

Erään pelon varjo lipui hänen kasvojensa ylitse.

Voiko hän vapautua valasta, jonka hän oli kansan silmien edessä tehnyt ristivaltikka kädessään?

Kumartuen eteenpäin hän vielä kerran silmäili salaliittolaisten luetteloa, jonka Freedericks oli laskenut pöydän reunalle.

Etsi lemmikkiveljensä [Mikael Aleksandrovitshin] nimeä... Nousi, pyyhkäisi veltosti ja alakuloisesti mustaa silkkikalottia, joka peitti vielä verestä arpea hänen päälaessaan, meni kirjoituspöydän luo, tuijotti tyhjyyteen...

Freedericksin hiljainen huudahdus sai hänet vihdoin hätkähtäen havahtumaan.

"Majesteetti...!"

Ja kun keisari ei näyttänyt huomaavan epävarman pyynnön rukoilevaa sävyä...

"Rohkenenko muistuttaa teidän keisarilliselle majesteetillenne, että olisi ryhdyttävä varokeinoihin?"

Nikolai käännähti haluttoman näköisenä huomauttajaan päin, joka katsoi häneen pelokkaasti. Sitten hän äkkiä, ikäänkuin havahtuen, kohotti päänsä, hymyili hajamielisesti ja alkoi katsoa vaaraa suoraan silmiin, antaa käskyjä...

Makuusuojan etuhuoneessa odotti keisarinna Aleksandra Feodorovna.

Hänen kasvojensa kalpeus ilmaisi hänen tietävän kaikki.

Hän loi keisariin tuskaisen, tutkivan katseen, huokasi raskaasti, havaitessaan suun kiusaantuneen piirteen...

Keisari pysähtyi puolisonsa eteen ja kohotti hänen kätensä huulilleen.

Omituinen tunne valtasi hänet.

Tämä nainen, joka oli kulkenut hänen sivullaan tähän päivään saakka, oli erilainen kuin muut. Oli kuin rauhallinen ankkuripaikka hovin levottomassa aallokossa. Oli hänelle ehdottomasti uskollinen, hänen omansa...

Hän tunsi kuin liikutusta mielessään. Ja ensi kerran hänet valtasi tämä miehinen tunne: hän tunsi olevansa tämän naisen suojelija.

Hän sanoi:

"Rauhoitu, Aleksandra! Kaikki kääntyy hyväksi. Jumala ja Pyhä neitsyt auttavat..."

Keisarinna hymyili jo taas, kääntyessään lähtemään... Nöyrää, itsetiedottoman pilkallista hymyä.

Keisari katsoi hänen jälkeensä, tuijotti oveen, joka avautui ja sulkeutui taas... Miettivästi ja hiukan levottomasti. Ikäänkuin olisi hänen hartioillaan tästä hetkestä alkaen levännyt raskas edesvastuu.

Hän toimi tosiaan... Ehkä ensi kertaa elämässään... ehkäpä viimeistäkin. Näytti Maria Feodorovnan ylenkatseellisen olkapäiden kohautuksen, yliprokuraattorin jäykän halveksimisen olevan aiheettomia... Kutsutti salaliittolaiset luokseen — yksitellen, viattomalla tekosyyllä, joka näytti soveliaalta hälventämään tarkkanäköisimpienkin epäilykset. Avasi, kun seura oli täysilukuinen ja tarkkaavat silmäparit alkoivat vaihtaa epäluuloisia katseita, oven etuhuoneeseen, jossa valittu joukko preobrashenskilaisia odotti keisarillista käskyä.

Kääntyi kylmästi ja virallisesti suuriruhtinaihin:

"Tuolla näette liittolaisenne, hyvät herrat!" — ja seisoi hetkisen, Iivana Julman hymy väsyneillä huulillaan, nauttien läsnäolevien sanattomasta kauhistuksesta...

Maria Feodorovna ja Mikael Aleksandrovitsh eivät olleet toisten joukossa.

Tuntui luonnottomalta pojan kohottaa kätensä sitä vastaan, joka oli antanut hänelle elämän...

Ja Nikolai oli kirkon uskollinen lapsi, joka tarkoin koetti täyttää sekä pyhät käskyt että kirkolliset velvollisuutensa...

Mutta tämä kohaus, jonka kaiku hiipi palatsin joka soppeen, tunki tuulennopeasti äitikeisarinnan huoneisiin.

Eräs palvelevista palatsinaisista toi sen mukanaan, mainitsi hoviministerin ja parooni Freedericksin nimet.

Maria Feodorovna ei hetkeksikään kadottanut ylvästä ryhtiään, kauniiden, hienoväristen kasvojen ilme ei värähtänytkään.

Hän jatkoi hymyillen keskustelua, vetäytyi, syyttäen väsymystä, huoneisiinsa tavallista aikaisemmin...

Suuren Katarinan kuvan edessä hän pysähtyi, puhkesi nauramaan... Kähisten, miltei äänettömästi. Hetken kuluttua nauru muuttui itkuksi, voihkinaksi, hysteerikon rajuksi, hillittömäksi voihkinaksi...

Sekin meni ohi. Aika oli kallis. Minuutit vierivät, kallisarvoiset, korvaamattomat minuutit.

Paetako?...

Typerä sana... Ei toki enää eletty Katarina II:n aikaa. Elettiin Nikolai Inhimillisen aikakautta. Hän alkoi uudelleen nauraa... tällä kertaa rauhallisemmin, hillitymmin. Oli päättänyt matkustaa Tanskaan. Ei mitään pakoa: matkustus, huvimatka, viaton nautinto, joka saattaisi uupuneet hermot ennalleen.

Ei mitään pakoa!...

Hän hymyili ja soitti kamarirouvaansa...

* * * * *

Nevan kaupungin oikeauskoisissa kirkoissa pidettiin rukousjumalanpalveluksia keisarinna Aleksandra Feodorovnan puolesta. Moskovassa rukoilivat valkohapsiset papit suitsutuksen keskellä ja sielukkaiden naisäänien kuulakkaan laulun kaikuessa perillistä Venäjän valtakunnalle. Nishni Novgorodissa ja Kasanissa, Irkutskissa ja Odessassa kuuli kansa, joka polvistuneena tuijotti kuvilla koristettua ikonostasia, hiljaisia kiihkeitä rukouksia vieraan naisen kohtalon puolesta.

"Jumala on kaikkivaltias! Jumala tsaaria varjelkoon!"

Kansa, joka jumalanpalveluksen päätyttyä tungesgeli kirkonovilla, oli unohtanut rukoilevan äänen ja rukouksen sisällön.

Mitä keisarinna heille oli? Kuka hänet tunsi?

Jotkut heistä, jotka tilaisuudessa tai toisessa olivat nähneet Aleksandra Feodorovnan, eivät olleet kyenneet säilyttämään hänen kuvaansa mielessään.

Hänen kalpea suloutensa häipyi muistojen joukkoon. Tarvitsi korkeampia, räikeästi väritettyjä piirteitä, jos mieli jättää itsestään muiston näihin yksinkertaisiin sieluihin.

Mutta Aleksandra Feodorovna halveksi kauneusvälineitä, samoin kuin hänestä oli vastenmielistä kosiskella monipäisten joukkojen suosiota.

Kaskuja hänen elämästään kierteli siellä täällä. — Kuinka hän oli yrittänyt kätkeytyä loistavan kirjaviin venäläisiin kansallispukuihin ja kuljeskella tuntemattomana pyhäpukuisessa kansanjoukossa, kunnes ankarat hovisäännöt olivat kieltäneet häneltä tämän rattoisan, viattoman huvin.

Kukaan ei voinut tutkia näiden juttujen todenperäisyyttä. Mahdollisesti ne olivat tekaistuja, lasketut liikkeelle pitämään laimenevaa mielenkiintoa nuorta keisarinnaa kohtaan vireillä. Mahdollisesti niissä piili hitunen totuuttakin.

Kaskuja kerrottiin, niille hymyiltiin ja sitten ne taas unohdettiin.

Keisarinnan suhdetta kansaansa ne eivät muuttaneet. Hän pysyi sinä, minä oli ollut: luoksepääsemättömänä, pois vetäytyneenä, seurustelussa vieraampien kanssa jääkylmänä...

Moskovassa tuskin tiedettiin nuoren keisarinnan sielläolosta.

Hän ajoi harvoin ulos, valmistautui pyhiin velvollisuuksiinsa ja kävi joka päivä seurueensa saattamana Blagovieshtshenskin kappelissa rukoilemassa, seinäverhon takana, ihmeitä tekevän madonnankuvan välittömässä läheisyydessä.

Hänen silmänsä näyttivät vajonneilta ja loistivat sisäisestä näkemyksestä, kun hän vihdoin nousi polviltaan, ja hänen käyntinsä oli hapuileva ja horjuva kuin näkijän.

Pappi Joannin, josta oli tullut hänen rippi-isänsä, täyteläisen suun ympärillä oli riemuitseva hymy.

"Jokainen syntinen, joka syntejänsä katuu, on tuleva armosta osalliseksi", sanoi hän rouva von Vyrubovalle, nuorelle, hysteerisyyteen taipuvalle keisarinnan palatsirouvalle. Rouva Vyrubova oli vaaleanverinen ja viehättävä nainen. Pehmeät, hohtavat hiukset kehystivät pitkinä suortuvina lempeitä, kärsiviä kasvoja. Salaperäinen loiste asui hänen suurissa, ylimaailmaisten arvoitusten himmentämissä silmissään. Hänen onneton avioliittonsa eversti Vyrubovin kanssa, josta hän oli lyhyen ajan kuluttua eronnut, oli ajanut hänet mystiikan syliin.

Hän uskoi isä Joannin ja Aleksanterin kuoleman jälkeen kukistetun Besobrasovin ihmeitätekevään voimaan ja vietti aikansa työläästi valmistaen taiteellisia kudostöitä pyhiä vaatteita varten. Herra von Witteä kohtaan, jonka tähti paljastetun ja taitavasti peitetyn palatsisalaliiton jälkeen taas oli nousemassa, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä.

Perjantaipäivät, jolloin Sergei Juljevitsh Witte toimitti esittelynsä, olivat kiihoittavia Nikolaille, kiihottavia rakastetulle hallitsijattarelle, Aleksandra Feodorovnalle. Lepovuoteellaan maaten hän kuunteli hänen majesteettinsa työhuoneesta kuuluvien äänten suminaa.

Tuo itä-aasialainen politiikka... mitä herra von Witte oikeastaan tahtoi?

Hän oli kuin mekaaninen ratas, joka tasaisesti ja taukoamatta hyrrää samaa tekstiä.

Tarkka ja asiallinen oli hänen puheensa runko, aina yhtä kylmä ja persoonaton hänen sävynsä.

Nikolai oli päivällisen aikana epävireessä, ja hänen silmiään ympäröivät tummat renkaat.

Joku suuriruhtinaspuolueen pilkkakirves oli päästänyt suustaan joitakuita sanoja "Venäjän Bismarckista". Piikki pisti kuin hieno, taukoamatta vaikuttava myrkky...

Nikolai Aleksandrovitshin olemus oli leikkauksen jälkeen merkillisesti muuttunut. Hän oli hajamielinen ja rauhaton, ja hänen täytyi taistella sielullista ahdistusta vastaan.

Vastoin tavallisia, kohtuullisia tottumuksiaan hän antautui kevyen ranskalaisen samppanjan tuottaman nautinnon valtaan, jonka miellyttävä pisteleminen muutti levottoman hermojännityksen hermostuneeksi odotukseksi.

Tsarskoje Selon kesäkuiset päivät olivat helteisiä ja painostavia.

Valkoisenhohtava taivas pilkotti vanhojen puiden takaa, välkkyili järvien levottomasti vilkuttavilla pinnoilla, sinisen sillan haaveellisesti suonitellussa marmorissa. Suuren palatsin keisarillisen kappelin viisi kupoolia loisti jättiläismäisinä kultakypäröinä...

Kesäpalatsissa olivat keisarinnan huoneiden leveät ikkunat avatut. Auringon lämmittämä, läpikuultava vihanta heijastui huoneeseen. Lämmin, humiseva ilmanhenki kohosi korkeuteen...

Rouva Vyrubova laski isä Joann Kronstadtilaisen kirjan syrjään.

Hän oli lukenut... suloisella, hillityllä äänellään, joka muistutti suihkulähteen yksitoikkoista loiskinaa keltaisenhohtavalle hiekkatielle.

Silmäys keisarinnan alaspainuneihin silmäluomiin sai hänet keskeyttämään lukemisen.

Nukkuiko Aleksandra Feodorovna?

Keisarinnan yöt olivat raskaat ja levottomat. Näyt, jotka koskivat odotetun kruununperillisen syntymää, ahdistivat hänen mieltään. Blagovieshtshenskin Jumalanäiti oli ilmestynyt hänelle unessa, kohottanut varoittaen sormeaan ja ikäänkuin epäävästi liikahuttanut päätään...

Isä Joann oli selittänyt unen. Oikeauskoisen opin eduksi, Aleksandra Feodorovnan kerettiläisen syntyperän vahingoksi. Hänen mustissa, arvoituksellisissa silmissään oli tuikahtanut viekas välähdys.

Annushka Vyrubova huokasi.

Hän oli noussut viedäkseen kirjan ikkunan ääressä olevalle norsunluiselle pöydälle. Kirjanmerkki, joka oli ollut kirjan ohuiden lehtien välissä, putosi hänen käsistään: silkkipunokseen kiinnitetty pergamenttiliuska, jossa oli pyhän Andreaan kuva.

Hän kumartui nostaakseen sen maasta. Liikkeen äkillisyys herätti keisarinnan. Hän hymyili ja pyyhkäisi kädellään otsaansa, ikäänkuin koettaen muistaa jotakin.

"Suokaa anteeksi, ystäväni!"

Hän pudisti päätään ja katseli miettiväisesti ulos hiljaiseen vihannuuteen.

"Olin kaukana poissa sillä aikaa kun luitte. Kaukana poissa."

Hänen pidätetyssä äänessään oli jotakin kaihoavaa...

Seuraavalla hetkellä hän näytti taas muistavan olevansa keisarinna.

Hän suoristautui, koetti saada jäykkyyttä ryhtiinsä, joka oli lähenevän äitiydentilan vuoksi hiukan epämuotoinen.

"Teidän äänenne on niin miellyttävä, rouva von Vyrubova... Se saa ajattelemaan asioita, seikkoja, jotka ovat etäällä, hyvin etäällä... Mitä luimmekaan äsken?"

Hän katsahti kirjaan ja punastui.

"Isä Joannin saarnoja."

Vyrubova oli ottanut pöydältä kirjan ja selaili sen lehtiä. Kun merkki oli pudonnut niiden välistä, ei hän voinut heti löytää paikkaa, johon oli lopettanut.

Aleksandra Feodorovna teki torjuvan eleen.

"Myöhemmin, Annushka!... Kertokaa minulle jotakin! Mitä tahansa... Vaikkapa nuoruudestanne! Potrovskissa, eikö totta? Venäjä on niin suuri!"

Hän piirsi oikealla kädellään epämääräisen piirin ilmaan, ikäänkuin tahtoen antaa jollekin suurelle, rajattomalle kiinteät muodot. Jotakin väsynyttä ja avutonta oli tuossa liikkeessä.

Rouva Vyrubova kertoi... Potrovskissa oli kesä polttava ja talvi ihmeellisen kirkas räiskyvine pakkasineen. Leveänä ja mutkaisena kultaisten sarojen välitse virtaavan Volga-äidin jää oli himmeän hohtava kuin hiomaton kristalli. Hämärän tullen olivat kylän savimajat kuin pehmeiden turkislakkien peittämät. Vain Potrovskin kirkon valot loistivat oranssinvärisinä juovina keskellä harmaata valkeutta. Niitä seurattiin, kun pienissä reissä tultiin aivan kylän reunaan. Jos meni kirkkoon, tapasi sen tupaten täynnä rukoilijoita. Potrovskin talonpojat olivat hurskaita ja sydämellisiä...

Annushka kertoi havainnollisesti ja hauskasti. Hänen pehmeässä äänessään oli jotakin valittavaa, joka muistutti vanhoja viehättäviä kansanlauluja.

Ja kuinka hän puhui talonpojista...

Aleksandra Feodorovna tunsi tarvetta tehdä kysymyksiä.

Hänen mieleensä muistui tuo yö, jolloin Hodynkan kentältä tulviva verivirta miltei huuhteli keisarillisen valtaistuimen askelmia. Nuo silmät, jotka vakavin, tummin katsein seurasivat vaunuja kruunauskulkueessa.

"Kuninkaallisia eläimiä, jotka elävät kultaisissa häkeissä..."

Kuka oli nuo sanat lausunut? Elisabet Feodorovna?... Hän itsekö...?

Varmaankin Elisabet...

Miksi häkissä, ristikkojen takana? täytyi hänen ajatella. Eikö palatsisalaliitto ollut avannut Nikolain silmiä?

Yksinäisenä seisoi hänen valtaistuimensa naamioitujen, imartelevien, liehakoivien vihollisten keskellä. Yksinäisenä hän itsekin... Vain yksi oli, joka pysyi hänen puolellaan.

Aleksandra Feodorovna hymyili katkerasti.

Olivatko he kahden kyllin voimakkaat taistelemaan kokonaista maailmaa vastaan? Olisiko epäviisasta hankkia liittolaisia, joita voimakkaammat ja viekkaammat itsevaltiaat olivat voineet vähäksyä?

Keisari sanoi kansaansa kypsymättömäksi, lapsikansaksi, jota täytyi kasvattaa, jotta se voisi ymmärtää keisarillisen lahjan koko armon.

Pobjedonostsev pani vastaan, laiminlöi järjestelmällisesti miljoonien kasvatuksen, jottei valtiollinen valistus pääsisi luomaan valoaan avarille venäläisille tasangoille, missä kuivaan korsikkoon putoava kipinä olisi voinut sytyttää hävittävän palon.

Mahtava, voittamaton oli tuo jäykkä kiihkoilija.

Ja keisari itse... eikö itsevaltiaan vallassa olisi ollut lyödä maahan salaliiton pää, joka oli aikonut syöstä valtaistuimelta Jumalan asettaman tsaarin?

Mutta Nikolai vaikeni... Ei siksi, että pelkäsi Pobjedonostsevia ihmisenä. Ihminen oli ovela ja salakavala, valpas ja vaarallinen. Yksi monista. Hänessä ei ollut mitään erikoista paitsi sitä yhtä, joka teki hänet voittamattomaksi. Hänen pappiutensa. Keisari, joka polvistui papin edessä, ei voinut rangaista ihmistä...

Aleksandra Feodorovna suoristautui hiukan kokoonpainuneesta asennostaan. Äkkiä, ikäänkuin ravistettuna hereille mielikuvasta, joka syöksi veret hänen poskilleen.

Kertomus keskeytyi jyrkästi.

"Onko isä Joann palannut?"

Vyrubova vastasi kieltävästi. Isä Joannia pidätti Kronstadtissa hänen kutsumuksensa.

"Kansa tuo sairaita hänen luokseen, jotta hän panisi kätensä heidän päälleen ja parantaisi heidät. Kerrotaan halvatusta tytöstä, jolle pyhän miehen pelkkä sana palautti liikuntakyvyn..."

Aleksandra Feodorovna oli ottanut tuon pienen kirjan käteensä. Hänen sormensa selailivat sen rapisevia lehtiä... Hän oli polvistunut Blagovieshtshenskin pyhän Jumalanäidin kuvan eteen ja lähettänyt hartaan pyyntönsä palavissa rukouksissa korkeuteen.

Saada synnyttää poika!

Ja suurisilmäinen madonna oli hymyillyt... Kunnes isä Joann saapui ja sinkautti ankarat sanansa, ikäänkuin kuihduttava erämaan tuli olisi puhaltanut yli hedelmällisten vainioiden.

Hän oli puhunut katumuksesta ja rukouksesta, vanhoista ennustuksista, joiden mukaan Nikolai II:n hallitukselle oli tuleva verisiä päiviä ja onnettomuutta, riistäen kruunun ylimmäisen papin käsistä...

Pelästyneen naisen huudahdus oli saanut hänen otsansa synkistymään närkästyksestä.

"Rukoilkaa ja katukaa!"

Protestantin terve omatunto asettui aika ajoin vastarintaan. Kuin unesta heräten Aleksandra Feodorovna katseli ympärilleen.

Missä hän oli?... Mitä hänelle tapahtui?

Hänen mieleensä muistuivat protestanttiset kirkkolaulut, jonkun kaukana Saksanmaalla olevan kirkon valkeiksi kalkitut seinät, jotka hohtivat kalpeassa aamuvalossa.

Kuka oli tuo pappi, joka kykeni kietomaan hänet hypnoosinsa verkkoon?

Hän hymyili ja taisteli itseään vastaan... Kunnes uudelleen heräsi todellisuuteen... Hän oli keisarinna, jonka tuli synnyttää poika. Ja hänellä oli kaukonäkijättären tietoisuus siitä, että kaikki toiveet olivat turhat.

Kenties oli isä Joann tuon tietoisuuden hänessä herättänyt, saadakseen itselleen kuuliaisen välikappaleen... Siinä tapauksessa hän oli saavuttanut tarkoituksensa.

Hilpeä kerettiläisnainen, joka oli kieltäytynyt kiroamasta perittyä uskoaan, oli muuttunut vaiteliaaksi.

Rouva Vyrubova puhui isä Joannin ihmeellisistä parannustöistä. Keisarinna kuunteli hymyillen. Jäykkänä ja hajamielisenä.

Muuan ääni kuului jostakin etäältä...

Vyrubova oli noussut.

"Käskeekö teidän keisarillinen majesteettinne, että suljen ikkunan?"

Aleksandra Feodorovna kielsi.

"Tänään on perjantai, niinhän?"

"Keskiviikko, teidän majesteettinne."

Väsyneihin silmiin tuli kysyvä ilme.

"Luulin, että... herra von Witte...?"

"Herra von Witte laskettiin tunti sitten audienssille."

Keisarinna mietti.

Jotakin erikoista siis. Nikolai tulisi huonolle tuulelle ja alakuloiseksi, olisi kiitollinen hymyilystä ja iloisista ilmeistä... Hän koetti hymyillä.

Voi, kovin vaikeata oli olla iloinen! Raskasta olla tässä maassa keisarinnana.

Aleksandra huomasi nuoren rouvan tutkivan katseen ja tarttui hellästi hänen käsiinsä.

"Olette levoton, ystäväni?"

Annushka pudisti päätään. Mutta hänen silmänsä puhuivat toista.

"Osaan kyllä kantaa kohtaloni, Annushka... Kaikki!"

Aleksandra Feodorovnan suupielet värähtivät.

"Keisarinnojen kohtalon..."

Hän kohotti katseensa, kohtasi Vyrubovan hämmästyneen, kysyvän silmäyksen.

"Isä Joann on kovasydäminen", lisäsi hän. Hiljaa, miettivästi, ikäänkuin itsekseen.

"Hän on pyhä mies, teidän majesteettinne."

Keisarinna hymyili vaivaloisesti. Hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa, alkoivat vavahdella. Tarttuivat kouristuksentapaisesti lehtiin. Rypistivät ne kasaan.

Pyhä mies!... Ja hänen tuomionsa oli julistettu...

"Vallanhimoinen pappi", kuiskasi ääni hänen sisimmässään, kerettiläisääni, joka ei tahtonut vaieta.

"Vallanhimoinen pappi!"

Hän tahtoi puhua, vaipui takaisin istuimensa silkkisille, vahvasti hajuvedelle tuoksuville patjoille, liikutti käsiään, sai sanan kuuluville, yhden ainoan...

"Nikolai!"

Se oli kuin avunhuuto... Hänen koko ruumistaan tempaisi.

Pyhä Blagovieshtshenskin Jumalanäiti! Tuskan hetki!... Tuskan hetki!...

Hitaasti, kuin lennosta uupuneet linnut, lentelivät tiedonannot keisarinnan terveydentilasta pääkaupungin sanomalehtien toimituksiin. Ihmiset lukivat ne ilman mielenkiintoa, kohauttivat olkapäitään ja menivät menojaan.

Pääkaupungin väestölle tsaari ei enää ollut tsaari, ylimmäinen pappi. Salaiset virrat huuhtelivat hänen valtaistuimensa perustaa!

Miltei jälkeä jättämättä meni tieto suuriruhtinatar Tatjanan syntymästä kansan korvien ohi. Se, mikä kuohutti hovipiirejä, muodosti täällä ainoastaan värähteleviä renkaita tasaisena kuvastelevalle pinnalle.

Että Nikolai oli alakuloinen ja huonolla tuulella, kuka siitä hänelle ilmaisi mielipahansa?

Että hän oli entistä lujemmin takertunut pappi Joannin verkkoon... kuka sitä ihmetteli?

Eikö kaikki lohdutus ja kaikki autuus ollut löydettävissä oikeauskoisen kirkon helmassa?

Aleksandra Feodorovna asettui äkkiä vastarintaan... Toisen tyttärensä synnyttyä hän tunsi raskausajan epämääräisen, aavistuksellisen odotuksen putoavan vieraan vaatteen tavoin yltään. Hän uskoi uudelleen löytäneensä tyttövuosiensa kirkkaan, lahjomattoman katsannon. Valppaasti, ihmeellisen kriitillisesti hän kuunteli kronstadtilaisen kiehtovia sanoja. Pappi tuntui hänestä nyt erilaiselta kuin muutamia viikkoja sitten...

Ja sittenkin...! Eikö tuossa synkässä miehessä ollut ihmeellistä ennustuksen lahjaa?

Hän oli ennustanut tytärtä...

Entä jos toinenkin ennustus toteutuisi samoin kuin tämä?

Toisinaan hän tunsi tuskaa, joka uhkasi hänet tukahduttaa.

Kun Nikolai oli hänen luonaan, tuntui paremmalta... Keisarinna koetti saavuttaa hänen rakkautensa... Tuhansilla hellyydenosoituksilla, tuhansilla liikuttavilla pikkutekosilla, jotka houkuttelivat surumielisen hymyn puolison huulille.

Hän suuteli keisarinnan käsiä, nimitti häntä uskolliseksi toverikseen.

Mutta keisarinna huomasi siinä sääliä. Se poltti häntä kuin haava. Hän kääntyi poispäin, puristi huulensa yhteen... Tai istui molempien tytärtensä huoneessa. Pikku suuriruhtinatar Olga hyöriskeli hänen ympärillään. Huone kajahteli kirkkaasta lapsennaurusta.

Aika ajoin keisari tuli heidän luokseen, hymyili hänelle, oli hilpeä kuin lapsi...

Sitten tuli taas päiviä, joina Vyrubova oli hänen ainoa pelastuksensa.

Annushka oli kiintynyt valtiattareensa koiran hiljaisella uskollisuudella. Hän oli yksi niitä harvoja, jotka eivät rakastaneet Maria Feodorovnaa, jotka hämärästi aavistivat tuon naisen sileän otsan kätkevän taakseen vaarallisia juonia...

Maria Feodorovna oli palannut Tanskasta. Keisarin nimenomaisesta toivomuksesta.

Poika oli pyytänyt, äiti, oli kuullut poikansa pyynnön... Armollisesti hymyillen hän taas liikkui talvipalatsin hovijuhlissa, jakaen suosiotaan sekä uskotuille että asioita tuntemattomille.

Menneisyys oli suljettu ja haudattu. Oliko Nikolai sen unohtanut?

Aleksandra Feodorovna ei sitä tiennyt. Hän vältti Nikolain läsnäollessa johtamasta puhetta tuohon vaaralliseen aineeseen...

Kun keisari liikkui suuriruhtinaiden ahnaiden katseiden välissä, tietäen tuosta hetkestä lähtien, että nämä olivat hänen vihollisiaan, kun hän kohdisti väsyneet silmänsä, jotka antoivat hänen kalpeille kasvoilleen luontaisen, hiukan väsähtäneen ylhäisyyden leiman, miltei rukoilevin ilmein itseään ympäröivien henkilöiden uurteisiin piirteihin, silloin tunsi hänen puolisonsa toisinaan, että hänen täytyisi vihata, halveksia tuota miestä...

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän häpesi sellaista tunnetta.

Rakastihan hän puolisoaan...

Heikkous oli onnettomuus, ei mikään rikos... Tahi olikohan se vain heikkoutta?... Ehkäpä viisautta?

Aleksandra Feodorovna oli oppinut ymmärtämään, että vain leijona tahi kettu kykenisi pitämään hallussaan tätä valtaistuinta. Oliko viimeinen itsevaltias jompikumpi näistä kahdesta? Hän melkein toivoi sitä... Hallitsijan itsensä tähden, joka oli tahtonut parasta, pukenut rohkeimmat ajatukset sanoihin.

Tuon papillisen ennustuksen tähden, joka häntä pelotti... Nikolai Aleksandrovitsh voisi luovuttaa kruunun voimakkaammalle veljelleen Mikaelille.

Niin oli sanonut pappi... ihmeiden tekijä... Oli hetkiä, jolloin Aleksandra Feodorovna hymähti isä Joann Kronstadtilaisen ihmeparannustöille, nauroi hänen ennustuksilleen.

Sitten hän taas tunsi epämääräisen kammon raskaasti painavan mieltään. Kummalliset voimat taistelivat hänen sielustaan.

Pobjedonostsev, isä Joann... Maria Feodorovna... eivätkö he olleet renkaita samassa ketjussa... Ketjussa, jonka tarkoituksena oli kahlita ja surmata?... Kädet hankautuivat verille, koettaessaan irroittaa sen taipuvia, metallinhohtoisia renkaita.

Yksinäisenä ja voimattomana...