I.

ERÄS HAUTA.

Muuanna lauantai-iltana, lopulla vuotta 1834, olimme kokoontuneet pieneen salonkiin, joka oli Grisierin miekkailuhuoneen vieressä. Harjoitusmiekka kädessä ja sikaari suussa me kuuntelimme opettajamme syvämietteisiä neuvoja, joita silloin tällöin keskeyttivät jotkut aineeseen soveltuvat kaskut, kun ovi avautui ja Alfred de Nerval astui sisään.

Ne, jotka ovat lukeneet kertomuksen Sveitsin-matkastani, muistavat kenties tämän nuoren miehen; hän saattoi erästä salaperäistä ja hunnutettua naista, jonka ensi kerran näin Fruelenin luona, kun yhdessä Francescon kanssa kiiruhdin ehtiäkseni veneeseen, jonka piti viedä meidät Wilhelm Tellin kivelle. He eivät varmaankaan ole unhottaneet, että Alfred de Nerval, jonka tässä tilaisuudessa toivoin saavani matkatoverikseni, kaukana siitä, että olisi odottanut minua, päinvastoin kiirehti aluksen lähtöä, ja että hän, loitotessaan rannasta minun vielä ollessani kolmensadan askeleen päässä siitä, teki minulle kädellään merkin, joka yht'aikaa oli hyvästijättö ja ystävyyden-ilmaisu ja jonka ymmärsin seuraavasti: "Anteeksi, veli hyvä! Tahtoisin mielelläni tavata sinut; mutta minä en ole yksinäni, ja..." Tähän minä vastasin toisella viittauksella, jonka piti merkitä: "Ymmärrän täydellisesti."

Jäin sinne ja alistuin nurkumatta tähän hänen menettelyynsä, niin kovalta kuin se minusta näyttikin, kun en veneen ja soutajien puutteessa voinut päästä lähtemään sieltä ennenkuin seuraavana päivänä. Palatessani hotelliin kysyin, tunnettiinko siellä tätä naista, ja sain vastaukseksi, että kaikki, mitä hänestä tiedettiin, oli että hän näytti hyvin kärsivältä ja että hänen nimensä oli _Pauline_.

Olin tykkänään unohtanut tämän kohtauksen, kun eräällä matkallani Pfeffersin kuumille lähteille kohtasin pitkässä maanalaisessa käytävässä Alfred de Nervalin kävelemässä rinnatusten saman naisen kanssa, jonka ennen olin nähnyt Fruelenin luona ja joka siellä oli edellämainitulla tavalla osoittanut toivovansa pysyä tuntemattomana. Tälläkin kertaa hän näytti haluavan samalla tavoin jäädä oudoksi; sillä hänen ensimäinen liikkeensä ilmaisi, että hänen teki mieli kääntyä. Pahaksi onneksi ei voinut poiketa oikealle eikä vasemmalle siltä tieltä, jota me kuljimme; se oli polku, tehty kahdesta liukkaasta ja kosteasta lankusta, jotka sensijaan että olisivat johtaneet suoraan yli kuilun, missä Tamina kohisten vyöryi yli mustan marmori-uomansa, oli asetettu pitkin luolan yhtä seinämää, lähes neljänkymmenen jalan korkeuteen virran ylitse, kallioon tuettujen pylväiden varaan. Ystäväni salaperäinen seuralainen, joka näki paon olevan mahdottoman, laski harson kasvoilleen ja jatkoi kulkuaan minua kohti.

Olen maininnut sen ihmeellisen vaikutuksen, jonka teki minuun tämän naisen näkeminen, kun hän valkoisena ja ilmavana, aaveen kaltaisena käveli jyrkänteen reunaa näyttämättä välittävän siitä sen enempää kuin jos olisi jo kuulunut toiseen maailmaan. Hänen lähestyessään puristauduin kiinni vuoren seinämään viedäkseni tilaa niin vähän kuin mahdollista. Alfred tahtoi antaa hänen mennä yksin, mutta hän kieltäytyi päästämästä irti hänen käsivarttaan, niin että me kaikki kolme olimme silmänräpäyksen ajan korkeintaan kyynärän levyisellä porraspuulla; mutta se silmänräpäys oli pikainen kuin salama. Tämä ihmeellinen nainen kumartui äkkijyrkänteen ylitse kuin keijukainen, joka taivuttautuu virran uomaan päin ja antaa vyöharsonsa liehua kuohuissa, ja pääsi ohitseni kuin ihmeen kautta, ei kuitenkaan niin nopeasti, etten olisi ehtinyt nähdä hänen kasvojaan, jotka olivat kauniit ja levolliset, vaikkakin kalpeat ja sairauden riuduttamat. Silloin tuntui minusta siltä kuin en nyt olisi nähnyt ensi kertaa näitä kasvoja; sielussani heräsi epäselvä muisto toisesta ajasta, muisto salongeista, tanssiaisista ja juhlista. Minusta näytti siltä kuin olisin nähnyt tämän nyt niin surullisen ja riutuneen naisen ennen iloisena, punastuvana ja kukkasin seppelöitynä hajuvesien tuoksussa ja soiton pyörteissä leijuvan kaihomielisen valssin tai helskyvän iloisen polkan tahdissa. Mutta missä? Sitä en tiennyt. Milloin? Sitä minun oli mahdoton sanoa; se oli ilmestys, unelma, kaukainen kaiku muistoissani, siinä ei ollut mitään varmaa eikä todellista, ja se pakeni minua niin kuin olisin koettanut tarttua kiinni kangastukseen.

Palatessani sieltä päätin, että minun on nähtävä hänet vielä kerran, vaikkapa minun tähän päämäärään päästäkseni täytyisi rikkoa hienotunteisuuden vaatimuksia vastaan. Mutta kun tulin takaisin, olivat sekä Alfred että hän jo ehtineet poistua Pfeffersistä, vaikka olin ollut poissa enintään vain puoli tuntia.

Kaksi kuukautta oli kulunut tästä toisesta kohtauksesta. Olin Bavenossa, joka on lähellä Lago Maggioren rantaa. Oli kaunis syysilta; aurinko oli laskeutunut alppien taakse, ja hämärä verhosi jo itäisen taivaan, jolle alkoi sinne tänne ilmestyä tähtiä. Huoneeni ikkuna oli kukkasten peittämää pengermää kohti. Astuin alas ja olin keskellä ruusupensas-, myrtti- ja oranssimetsää. En voinutkaan kestää kiusausta, vaan taitoin muutamia tuoksuvia oksia ja menin nojautumaan punaisesta graniitista tehtyä aitaa vasten, jota eroitti järvestä vain Genevestä Milanoon johtava maantie.

Olin tuskin ehtinyt perille, kun kuu nousi Seston taholta ja sen hohde alkoi hiipiä pitkin näköpiiriä rajoittavien vuorten kylkiä ja yli veden, joka uinui jalkojeni ääressä tasaisena ja loistavana, tavattoman suuren kuvastimen kaltaisena. Kaikki oli hiljaista; ei äännähdystäkään kuulunut, ei maasta, ei järveltä eikä taivaalta, ja yö alkoi kulkunsa valtavan juhlallisessa ja surumielisessä hiljaisuudessa. Rauhaa häiritsi kuitenkin pian vaunujen kolina; ne tulivat Domo d’Ossolasta ja lähestyivät nopeasti. Tien taipeessa näkyivät postivaunut, joita veti kaksi nelistävää hevosta ravintolaa kohti. Noin kahdensadan askeleen päässä minusta läimäytti ajaja lujasti ruoskallaan, ilmoittaakseen odottavalle virkaveljelleen tulonsa. Pian sen jälkeen natisikin suuri ravintolan portti saranoillaan, ja toinen valjakko tuli sieltä esiin. Samassa vaunut pysähtyivät sen pengermän alle, jonka reuna-aitaa vasten nojauduin.

Yö oli, kuten olen sanonut, niin puhdas, niin läpinäkyvä ja tuoksujen täyttämä, että matkustajat olivat, voidaksensa nauttia ilman vienoja höyryjä, laskeneet alas vaunujen kuomun. Heitä oli kaksi, nuori mies ja nuori nainen. Nainen, joka oli kiedottu suureen liinaan tai vaippaan, istui pää taaksepäin nojautuneena, nuoren miehen käsivarsi ympärillään. Tällöin tuli siihen ajaja kynttilä kädessä sytyttämään vaunujen lyhtyjä; valonsäde sattui matkustavaisten kasvoihin, ja minä tunsin Alfred de Nervalin ja Paulinen.

Aina nuo kaksi. Näytti siltä kuin olisi voima, jolla oli määrätympi tarkoitusperä kuin sattumalla, johtanut meidät kohtaamaan toisemme. Aina tuo nainen, mutta nyt niin muuttuneena siihenkin verrattuna, millainen hän oli Pfeffersissä, niin kalpeana, niin kuolevana, että hän oli vain pelkkä varjo. Ja kuitenkin herättivät hänen kuihtuneet piirteensä yhä vielä sielussani sen epäselvän naiskuvan, joka uinui muistojeni kätköissä ja joka aina, kun nämä nopeasti haihtuvat näyt tulivat eteeni, nousi pinnalle ja leijui aatosteni yllä kuten Ossianin unikuvat usvapilvien yläpuolella.

Olin vähällä puhutella Alfredia, mutta muistin, kuinka hartaasti hänen seuralaisensa halusi pysyä huomaamattomana. Ja kuitenkin veti minua hänen puoleensa niin syvä säälintunne, etten voinut vastustaa toivomustani antaa hänen ainakin jollakin tavoin tietää edes jonkun rukoilevan, ettei hänen sammuva henkensä, joka oli kohoamaisillaan ylös maan pinnalta, ennen aikojaan jättäisi ihastuttavaa ruumista, jossa se asui. Otin käyntikortin taskustani ja kirjoitin lyijykynällä sen toiselle puolen: "Suojelkoon Jumala matkustavaisia, lohduttakoon huolissaan olevia ja lääkitköön kärsiviä!" Pistin kortin poimimaani kukkavihkoon, jonka pudotin vaunuihin. Samassa ne lähtivät liikkeelle, mutta siksi hitaasti, että ehdin nähdä Alfredin kurottautuvan ulos ajoneuvoista ja vievän käyntikorttiani valon lähelle. Senjälkeen hän kääntyi minuun päin, viittasi kädellään, ja vaunut katosivat tien mutkan taakse.

Majatalon ihastuttava paikka, se kun oli alppien ja niiden juurelta alkavan tasangon välillä, levollinen ja samalla vilkas näytelmä, jonka tarjosi Lago Maggiore kolmine saarineen — yksi niistä on puutarha, toinen kylä ja kolmas palatsi —, vuoria peittävä talven ensimäinen lumi ja Välimereltä tuleva syksyn viimeinen lämpö, kaikki tämä pidätti minua kahdeksan päivää Bavenossa; senjälkeen matkustin Aronaan ja Aronasta Sesto Calendeen.

Siellä minua odotti viimeinen muisto Paulinesta; siellä oli sammunut tähti, jonka olin nähnyt taivaalla väikkyvän; siellä oli jalka, joka niin kerkeänä astui kuilun reunamaa, kompastunut hautaa kohden; ja riutunut nuoruus, kuihtunut kauneus, särkynyt sydän, kaikki oli pantu kiven, haudan verhon alle, eikä tämä verho, ollen yhtä salaperäisesti kiedottu hänen tomunsa ympärille kuin harso aikoinaan hänen kasvojensa peitteeksi, antanut maailman uteliaisuudelle muuta tietoa kuin ristimänimen _Pauline_.

Kävin tällä haudalla, joka, päinvastoin kuin italialaiset haudat, jotka ovat kirkoissa, oli ihastuttavassa puutarhassa, järveä kohti viettävän metsäisen kummun jyrkänteellä. Oli ilta; kivi alkoi käydä valkeaksi kuun säteistä. Istuuduin sen lähelle ja koetin muistiani teroittaen koota yhteen kaikki ne hajanaiset ja epäselvät muistot, jotka minulla oli tästä nuoresta naisesta; mutta tälläkin kertaa kapinoi muistini. En voinut saada kokoon muuta kuin muodottomia utukuvia, en mitään määrätynmuotoista olentoa, ja minä luovuin toivosta tunkeutua tämän arvoituksen perille, kunnes jälleen tapaisin Alfred de Nervalin.

On helppo nyt käsittää, kuinka monta uutta miellettä hänen äkkiarvaamaton esiintymisensä hetkellä, jolloin kaikkein vähimmin häntä ajattelin, herättäisi yht'aikaa järjessäni, sydämessäni ja mielikuvituksessani. Yhdessä ainoassa silmänräpäyksessä näin uudestaan: veneen, joka lähti järven yli, jättäen minut rannalle; maanalaisen sillan, joka muistutti käytävää kuoleman syvyyksiin ja jota pitkin kulkijat olivat varjojen kaltaisia; Bavenon pienen majatalon, jonka ohitse kuolemanvaunut vierivät, ja vihdoin tuon valkeaksi käyvän kiven, jossa ei oksien lävitse hiipivän kuunvalon loisteessa näe muuta kuin tämän niin nuorena ja varmaan kovin onnettomana kuolleen naisen etunimen.

Niinpä kiiruhdinkin Alfredia vastaan aivan kuten ihminen, joka on kauvan ollut suljettuna pimeään vankilaan, syöksyy avatusta ovesta sisälle tunkeutuvaa päivänvaloa kohden. Hän hymyili surumielisesti ja ojensi minulle kätensä merkiksi siitä, että hän ymmärsi minut; ja nyt minä vuorostani tein väistyvän liikkeen ja tavallaan vetäydyin pois, jotta Alfred, joka oli viisitoista vuotta ollut ystäväni, ei pitäisi tavallisena uteliaisuutena sitä tunnetta, joka oli saattanut minut astumaan hänen luokseen.

Hän lähestyi meitä. Hän oli Grisierin parhaita oppilaita, eikä hän kuitenkaan ollut lähes kolmeen vuoteen näyttäytynyt miekkailusalissa. Viime kerralla, kun hän oli siellä, hänellä oli kaksintaistelu seuraavana päivänä, ja ollen vielä epätietoinen siitä, mitä asetta siinä käytettäisiin, hän joka tapauksessa tuli harjoittelemaan mestarin kanssa. Sen jälkeen Grisier ei ollut nähnyt häntä, oli vain huhuna kuullut hänen lähteneen Ranskasta ja oleskelevan Lontoossa.

Grisier, joka on yhtä arka oppilaittensa kuin omasta kunniastaan, oli tuskin vaihtanut tavalliset kohteliaisuudet hänen kanssaan, ennenkuin jo pisti harjoittelumiekan hänen käteensä ja valitsi joukostamme vastustajan, joka oli yhtä voimakas kuin hän itse. Se oli, niin muistelen, sama Labattut-raukka, joka matkusti Italiaan ja jota Pisassa odotti yksinäinen ja tuntematon hauta.

Kolmannella hyökkäyksellä kävi Labattutin harjoitusmiekka hänen vastustajansa kilpilevyyn ja hypähti pari tuumaa pallon yläpuolelle sekä meni edelleen suoraan hankkiluksen lävitse ja repi rikki paidanhihan, joka värittyi punaiseksi verestä. Labattut heitti heti pois miekkansa, luullen, kuten mekin, että Alfred oli vaikeasti haavoittunut.

Kaikeksi onneksi se oli vain naarmu; mutta kun Alfred kääri ylös paidanhihansa, paljasti hän toisen arven, joka oli aiheutunut paljon pahemmasta haavasta. Pistoolinluoti oli mennyt suoraan olkapään lävitse.

"Mitä", lausui Grisier hämmästyneenä, "minä en tiennyt, että teillä oli tämä haava!"

Grisier tunsi meidät kaikki niinkuin imettäjä tuntee lapsensa. Yhdelläkään hänen oppilaistaan ei ollut ruumiissaan ainoatakaan naarmua, jonka päivämäärä ja syy ei ollut hänen tiedossaan. Hän voisi kirjoittaa rakkausseikkailukertomuksia, sangen huvittavia ja aivanpa häväistysjuttujen tapaisia, jos häntä huvittaisi tehdä kirja kaikista niistä miekanpistoista, joiden syyt hän tuntee; mutta siitä tulisi liian paljon melua ja siten liian paljon vahinkoa hänen laitokselleen; ehkä hän määrää sen julkaistavaksi kuolemansa jälkeen.

"Minähän sain sen seuraavana päivänä senjälkeen, kun olin viimeksi miekkaillut teidän kanssanne", vastasi Alfred, "ja minä matkustin Englantiin samana päivänä kuin sain sen".

"Olinhan kieltänyt teitä taistelemasta pistooleilla. Yleinen sääntö: miekka on aatelismiehen ja urhoollisen ase; miekka on kallisarvoisin muisto, jota historia säilyttää isänmaallensa loistoa tuottaneista suurista miehistä. Sanotaanhan: Kaarle Suuren miekka, Bayardin miekka, Napoleonin miekka; mutta kuka on koskaan puhunut heidän pistooleistaan? Pistooli on maantierosvon ase; pistoolia rintaa vastaan ojentamalla pakotetaan kirjoittamaan nimiä vääriin vekseleihin; pistooli kädessä pysähdytetään vaunut metsätiellä; pistoolilla lopettaa vararikkoinen päivänsä. Pistooli!... Hyi!... Miekka sitävastoin! Se on miehen seuralainen, hänen uskottunsa, hänen ystävänsä; se vartioi hänen kunniaansa tai kostaa sen."

"No niin", vastasi Alfred hymyillen, "mutta kuinka te, jolla on sellaiset periaatteet, saatoitte kaksi vuotta sitten taistella pistooleilla?"

"Minun laitani on aivan toisin. Minun täytyy taistella millä aseella vaaditaan. Minä olen miekkailunopettaja; ja sitäpaitsi on tapauksia, jolloin ei voi hylätä esitettyjä ehtoja."

"Minulle sattui juuri yksi sellainen tapaus, hyvä herra Grisier; ja te näette, ettei minun käynyt huonosti siinä leikissä."

"Niin, mutta saittehan luodin olkapäähänne."

"Olipa se sentään paljoa parempi kuin saada luoti sydämeensä."

"Ja saako tietää tämän kaksintaistelun syyn?"

"Anteeksi, herra Grisier; mutta koko tämä juttu on vielä salaisuus. Myöhemmin kyllä kerron sen teille."

"Pauline?" kuiskasin minä.

"Niin", vastasi hän.

"Ja onko varmaa, että saamme sen tietää?" sanoi Grisier.

"Aivan varmaa", lausui Alfred, "ja todistuksena siitä on se, että Alexandra syö tänään illallista luonani ja että silloin kerron sen hänelle, niin että te saatte jonakin kauniina päivänä, kun ei ole mitään estettä sen julkaisemiselle, lukea sen jostakin kirjasta (jonka nimi on _Contes bleus_ tai _Contes bruns_). Kärsivällisyyttä siis siihen saakka."

Grisierin oli tyytyminen siihen, ja Alfred vei minut lupauksensa mukaan kotiinsa ja kertoi minulle tarinan _Paulinesta_.

Nyt on poissa ainoa este, joka ehkäisi sen julkaisemista. Paulinen äiti on kuollut, ja hänen mukanaan on sammunut maailmasta sen nuoren tytön nimi, jonka elämäntapaukset näyttävät olevan lainatut aivan eri ajoilta ja eri oloista kuin missä nyt elämme.