XI.

ODOTTAMATTOMIA TAPAUKSIA.

Vähitellen poistui se jääharso, jolla kreivi näytti peittäneen kasvonsa. Hän oli vienyt minut siihen huoneeseen, jossa minun sopi asua; se oli Ludvig XV:n ajan maun mukaan kalustettu.

"Minä tunnen sen", keskeytin minä, "se on sama, jossa olen itsekin ollut. Nyt alan käsittää kaikki!"

"Siellä", jatkoi Pauline, "hän pyysi minulta anteeksi sitä tapaa, jolla oli vastaanottanut minut; mutta se hämmästys, jonka odottamaton tuloni oli saanut aikaan, ja pelko, että minun täytyisi kestää paljon epämukavuutta oleskellessani tässä vanhassa kivihökkelissä, oli ollut häntä voimakkaampi. Kun nyt kuitenkin olin uhmannut kaikkea, oli se hyvä asia, ja hän koettaisi tehdä oleskeluni linnassa niin vähän epämiellyttäväksi kuin mahdollista.

"Pahaksi onneksi hän oli samaksi tai seuraavaksi päiväksi suunnitellut metsästysretken, ja hänen olisi kenties pakko jättää minut päiväksi tai pariksi, mutta nyt hän ei enää suostuisi tällaisiin sopimuksiin ja minä olisin pätevänä syynä hänen kieltäytymiselleen niistä. Minä vastasin, että hän oli täysin vapaa, ja etten ollut tullut sinne häiritäkseni hänen huviaan, vaan tyynnyttääkseni sydäntäni, joka oli kauhistuksissaan ympäristössä sattuneiden veristen tapahtumain johdosta. Kreivi hymyili.

"Olin väsynyt matkan jälkeen, laskeuduin vuoteelle ja nukuin. Kello kaksi tuli kreivi huoneeseeni ja kysyi, tahdoinko lähteä huvimatkalle merelle. Päivä oli kaunis; suostuin lähtemään.

"Menimme puistoon, jonka läpi virtaa Orne-joki. Tämän pikku virran toisella rannalla oli erinomaisen kaunis vene; se oli pitkä ja muutenkin oudonmuotoinen. Kysyin syytä siihen. Horace sanoi minulle, että se oli rakennettu jaavalaisen mallin mukaan, ja että tämä rakennustapa tuntuvasti lisäsi sen nopeutta. Nousimme siihen, Horace, Henrik ja minä; malaiji asettui soutamaan, ja me liu'uimme nopeasti eteenpäin virran lisätessä vauhtiamme. Merelle päästyämme nostivat Henrik ja Horace pitkän, kolmionmuotoisen purjeen, joka oli kiinnitetty mastoon, ja airojen avutta me kiidimme hämmästyttävän nopeasti pitkin meren pintaa.

"Ensi kerran minä silloin näin valtameren. Se oli komea näytelmä, ja sen katseleminen kiinnitti niin puoleensa kaiken huomioni, etten nähnyt kulkevamme erästä pientä meille merkkejä tekevää venettä kohden. Heräsin haaveiluistani vasta kun Horace huusi eräälle veneessä olevista miehistä:

"'Hoi! hohoi! Herra merimies, mitä uutta Havresta?'

"'Ei mitään erityistä, totta tosiaan', vastasi ääni, joka oli minulle tuttu; 'entä Burcystä?'

"'Kuten näet, on luoksemme tullut odottamaton toveri, sinun vanha tuttavasi, madame de Beuzeval, vaimoni.'

"'Mitä! madame de Beuzeval?' vastasi Max, jonka nyt tunsin.

"'Hän itse. Ja jos epäilet, ystävä hyvä, niin tule tänne ja osoita hänelle kunnioitustasi.'

"Vene lähestyi; sen miehistönä oli Max ja kaksi matruusia. Hänellä oli kaunis merimiespuku ja olkapäällään verkko, jota hän valmistautui laskemaan mereen. Hänen tultuansa lähelle vaihdoimme muutamia kohteliaisuuksia, minkä jälkeen Max laski verkkonsa, astui veneeseemme ja puhui muutamia sanoja hiljaa Horacen kanssa. Sitten hän sanoi minulle hyvästi ja meni takaisin veneeseensä.

"'Toivotamme runsasta saalista!' lausui Horace.

"'Onnellista matkaa!' vastasi Max; ja veneet erosivat toisistansa.

"Päivällistunti lähestyi, me tulimme virran suulle; mutta oli pakoveden aika, eikä vesi ollut kyllin syvää voidaksemme soutaa puistoon asti. Meidän täytyi senvuoksi nousta veneestä merenrannalla ja kävellä särkkien yli linnaan.

"Silloin kuljin samaa tietä, jolle te jouduitte kolme tai neljä päivää myöhemmin: ensin pienten mukulakivien ylitse, sitten pitkässä ruohossa ja lopuksi vuorta ylöspäin. Kävelimme halki raunioiden, näin luostarin ja pienen hautausmaan, astuin pitkin käytävää, ja pienen metsikön toiselle puolelle päästyämme huomasin olevani jälleen linnan puistossa.

"Ilta kului ilman mitään huomattavaa tapausta. Horace oli erittäin hyvällä tuulella. Hän puhui kaunistustöistä, joita aikoi talveksi teettää pariisilaistalossamme, ja matkasta, jolle lähtisimme keväällä. Hän tahtoi viedä minut ja äitini Italiaan ja kenties ostaa Venetsiasta jonkin vanhoista marmoripalatseista, ollaksemme siellä karnevaalin aikana. Henrik ei ollut niin hilpeällä päällä; hän näytti miettiväiseltä ja levottomalta, jos muualta kuului joitakin ääniä. Kaikki nämä pikkuseikat, joihin en silloin kiinnittänyt huomiota, muistuivat myöhemmin mieleeni, samoin kuin niiden syyt, jotka silloin olivat minulle tuntemattomat, mutta asiain kehittyessä selvisivät.

"Palasimme huoneisiimme ja jätimme Horacen salonkiin. Hän sanoi aikovansa kirjoittaa. Hänelle tuotiin mustetta ja kyniä, ja hän istuutui tulen ääreen.

"Seuraavana aamuna, kun istuimme aamiaispöydässä, kuulimme porttikellon soivan erikoisella tavalla. — 'Max!' sanoivat yht'aikaa Horace ja Henrik, ja samassa silmänräpäyksessä ajaa karautti mainittu henkilö linnanpihalle.

"'Tervetullut!' sanoi Horace hymyillen. 'Olen hyvin iloinen saadessani nähdä sinut taas, mutta ensi kerralla saat enemmän säästää hevosiani. Katsohan, kuinka olet pidellyt Pluto-raukkaa!'

"'Pelkäsin, etten ehtisi ajoissa perille', vastasi Max. Sitten hän keskeytti puheensa, kääntyi puoleeni ja sanoi: 'Anteeksi, että näyttäydyn teille tällä tavoin saappaissa ja kannuksissa. Mutta Horace on unhottanut, ja senhän voi helposti käsittää, että meillä on tänään ajometsästys yhdessä muutamien englantilaisten kanssa', jatkoi hän, korostaen viimeiset sanansa. 'He saapuivat eilen illalla höyrylaivassa, eikä käy laatuun, että myöhästymme tai rikomme lupauksemme.'

"'Hyvä', sanoi Horace, 'me tulemme!'

"'Mutta', sanoi Max ja kääntyi taas minun puoleeni, 'en tiedä, voimmeko nyt pitää lupaustamme, sillä tällainen metsästys on liian rasittavaa naiselle.'

"'Oh, olkaa levolliset, hyvät herrat', puutuin minä nopeasti puheeseen. 'Minä en ole tullut tänne ollakseni esteeksi huvituksillenne. Menkää, ja teidän poissaollessanne minä vartioitsen linnaa.'

"'Nyt näet', sanoi Horace, 'että Pauline on todellinen entisaikojen linnanrouva. Häneltä puuttuu vain linnaneitoja ja hovipoikia, sillä hänellä ei ole edes kamarineitoa. Hänen omansa on viivähtänyt matkalla eikä tule tänne ennenkuin kahdeksan päivän kuluttua.'

"'Muuten', sanoi Henrik, 'jos tahdot jäädä tänne, Horace, niin pyydämme kyllä saarelaisiltamme sinun puolestasi anteeksi; mikään ei ole helpompaa.'

"'Ei', sanoi kreivi vilkkaasti; 'unhotatte, että minä olen suurin osakas vedossa. Minun täytyy senvuoksi olla mukana sen voittamisessa. Pauline antaa kyllä meille anteeksi, kuten olen sanonut.'

"'Täydellisesti', vakuutin minä, 'ja antaakseni teille täyden vapauden menen huoneeseeni.'

"'Tulen heti sinne perässäsi', sanoi Horace, ja erinomaisen kohteliaasti hän ojensi minulle käsivartensa, saattoi minut ovelle saakka ja suuteli kättäni.

"Menin huoneeseeni. Muutaman minuutin kuluttua tuli Horace sinne. Hän oli jo metsästyspuvussa ja saapui sanomaan minulle jäähyväisiä. Seurasin häntä portaille ja sanoin hyvästi metsästysseurueelle. He ehdottivat jälleen, että Horace jäisi minun luokseni. Mutta minä vaadin ehdottomasti, että hän seuraisi heitä. Vihdoin he lähtivät, luvaten palata seuraavana aamuna.

"Olin linnassa yksin malaijin kanssa. Tämä omituinen seura olisi kenties pelottanut, jotakin toista kuin minua; mutta minä tiesin, että tämä mies oli Horacelle täysin uskollinen siitä saakka, kun oli nähnyt isäntänsä hyökkäävän tiikerin kimppuun vain tikari aseenaan.

"Sen mahtavan ihastuksen syvästi valtaamana, jota luonnonihminen tuntee urhoollisuutta kohtaan, hän oli seurannut kreiviä Bombaysta Ranskaan eikä ollut senjälkeen koskaan jättänyt häntä. Olisin siis ollut täysin tyyni, jollei minulla olisi ollut muuta levottomuuden syytä kuin hänen hurja ulkomuotonsa ja tavallisuudesta poikkeava pukunsa. Mutta minä olin paikkakunnalla, josta oli viime aikoina tullut mitä kuulumattomimpien ilkitöiden näyttämö, ja vaikkeivät niistä olleet minulle puhuneet Horace ja Henrik, jotka miehinä halveksivat tai olivat halveksivinaan sellaista vaaraa, johtuivat nämä valitettavat ja veriset kertomukset mieleeni heti kun jäin yksin. Kun minulla kuitenkaan ei ollut mitään pelättävää päivällä, menin puistoon ja päätin viettää aamupäivän katselemalla sen rakennuksen ympäristöä, jossa tulisin oleskelemaan kaksi kuukautta.

"Askeleeni suuntautuivat tietysti sitä paikkaa kohti, jonka jo tunsin: kävin uudestaan luostarin raunioilla, ja tällä kertaa katselin niitä tarkoin. Te tiedätte, millaiset ne ovat, eikä minun siis tarvitse niitä kuvata teille. Menin ulos pienen ränsistyneen eteisen kautta ja saavuin pian meren rannalla olevalle kummulle.

"Minä nautin nyt toista kertaa tästä näköalasta. Sillä oli siis yhä vielä täysi viehätyksensä minulle, ja minä istuinkin kaksi kokonaista tuntia katselemassa. Sitten lähdin sieltä, vaikkakin vastahakoisesti. Mutta minä tahdoin nähdä puiston muutkin osat.

"Palasin pikku virralle ja kuljin hetkisen pitkin sen rantaa. Löysin palko veneen, jossa olimme tehneet pienen huvimatkamme edellisenä päivänä, erääseen kohtaan kiinnitettynä ja täydessä kunnossa, niin että sitä saattoi käyttää ensimäisen mielijohteen sattuessa. En tiedä miksi, mutta joka tapauksessa se muistutti minulle aina tallissa satuloitua hevosta. Tämä ajatus herätti toisen: muistelin sitä ikuista epäluuloisuutta, jota Horace osoitti ja joka oli yhteistä hänen ystävilleenkin, pistooleja, jotka aina olivat hänen päänalaisensa vieressä, ja niitä, jotka olivat pöydällä minun tullessani. Ollen halveksivinaan vaaraa he kuitenkin siis ryhtyivät tuollaisiin varokeinoihin. Mutta jos kaksi miestä ei luullut voivansa syödä aamiaista aseettomina, miksi he, silloin jättivät minut yksin, minut, jolla ei ollut mitään, millä puolustautua? Kaikki tämä oli käsittämätöntä, mutta juuri siksi nämä kiusalliset ajatukset lakkaamatta palasivat, vaikka kuinka koetin niitä karkoittaa. Kun tällaisia ajatuksia pohtiessani kävelin yhä eteenpäin, olin pian puiston synkimmässä metsikössä.

"Siinä, keskellä tammimetsää, oli yksinäinen ja tarkoin suljettu puistomaja. Kiersin sen ympäri, mutta ovet ja ikkunaluukut olivat niin huolellisesti lukitut, etten uteliaisuudestani huolimatta voinut katsoa sen sisälle. Päätin suunnata kulkuni tännepäin ensi kerralla, kun kreivi lähtisi mukaani kävelemään, sillä minä olin jo päättänyt, että jollei kreivillä ole mitään sitä vastaan, niin valitsen tämän huvimajan työhuoneekseni, kun sen paikka oli siihen tarkoitukseen erinomaisen sopiva.

"Palasin linnaan. Tätä ulkonaista tarkastusta seurasi linnan sisustan tarkastaminen. Se huone, jossa asuin, oli salongin ja kirjaston välillä. Pitkinpäin kulkeva käytävä jakoi koko rakennuksen kahteen osaan. Se puoli, jossa oli minun huoneeni, oli täydellisin; muu osa rakennusta oli jaettu noin kahteentoista pieneen asumukseen, joihin kuului vierashuone, makuukamari ja pukuhuone, kaikki hyvässä kunnossa siitä huolimatta, mitä kreivi oli kirjoittanut.

"Kun kirjasto näytti minusta olevan paras vastamyrkky minua odottavalle yksinäisyydelle ja ikävälle, tahdoin heti tutustua siihen, mitä sillä oli tarjottavaa. Siinä oli suurimmaksi osaksi kahdeksannentoista vuosisadan romaaneja, jotka osoittivat, että edelliset omistajat olivat ilmeisesti suosineet Voltairea, Crebillon nuorempaa ja Marivauxia. Muutamat uudemmat kirjat, jotka näyttivät olevan nykyisen omistajan ostamia, erosivat tästä kokoelmasta. Ne olivat kemiaa ja historiaa käsitteleviä teoksia sekä matkakuvauksia. Viimemainittujen joukossa huomasin kauniin englanninkielisen painoksen Danielsin kirjoittamasta Intiaa koskevasta teoksesta. Valitsin sen yöseurakseni, kun en toivonut saavani paljoakaan nukkua. Otin hyllyltä yhden niteen ja vein sen huoneeseeni.

"Viisi minuuttia senjälkeen tuli malaiji sisään ja ilmoitti merkkejä tehden, että päivällinen oli valmis. Menin alakertaan ja näin, että pöytä oli katettu tavattoman suureen ruokasaliin.

"En voi kuvata, mikä pelon ja painostuksen tunne valtasi minut, kun näin, että minun oli pakko aterioida tällä tavoin yksin kahden vahakynttilän valossa, joka ei ulottunut huoneen nurkkiin, vaan soi varjoille tilaisuuden antaa esineille, jotka se peitti, mitä merkillisimmät muodot. Tämä kiusallinen tunne lisäytyi yhä enemmän siitä, että huoneessa oli läsnä tuo tummaihoinen palvelija, jolle en voinut ilmaista toiveitani muutoin kuin viittauksilla, joita hän kuitenkin totteli niin nopeasti ja ymmärtäväisesti, että tämä ihmeellinen ateria tuli siitä yhä haavemaisemmaksi. Useita kertoja olin puhumaisillani hänelle, vaikka tiesin, että hän ei ymmärtäisi sanojani. Mutta kuten lapset eivät uskalla huutaa pimeässä, samoin pelkäsin minäkin oman ääneni kaikua.

"Kun jälkiruoka oli tuotu pöytään, annoin malaijille merkin, että hän menisi sytyttämään hyvän tulen huoneeni uuniin. Takkavalkea on hyvää seuraa niille, joilla ei ole muuta. Sitäpaitsi aioin mennä maata vasta niin myöhään kuin mahdollista, sillä minä tunsin pelkoa, jota en ollut tuntenut päivällä, vaan joka oli tullut vasta hämärän mukana.

"Kun jäin yksin tähän suureen ruokasaliin, lisääntyi kauhuni: Olin näkevinäni käärinliinojen tapaan ikkunan edessä riippuvien valkoisten verhojen liikkuvan edestakaisin. Aaveitten pelko ei minua kuitenkaan tuskastuttanut. Munkit ja apotit, joiden haudoilla olin käynyt, nukkuivat siunattua untaan, edelliset luostarissaan, jälkimäiset hautaholveissaan. Mutta muistiini palasi kaikki, mitä olin lukenut maalla, mitä olin kuullut kerrottavan Caënissa, ja minä säpsähdin vähintäkin ääntä. Ei kuitenkaan kuulunut mitään muuta kuin lehtien kahinaa, meren kaukaista kohinaa ja rakennuksen nurkkiin tarttuvan ja yölintuparven kaltaisena savupiippuihin laskeutuvan tuulen yksitoikkoista ja surumielistä ulvontaa.

"Istuin liikkumattomana noin kymmenen minuuttia enkä uskaltanut katsoa oikealle enkä vasemmalle. Silloin kuulin hiljaista kolinaa takaani. Käännyin; se oli malaiji. Hän pani kätensä ristiin rinnalleen ja kumarsi; se oli hänen tapansa ilmaista, että hän oli täyttänyt hänelle annetut tehtävät. Nousin; hän otti kynttilät ja kulki edelläni. Tämä ihmeellinen kamarineito oli järjestänyt huoneeni täydellisesti yökuntoon. Nyt hän pani kynttilät pöydälle ja jätti minut yksin.

"Pyyntöni oli täytetty aivan kirjaimellisesti. Tavattoman komea tuli loimusi isossa valkoisesta marmorista tehdyssä takassa, jota kannattivat kullatut lemmenjumalat; sen loiste levisi ympäri huonetta ja teki sen niin iloisen näköiseksi ja niin suureksi vastakohdaksi pelolleni, että aloin rauhoittua. Tämän huoneen seinät olivat verhotut punaisella, ruusukuvioisella kirjosilkillä, ja ovet olivat kaunistetut toinen toistaan oikullisemmilla köynnöstetyillä ja ryhmityksillä; ne esittivät fauneja ja satyyreja, joiden eriskummaiset, kullatut kasvot irvistelivät niitä valaisevalle liekille.

"En ollut kuitenkaan kyllin levollinen mennäkseni nukkumaan, eikä kellokaan ollut vielä enempää kuin kahdeksan illalla. Vaihdoin senvuoksi vain leninkini aamunuttuun, ja kun olin nähnyt, että ilma oli kaunis, aioin avata ikkunan tointuakseni täydellisesti lepoon vaipuneen luonnon hiljaisesta ja tyynestä näystä. Mutta varovaisuudesta, jonka katsoin aiheutuneen paikkakunnalla liikkeellä olevista murha- ja rosvousjutuista, oli luukut suljettu sisäpuolelta. Palasin senvuoksi istumaan tulen eteen pöydän ääreen lukeakseni lainaamaani kirjaa, kun huomasin ottaneeni toisen osan enkä ensimäistä. Nousin mennäkseni oikaisemaan tämän erehdykseni, kun pelkoni uudestaan valtasi minut kirjaston ovella. Epäröin hetkisen. Vihdoin aloin hävetä lapsellista arkuuttani, avasin oven ja lähestyin hyllyä, jolla teoksen muut osat olivat.

"Kun kohotin kynttilää kirjoja kohti, nähdäkseni niiden numerot, osui katseeni ottamani kirjan kohdalle jääneeseen tyhjään paikkaan, ja hyllyn takana näin messinkinupin, sellaisen, jollaisia tavallisesti on ovien lukoissa; muutoin se oli kirjojen peitossa. Olin usein nähnyt salaovia kirjastoissa; mikään ei siis ollut luonnollisempaa kuin että sellainen oli täälläkin. Mutta suunta, johon se vei, teki asian melkein mahdottomaksi. Kirjaston ikkunat olivat rakennuksen viimeiset. Tämä nuppi oli toisen ikkunan takana laudoituksessa, ja siltä kohtaa täytyi oven siis avautua suoraan ulos. Menin hyllyn taakse, tutkiakseni kynttilän avulla, eikö olisi havaittavissa mitään merkkiä, joka ilmaisisi, että siinä oli oviaukko. Mutta se oli turhaa vaivaa, en nähnyt mitään. Tartuin silloin kädelläni kiinni nuppiin ja koetin vääntää sitä, mutta se ei liikahtanutkaan. Painoin sitä, ja silloin tunsin, että se myötäsi. Painoin lujemmin, ja nyt avautui edessäni paukahtaen ovi, joka pysyi pontimen varassa auki. Tämä ovi johti seinämuurin sisään asetetuille pienille kierreportaille.

"Ymmärrätte, että sellainen huomio ei ollut omansa vähentämään pelkoani. Ojensin kynttilän portaiden yläpuolelle ja näin silloin niiden laskeutuvan melkein luotisuoraan alas. Hetkisen ajattelin lähteä kulkemaan niitä, jopa astuinkin kaksi askelta alaspäin. Mutta rohkeuteni petti. Palasin takaperin kirjastoon ja vedin kiinni oven, joka sulkeutui niin tavattoman tarkasti, etten voinut keksiä sen liitoskohtia, vaikka varmasti tiesinkin sen siinä olevan. Panin heti paikalleen kirjan, jotta kukaan ei näkisi minun kajonneen siihen, sillä enhän tiennyt, ketä tämä salaisuus oikeastaan koski. Otin umpimähkään toisen kirjan, menin takaisin huoneeseeni, lukitsin huolellisesti kirjaston oven ja istuuduin jälleen tulen ääreen.

"Odottamattomat tapaukset tulevat tärkeiksi tai menettävät tärkeytensä aina sen mukaan, olemmeko iloisia vai surullisia mieleltämme, tai sen mukaan, millaisissa olosuhteissa kulloinkin olemme. Tosin ei mikään ollut luonnollisempaa kuin salaovi kirjastossa ja kierreportaat seinässä; mutta jos huomaa tämän oven ja nämä portaat yöllä yksinäisessä linnassa, jossa asuu yksin ja aivan turvatonna; jos tämä linna sijaitsee seudussa, missä joka päivä leviää huhu jostakin uudesta ryöstöstä tai murhasta; jos salaperäinen kohtalo on jo jonkun aikaa ympäröinyt teitä; jos onnettomuuden aavistukset ovat parikymmentä kertaa tanssiaisienkin aikana saattaneet sydämenne kuolemankauhusta vapisemaan, silloin muuttuu kaikki, jollei todellisuudeksikaan, niin ainakin uhkaaviksi hirmukuviksi; ja jokainen tietää kokemuksestaan, että tuntematon vaara on tuhansin verroin pahempi ja hirvittävämpi kuin näkyvä ja todelliseksi käynyt.

"Silloin aloin katkerasti katua sitä ajattelematonta lupaa, jonka olin antanut kamarineidolleni, kun päästin hänet luotani. Pelko on niin kaukana kaikesta harkinnasta, että se syntyy ja poistuu ilman mitään todellisia syitä. Heikoinkin olento, koira, joka hyväilee meitä, lapsi, joka hymyilee meille, tulee sellaisissa tilaisuuksissa, vaikkei voikaan meitä puolustaa, jollei juuri käsivartemme käytettäväksi aseeksi, niin ainakin sydämen tueksi. Jos luonani olisi ollut tämä tyttö, joka ei viiteen vuoteen ollut poistunut luotani ja jonka uskollisuuden ja ystävyyden tunsin, olisi pelkoni varmaan haihtunut, kun sensijaan nyt yksinäni olin kuin jätetty onnettomuudelle alttiiksi ja luulin, ettei mikään voisi minua pelastaa.

"Kaksi tuntia istuin tällä tavoin, liikkumatta ja tuskanhiki otsallani. Kuulin kellon lyövän kymmenen, ja vaikka tämä ääni onkin niin luonnollinen, tartuin joka kerta kouristuksentapaisesti tuolini käsinojaan. Kello yhdentoista ja puoli kahdentoista välillä luulin kuulevani kaukaa pistoolinlaukauksen. Nousin puolittain, tukien itseäni uunia vasten. Mutta kun kaikki oli jälleen hiljaista, vaivuin takaisin istumaan, annoin pääni painua tuolin selkänojalle ja pysyin siinä jonkun aikaa tuijottamassa vain yhteen kohtaan, jotta en toisaalle katsoessani saisi jotakin todellista säikähdyksen syytä.

"Tämän täydellisen hiljaisuuden vallitessa tuntui minusta äkkiä siltä, että vastapäätä linnan portaita oleva ja puistoa puutarhasta eroittava rautaportti natisi saranoillaan. Ajatus, että Horace tuli kotiin, poisti silmänräpäyksessä kaiken pelkoni. Riensin ikkunan luokse muistamatta, että luukut olivat suljetut. Aioin avata käytävään vievän oven, mutta malaiji oli joko näppäryydessään tai varovaisuudessaan lukinnut sen. Olin vanki.

"Muistin silloin, että kirjaston samoin kuin minunkin huoneeni ikkunat olivat pihalle päin. Työnsin syrjään salvan, ja sellaisen merkillisen vaihdoksen tapahtuessa, joka muuttaa äärimmäisen heikkouden suurimmaksi rohkeudeksi, menin sinne ilman kynttilää; sillä ne, jotka tulivat tähän aikaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Horace ja hänen ystävänsä, ja kynttilänihän osoitti, että huone oli asuttu.

"Luukut oli vain työnnetty kiinni. Vedin toisen niistä syrjään, ja kuutamossa näin selvästi miehen pitävän porttia avoinna, kun taas kaksi muuta kulki sen lävitse kantaen jotakin taakkaa, josta en saanut selkoa. Avaaja sulki sitten portin.

"Nämä kolme miestä eivät tulleet linnan portaille, vaan kääntyivät rakennuksen nurkasta. Mutta kun he nyt lähestyivät minua, aloin eroittaa heidän taakkansa muotoa: se oli vaippaan kääritty ihminen. Epäilemättä herätti asutun talon näkeminen hiukan toivoa siinä henkilössä, jota näin kuljetettiin, sillä jonkinlainen kamppailu syntyi ikkunani alla. Tämän kamppailun kestäessä tuli näkyviin käsivarsi. Olin aivan varma, että uhri oli nainen; sen näki jo käsivartta peittävän puseron hihastakin. Mutta kaikki tämä tapahtui salamannopeasti, yksi miehistä tarttui voimakkaasti käsivarteen ja pani sen takaisin vaipan alle; kannettava sai jälleen jonkin muun taakan epämääräisen muodon, ja kaikki katosi sitten rakennuksen nurkan taakse kastanjakäytävän varjoon, heidän mennessään lukittuun pikku metsämajaan, jonka olin edellisenä päivänä nähnyt tammimetsässä.

"En ollut voinut tuntea näitä kolmea miestä. Panin kuitenkin merkille, että he olivat puetut kuin talonpojat. Mutta jos he todellakin olivat talonpoikia, niin kuinka he olivat päässeet linnaan? Kuinka he olivat saaneet rautaristikon avaimen? Oliko tässä kysymyksessä naisenryöstö vai murha? En tiennyt sitä, mutta varmaankin se oli jompaakumpaa. Kaikki oli sitäpaitsi niin ihmeellistä ja selittämätöntä, että useita kertoja kysyin itseltäni, enkö nähnyt unta. Muuten ei kuulunut ainoatakaan ääntä; yö jatkui levollisesti ja ääneti, ja minä seisoin paikallani ikkunassa, kauhusta liikkumattomana; en uskaltanut jättää paikkaani, sillä pelkäsin, että askelteni ääni herättäisi vaaran, jos sellainen jostakin uhkaisi minua. Äkkiä muistin salaoven ja salaperäiset portaat. Luulin kuulevani kumeaa kolinaa siltä puolen, kiiruhdin huoneeseeni, suljin ja lukitsin oven ja heittäydyin nojatuoliini huomaamatta, että yksi kynttilöistä oli sammunut poissaollessani.

"Tällä kertaa ei minua säikäyttänyt vain tyhjä ja aiheeton pelko. Ympärilläni hiipi liiankin todellinen rikos, jonka toimeenpanijat olin nähnyt omin silmin. Joka hetki odotin saavani nähdä jonkin salaoven aukenevan tai laskuluukun työntyvän syrjään. Kaikki tyhjänpäiväiset äänet, jotka käyvät yöllä niin huomattaviksi ja jotka johtuvat siitä, että johonkin huonekaluun tulee halkeama tai lattialautojen liite avautuu, saivat minut vapisemaan säikähdyksestä, ja syvässä hiljaisuudessa kuulin sydämeni lyövän seinäkellon nakutusten tahtiin. Samassa sytytti loppuunpalaneen kynttilän liekki sen alaosan ympärille kierretyn paperin; äkillinen loiste valaisi huoneen, sammuen sitten pian. Muutamia sekunteja kuului rätisevää ääntä ja sitten putosi sydän kynttilänjalan aukkoon, sammui äkkiä ja jätti minut ilman muuta valoa kuin mitä tuli uunista.

"Etsin puita, pitääkseni valkeaa vireillä, mutta en löytänyt. Panin kekäleet lähemmäksi toisiaan, ja hetkiseksi tuli saikin uutta voimaa. Mutta lepattava liekki ei ollut omansa tekemään minua levolliseksi. Jokainen esine oli käynyt liikkuvaksi niinkuin niitä valaiseva uusi liekki. Seinät heiluivat, ikkunaverhot näyttivät liehuvan, ja pitkiä varjoja liiteli edestakaisin katossa ja seinillä.

"Tunsin, että olin vähällä voida pahoin, ja vain kauhistus esti minua pyörtymästä. Silloin herätti minut seinäkello, joka löi kahtatoista.

"Tässä tuolissa en kuitenkaan voinut viettää koko yötä; minua alkoi jo palella. Päätin panna vaatteet päällä maata, pääsin ympärilleni katsomatta vuoteeseen, ryömin peittojen alle ja vedin hurstin pääni ylitse. Miltei kokonaisen tunnin vietin tällä tavoin ajattelemattakaan, että voisin nukkua.

"Koko elämäni ajan muistan tämän tunnin. Lukki kutoi verkkoaan makuukomeron nurkkaan, ja minä kuulin tuon yöllisen rakennusmestarin jatkavan työtään. Äkkiä se vaikeni toisen äänen keskeyttämänä. Luulin kuulevani samaa hiljaista natinaa, joka syntyi, kun painoin kirjastossa olevaa salaoven lukkoa. Pistin pääni nopeasti esiin peittojen alta, ja kaula ojossa, henkeäni pidättäen ja käsi sydämellä, jotta se ei niin rajusti sykkisi, koetin kuunnella, yhä vielä epäillen.

"Pian en enää epäillyt.

"En ollut pettynyt. Lattia natisi jonkun ihmisen painosta, askeleet lähenivät, ja jotakin tuolia kolautettiin. Mutta epäilemättä tulija pelkäsi, että joku voisi kuulla, sillä kolina lakkasi heti ja sensijaan tuli mitä täydellisin hiljaisuus. Lukki ryhtyi jälleen työhönsä. Oi, kaikki nämä eri seikat ovat yhä niin elävästi muistissani, kuin olisin vielä siellä, maaten vuoteellani pelästyksestä puolikuolleena!

"Kuulin uudestaan liikettä kirjastohuoneesta. Siellä alettiin taas kävellä, ja askeleet lähestyivät lautaseinää, jonka vieressä vuoteeni oli. Kuulin käden painautuvan sitä vasten. Vain ohut lauta eroitti minut tulijasta. Luulin kuulevani avattavan jotakin luukkua. Pysyin liikkumatta ja olin nukkuvinani; uni oli ainoa aseeni. Rosvo, jos sellainen oli tulossa, voisi kenties, luullen etten näkisi enkä kuulisi, pitää kuolemaani turhana ja säästää minut. Kasvoni, jotka olivat käännetyt seinään päin, olivat varjossa, niin että saatoin pitää silmäni auki. Silloin näin verhojen liikkuvan, käsi eroitti ne hitaasti toisistaan. Sitten pisti kalpea pää esiin punaisten uutimien välistä. Makuukomeron perältä hohtava tulisijan viimeinen loiste loi samassa valoaan tähän näkyyn.

"Tunsin kreivi Horacen ja suljin silmäni.

"Kun aukaisin ne jälleen, oli näky kadonnut, vaikka vuodeverhot liikkuivatkin vielä. Kuulin kiinni työnnettävän luukun hiljaista kolinaa, poistuvien askelten ääntä ja oven natinaa. Vihdoin oli kaikki taas hiljaa, äänetöntä. En tiedä kuinka kauan makasin siinä hengittämättä tai liikkumatta, mutta vasta päivänkoitteessa vaivuin tämän kiusallisen valvomisen uuvuttamana unenkaltaiseen horrostilaan."