VIII.

JÄLLEENNÄKEMINEN.

Näillä kertomuksilla oli voimakas vaikutus sieluuni. Rohkeus on tehokkaimpia tenhoamiskeinoja, mitä miehellä on naiseen nähden. Johtuneeko, se omasta heikkoudestamme ja siitä, että emme itse kykene mihinkään, ja että alati tarvitsemme tukea? Mistä kreiviä lienee moitittukin, niin ainoastaan muisto näistä molemmista metsästyksistä, joista toisen olin itse nähnyt, kiintyi mieleeni. Senvuoksi ei varmaankaan teitä ihmetytä, että kreivi de Beuzevalin kuva tämän häikäisevän loisteen ympäröimänä piirtyi nuoren tytön sieluun ja mielikuvitukseen, johon vain niin harvat merkittävät tapaukset olivat jättäneet jälkiä. Niinpä tunsinkin, kun muutamia päiviä sen tapauksen jälkeen, jonka olen kertonut, näimme kahden ratsastajan tulevan suurta puistokäytävää pitkin linnaan ja Paul de Luciennen ja kreivi Horace de Beuzevalin ilmoitettiin saapuneen, ensi kerran sydämeni levottomasti sykkivän jotakin nimeä mainittaessa. Oli kuin pilvi olisi peittänyt katseeni, ja minä nousin aikoen paeta. Äitini esti sen, ja molemmat herrat astuivat sisään.

En tiedä, mitä ensi aluksi sanoin heille, mutta varmaan näyttäydyin hyvin kainoksi ja kömpelöksi, sillä kun nostin katseeni, olivat kreivin silmät suunnatut minuun, ja niissä oli ihmeellinen ilme, jota en voi koskaan unohtaa. Vähitellen kuitenkin sain karkotetuksi hajamielisyyteni ja tulin taas ennalleni. Silloin saatoin katsella ja kuunnella häntä, niinkuin katselin ja kuuntelin Paulia.

Huomasin hänessä taas saman tyynen ilmeen, näin saman lujan ja syvän katseen, jolla oli ollut niin voimakas vaikutus minuun; ja sitäpaitsi hänellä oli lempeä ääni, joka, samaten kuin hänen kätensä ja jalkansakin, tuntui pikemmin kuuluvan naiselle kuin miehelle. Tähän ääneen ilmestyi kuitenkin hänen innostuessaan jostakin asiasta sellaista voimaa, joka ei näyttänyt soveltuvan sen ensimäiseen sävyyn.

Paul oli myötätuntoisena ystävänä johtanut keskustelun kreiville edulliseen aineeseen: hän puhui kreivin matkoista. Kreivi epäröi hetkisen, antautuako tämän itserakkauden viettelyksen valtaan. Olisi saattanut sanoa, että hän pelkäsi vallata keskustelua ja asettaa omaa persoonaansa yleisten asiain tilalle, joita käsitellään ensi kertoja yhdessä oltaessa. Mutta pian elpyi hänen mielessään niiden seutujen muisto, joissa hän oli ollut. Noiden villien maiden romanttinen elämä alkoi taistella sivistysmaiden yksitoikkoisia tapoja vastaan ja ikäänkuin voitti ne. Kreivi oli kohta sieluineen ja ruumiineen Intian rehevässä kasvullisuudessa ja Maledivien ihanissa näköaloissa. Hän kertoi Bengalin lahdella tekemiään matkoja, taisteluita malaijilaisia merirosvoja vastaan, ja innostui loistavin värein kuvailemaan tätä monivaiheista elämää, jossa jokainen hetki tuo sieluun uuden liikutuksen. Hän kuvaili laajasti koko tätä alkuperäistä yhteiskuntatilaa, jolloin ihmisellä vapaudessaan ja voimassaan, ollen mitä hän itse mielii, orja tai kuningas, ei ole muita siteitä kuin tahtonsa, ei muita rajoja kuin näköpiiri, ja kuinka hän, kun maa käy liian ahtaaksi, pingoittaa purjeensa, niinkuin kotka levittää siipensä, ja lähtee valtamereltä etsimään yksinäisyyttä ja mitatonta avaruutta. Sitten hän äkkiä palasi kuluneeseen yhteiskuntajärjestykseemme, jossa kaikki on niukkaa, niin hyveet kuin paheetkin, jossa kaikki on keinotekoista, niin kasvot kuin sielukin, jossa meidät, orjat, lain kahlehtimina kiedotaan tapojen verkkoon, niin että meillä päivän joka hetkenä on pienet velvollisuudet täytettävinämme, joka aamu valittavana vaatteiden kuosi tai käsineiden väri, ja kaikki tämä naurettavuuden uhalla, joka on kuin kuolemanrangaistus, sillä Ranskassa naurettavuus tahraa nimen kauheammin kuin loka ja veri.

En voi kuvata, kuinka katkeraa, ivallista ja terävää kaunopuheisuutta oli näissä kreivin hyökkäyksissä yhteiskuntaamme vastaan. Tapahtumia lukuunottamatta se todellakin oli samanlaista kuin runollisesti on esitetty Manfredissa tai Karl Moorissa; siinä oli yksi niitä myrskyisiä sieluja, jotka, käyvät hävittäen yli jokapäiväisten pikku vaatimusten; siinä oli maailmaa vastaan taisteleva nero, joka, turhaan sen lakeihin, käytäntöihin ja tapoihin kiedottuna, repii ne pois ja vie mukanaan, kuten leijona kettua tai sutta varten viritetyt kehnot ansat.

Kuuntelin tätä kauheata filosofiaa, niinkuin olisin lukenut Byronia tai Goetheä; ajatuksissa oli samaa voimaa, ja sitä lisäsi vielä kyky toteuttaa ne. Silloin oli hänen kasvoiltaan, jotka muuten olivat niin liikkumattomat, poissa tavallinen jäinen naamio; niitä elähdytti sydämen tuli, ja silmät säkenöivät. Silloin hänen lempeä äänensä kohosi asteettain synkkiin ja liikuttaviin sointuihin. Ja sitten äkkiä suli kaikki, ihastus ja katkeruus, toivo ja ylenkatse, haaveilu ja karu todellisuus hymyilyksi, jollaista en vielä koskaan ollut nähnyt, ja johon yksistään sisältyi enemmän epätoivoa ja halveksuntaa kuin syvimmän tuskan huokaukseen.

Tunnin kuluttua lähtivät Paul ja kreivi. Heidän mentyään katselimme äiti ja minä toisiamme hetken aikaa vaiti ollen, ja minä tunsin äärettömän painon poistuneen sydämeltäni. Tuon miehen läsnäolo sai minussa aikaan yhtä painostavan tunteen kuin Mefistofeles Gretchenissä.

Hänen minuun tekemänsä vaikutus oli niin ilmeinen, että äitini alkoi puolustaa häntä, vaikka en ollut lausunut hänestä mitään. Jo kauan aikaa hän oli kuullut puhuttavan kreivistä, ja hänestä lausuttiin, niinkuin melkein kaikista huomattavimmista henkilöistä, mitä vastakkaisimpia arvosteluja. Äitini katsoi häntä muuten eri kannalta kuin minä. Kaikki nämä kreivin niin rohkeasti esittämät sofismit näyttivät hänestä ainoastaan neron leikiltä, jonkinlaiselta koko yhteiskunnan panettelulta, sellaiselta arvostelulta, jollaista joka päivä harjoitetaan yksityisiin henkilöihin nähden. Äitini ei siis asettanut häntä niin korkealle eikä niin matalalle kuin minä omassa mielessäni, ja kun ajatuksemme olivat näin erilaiset enkä tahtonut ruveta väittelyyn äitini kanssa, päätin olla niinkuin en enää ajattelisi häntä.

Kymmenen minuutin kuluttua ilmoitin, että pääni oli muka hiukan kipeä, ja menin puistoon. Siellä ei kukaan voinut häiritä ajatuksia, jotka minua nyt askarruttivat, enkä ollut kulkenut sataa askelta, ennenkuin minun täytyi myöntää itselleni, etten ollut tahtonut puhua kreivistä, jotta saisin sitä enemmän ajatella häntä.

Tämä tunnustus säikähdytti minua. Minä en rakastanut kreiviä, sillä jos olisi kerrottu hänen palanneen, olisi sydämeni lyönyt pikemminkin pelosta kuin ilosta. En kuitenkaan pelännyt häntä, tai ainakaan minun ei pitänyt pelätä häntä, sillä mikäpä vaikutus hänellä voisi olla minun kohtalooni! Olin nähnyt hänet kerran sattumalta ja toisen kerran kohteliaisuuskäynnillä, kenties en enää näkisi häntä koskaan.

Kun hänen mielensä oli niin seikkailunhaluinen, ja kun hän piti niin paljon matkoista, saattoi hän lähteä maasta minä hetkenä tahansa. Silloin hänen ilmestymisensä elämääni tulisi nopeasti haihtuvaksi näyksi, unelmaksi, ja siinä kaikki. Parin viikon, kuukauden tai vuoden kuluttua unhottaisin hänet. Mutta kun päivälliskello soi, niin se yllätti minut samoihin ajatuksiin vaipuneena, ja minä säpsähdin hämmästyksestä, kuullessani sen niin pian soivan. Tunnit olivat kuluneet kuin minuutit.

Salonkiin palatessani ilmoitti äitini, että olimme saaneet kutsun kreivitär M:ltä, joka oli jäänyt Pariisiin kesäksi ja aikoi tyttärensä syntymäpäivänä toimeenpanna suuren, puolittain soitannollisen, puolittain tanssi-illanvieton. Äitini, joka aina oli niin hyvä minulle, tahtoi kysyä mielipidettäni siitä, ennenkuin vastasi. Otin kutsun innokkain mielin vastaan; se oli omansa irroittamaan mieleni siitä ajatuksesta, joka alati vainosi minua.

Kemuihin oli ainoastaan kolme päivää, ja ne menivät niin tykkänään tanssiaisvalmisteluihin, että kreivin muisto selvästi tuntui haihtuvan tai ainakin ajaksi väistyvän pukuhuolien tärkeyden tieltä. Omasta puolestani tein kaikki tähän päämäärään päästäkseni. Puhuin illanvietosta sellaisella innolla, jota äitini ei ollut koskaan ennen minussa huomannut, ja pyysin saada samana päivänä lähteä Pariisiin sillä tekosyyllä, että meillä tuskin oli kylliksi aikaa tilataksemme pukumme ja kukkamme, mutta itse asiassa siksi että, kuten luulin, olinpaikan vaihdos auttaisi minua taistelussa ajatuksiani vastaan. Hyvyydessään äitini nyt, kuten tavallisestikin, myöntyi kaikkiin päähänpistoihini, ja päivällisen jälkeen me lähdimme matkalle.

Minä en ollut pettynyt. Ne huolet, joita minulla välttämättä oli illanviettoon valmistautuessa, jäännös nuoren tytön iloista suruttomuutta, jota en vielä ollut kadottanut, ja toivo päästä tanssiaisiin sellaisena vuodenaikana, jolloin niitä on niukalti, haihduttivat hupsut epäilykseni ja karkoittivat hetkeksi sen kauhunkuvan, joka minua vainosi.

Kaivattu päivä tuli vihdoinkin. Se kului minulta jonkinlaisessa toiminnan kuumeessa, jollaista äitini ei ollut koskaan ennen minussa nähnyt. Hän oli onnellinen ilosta, jota odotin. Äiti-raukka!

Kello löi kymmenen. Olin jo kaksikymmentä minuuttia ollut valmiina. En tiedä, kuinka niin tapahtui; minä, joka muutoin aina viivyin, sain nyt odottaa äitiäni. Vihdoinkin lähdimme. Melkein koko talvinen seurapiirimme oli, kuten mekin, palannut Pariisiin tämän juhlan takia. Tapasin koulutovereitani, tavallisia tanssittajiani, vieläpä tunsin sellaista nuoren tytön reipasta ja vilkasta mielihyvää, joka jo vuosi tai kaksi vuotta sitten oli alkanut poistua mielestäni.

Tanssiaiset olivat erittäin hauskat. Lyhyen lepohetken aikana kreivitär M— tarttui käsivarteeni ja vei minut, päästäksemme pois tukehduttavasta lämmöstä, pelihuoneisiin. Saimme samalla kertaa mielenkiintoisen yleissilmäyksen: siellä olivat kaikki silloiset taiteellisesti, kirjallisesti ja valtiollisesti kuuluisat miehet. Tunsin jo monta heistä, mutta muutamat olivat kuitenkin minulle vielä outoja. Kreivitär mainitsi minulle rakastettavan kohteliaasti heidän nimensä, lisäten kuhunkin nimeen huomautuksen, jota sukkelinkin kirjailija olisi kadehtinut, kun äkkiä, erääseen salonkiin tultaessa, säpsähdin ja vastoin tahtoani huudahdin:

"Kreivi Horace!"

"No niin, kreivi Horace", sanoi kreivitär M— hymyillen, "tunnetteko hänet?"

"Olemme nähneet hänet rouva de Luciennen luona maalla."

"Ah niin!" lausui kreivitär, "olen kuullut puhuttavan eräästä metsästysretkestä, jossa sattui onnettomuus herra de Lucienne nuoremmalle, eikö totta?"

Samassa silmänräpäyksessä kreivi huomasi meidät. Hänen huulilleen ilmaantui jotakin hymyntapaista.

"Hyvät herrat", sanoi hän kolmelle pelitoverilleen, "sallitteko minun mennä? Otan hankkiakseni teille neljännen miehen."

"Kyllä kai", sanoi Paul. "Sinä olet voittanut meiltä neljätuhatta frangia, ja nyt sinä lähetät meille jonkun, joka tuskin raskitsee pelata kymmenestä louisdorista. Ei, kiitos!"

Kreivi, joka oli puolittain noussut, istuutui jälleen. Mutta kun kortit taas jaettiin, pani kreivi peliin koko voittonsa; eräs herroista "nakkasi" ja levitti korttinsa. Kreivi heitti pois omansa, näyttämättä niitä, ja sanoi:

"Minä olen hävinnyt!"

Sitten hän työnsi edessään olevan kulta- ja setelikasan voittajalle, nousi ja sanoi Paulille:

"Saanko, nyt mennä?"

"Et, et vielä, ystävä hyvä", vastasi Paul, joka oli ottanut kreivin kortit ja katsonut niitä, "sillä sinulla on viisi ruutua ja vastapelaajallasi ainoastaan neljä pataa".

"Hyvät naiset"; sanoi kreivi meihin kääntyen, "minä tiedän, että neiti Eugenie panee tänä iltana toimeen keräyksen köyhien hyväksi. Sallitteko minun olla ensimäinen, joka tarjoaa siihen osuutensa?"

Näin sanoen hän otti pelipöydän lähellä olevan neulomakorin, pani siihen edessään olevat kahdeksantuhatta frangia ja ojensi korin kreivittärelle.

"Mutta", vastasi kreivitär M—, "en tiedä, voinko niitä ottaa, sillä summa on tosiaankin melko suuri".

"En tarjoakaan niitä teille ainoastaan omassa nimessäni", sanoi kreivi Horace hymyillen. "Nämä herrat ovat osaltaan runsaasti antaneet siihen rahaa, ja neiti M:n on siis pikemminkin kiitettävä heitä suojattiensa puolesta."

Näin sanoen hän meni tanssisaliin ja jätti kultaa ja seteleitä täynnä olevan korin kreivittären käteen.

"Kas tuo on yksi hänen omituisuuksiaan", sanoi kreivitär M— minulle. "Hän on nähnyt jonkun naisen, jonka kanssa hän mielellään tahtoo tanssia, ja tässä on se rahamäärä, jolla hän ostaa itselleen sen huvin. Mutta minun täytyy panna talteen tämä kori; suokaa minun senvuoksi saattaa teidät takaisin tanssisaliin."

Kreivitär vei minut äitini luokse. Tuskin olin istuutunut, kun kreivi tuli ja pyysi minua tanssiin.

Kreivittären äskeiset sanat muistuivat heti mieleeni. Tunsin punastuvani ja aavistin, että ääneni värisisi. Ojensin siis hänelle tanssivihkoseni; siihen oli jo merkitty pyynnöt kuuteen tanssiin. Hän käänsi lehteä, ja ikäänkuin hän ei olisi tahtonut, että hänen nimensä sekaantuisi muiden nimien joukkoon, kirjoitti hän sen ylimmäksi toiselle sivulle seitsemättä katrillia varten. Sitten hän antoi vihkosen minulle takaisin ja sanoi muutamia sanoja, joita en hämmennykseltäni voinut kuulla, poistui luotani ja asettui ovenpieleen seisomaan.

Aioin pyytää äitiäni lähtemään pois tanssiaisista, sillä minä vapisin niin, että tuskin saatoin pysyä pystyssä. Kaikeksi onneksi kuului nopea ja heleästi soinnahtava akordi. Tanssin alkaminen siirtyi tuonnemmaksi. Liszt istuutui pianon ääreen.

Hän soitti Weberin valssin.

Ei milloinkaan ole yksikään taiteilija saanut esille niin ihmeellistä mestaruutta, tai ehkä minä en ollut milloinkaan ollut mielentilassa, joka niin täydellisesti soveltui tämän surumielisen ja intohimoisen sävellyksen ymmärtämiseen. Minusta tuntui siltä kuin olisin ensi kertaa kuullut sen kärsivän sielun, jonka viimeiset huokaukset Taika-ampujan säveltäjä henkii ilmi soinnuissaan, rukoilevan, valittavan ja murtuvan.

Kaikki, mikä soitannossa, tässä enkelien kielessä, on ilmettä, toivoa, surumielisyyttä ja tuskaa, näkyi yhtyneen tässä kappaleessa, jonka lopuksi taiteilija esitti samalla hetkellä sepittelemiään muunnossointuja ikäänkuin teosta selvittäviksi lisähuomautuksiksi. Usein olin itse soittanut tämän loistavan mielikuvitelman, ja minua ihmetytti nyt, kun kuulin toisen sitä esittävän, että löysin siitä sellaista, mitä en ennen ollut aavistanut. Taiteilijan ihmeteltävä kykykö ne toi esiin? Oliko sielussani uusi tunnelma? Oliko koskettimien yli kiitävä taiteilijankäsi päässyt tunkeutumaan niin syvälle kaivokseen, että oli sieltä löytänyt tähän saakka tuntemattomina pysyneitä malmisuonia? Vai oliko sydämeni saanut niin äkillisen iskun, että uinuvat hermosäikeet olivat alkaneet värähdellä? Olkoonpa sen laita kuinka tahansa, vaikutus oli kuitenkin lumoava.

Sävelet liitelivät ilmassa kuin pilvi, ja soinnut tunkivat koko olemukseni läpi. Silloin satuin kohottamaan katseeni; kreivin silmät olivat suunnatut sinnepäin, missä istuin. Taivutin äkkiä pääni alaspäin; se oli liian myöhäistä. En nähnyt enää hänen silmiään, mutta tunsin hänen katseensa viipyvän minussa. Veri virtasi nopeasti kasvoihini, ja vastustamaton vavistus sai minut valtaansa.

Pian sen jälkeen Liszt nousi. Kuulin niiden puheensorinaa, jotka tungeksivat hänen ympärillään onnitellakseen häntä, ja toivoin kreivin tämän hälinän aikana lähteneen paikaltaan. Uskalsin nostaa päätäni; hän ei seisonut enää ovella. Hengitin jälleen, mutta varoin ulottamasta tutkimuksiani kauemmaksi; pelkäsin kohtaavani uudestaan hänen katseensa, ja tahdoin mieluummin olla tietämättä, missä hän oli.

Jonkun hetken kuluttua tuli jälleen hiljaisuus; joku toinen oli istuutunut pianon ääreen. Läheisistäkin huoneista kuuluvat hiljaisuutta vaativat kuiskuttelut osoittivat uteliaisuuden olevan erittäin suuren, mutta en uskaltanut nostaa silmiäni.

Vihlova sävel juoksutus kuului pianosta, sitten pitkiä ja surunvoittoisia alkusoittoja, ja Schubertin säveleellä lauloi taipuisa, syvä ja sointuva ääni:

"Olen tutkinut kaikkea, viisausoppia, laki- ja lääketiedettä, olen tutkinut ihmisten sydämiä, astunut alas maan uumeniin, kiinnittänyt ajatusvoimani kotkan siipiin, leijuakseni pilvien yläpuolella. Ja mihin on tämä pitkäaikainen tutkimus minut vienyt? Epäilykseen ja alakuloisuuteen. Minulla ei enää ole, se on totta, turhia kuvitteluja eikä omaatuntoa; minä en pelkää jumalaa enkä saatanaa; mutta nämä etuudet olen maksanut kaikella elämän ilolla."

Ensi sanan kuullessani tunsin kreivi Horacen äänen.

On helppo kuvitella mielessään, minkä ihmeellisen vaikutuksen nämä Faustin sanat tekivät minuun kreivin laulamina. Vaikutus oli muuten yleinen. Silmänräpäyksen syvä hiljaisuus seurasi viimeistä säveltä, joka kajahti valittavana, kuin tuskaisesta sielusta lähteneenä; sitten seurasivat kaikilta tahoilta rajut suosionosoitukset. Uskalsin luoda silmäyksen kreiviin: kaikkien muiden mielestä hänen piirteensä kenties olivat levolliset ja tyynet; mutta huulien hieno vapiseminen ilmaisi minulle selvästi samaa kuumeista puistatusta, jollaisen valtaan hän oli hetkeksi joutunut linnassa käydessään.

Kreivitär M— lähestyi vuorostaan onnitellakseen häntä. Silloin hänen kasvonsa saivat levollisen ja huolettoman ilmeen, jota tapa vaatii kaikilta omien ajatustensa vallassa olevilta. Kreivi tarjosi hänelle käsivartensa ja oli nyt vain tavallinen mies, sellainen kuin kaikki muutkin. Siitä, millä tavalla hän katseli kreivitärtä, päätin hänen sanovan puolestaan kohteliaisuuksia puvun johdosta.

Puhellessaan kreivittären kanssa hän äkkiä loi minuun katseen, ja sen nähdessäni olin vähällä huudahtaa: minut oli yllätetty. Hän huomasi varmaankin hätäni ja sääli sitä, sillä hän vei kreivitär M:n viereiseen huoneeseen ja katosi sinne.

Samassa soitettiin uudestaan katrilliin. Ensiksi nimensä vihkooni merkinnyt tanssija riensi luokseni. Kävin koneellisesti hänen käteensä ja annoin hänen viedä minua minne halusi. En muista muuta kuin että tanssin; kaksi tai kolme katrillia seurasi vielä tätä, ja minun onnistui niiden aikana hiukan tyyntyä. Vihdoin tuli uusi väliaika, sekin kai jonkin soitannollisen esityksen takia.

Kreivitär M— tuli luokseni pyytämään, että laulaisin mukana Don Juanin ensimäisen näytöksen duetissa. Kieltäydyin aluksi, sillä luonnollisen pelkoni lisäksi luulin, etten tässä tilaisuudessa kykenisi saamaan suustani yhtään säveltä. Äitini näki tämän pikku kamppailun, ja äidillisessä itserakkaudessaan hän liittyi kreivittäreen, joka lupasi säestää minua.

Pelkäsin, että äitini huomaisi jotakin, jos jatkuvasti kieltäytyisin. Olin niin usein laulanut tämän duetin, etten voinut ilmoittaa ainoatakaan pätevää syytä heidän pyyntöänsä vastaan. Minun täytyi senvuoksi myöntyä. Kreivitär M— tarttui käteeni ja vei minut pianon ääreen sekä istuutui itse sen eteen. Seisoin hänen tuolinsa vieressä katse maahan luotuna, uskaltamatta silmätä ympärilleni, sillä pelkäsin vielä kerran kohtaavani sen katseen, joka seurasi minua kaikkialla. Joku nuori mies asettui seisomaan kreivittären toiselle puolelle. Uskalsin katsahtaa laulajatoveriini: kreivi Horace siinä lauloi Don Juanin osaa.

Voitte käsittää, kuinka suunniltani olin. Liian myöhäistä oli kuitenkin vetäytyä takaisin; kaikkien katseet olivat tähdätyt meihin. Kreivitär M— soitti alkusoiton; kreivi alkoi; toinen ääni, toinen ihminen siinä lauloi, ja kun hän alkoi: "sä kätes suo", säpsähdin, toivoin pettyneeni enkä voinut uskoa, että se mahtava ääni, joka oli Schubertin sävelin saanut meidät vapisemaan, saattoi taipua niin miellyttävän ja hilpeän ilon säveliin. Heti ensimäisen lauseen jälkeen kaikuikin koko salongista suosionosoitusten sorinaa. Totta on, että kun minä vuorostani vavisten lauloin: "ah, tuska mielen valtaa", oli äänessäni sellainen-pelon ilme, että pidättyneet suosionosoitukset taas puhkesivat esiin. Senjälkeen syntyi syvä hiljaisuus, jotta voitaisiin kuulla laulumme. En voi sanoa, kuinka paljon rakkautta oli kreivin äänessä, kun hän jatkoi: "pois pelkos turha heitä", ja kuinka kutsuva ja täynnä lupauksia olikaan hänen laulamansa säe: "mua seuraa hetkinen". Kaikki tämä soveltui niin hyvin minuun, että todellakin olin vähällä pyörtyä, saneessani: "voin tuskin hengittääkään". Varmaankin oli musiikki tässä muuttunut ilmekieleltään; Zerlinan kiemailevan valituksen sijasta se oli syvimmän tuskan huudahdus. Tässä silmänräpäyksessä tunsin kreivin lähestyneen minua. Hänen kätensä koski kupeellani riippuvaa kättäni, tuliharso nousi silmieni eteen, tartuin kreivittären tuoliin ja pidin siitä kiinni. Tähän tukeen nojaten jaksoin pysyä pystyssä, mutta kun me yhdessä lauloimme: "Kuin onnellinen oonkaan, kun sinun olla saan!" tunsin hänen hengityksensä hiuksillani ja olkapäilläni. Vavistus kävi läpi koko ruumiini, ja kun lausuin sanan ”_amor_”, päästin huudon, johon kaikki voimani tyhjentyivät, ja vaivuin pyörtyneenä lattialle.

Äitini kiiruhti luokseni, mutta hän olisi tullut liian myöhään, jollei kreivitär M— olisi ottanut minua vastaan käsivarsilleen. Pyörtymykseni pantiin kuumuuden syyksi. Minut vietiin erääseen viereiseen huoneeseen. Hajusuola, jota minun annettiin hengittää sisääni, avoin ikkuna ja muutamat kasvoilleni pirskoitetut vesipisarat palauttivat minut tajuihini. Kreivitär M— tahtoi, että menisin taas tanssimaan, mutta en halunnut siitä kuullakaan. Äitini, joka itse oli levoton, oli tällä kertaa samaa mieltä kuin minäkin, ja me lähdimme kotiin.

Vetäydyin heti omaan huoneeseeni. Kun riisuin kädestäni toisen hansikkaan, putosi siitä paperi, joka oli pistetty siihen pyörtyneenä ollessani. Otin sen lattialta ja luin nämä lyijykynällä kirjoitetut sanat:

"Te rakastatte minua... kiitos, kiitos!"