IX.

RATKAISU.

Vietin kauhean yön, kyynelten ja huokausten yön. Te ette tiedä, te miehet, ettekä te koskaan saa kokea, kuinka suuret tuskat kiusaavat äitinsä silmien alla kasvatettua tyttöä, jonka kuvastimenpuhdasta sydäntä ei vielä ole himmentänyt mikään henkäys, jonka sydän ei koskaan ole lausunut sanaa rakkaus, ja joka äkkiä näkee olevansa turvattoman linturaukan lailla kietoutuneena, omaa vastustuskykyään voimakkaamman tahdon kahlitsemana, ja tuntee olevansa vieraan käden riistettävänä jonnekin pois, vaikka kuinkakin koettaisi vastustaa sitä, ja joka kuulee äänen sanovan: "Te rakastatte minua", ennenkuin itse on sanonut: "Minä rakastan teitä".

En tiedä, kuinka saatoin olla tulematta hulluksi sinä yönä; katsoin olevani hukassa; lakkaamatta minä toistin itsekseni: "Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!" ollen niin suuren pelon vallassa, etten vielä tänäänkään tiedä, eikö tunteeni ollut aivan päinvastainen kuin miksi sitä luulin.

Oli kuitenkin ilmeistä, että kaikki tuntemani mielenliikutukset olivat todisteita rakkaudesta, kun kerran kreivi, jolta ei yksikään niistä ollut jäänyt huomaamatta, ne siksi tulkitsi. Omalta osaltani ne olivat ensimäiset tässä suhteessa kokemani vaikutelmat. Minulle oli sanottu, että oli pelättävä tai vihattava ainoastaan niitä, jotka ovat tehneet meille pahaa; en siis voinut vihata enkä pelätä kreiviä, ja jos se, mitä häntä kohtaan tunsin, ei ollut pelkoa eikä vihaa, niin sen täytyi kai olla rakkautta.

Seuraa vana aamuna, kun istuuduimme aterialle, tuotiin äidilleni kaksi kreivi Horace de Beuzevalin käyntikorttia; hän oli lähettänyt ottamaan selvää terveydestäni ja kysymään, oliko pahoinvoinnistani ollut mitään seurauksia. Vaikka tämä kysymys tehtiin niin aikaisin, piti äitini sitä kuitenkin vain tavallisen kohteliaisuuden osoituksena. Pyörtyessäni oli kreivi laulanut kanssani, ja tämä seikka sai selittää hänen hätiköivän osanottonsa. Äitini huomasi silloin vain, kuinka väsynyt ja kalpea minä olin. Se huolestutti häntä ensin, mutta minä rauhoitin häntä vakuuttaen, etten tuntenut itseäni laisinkaan kipeäksi, ja että maaseutuelämän hiljaisuus ja raikkaus saattaisi minut aivan ennalleen, jos hän suostuisi siihen, että palaisimme sinne. Äitini tahtoi ainoastaan sitä, mitä minäkin tahdoin; hän antoi lähtömääräykset, ja kello kahden tienoissa me lähdimme.

Pakenin Pariisista yhtä innokkaasti kuin neljä päivää sitten olin paennut maalta, sillä ensimäinen ajatukseni, kreivin käyntikortin nähdessäni, oli ollut, että hän heti vastaanottotunnilla tulisi itsekin. Mutta minä tahdoin paeta häntä, en tahtonut nähdä häntä enää koskaan. Sen ajatuksen jälkeen, jonka hän oli saanut minusta, sen kirjeen jälkeen, jonka hän oli kirjoittanut minulle, tuntui minusta siltä, että kuolisin häpeästä, jos joutuisin taas hänen seuraansa.

Kaikki nämä ajatukset, jotka pyörivät aivoissani, nostattivat veren niin kiivaasti ja niin usein poskilleni, että äitini luuli minun kärsivän katetuissa ajoneuvoissa ilman puutteesta ja käski kuskin pysähdyttää, jotta palvelija saattoi laskea kuomun alas.

Nyt oli syyskuun loppupuoli, siis koko vuoden ihanin ajankohta. Joidenkuiden puulajien lehdet alkoivat jo punertua metsissä. Syksyssä on jotakin kevään kaltaista, ja vuoden viimeiset sulotuoksut muistuttavat usein sen ensimäisiä huuruja. Ilma, luonnon tarkastelu, kaikki metsän äänet, jotka muodostavat yhden ainoan jatkuvan surumielisen soinnun, alkoivat viihdyttää mieltäni, kun äkkiarvaamatta huomasin eräässä edessämme olevassa tienkäänteessä ratsastajan. Vaikka hän vielä oli kaukana, tartuin äitini käsivarteen, aikoen pyytää häntä palaamaan Pariisiin, sillä olin tuntenut kreivin. Mutta minä luovuin heti aikomuksestani. Mitä sanoisin syyksi tälle tahtoni muutokselle, joka muistutti ihan aiheetonta päähänpistoa? Kokosin senvuoksi kaiken rohkeuteni.

Ratsastaja ajoi käyden, ja pian saavutimmekin hänet. Se oli, kuten olen sanonut, kreivi.

Hän oli tuskin tuntenut meidät, ennenkuin jo lähestyi ja pyysi anteeksi, että oli niin aikaisin tiedustanut vointiani, mutta kun hänen piti vähän myöhemmin matkustaa maalle herra de Luciennen luokse, jossa hän aikoi viettää muutamia päiviä, ei hän ollut tahtonut jättää Pariisia niin levottomana kuin hän oli. Jos aika olisi ollut sovelias, niin hän olisi tullut itse.

Änkytin muutamia sanoja; äitini kiitti häntä. — "Mekin palaamme maalle loppusyksyksi", sanoi hän.

"Silloin kenties sallitte, että saatan teidät perille saakka", vastasi kreivi.

Äitini kumarsi hymyillen; asia oli yksinkertainen; maatilamme oli kolme lieuetä lähempänä kuin herra Luciennen tila, ja sama tie vei molempiin.

Kreivi ratsasti senvuoksi vieressämme jäljellä olevat viisi lieuetä. Vauhdin nopeus sekä vaikeus pysyä rinnalla teki sen, että vaihdoimme vain muutamia sanoja. Linnaan päästyämme hän hyppäsi hevosen selästä, auttoi äitiäni vaunuista ja tarjosi sitten minulle kätensä. En voinut kieltäytyä; vavisten ojensin hänelle käteni. Hän tarttui siihen tyynesti, tekeytymättä innokkaaksi, kuten kenen käteen tahansa; mutta minä tunsin, että hän jätti siihen, kirjelappusen. Ennenkuin ehdin sanoa sanaakaan tai tehdä ainoatakaan liikettä, oli kreivi kääntynyt äitini puoleen ja lausui hänelle jäähyväisiä. Sitten hän nousi jälleen hevosen selkään, hylkäsi kaikki äitini tarjoukset hiukan levätä, lähti herra de Luciennen maatilalle, jossa sanoi itseänsä odotettavan, ja katosi muutamassa silmänräpäyksessä.

Olin seisonut liikkumatta samalla paikalla. Sormeni puristivat kirjelappusta, jota en uskaltanut päästää kädestäni, mutta jonka kuitenkin olin päättänyt jättää lukematta. Äitini kutsui minua; seurasin häntä. Minne panisin kirjeen? Minulla ei ollut tulta, missä sen polttaisin. Repisinkö sen? Joku saattaisi löytää palaset. Kätkin sen hameeni vyöhön.

Kärsin hirveätä tuskaa siihen saakka, kun tulin huoneeseeni. Kirje poltti rintaani; tuntui siltä kuin yliluonnollinen voima olisi ilmaissut sen jokaisen kirjaimen sydämelleni, joka melkein kosketti sitä. Tällä kirjeellä oli magneettinen voima.

Varmasti olisin samassa silmänräpäyksessä, kuin sen sain, pienimmättäkään epäilyksettä repinyt sen, polttanut sen heti, mutta huoneeseen päästyäni en enää rohjennut sitä tehdä. Lähetin pois kamarineitoni sanoen itse riisuutuvani. Sitten istuuduin vuoteen laidalle ja olin siinä kokonaisen tunnin liikkumattomana, tuijottaen eteeni, kirjelappunen nyrkkiin puristetussa kädessäni.

Vihdoin avasin sen ja luin:

"Te rakastatte minua, Pauline, sillä te pakenette minua. Eilen poistuitte tanssiaisista, joissa minä olin, tänään lähdette kaupungista, jossa olen. Mutta kaikki on turhaa. On olemassa ihmiskohtaloita, jotka harvoin yhtyvät, mutta joita, niiden kerran yhdyttyä, ei koskaan saa eroittaa.

"Minä en ole muiden kaltainen. Huvien, huolettomuuden ja ilon ikäkaudella olen jo kärsinyt paljon, ajatellut paljon, pelännyt paljon. Olen kahdeksankolmatta vuoden vanha. Te olette ensimäinen nainen, jota olen rakastanut; sillä minä rakastan teitä, Pauline!

"Teidän avullanne minä voin, jos Jumala ei murskaa tätä sydämeni viimeistä toivoa, unhottaa menneisyyden ja toivoen odottaa tulevaisuutta. Ainoastaan menneisyydessä on Jumala voimaton ja rakkaus lohtua vailla. Tulevaisuus kuuluu Jumalalle, nykyisyys meille itsellemme, mutta ei menneisyys. Jos Jumala, joka voi kaikki, saattaisi peittää unhoon menneisyyden, niin ei maailmassa olisi materialisteja, ei jumalanpilkkaajia eikä jumalankieltäjiä.

"Nyt on kaikki sanottu, Pauline; sillä mitäpä teille ilmoittaisin, jota ette jo tietäisi, mitä kertoisin, jota ette olisi jo arvannut? Me olemme molemmat nuoria, molemmat rikkaita, molemmat vapaita; minä voin olla teidän omanne, te minun omani. Sana vain, ja minä käännyn äitinne puoleen ja me pääsemme yhteen. Jos tapani, samoin kuin sielunikin, poikkeavat siitä, mikä on maailmassa yleistä, niin antakaa anteeksi omituisuuteni ja ottakaa minut vastaan sellaisena kuin olen; te voitte tehdä minut paremmaksi.

"Jos vastoin toivoani jokin syy, jota en voi aavistaa, mutta jollainen kuitenkin voi olla olemassa, saattaisi teidät täst'edeskin pakenemaan minua, kuten tähän asti olette koettanut tehdä, niin tietäkää, Pauline, että se olisi hyödytöntä. Minä seuraan teitä kaikkialle, kuten nyt olen seurannut teitä. Ei ole mitään, mikä kiinnittäisi minua enemmän yhteen paikkaan kuin toiseen. Päinvastoin kaikki vetää minua sinne, missä te olette. Tämän jälkeen tulee ainoaksi päämääräkseni kohdata teitä tai seurata jälkiänne. Olen menettänyt monta vuotta sekä satoja kertoja pannut alttiiksi ajallisen ja iankaikkisen menestykseni päästäkseni tulokseen, joka ei luvannut minulle yhtä suurta onnea.

"Hyvästi, Pauline! Minä en uhkaa teitä, minä huudan puoleenne. Minä rakastan teitä, te minua! Armahtakaa meitä molempia!"

Minun olisi mahdoton sanoa, mitä tunsin mielessäni tätä kirjettä lukiessani. Tuntui siltä kuin olisin nähnyt sellaista kauheata unta, jossa uhkaa vaara ja koetetaan päästä pakenemaan, mutta jalat kasvavat kiinni maahan, eikä ahdistetussa rinnassa ole ilmaa. Tahtoo huutaa, mutta äänessä ei ole sointua. Silloin pelästys karkoittaa unen, ja uneksija herää jyskyttävin sydämin ja otsa hiessä.

Mutta tästä oli mahdoton herätä; tämä ei ollut unta, vaan hirveätä todellisuutta. Se tarttui minuun voimakkaalla kädellään ja riepoitti minua muassaan. Ja kuitenkin, millä tavoin oli elämäni muuttunut? Eräs mies oli ilmestynyt siihen, siinä kaikki. Tuskin olin vaihtanut tämän miehen kanssa ainoatakaan sanaa ja katsetta. Kuinka hän siis luuli olevansa oikeutettu kiinnittämään kohtaloni omaansa, kuten hän nyt teki, ja puhumaan minulle melkein kuin käskijä; enhän vielä ollut suonut hänelle edes ystävän oikeuksia? Tämä mies — huomenna voisin olla katsomatta häneen, puhuttelematta häntä, ikäänkuin en enää tuntisikaan! Mutta ei! En voinut mitään, olin heikko, olin nainen, rakastin häntä!

Mutta tiesinkö sen todellakin? Rakkauttako nyt tunsin häntä kohtaan? Astuuko rakkauden edellä sydämeen niin voimakas pelko? Olin nuori ja tietämätön, ja tunsinko siis, mitä rakkaus on? Tämä onneton kirje, miksi en polttanut sitä lukematta? Enkö vastaanottaessani sen ollut antanut kreivin luulla, että rakastin häntä? Mutta kuinka olisin menetellyt palvelijain läsnäollessa? Mutta jos olisin antanut sen äidilleni, sanonut hänelle kaikki, ilmaissut kaikki hänelle... ilmaissut hänelle — mitä? Lapsellisia epäröimisiä eikä mitään muuta. Sitäpaitsi, mitä olisi äitini ajatellut sellaisesta kirjeestä? Hän olisi luullut, että olin sanalla, liikkeellä, katseella rohkaissut kreiviä. Mitä oikeutta hänellä muutoin oli sanoa, että rakastin häntä? Ei, en ikinä uskaltaisi ilmaista sitä äidilleni.

Mutta ennen kaikkea täytyi minun heti polttaa tämä kirje. Pistin sen kynttilän liekkiin, se syttyi, ja kuten kaikki, mikä on ollut olemassa ja mitä ei enää ole, oli se piankin vain hitunen tuhkaa. Sitten riisuuduin nopeasti, riensin vuoteeseen ja sammutin kynttilät paetakseni itseäni ja kätkeytyäkseni yöhön.

Oi, kuinka minä pimeässä suljin silmäni, kuinka painoin käsiäni kasvoilleni ja kuinka tästä kaksinkertaisesta harsosta huolimatta näin kaikki! Tuo onneton kirje oli kirjoitettuna huoneen seiniin. Olin lukenut sen vain yhteen kertaan, ja kuitenkin se oli niin piirtynyt muistiini, että jokainen rivi tuntui näkymättömän käden kirjoittamana esiintyvän selvempänä sikäli kuin edellinen rivi häipyi. Ja minä luin, luin sen taas uudelleen sillä tavoin kymmenen, kaksikymmentä kertaa sen yön kuluessa. Oi, vakuutan teille, että tämän sieluntilan ja hulluuden välillä oli vain hyvin matala muuri ja ylen heikko väliverho.

Vasta aamun koittaessa nukuin aivan väsyneenä. Kun heräsin, oli jo myöhä; kamarineitoni ilmoitti minulle, että rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä olivat saapuneet. Silloin juolahti mieleeni äkillinen ajatus. Minun pitäisi sanoa kaikki rouva de Luciennelle; hän oli aina ollut hyvin ystävällinen minulle; hänen luonansa minä olin nähnyt kreivi de Horacen; kreivi oli hänen poikansa ystävä; rouva de Lucienne olisi paras uskottu saamaan tietää salaisuuteni; Jumala itse lähetti hänet minun luokseni. Samassa silmänräpäyksessä oveni aukeni, ja rouva de Lucienne astui sisään. Oi, silloin todellakin uskoin tähän lähetystehtävään. Nousin istumaan vuoteessani ja ojensin nyyhkyttäen käsivarteni häntä kohti; hän istuutui viereeni.

"No, lapseni", sanoi hän hetkisen kuluttua ja otti käsiinsä käteni, joilla peitin kasvojani, "katsotaanpas, mikä sinua vaivaa!"

"Voi, minä olen niin onneton!" huudahdin.

"Sinun ikäsi onnettomuudet ovat kuin keväiset myrskyt; ne menevät pian ohitse ja tekevät taivaan vain entistä kirkkaammaksi."

"Ah, jospa tietäisitte!

"Minä tiedän kaikki", vastasi rouva de Lucienne.

"Kuka sen on teille sanonut?"

"Hän!"

"Onko hän sanonut, että rakastan häntä?"

"Hän on sanonut, että hän ainakin toivoo sitä. Pettyykö hän toivossaan?"

"En tiedä itsekään. Tunsin rakkauden ainoastaan nimeltä; kuinka siis vaaditte, että minun on selvästi nähtävä sydämeeni ja voitava tällaisen tuskan vallassa selittää tunnetta, joka on sen syynä?"

"Hyvä, Horace näkyy ymmärtäneen sitä paremmin kuin sinä itse."

Aloin itkeä.

"No", jatkoi rouva de Lucienne, "sen taida ei minun mielestäni ole syytä itkeä. Puhukaamme järkevästi. Kreivi Horace on nuori, kaunis, rikas; se jo riittää puolustamaan tunnetta, jonka hän sinussa herättää. Kreivi on nuorimies, sinä olet kahdeksantoista vuoden vanha, se olisi kaikin puolin sopiva liitto."

"Voi, hyvä rouva!"

"Niin, niin, emme puhu siitä enää. Minä tiedän kaikki, mitä minun tarvitsee tietää. Menen takaisin äitisi luokse ja lähetän tänne Lucien."

"Ah, mutta ei sanaakaan, eikö niin?"

"Ole levollinen, minä tiedän mitä minun on tehtävä. Hyvästi, rakas lapsi. Pyyhi kauniit silmäsi ja syleile minua."

Heittäydyin toisen kerran hänen kaulaansa. Heti senjälkeen tuli Lucie; minä pukeuduin, ja me menimme alakertaan, Äitini oli vakava, mutta vielä tavallista sydämellisempi. Useita kertoja aamiaisen aikana hän katsoi minua levottomasti ja surunvoittoisesti; ja joka kerta tunsin häpeän punan nousevan poskilleni.

Kello neljä lähtivät rouva de Lucienne ja hänen tyttärensä. Äitini oli minulle samanlainen kuin tavallisestikin. Ei sanaakaan mainittu rouva de Luciennen käynnistä eikä syystä, joka sen oli aiheuttanut.

Illalla menin tapani mukaan syleilemään äitiäni, ennenkuin vetäydyin huoneeseeni. Kun painoin huuleni hänen otsalleen, huomasin hänen itkevän. Polvistuin hänen eteensä ja painoin pääni hänen rintaansa vasten. Silloin hän aavisti tunteen, joka saattoi minut niin tekemään, kietoi käsivartensa olkapäitteni ympärille, veti minut lähemmäksi itseään ja sanoi:

"Ole onnellinen, tyttäreni, vain sitä minä rukoilen kaitselmukselta!"

Kaksi päivää myöhemmin pyysi rouva de Lucienne kreivin puolesta kättäni, ja kuusi viikkoa senjälkeen olivat minun ja kreivi Horacen häät.

X

ÄKILLINEN MATKA.

Häät pidettiin Luciennessa marraskuun alkupäivinä, ja talven alussa me palasimme Pariisiin.

Asuimme kaikki samassa talossa. Äitini oli avioliittosopimuksessa antanut minulle viisikolmatta tuhatta livreä vuodessa, kreivi oli määrännyt melkein yhtä paljon; äidilleni jäi vielä viisitoista tuhatta. Kotimme oli siis, jollei Saint-Germainin esikaupungin rikkaimpia, niin ainakin loistavia koteja.

Horace esitteli minulle kaksi ystäväänsä pyytäen, että ottaisin heidät vastaan niinkuin he olisivat hänen veljiänsä. Jo kuusi vuotta he olivat olleet kiintyneitä toisiinsa niin uskollisesti, että heitä tavallisesti sanottiin eroamattomiksi. Neljäs, jonka menetystä he joka päivä valittivat ja josta he alituisesti puhuivat, oli edellisen vuoden lokakuussa saanut surmansa ollessaan metsästämässä Pyreneillä, missä hänellä oli ollut maatila. En tahdo ilmaista näiden miesten nimiä, ja kertomukseni lopulla te ymmärrätte syyn siihen; mutta kun tulen usein mainitsemaan heitä erikseen, tahdon sanoa toista Henrikiksi ja toista Maxiksi.

En voi sanoa olleeni onnellinen. Se tunne, joka minussa oli Horacea kohtaan, on aina ollut ja pysyykin aina minulle selittämättömänä. Sitä voisi sanoa kunnioituksen sekaiseksi peloksi; saman vaikutuksen hän muuten teki kaikkiin, jotka tulivat johonkin kosketukseen hänen kanssansa. Hänen molemmat ystävänsäkin, niin vapaita ja tuttavallisia kuin olivatkin hänen seurassaan, vastustivat häntä harvoin ja myöntyivät aina hänen tahtoonsa, pitäen häntä jollei isäntänä, niin ainakin vanhempana veljenä. Vaikka he olivatkin taitavia urheilijoita, eivät he kuitenkaan olleet likimainkaan niin väkeviä kuin hän.

Kreivin toimesta oli biljardisali muutettu miekkailuhuoneeksi ja yksi puutarhan käytävistä järjestetty ampumaradaksi. Joka päivä nämä herrat tulivat harjoittelemaan miekkailua tai pistoolilla ampumista. Toisinaan olin läsnä näissä aseharjoituksissa. Horace oli silloin pikemminkin heidän opettajansa kuin vastustajansa. Hän säilytti tällöin aina saman jäätävän levollisuuden, jota olin saanut nähdä rouva de Luciennen luona; ja useat kaksintaistelut, jotka aina päättyivät hänen edukseen, osoittivat, että tämä kylmäverisyys, joka on niin harvinainen ratkaisevissa silmänräpäyksissä, ei koskaan jättänyt häntä pulaan itse taistelupaikalla. Horace pysyi siis, ihmeellistä kyllä, läheisestä suhteestamme huolimatta minun ajatuksissani miehenä, joka oli etevämpi ja olemukseltaan erilainen kuin kaikki muut.

Mitä häneen tulee, näytti hän olevan onnellinen. Ainakin hän mielellään yhä uudelleen sanoi olevansa onnellinen, vaikka hänen otsansa rypyt usein todistivat toista. Toisinaan hänen lepoaan häiritsivät hirveät unet, ja tällä miehellä, joka päivisin oli niin tyyni ja rohkea, oli sellaisesta unesta herätessään pelonhetkiä, jolloin hän vapisi kuin lapsi. Syyksi siihen hän sanoi erään tapauksen, joka oli sattunut hänen äidilleen raskaudentilassa. Rosvot olivat vanginneet hänet Sierrassa ja sitoneet hänet kiinni puuhun, ja hänen oli täytynyt katsella, kuinka he murhasivat erään toisen samaa tietä tulevan matkustajan. Tästä johtui, että väkivalta- ja rosvouskohtaukset tavallisesti esiintyivät unissa hänen mielikuvituksessaan. Enemmän torjuakseen tällaisia unia kuin todellisesta pelosta hän panikin aina ennen maatamenoaan, missä ikinä hän olikin, parin pistooleja sängyn viereen. Aluksi se hirvitti minua, sillä minä pelkäsin aina, että hän jonkinlaisen unissakäyntikohtauksen aikana käyttäisi näitä aseita; mutta vähitellen tyynnyin ja totuin hänen varokeinoihinsa. Vielä merkillisempi tapa, jonka vasta nyt ymmärrän, oli se, että häntä varten pidettiin yöt päivät ratsu satuloituna tallissa.

Talvi kului juhlineen ja tanssiaisineen. Horacella itsellään oli joukko tuttavia, niin että seurustelupiirimme lisääntyi kaksin verroin, kun salonkimme nyt yhdistettiin. Hän seurasi minua kaikkialle erittäin kohteliaana ja, mikä kaikkia ihmetytti, oli tykkänään lakannut pelaamasta.

Keväällä matkustimme taas maalle.

Siellä tapasimme kaikki muistomme. Päivät kuluivat osaksi meillä, osaksi naapuriemme luona. Me jatkoimme seurusteluamme rouva de Luciennen ja hänen perheensä kanssa, aivan kuin he olisivat olleet sukulaisiamme. Asemani ei siis entisestään ollut paljoakaan muuttunut, ja elämäni oli melkein samanlaista kuin naimattomanakin ollessani. Jollei tämä tila ollut onnea, muistutti se ainakin sitä niin, että saattoi erehtyä. Ainoa seikka, mikä sitä toisinaan häiritsi, olivat nuo tuntemattomista syistä johtuvat synkkyydenkohtaukset, joiden valtaan Horace yhä useammin joutui, sekä unet, jotka kävivät sitä hirveämmiksi, mitä pitemmälle aika kului. Usein menin hänen luokseen päivisin hänen raskaina hetkinään tai herätin hänet hänen kiusallisista unistaan. Mutta heti kun hän sai nähdä minut, saivat hänen piirteensä saman kylmän ja tyynen ilmeen, joka oli tehnyt niin voimakkaan vaikutuksen minuun. Yhdestä asiasta oli kuitenkin mahdoton erehtyä: tämän näennäisen tyyneyden ja tosionnen välinen eroitus oli hyvin suuri.

Toukokuun lopulla saapuivat luoksemme Henrik ja Max, jo ennen mainitsemani nuoret miehet. Tunsin sen ystävyyden, joka liitti heidät Horaceen, ja äitini ja minä vastaanotimme heidät, hän kuten lapsinaan, minä kuin veljinäni. Heille annettiin huoneet ihan meidän huoneittemme vierestä. Kreivi toimitti sinne erikoisääniset kellot, joihin johdot kulkivat heidän huoneittensa ja hänen huoneensa välillä, ja antoi käskyn, että nyt oli alati pidettävä satuloituina kolme hevosta yhden asemasta. Kamarineitoni kertoi minulle sitäpaitsi kuulleensa palvelusväeltä näillä herroilla olevan saman tavan kuin miehellänikin, että heillä aina nukkuessaan oli kaksi pistoolia päänalaisensa vieressä.

Ystäviensä tultua Horace lyöttäytyi tykkänään heidän seuraansa. Heidän ajanvietteensä oli muuten samanlaista kuin Pariisissakin: kilparatsastusta sekä miekkailu- ja ampumaharjoituksia.

Tällä tavoin kului heinäkuu. Mutta elokuun keskivaiheilla ilmoitti kreivi, että hänen oli pakko muutaman päivän kuluttua jättää minut kahdeksi tai kolmeksi kuukaudeksi. Se olisi ensimäinen eromme naimisiinmenomme jälkeen; ja minä pelästyinkin nämä sanat kuullessani. Kreivi koetti rauhoittaa minua ja sanoi, että tämä matka, jota kenties pidin pitkänä, ulottuisi ainoastaan Pariisin läheisimpiin maaseutupaikkakuntiin eli Normandiaan. Hän ja hänen ystävänsä aikoivat lähteä Burcyn linnaan. Kummallakin heistä oli maatila, toisella Vendéessä, toisella Toulonin ja Nizzan välillä. Metsästysmatkalla surmansa saaneen maatila oli Pyreneillä ja kreivi Horacen tila Normandiassa, niin että kukin heistä vastaanotti toiset vuorotellen metsästysaikana, jolloin he olivat kolme kuukautta yhdessä.

Tänä vuonna oli kreivin vuoro vastaanottaa ystävänsä. Tarjouduin heti lähtemään mukaan, pitääkseni emäntänä huolta taloudesta, mutta kreivi vastasi, että linna soveltui vain metsästäjille; se oli ränsistynyt ja huonosti kalustettu, hyvä kylläkin metsämiehille, jotka saattoivat mukautua millaiseen tahansa, mutta ei naiselle, joka oli tottunut kaikkeen elämän loistoon ja mukavuuteen. Hän sanoi muuten siellä ollessaan käskevänsä ryhtyä tarpeellisiin korjaustöihin, niin että kun hänen vuoronsa tämän jälkeen tulisi, saattaisin seurata häntä sinne ja arvokkaasti esiintyä emäntänä hänen maatilallaan.

Tämä tapaus, joka äidistäni näytti niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta, teki minut hirveän levottomaksi. En ollut koskaan kertonut äidilleni Horacen synkkyydestä tai siitä, kuinka levoton hän oli unissaan. Mutta kuinka Horace oli koettanutkin niitä selittää minulle, olivat selitykset aina tuntuneet minusta niin tehdyiltä, että aavistelin muita syitä, joita hän ei voinut tai tahtonut mainita. Olisi kuitenkin ollut naurettavaa, jos olisin kovin surrut kolmen kuukauden poissaolon takia, ja myös näyttänyt omituiselta, jos olisin itsepintaisesti vaatinut saada seurata Horacea, joten siis kätkin levottomuuden mieleeni enkä enää puhunut tästä matkasta.

Tuli eropäivä; se oli 27 päivä elokuuta. Herrat tahtoivat olla Burcyssä kyllin aikaisin, voidakseen aloittaa metsästyksen syyskuun 1 päivänä. He matkustivat kyytivaunuissa ja lähettivät malaijin ratsuineen ennakolta linnaan.

Lähtöhetkellä en voinut olla purskahtamatta itkuun. Vein Horacen erääseen huoneeseen ja pyysin vielä kerran häntä ottamaan minut mukaansa. Kerroin hänelle epämääräisen pelkoni; muistutin hänelle hänen synkkiä hetkiään ja selittämätöntä säikähdystä, joka toisinaan hänet valtasi. Siitä puhuessani nousi veri hänen kasvoihinsa, ja minä näin hänen ensi kerran tekevän kärsimättömän liikkeen. Hän malttoi kuitenkin heti mielensä, puhui minulle mitä lempeimmin ja lupasi kirjeellä kutsua minut sinne, jos, mitä hän kuitenkin epäili, paikka oli asuttavassa kunnossa. Tähän lupaukseen luottaen ja toivo mielessäni olin hänen poistuessaan tyynempi kuin olisin luullutkaan.

Eromme ensimäiset päivät olivat kuitenkin kamalat; eikä se sentään, toistan sen vielä kerran, ollut rakkaudesta johtuvaa tuskaa: se oli epävarma, mutta ainainen aavistus jostakin suuresta onnettomuudesta.

Kaksi päivää Horacen lähdön jälkeen sain häneltä Caënissa päivätyn kirjeen. Hän oli pysähtynyt tähän kaupunkiin päivälliselle, ja muistaen, kuinka levoton olin ollut lähtöhetkellä, hän oli tahtonut kirjoittaa minulle. Tämän kirjeen lukemisella olisi ollut jossakin määrin virkistävä vaikutus, mutta sen viimeiset sanat uudistivat kaiken pelkoni, sitä julmemmin, kun ne olivat tosia yksin minulle ja olisivat näyttäneet kuvitelluilta kenestä muusta tahansa. Sensijaan, että olisi kirjoittanut "näkemiin!" oli kreivi lopettanut kirjeensä sanoilla: "jää hyvästi!" — Kiihoittunut mieli kiintyy vähimpäänkin pikkuasiaan; olin vähällä pyörtyä, kun luin ne sanat.

Sitten sain toisen kirjeen, joka oli päivätty Burcyssä. Linna, jossa hän ei ollut käynyt kolmeen vuoteen, oli hänen sinne tullessaan ollut täydellisesti rappiolla. Siinä oli tuskin ainoatakaan huonetta, johon eivät sade ja tuuli päässeet tunkeutumaan; minun oli siis mahdoton tänä vuonna ajatellakaan lähtöä sinne. Odotin tällaista kirjettä, en tiedä miksi, ja sentähden se vaikutti minuun vähemmän kuin ensimäinen kirje.

Muutamia päiviä senjälkeen luimme sanomalehdistämme ensimäisen uutisen Normandian kauhistuttavista murhista ja väkivallanteoista. Horacen kolmannessa kirjeessä mainittiin niistä myös muutamia sanoja, mutta hän ei näyttänyt kiinnittävän näihin huhuihin sellaista huomiota kuin sanomalehdet. Vastauksessani pyysin häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista; huhut tuntuivat minusta olevan alkuna aavistusten! toteutumiseen.

Pian kävivät tiedot yhä pelottavammiksi, ja nyt minulla oli vuorostani tuskan hetkiä ja kauheita unia. En uskaltanut enää kirjoittaa Horacelle; viimeiseen kirjeeseeni en ollut saanut vastausta. Kävin rouva de Luciennen luona, josta oli ensimäisen tunnustukseni jälkeen tullut neuvonantajani. Ilmaisin hänelle pelkoni ja aavistukseni. Hän sanoi minulle samaa kuin äitini oli sanonut minulle ainakin kaksikymmentä kertaa: yksinomaan pelko, että minulla olisi epämukavaa linnassa, oli saanut kreivin olemaan ottamatta minua mukaansa. Rouva de Lucienne sanoi tietävänsä paremmin kuin kukaan, kuinka suuresti Horace minua rakasti; hänellehän kreivi oli ensin sen uskonut, ja häntähän kreivi niin usein oli kiittänyt onnestaan. Varmuus siitä, että Horace rakasti minua, sai minut tekemään sen lujan päätöksen, että jollen ensi postissa saisi tietoa hänen kotiintulostaan, lähtisin hänen luoksensa.

Sain kirjeen. Kaukana siitä, että Horace olisi puhunut paluusta, ilmoitettiin siinä, että hänen oli pakko elää vielä kuusi viikkoa tai kaksi kuukautta erossa minusta. Hänen kirjeensä oli täynnä rakkaudenvakuutuksia. Vain hänen ystäviensä kanssa kauan sitten tehdyt sopimukset estivät häntä palaamasta, ja varmuus, etten voisi sietää oleskelua näissä raunioissa, ehkäisi häntä pyytämästä minua tulemaan sinne.

Jos olisin vielä epäillyt, olisi tämä kirje vahvistanut päätöstäni. Menin heti äitini luokse, sanoin hänelle, että Horace oli pyytänyt minua tulemaan luoksensa ja että aioin lähteä seuraavana iltana. Hän tahtoi välttämättä tulla mukaani, ja minun oli tavattoman vaikea saada hänet uskomaan, että kun Horace ensin epäröi kutsua minua sinne, niin sitä suurempi syy oli äidin jäädä tulematta.

Lähdin matkaan kyytihevosilla ja otin mukaani kamarineitoni, joka oli kotoisin Normandiasta. Kun olimme tulleet Saint-Laurent-du-Montiin, pyysi hän minulta lupaa olla kolme tai neljä päivää Crèvecoeurissa asuvien sukulaistensa luona. Myönnyin hänen pyyntöönsä ottamatta huomioon, että tarvitsin hänen palveluksiaan juuri tullessani paikkaan, jossa asui ainoastaan miehiä. Tahdoin samalla osoittaa Horacelle, että hän oli tehnyt väärin epäillessään minun voivan tyytyä yksinkertaisiin oloihin.

Saavuin Caëniin noin kello seitsemän illalla. Majatalonpitäjä, joka kuuli, että yksin matkalla oleva nainen pyysi hevosia Burcyn linnaan, tuli itse ulos, kehoittaen niin hartaasti viipymään yön kaupungissa ja vasta seuraavana päivänä jatkamaan matkaani, että myönnyin. Muuten, olisinkin tullut linnaan sellaiseen aikaan, jolloin kaikki jo olivat levolla, ja kenties olisivat linnanportit niiden tapahtumain johdosta, joiden keskuksessa se oli, niin lujasti suljetut, etten pääsisi sisään. Tämä syy pikemmin kuin pelko sai minut jäämään majataloon.

Illat alkoivat käydä kylmiksi, ja minä menin ravintolan saliin siksi aikaa kuin minua varten pantiin huonetta kuntoon. Jotta en millään muotoa katuisi päätöstäni ja siitä johtunutta viivytystä, kertoi emäntä minulle kaikki, mitä paikkakunnalla oli tapahtunut viimeisten kahden tai kolmen viikon kuluessa. Kauhistus oli suurimmillaan; päivänlaskun jälkeen uskallettiin tuskin mennä neljänneslieuen päähän kaupungista.

Minulla oli kamala yö. Sikäli kuin lähestyin linnaa, väheni itseluottamukseni. Kreivillä oli kenties muita syitä pitää minua poissa luotaan kuin mitä oli minulle ilmaistu. Kuinka hän silloin ottaisi minut vastaan? Olihan odottamaton tuloni tottelemattomuutta hänen tahtoansa vastaan, hänen oikeutensa loukkaamista. Eikö se kärsimätön liike, jota hän ei ollut voinut pidättää ja joka oli ensimäinen ja ainoa, mitä hän milloinkaan oli minun läsnäollessani tehnyt, ilmaissut peruuttamatonta päätöstä? Kerran päätin kirjoittaa hänelle, ilmoittaen olevani Caënissa, ja odottaa, kunnes hän tulisi sinne luokseni. Mutta kaikki nämä epäröimiset, jotka olivat syntyneet ja pysyneet vireillä kuumeentapaisessa tilassa valvotun yön aikana, häipyivät, kun olin nukkunut muutamia tunteja ja päivä paistoi huoneeseeni. Kokosin silloin kaiken rohkeuteni ja pyysin hevosia. Kymmenen minuuttia senjälkeen minä lähdin matkaan.

Kello oli yhdeksän aamulla, kun ajaja pysähtyi kahden lieuen päähän Buissonista ja osoitti minulle Burcyn linnaa, jonka puisto ulottui kahdensadan askeleen päähän maantiestä. Syrjätie vei siitä rautaportille. Hän kysyi, aioinko minä sinne. Vastasin kysymykseen myöntävästi, ja me poikkesimme valtatieltä.

Portti oli suljettu. Soitimme useita kertoja, mutta emme saaneet vastausta. Aloin katua, etten ollut ennakolta ilmoittanut tuloani. Kreivi saattoi ystävineen olla metsästämässä, ja mihin minä silloin joutuisin tässä autiossa linnassa, jonka porttejakaan en voinut saada auki? Pitäisikö minun odottaa heidän paluutaan jossakin kurjassa maalaistalossa? Se oli mahdotonta. Vihdoin nousin kärsimättömänä vaunuista ja soitin itse kaikin voimin. Joku elävä olento näkyi silloin puiden lehtien lomitse eräässä käytävän mutkassa tunsin malaijin. Viittasin, että hänen pitäisi kiiruhtaa, ja hän tuli avaamaan.

En viitsinyt nousta takaisin vaunuihin, vaan riensin eteenpäin samaa käytävää, jota pitkin olin nähnyt hänen tulevan. Pian näin linnan. Ensi silmäyksellä se näytti minusta olevan verrattain hyvässä kunnossa. Kiiruhdin portaille, menin eteiseen ja kuulin jonkun puhuvan siellä, työnsin oven auki ja jouduin ruokasaliin. Vastapäätä minua oli Horace, joka istui aamiaispöydässä Henrikin kanssa. Kummallakin heistä oli kaksi pistoolia vieressään pöydällä.

Kun kreivi sai nähdä minut, nousi hän ja kävi kalmankalpeaksi. Vapisin niin, että jaksoin vain ojentaa käsivarteni häntä kohti. Olin kaatumaisillani, kun hän juoksi luokseni ja tuki minua.

"Horace", sanoin minä, "anna anteeksi! En voinut olla niin kaukana sinusta... Olin liian onneton ja levoton... Siksi olin tottelematon sinua kohtaan."

"Ja teit väärin", sanoi kreivi kumealla äänellä.

"Oi, jos tahdot", huudahdin hänen äänensä pelästyttämänä, "niin palaan heti. Olen nähnyt sinut; siinä kaikki mitä tarvitsen!"

"Ei", sanoi kreivi, "ei, kun nyt kerran olet täällä, niin jää tänne ja ole tervetullut!"

Niin sanoen hän syleili minua, ja hilliten mieltänsä hän palautti heti kasvoilleen tyynen ilmeen, joka toisinaan pelästytti minua enemmän kuin suurinkaan levottomuus olisi voinut.