XIV.

MUUAN AVIOLIITTOAIE.

Paulinen minua kohtaan osoittama luottamus teki hänen asemansa minulle vielä pyhemmäksi. Hänen kertomuksensa kuultuani tunsin, kuinka rajattomaksi kasvaisi kiintymys, josta rakkauteni oli osa, mutta samalla tajusin, että olisi epähienoa minun puhua hänelle tästä rakkaudestani muutoin kuin hoitamalla häntä vielä huolellisemmin ja olemalla vielä kunnioittavamman huomaavainen häntä kohtaan.

Suunnitelma, josta keskenämme oli ollut puhetta, hyväksyttiin. Hän kävi sisarestani ja sanoi minua veljekseen. Sain hänet kuitenkin, huomauttamalla hänelle, että hänet saattaisi tuntea joku, joka oli voinut nähdä hänet Pariisissa, luopumaan ehdotuksestaan antaa kieli- ja soittotunteja. Kirjoitin äidilleni ja sisarelleni, että aioin viipyä vuoden tai kaksi Englannissa. Pauline esteli vielä, kun ilmoitin hänelle tämän päätökseni. Mutta kun hän näki, että se teki minut niin onnelliseksi, ei hän rohjennut puhua siitä, vaan se sai yhteisen sopimuksen luonteen.

Pauline oli kauan epäröinyt, ilmaisisiko hän salaisuutensa äidilleen vai ei ja eläisikö hän, kuolleena koko muulta maailmalta, sille, jota hänen oli kiittäminen elämästään. Olin itse kehoittanut häntä edelliseen, heikosti kylläkin, se on totta, sille se riistäisi minulta tämän suojelija-aseman, joka teki minut paremman puutteessa onnelliseksi. Mutta kauan aikaa ajateltuaan oli Pauline suureksi hämmästyksekseni hylännyt tämän lohdutuksen, ja niin hartaasti kuin olinkin pyytänyt saada tietooni syyt hänen kieltäytymiseensä, ei hän niitä ilmaissut, sanoi vain, että ne tekisivät minut surulliseksi.

Päivämme kuluivat häneltä sitten surumielisyydessä, jossa toisinaan näytti olevan viehätystäkin, minulta toivossa, jollei todellisessa onnessa, sillä minä näin hänen päivä päivältä lähestyvän itseäni monenkaltaisten pienten sydämenkosketusten välityksellä, ja huomaamattaan hän antoi minulle hitaita, mutta ilmeisiä merkkejä hänessä tapahtuvasta muutoksesta. Jos istuimme yhdessä työtä tehden, hän neuloen jotakin koruompelusta, minä piirustaen tai maalaten vesiväreillä, sattui usein, että kun kohotin katseeni häneen, huomasin hänen katsovan minua. Jos menimme yhdessä ulos, tarttui hän aluksi käsivarteeni, niinkuin vieraan käteen tartutaan, mutta jonkun ajan kuluttua tunsin hänen joko heikkoudesta tai kiintymyksestä hiljaa nojautuvan siihen. Jos kävin kaupungilla; näin hänet usein, kun käännyin Saint-James-kadun kulmauksesta, jo kaukaa ikkunassa katsomassa sinne päin, mistä tiesi minun tulevan. Kaikki nämä merkit, jotka aivan yksinkertaisesti saattoivat ilmaista suurempaa tuttavallisuutta ja lisääntyvää myötätuntoa, esiintyivät minulle tulevan onnen enteinä. Olin kiitollinen kaikista niistä ja siunasin häntä niiden takia sydämessäni, sillä minä pelkäsin, jos puhuisin siitä hänelle, kääntäväni hänen huomiotaan siihen, että hänen sydämensä tottui vähitellen tällaiseen enemmän kuin sisarelliseen ystävyyteen.

Olin käyttänyt hyväkseni suosituskirjeitäni, ja niin erillään kaikista kuin elimmekin, otimme kuitenkin toisinaan vastaan vieraita, sillä meidän täytyi sekä välttää maailman hyörinää että olla näyttämättä etsivämme yksinäisyyttä. Tavallisimpien vieraittemme joukossa oli muuan nuori lääkäri, joka jo kolme tai neljä vuotta sitten oli hankkinut itselleen suuren maineen Lontoossa eräiden elimellisten tautien perusteellisena tuntijana. Joka kerta meillä ollessaan hän katseli Paulinea niin vakavan tarkkaavaisesti, että hänen mentyään aina olin hiukan levoton.

Se nuoruuden raikas ja kaunis väri, jonka olin ennen nähnyt somistavan hänen ihoaan ja jonka poissaoloa olin aluksi pitänyt hänen kärsimyksistään ja vaivoistaan johtuneena, ei ollut koskaan palannut sen yön jälkeen, jona löysin hänet kuolevana hautaholvista. Ja jos hänen poskilleen joskus hetkiseksi kohosi väriä, niin se vain oli omansa antamaan niille kuumeisen ilmeen, joka teki vielä levottomammaksi kuin itse kalpeuskaan. Toisinaan sattui myöskin, että hänen kasvonsa ilman mitään syytä ja säännöllisittä määräajoitta alkoivat värähdellä, minkä jälkeen hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen. Ja näitä kohtauksia seuraavina päivinä hän oli vielä tavallista alakuloisempi. Vihdoin ne uusiintuivat niin usein ja niin paljon rajumpina, että eräänä päivänä, kun tohtori Sercey oli meillä tavallisella käynnillään, herätin hänet niistä mietteistä, joihin Paulinen näkeminen aina hänet vaivutti, tartuin hänen käsivarteensa ja menin hänen kanssansa puutarhaan.

Kävelimme useita kertoja ääneti pienen aukion ympäri. Sitten istuuduimme samalle penkille, jolla Pauline oli kertonut minulle hirveän tarinansa. Siinä olimme hetken ajatuksissamme. Vihdoin aioin katkaista hiljaisuuden, kun tohtori ehti minua ennen:

"Te olette levoton sisarenne terveydestä", sanoi hän.

"Myönnän sen", vastasin minä, "ja te itse olette antanut minun huomata pelkäävänne hänen puolestaan, mikä taas on lisännyt levottomuuttani".

"Ja te olette oikeassa", jatkoi lääkäri. "Häntä uhkaa kroonillinen vatsanpohjantauti. Onko hän ollut jossakin onnettomuudessa, joka on voinut vahingollisesti vaikuttaa siihen ruumiinosaan?"

"Hän on ollut myrkytetty."

"Sepä se", sanoi hän sitten. "Minä en olekaan erehtynyt. Annan teille määräyksiä, joita hänen on mitä tarkimmin noudatettava. Mitä hoidon sielulliseen puoleen tulee, niin se riippuu teistä; hankkikaa sisarellenne niin paljon huvitusta kuin mahdollista. Ehkä hänessä on tämän maan tavallinen tauti, ja kenties matka Ranskaan tekisi hänelle hyvää."

"Hän ei tahdo palata sinne."

"No niin, siis matka läpi Skotlannin, Irlannin, Italian, mihin ikinä hän haluaa. Mutta minä pidän sitä välttämättömänä."

Puristin tohtorin kättä, ja me palasimme sisälle. Määräykset hän lupasi toimittaa minulle omakätisesti. Jotta Pauline ei tulisi levottomaksi, aioin hänelle mitään asiasta puhumatta siirtyä uuteen meille määrättyyn elämäntapaan sen sijasta, jota tähän saakka olimme viettäneet. Mutta tämä varovaisuus ei auttanut mitään: tuskin oli tohtori lähtenyt luotamme, kun Pauline tarttui käteeni.

"Hän on sanonut teille kaikki, eikö niin?" alkoi hän. En ollut ymmärtävinäni häntä; hän hymyili surullisesti. — "No niin", jatkoi hän, "juuri sitä varten en ole tahtonut kirjoittaa äidilleni. Mitäpä syytä olisi antaa hänelle takaisin hänen lapsensa, kun kuolema kuitenkin riistäisi sen häneltä uudestaan vuoden tai parin kuluttua? Riittää, kun kerran suree rakkaansa kuolemaa."

"Mutta", huomautin minä, "te erehdytte suuresti tilastanne: se on lievä sairaus, ja siinä kaikki".

"Oh, se on paljon vakavampaa", vastasi Pauline yhä lempeästi ja surumielisesti hymyillen. "Tunnen, että myrkky on jättänyt syvät jäljet ja että olen hyvin sairas; mutta kuulkaa minua, minä en luovu kaikesta toivosta. Haluan hartaasti elää. Pelastakaa minut toistamiseen, Alfred! Mitä minun pitää tehdä?"

"Teidän on noudatettava tohtorin määräyksiä. Se on helppoa. Yksinkertainen, mutta jatkuvasti samanlainen elämänjärjestys, huvitusta, matkoja."

"Mihin toivoisitte meidän matkustavan? Minä olen valmis."

"Valitkaa itse maa, johon tunnette suurinta vetovoimaa."

"Skotlanti, jos niin tahdotte, kun kerran olemme puolitiessä."

"Skotlanti, olkoon niin!"

Ryhdyin heti matkavalmistuksiin, ja kolme päivää senjälkeen me lähdimme Lontoosta.

Oleskelimme jonkun aikaa kapean Tweedin rannoilla tervehtiäksemme niitä näillä kauniilla sanoilla, jotka Schiller on pannut Maria Stuartin suuhun:

"Luonto heitti englantilaiset ja skotit keskellä valtamerta olevalle maanpalaselle; hän jakoi sen kahteen eri osaan ja tuomitsi sen asujamet ainaiseen taisteluun sen omistamisesta. Vain Tweedin ahdas uoma eroittaa riitaiset mielet toisistaan, ja monta kertaa on molempien kansojen veri sekautunut sen laineisiin. Tuhannen vuotta ne jo ovat katselleet uhkaavasti toisiaan, käsi miekankahvassa, kummaltakin puolelta virtaa; koskaan ei vihollinen ole hyökännyt Englantiin skotlantilaisten yhtymättä heihin; koskaan ei ole sisällinen sota riehunut Skotlannin kaupungeissa jonkun englantilaisen heiluttamatta tulisoihtua sen muurien yläpuolella; ja näin tulee jatkumaan, ja viha on sovittamaton ja ikuinen siihen päivään saakka, jolloin sama parlamentti yhdistää toisiaan vihaavat kansakunnat kuten kaksi sisarusta, ja jolloin yksi ainoa valtikka ulottuu yli koko saaren."

Tulimme Skotlantiin.

Kuljimme, Walter Scott muassamme, läpi koko tämän runollisen maan, jonka hän vainajien varjoja esiin loihtivan taikurin tavoin on uudestaan kansoittanut sen entisillä asukkailla, pannen niiden joukkoon mielikuvituksensa luomia omituisia ja puoleensavetäviä olentoja. Näimme samat jyrkät rotkotiet, joita myöten viisas Dalgetty matkasi hyvällä Gustavus-hevosellaan. Kävelimme pitkin sen järven rantaa, jonka ylitse Avenelin Valkoinen rouva öisin liiteli sumukuvan kaltaisena. Lepäsimme Lochlevenin linnan raunioilla samalla päivän hetkellä kuin Skotlannin kuningatar pakeni sieltä, ja etsimme Tayn rannoilta taistelupaikan, jossa Tammen Torquil näki seitsemän poikansa kaatuvan aseseppä Smithin miekaniskuista, kuulematta muuta valitusta kuin nämä seitsemän kertaa toistetut sanat: ”_Vielä yksi Eacharin puolesta_!”.

Tämä matka jää iäti mieleeni onnellisena unena, jollaista tulevaisuus ei minulle enää koskaan tuo. Pauline oli niitä vaikutelmille niin herkkiä luonteita, jotka ovat taiteilijalle ominaisia ja joita ilman matka on vain siirtymistä paikasta toiseen, tavallisen liikkeen kiireellisemmäksi tekemistä, keino huvittaa mieltä niiden esineiden näkemiselläkin, joiden pitäisi sitä askarruttaa. Häneltä ei jäänyt huomaamatta mikään historiallinen muisto, ei yhdenkään esineen pieninkään runollinen piirre välttänyt hänen katsettaan, näkipä hän sen aamun sumussa tai illan hämärässä.

Mitä minuun tulee, olin ainaisen ihastuksen vallassa.

Menneisyydestä ei välillämme vaihdettu sanaakaan siitä päivästä lähtien, jona Pauline ilmaisi sen minulle. Se, mitä oli ollut, häipyi mielestäni, ikäänkuin ei sitä koskaan olisi ollutkaan. Ainoastaan nykyisyys, joka meitä piti yhdistettyinä, oli minun silmissäni kaikki. Vieraalla maalla, jossa meillä oli vain toinen toisemme, vahvisti yksinäisyys meitä yhdistävät siteet päivä päivältä yhä lujemmiksi. Joka päivä tunsin pääseväni syvemmälle hänen sydämeensä. Joka päivä oli kädenpuristus, hymy, nojautuminen käsivarteen, pään painaminen olkapäälleni, hänen minulle huomispäiväksi tietämättään antama lupaus. Ja kuta enemmän hän siten antautui huostaani, kuta enemmän pyrin saamaan tahattomia ilmauksia hänen sielustaan, sitä enemmän vältin mainitsemasta sanaa rakkaus, peläten, että hän kenties huomaisi meidän jo kauan sitten astuneen ystävyyden rajojen ylitse.

Mitä tulee Paulinen terveyteen, oli tohtorin edellytys jossakin määrin toteutunut. Tämä sieluntoiminta, jota hänessä ylläpitivät olopaikkojen vaihdokset, ja siitä syntyvät muistot johtivat hänen ajatuksensa pois synkistä tapahtumista, jotka painoivat hänen mieltään heti kun ei mikään tärkeä seikka kiinnittänyt itseensä hänen ajatuksiaan. Hän itse alkoi melkein unhottaa; ja samassa määrin kuin menneisyyden kuilut siirtyivät varjoon, alkoi kirkkaampi päivä valaista tulevaisuuden kukkuloita. Hänen elämänsä, jota hän oli luullut läheisen haudan rajoittamaksi, rupesi karkoittamaan pois synkkää näköpiiriään, ja yhä virkistävämpiä tuulahduksia sekoittui siihen tukehduttavaan ilmapiiriin, jonka ympäröimä hän oli tuntenut olevansa.

Vietimme koko kesän Skotlannissa. Sitten palasimme Lontooseen. Tulimme pieneen Piccadillyllä olevaan taloon ja tunsimme sitä iloa, jota matkustushaluisinkin tuntee kotiintulonsa ensimäisinä hetkinä. En tiedä, mitä Paulinen sydämessä tapahtui, mutta minä ainakaan en ollut koskaan ollut niin onnellinen.

Meitä toisiimme liittävä kiintymys oli puhdasta kuin sisarusten välinen rakkaus. Kokonaiseen vuoteen en ollut sanonut Paulinelle, että rakastin häntä; kokonaiseen vuoteen ei Pauline ollut tehnyt minulle vähäisintäkään tunnustusta, ja kuitenkin me luimme toistemme sydämestä kuin avoimesta kirjasta, eikä meillä ollut enää mitään sanottavaa toisillemme. Kaipasinko enempää kuin mitä olin saanut? En tiedä, tässä suhteessani oli jotakin niin suloista, että kenties olisin pelännyt suuremman onnen äkkiä syöksevän sen kehittymään johonkin onnettomaan ja tuntemattomaan suuntaan. Jos en ollutkaan rakastaja, niin olin kuitenkin enemmän kuin ystävä, enemmän kuin veli. Minä olin se runko, johon hän, hento köynnös, nojautui; minä olin se virta, joka juoksussani kuljetin hänen purttansa; minä olin se aurinko, josta hän sai valonsa. Kaikki, mitä hänessä oli, oli olemassa minun kauttani, eikä luultavasti ollut kaukana se päivä, jolloin se, mikä oli olemassa minun kauttani, olisi myöskin olemassa minua varten.

Niin pitkälle olimme ehtineet uudessa elämässämme, kun eräänä päivänä sain äidiltäni kirjeen. Hän ilmoitti minulle, että oli olemassa toiveita sisareni pääsemisestä ei ainoastaan hyväksyttäviin, vaan vieläpä edullisiinkin naimisiin. Kreivi Horace de Beuzeval, jolla oman omaisuutensa lisäksi oli ensimäisen vaimonsa, neiti Pauline de Meulienin jälkeen perimänsä 25,000 livren vuotuiset korkotulot, pyysi Gabrielien kättä.

Onneksi olin yksin, kun avasin tämän kirjeen, sillä hämmästykseni olisi muutoin ilmaissut minut. Eikö tämä uutinen itse asiassa ollut erittäin merkillinen, ja eikö jokin kohtalon uusi salainen neuvo kätkeytynyt tähän ihmeelliseen seikkaan, joka vei kreivi Horacen ainoata hänet tuntevaa miestä kohti? Niin hyvin kuin olinkin oppinut hillitsemään itseäni, huomasi Pauline kuitenkin heti palatessaan, että minulle oli tapahtunut jotakin tavatonta hänen poissaolonsa aikana. Minun ei muuten ollut vaikeata salata häneltä mielenliikutukseni oikeata syytä, sillä heti kun olin lausunut, että perheasiat pakottivat minut matkustamaan Ranskaan, piti hän sitä aivan luonnollisesti eromme aiheuttamana suruna. Hän itse kalpeni ja hänen täytyi istuutua. Meidän piti nyt erota ensi kerran senjälkeen kun olin pelastanut hänet, ja siitä oli jo melkein vuosi. Sitäpaitsi herää toisiaan rakastavissa sydämissä lyhyenkin ja nähtävästi aivan vaarattoman eron edellä syvästi tunnettuja aavistuksia, jotka tekevät eroamisen levottomuutta synnyttäväksi ja tuskaiseksi, sanokoonpa järki rauhoittamiseksemme mitä tahansa.

En saanut menettää hukkaan hetkeäkään. Määräsin sen vuoksi seuraa van päivän lähtöpäiväksi. Menin huoneisiini, ryhtyäkseni tarpeellisiin valmistuksiin. Pauline oli puutarhassa, johon kiiruhdin häntä tapaamaan heti kun työni oli suoritettu.

Näin hänen istuvan samalla penkillä, jolla hän oli kertonut minulle elämänsä tapahtumat. Kuten olen sanonut, ei siitä saakka, jolloin hän oli, niin todellisesti kuin yleensä luultiin, nukkunut kuoleman uneen, ollut Ranskasta kuulunut ainoatakaan ääntä, joka olisi häirinnyt hänen rauhaansa. Mutta kenties hän lähestyi tämän rauhan rajaa, ja kenties hänen tulevaisuutensa piankin solmiutuisi uudelleen kiinni entisyyteen, jota kaikin voimineni olin koettanut hänen mielestään karkoittaa. Tapasin hänet surumielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena. Istuuduin hänen viereensä. Hänen ensimäiset sanansa osoittivat, miksi hän oli niin mietteissään.

"Te matkustatte siis?" sanoi hän.

"Minun täytyy, Pauline!" vastasin äänellä, jota koetin saada levolliseksi. "Te tiedätte paremmin kuin kukaan muu, että on olemassa tapahtumia, jotka pitävät meitä vallassansa, eroittavat meidät paikoista, joita emme tahtoisi hetkeksikään jättää, kuljettaen meitä kuin tuuli lehtiä. Äitini ja sisareni onni, oma onneni, josta en puhuisi, jos se yksin olisi kysymyksessä, riippuu siitä, kuinka nopeasti teen tämän matkan."

"Lähtekää sitten", sanoi Pauline surullisesti, "lähtekää, kun se kerran on välttämätöntä. Mutta älkää unhottako, että teillä Englannissakin on sisar, jolla ei ole äitiä, sisar, jonka ainoa onni tästälähin riippuu teistä ja joka toivoisi voivansa tehdä jotakin teidän omaksi onneksenne!"

"Oi, Pauline!" huudahdin minä syleillen häntä, "sanokaa minulle, epäilettekö hetkeäkään rakkauttani! Ettekö usko, että eroan teistä särkynein sydämin? Ettekö usko, että elämäni onnellisin hetki on silloin, kun tulen takaisin tähän pieneen asuntoon, joka eroittaa meidät koko maailmasta? Ettekö usko, että tämä sisarus-elämä teidän kanssanne, tämä elämä, johon sisältyy vain toiveita vielä onnellisemmista päivistä, on minulle suurempi onni kuin olen koskaan uskaltanut toivoakaan? Oi, sanokaa minulle, ettekö usko sitä!"

"Uskon", vastasi Pauline, "sillä sen epäileminen olisi epäkiitollista. Teidän rakkautenne minua kohtaan on ollut niin hienotunteista ja ylevää, että voin punastumatta mainita sen yhtenä hyveistänne. — Mitä tulee toivomaanne suurempaan onneen, Alfred, niin sitä en käsitä. Onnemme, siitä olen varma, riippuu suhteemme puhtaudesta, ja mitä omituisempi ja kenties ainoalaatuinen asemani on, mitä vapaampi olen kaikista velvollisuuksistani yhteiskuntaa kohtaan, sitä ankarammin minun on noudatettava niitä itseeni nähden."

"Oi, niin... niin", vastasin minä, "ymmärrän teidän ajatuksenne, ja rangaiskoon Jumala minua, jos konsanaan koettaisin riistää kukkasta marttyyrinkruunustanne, pannakseni sen sijaan omantunnon okaan. Mutta saattaahan sattua tapauksia, jotka tekevät teidät vapaaksi; itse se elämäntapa, jota kreivi viettää, anteeksi, että palaan tähän asiaan, panee hänet enemmän kuin mikään muu alttiiksi..."

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen. Ja luuletteko, että koskaan katson vapisematta sanomalehteen? Ajatus, että voisin saada nähdä nimen, joka minulla on ollut, esiintyvän verisen oikeudenkäynnin yhteydessä, sen miehen, jota olen nimittänyt puolisokseni, häpeällisen kuoleman uhkaamana — no niin, mitä tarkoitatte onnella tässä tapauksessa, edellyttäen, että voisin elää kauemmin kuin hän?"

"Oh, ensiksikin — ja ennen kaikkea, Pauline, siitä huolimatta te olisitte puhtain ja enimmin ihailtu nainen — eikö hän itse ole pitänyt huolta siitä, että olette häneltä turvassa ja ettei ainoakaan tahra hänen verestään voi tarttua teihin? Mutta minä en tahtonut puhua siitä, Pauline! Jossakin yöllisessä hyökkäyksessä, vieläpä kaksintaistelussakin, voi kreivi menettää henkensä. Hirveätä on, minä tiedän sen, ettei ole muuta onnellisuudentoivoa kuin mitä kohoaa haavoitetun verestä ja kuolevan viimeisestä huokauksesta! Mutta eikö sellainen loppu olisi teille itsellenne sattuman hyvätyö, kohtalon suoma unho?"

"Entä sitten?" sanoi Pauline kysyvästi.

"Eikö silloin, Pauline, sillä miehellä, joka ehdoitta on tullut ystäväksenne, suojelijaksenne, veljeksenne, olisi oikeutta muuhun nimeen?"

"Mutta onko tämä mies tarkoin ajatellut, mihin hän sitoutuu pyrkiessään saamaan tuon nimen?"

"Epäilemättä, ja hän näkee siinä pelkkiä lupauksia onnesta, voimatta keksiä mitään pelon syytä."

"Onko hän ajatellut, että minä olen ranskalainen maanpakolainen, että kreivin kuolema ei peruuta tätä pannaanjulistusta, ja että samoin kuin olen kohdellut hänen elämäänsä, tahdon kohdella myöskin hänen muistoansa?"

"Pauline", sanoin minä, "minä olen ajatellut kaikkea. Se vuosi, jonka olemme viettäneet yhdessä, on ollut elämäni onnellisin. Olen sanonut teille, ettei mikään side kiinnitä minua yhteen maailmanpaikkaan enempää kuin toiseenkaan. Siitä maasta, jossa te oleskelette, tulee minun isänmaani."

"No hyvä", sanoi Pauline niin suloisella äänellä, että se antoi enemmän toiveita kuin mitkään lupaukset, "palatkaa matkaltanne samalla tavoin ajatellen! Odottakaamme toivoen tulevaisuutta ja luottakaamme Jumalaan!"

Heittäydyin hänen jalkoihinsa ja suutelin hänen polviaan. Samana yönä lähdin Lontoosta, ja puolenpäivän tienoissa olin Havressa. Otin heti kyytihevosen, ja kello yksi yöllä olin äitini luona.

Hän oli eräässä illatsussa Gabrielien kanssa. Kysyin missä, ja sain tietää, että he olivat Englannin lähettilään loordi G:n luona. Tiedustin, olivatko he lähteneet yksin; minulle vastattiin, että kreivi Horace oli noutanut heidät. Muutin nopeasti pukua, istuuduin pika-ajurin rattaille ja ajoin Englannin lähetystöön.

Kun tulin perille, olivat useat vieraat jo lähteneet, salongeista alkoi väki vähetä. Niin paljon siellä sentään oli ihmisiä, että saattoi huomaamatta mennä sisälle. Pian havaitsin äitini, joka istui, ja sisareni, joka tanssi. Edellinen tyynenä kuin tavallisesti, jälkimäinen lapsellisen iloisena. Pysähdyin ovelle. En ollut tullut sinne siksi, että minut otettaisiin vastaan ja sanottaisiin tervetulleeksi, sitäpaitsi etsin erästä kolmatta henkilöä, jonka aavistin olevan lähettyvillä. Kauan minun ei tarvinnutkaan tarkkailla. Kreivi Horace seisoi nojaten minua vastapäätä olevaan oveen.

Tunsin hänet ensi silmäyksellä; se oli se mies, jonka Pauline oli kuvannut; se oli sama, tuntematon, jonka olin pikaisesti nähnyt kuutamossa luostarin raunioilla. Näin hänessä kaikki, mitä etsin: hänen levolliset ja kalpeat kasvonsa, hänen vaalean tukkansa, joka teki hänet nuoren näköiseksi, hänen mustat silmänsä, jotka antoivat hänen piirteilleen niin ihmeellisen leiman, ja vihdoin vielä otsarypyn, jonka kai olisi nyt vuoden kuluttua pitänyt olla vielä pitempi ja syvempi huolista, jollei omantunnon soimauksista.

Tanssin loputtua Gabrielle palasi istumaan äitini viereen. Heti pyysin emästä palvelijaa menemään rouva de Nervalin ja hänen tyttärensä luokse ja sanomaan heille, että joku odotti heitä päällysvaatehuoneessa. Äitini ja sisareni huudahtivat minut nähdessään hämmästyksestä ja ilosta. Me olimme yksin; saatoin syleillä heitä. Äitini ei voinut uskoa silmiään, jotka näkivät minut, eikä käsiään, jotka puristivat minua hänen rintaansa vasten. Olin tullut niin kovin nopeasti, että hän tuskin oli luullut kirjeensäkään vielä saapuneen perille. Edellisenä päivänä samaan aikaan olinkin vielä Lontoossa.

Ei äitini eikä sisarenikaan aikonut palata tanssisalonkiin. He ottivat ylleen päällysvaatteensa ja käskivät toimittamaan vaunut portaiden eteen. Gabrielle kuiskasi silloin muutamia sanoja äidilleni.

"Se on oikein", sanoi äitini. "Ja kreivi Horace..."

"Menen huomenna hänen luoksensa ja esitän anteeksipyyntönne", vastasin minä.

"Kas, tuolla hän tuleekin", sanoi Gabrielle.

Kreivi oli huomannut, että naiset poistuivat salongista, ja kun hän ei nähnyt heidän hetken kuluttua palaavan, oli hän lähtenyt etsimään ja tapasi heidät nyt lähtövalmiina.

Myönnän, että vavahdin koko olemukseltani, kun näin tämän miehen astuvan meitä kohti. Äitini tunsi käsivarteni jännittyvän, hän näki katseeni kohtaavan kreivin katseen, ja sellaisen äidillisen vaiston ohjaamana, joka etukäteen aavistaa kaikki vaarat, kiiruhti hän, ennenkuin kumpikaan meistä ehti mitään virkkaa, sanomaan:

"Anteeksi, herra kreivi; se on poikani, jota emme ole nähneet kokonaiseen vuoteen ja joka vast'ikään on palannut Lontoosta." Kreivi kumarsi.

"Hyvä rouva", lausui hän lempeällä äänellä, "pitäisikö minun yksin olla suruissani tästä paluusta ja riistääkö se minulta onnen saattaa teidät täältä kotiinne?"

"Se on melkein varmaa, hyvä herra", vastasin minä, vaivoin kyeten hillitsemään itseäni; "sillä missä minä olen, siellä ei äitini eikä sisareni tarvitse ketään muuta saattajaa".

"Mutta se on kreivi Horace", huomautti äitini vilkkaasti, kääntyen minuun päin.

"Minä tunnen sen herran", vastasin minä äänellä, jota koetin tehdä niin loukkaavaksi kuin suinkin.

Huomasin äitini ja sisareni vuorostaan vapisevan. Kreivi kävi kalmankalpeaksi, mutta mikään muu kuin tämä kalpeus ei osoittanut hänen mielenliikutustaan. Hän näki äitini pelon, ja osoittaen sellaista maailmanmiehen taitoa, joka näytti minulle, millainen itseni kenties olisi pitänyt olla, hän kumarsi ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein hänen menoaan; sitten, kun häntä ei enää näkynyt, veti hän minut nopeasti ovelle ja sanoi:

"Lähtekäämme! Nopeasti!"

Menimme portaita alas, nousimme vaunuihin ja pääsimme pian kotiin. Koko matkalla emme puhuneet sanaakaan.