XV.

KAKSINTAISTELU.

On kuitenkin helppo tajuta, että sydämemme oli täynnä monenkaltaisia ajatuksia, ja heti kun äitini oli astunut sisään, antoi hän Gabriellelle merkin, että tämä vetäytyisi huoneeseensa. Lapsiraukka ojensi minulle otsansa, niinkuin hänen oli tapana tehdä. Mutta tuskin hän oli tuntenut huulieni koskettavan sitä ja käsivarsieni painavan häntä rinnalleni, kun hän puhkesi itkuun. Katseeni, joka suuntautui häneen, tunkeutui silloin hänen sydämeensä saakka, ja minä tunsin sääliä häntä kohtaan. "Pikku sisko raukka", sanoin minä, "sinun ei pidä panna minun syykseni asioita, jotka ovat minua mahtavampia. Jumala se määrää tapaukset, ja tapaukset vallitsevat ihmistä. Isäni kuoleman jälkeen minä vastaan sinusta sinun itsesi edessä; minun asiani on valvoa sinun elämääsi ja tehdä se onnelliseksi."

"Oi, niin, niin, sinulla on oikeus käskeä", vastasi Gabrielle, "ja minä tottelen sinun määräyksiäsi. Ole levollinen; mutta en voi olla pelkäämättä, vaikka en tiedä mitä pelkään, enkä itkemättä, vaikka en tiedä, mitä itken."

"Rauhoitu", sanoin minä, "suurin vaaroistasi on nyt ohitse, kiitos olkoon taivaan, joka varjeli sinua! Mene huoneeseesi ja rukoile, niinkuin nuoren sydämen tulee rukoilla; rukous karkoittaa pelon ja ehkäisee kyyneleet!"

Gabrielle syleili minua ja poistui. Äitini katsoi tuskaisin ilmein hänen poistumistaan. Kun ovi oli lukittu, kysyi hän:

"Mitä tämä kaikki merkitsee?"

"Se merkitsee, rakas äiti", vastasin minä kunnioittavasti, mutta järkähtämättömästi, "että avioliitto, josta kirjeessänne mainitsitte, on mahdoton, ja että Gabriellesta ei voi tulla kreivi Horacen puolisoa".

"Mutta minä olen jo melkein antanut lupaukseni", huomautti äitini.

"Minä otan vapauttaakseni teidät siitä."

"Mutta sanohan miksi, ilman mitään syytä?"

"Pidättekö minua niin järjettömänä", huomautin, "että tahtoisin rikkoa jotakin niin pyhää kuin annetun sanan, jollei minulla olisi siihen syytä?"

"Mutta sinä kai mainitset sen minulle, toivoakseni?"

"Mahdotonta, mahdotonta, äiti, minua estää vala sitä tekemästä."

"Minä tiedän, että kreivi Horacesta puhutaan paljon, mutta vielä ei ole voitu todistaa mitään. Uskotko sinä kaiken tuon panettelun todeksi?"

"Minä uskon silmiäni, rakas äiti. Minä olen nähnyt!"

"Oh!"

"Kuulkaa minua! Te tiedätte, rakastanko teitä ja sisartani; te tiedätte, voinko minä, kun on kysymyksessä teidän molempien menestys, kevytmielisesti tehdä järkähtämättömän päätöksen; te tiedätte vihdoin, saatanko, minä niin äärettömän tärkeässä tapauksessa kuin tässä säikähdyttää teitä valheella. No niin, rakas äiti, minä sanon, minä vakuutan, että jos tämä liitto olisi syntynyt, jos en olisi ehtinyt perille ajoissa, jos isäni ei olisi poissaollessani noussut haudastaan astuakseen tyttärensä ja tämän miehen väliin, jos Gabriellea nyt nimitettäisiin rouva de Beuzevaliksi, ei minulla olisi muuta kuin yksi tehtävä jäljellä, ja sen minä tekisin. Se olisi: viedä pois teidät ja tyttärenne, paeta Ranskasta kanssanne siinä tarkoituksessa, ettemme koskaan enää palaisi, ja etsiä jostakin maasta unhotusta ja piilossaolevaa suojapaikkaa sen häpeän asemasta, joka odottaisi meitä kotimaassamme."

"Mutta etkö voi ilmoittaa minulle...?"

"En voi ilmoittaa mitään. Olen vannonut valan. Jos voisin puhua, tarvitsisi minun lausua vain yksi sana, ja sisareni olisi pelastettu."

"Uhkaako häntä siis jokin vaara?"

"Ei, ei ainakaan niin kauan kun minä elän."

"Jumalani! Jumalani!" huudahti äitini, "sinä säikähdytät minut!"

Näin, että olin tahtomattani mennyt liian pitkälle.

"Kuulkaa minua", jatkoin; "ehkä kaikki tämä on helpompaa kuin pelkään. Mitäänhän ei vielä ole varmasti päätetty teidän ja kreivin kesken, mitään ei tiedetä ulkopuolella, epämääräinen huhu, joitakin arvailuja eikä mitään muuta, vai kuinka?"

"Kreivi saattoi meitä tänä iltana toisen kerran."

"No hyvä, äiti rakas, käyttäkää hyväksenne ensimäistä veruketta, jonka keksitte, ollaksenne ottamatta ketään vastaan; sulkekaa ovenne kaikilta ja myöskin kreiviltä. Minä otan ilmoittaakseni hänelle, että hänen käyntinsä eivät hyödyttäisi mitään."

"Alfred", sanoi äitini säikähtyneenä, "ennen kaikkea pidä mielessäsi viisautta, sääliä ja varovaisuutta. Kreivi ei ole sellainen mies, jonka voi tällä tavoin karkoittaa, ilman hyväksyttävää syytä."

"Olkaa levollinen, äiti-kulta, minä otan kaikessa tarkasti huomioon sopivaisuuden vaatimukset. Mitä tulee hyväksyttävään syyhyn, niin ilmoitan hänelle kyllä riittävän syyn."

"Tee niinkuin tahdot; sinä olet perheen päämies, Alfred, enkä minä tee mitään vastoin tahtoasi; mutta Jumalan tähden, harkitse jokaista sanaa, jonka sanot kreiville, ja jos hylkäät hänen kosintansa, niin tee se niin lievästi kuin voit." — Äitini näki minun ottavan kynttilän ja aikovan jättää hänet. — "Niin, sinä olet oikeassa", jatkoi hän; "minä en ajatellut väsymystäsi. Mene huoneeseesi, huomenna ehdimme puhua asiasta enemmän."

Menin hänen luoksensa ja syleilin häntä. Pitäen yhä kiinni kädestäni hän sanoi:

"Lupaathan säästää kreivin ylpeyttä?"

"Minä lupaan sen, äiti."

Syleilin häntä vielä kerran ja poistuin.

Äitini oli oikeassa: olin nääntymässä väsymyksestä. Laskeuduin levolle ja nukuin yhtä mittaa seuraavaan aamuun kello kymmeneen.

Kun heräsin, huomasin kreiviltä tulleen kirjeen; sitä odotinkin. En kuitenkaan ollut luullut, että hän siihen määrin säilyttäisi levollisuutensa ja mielenmalttinsa. Se kelpasi malliksi kohteliaisuudesta ja hienosta käyttäytymisestä. Kas tällainen se oli:

"Hyvä herra!

Niin hartaasti kuin olisin toivonutkin tämän kirjeen joutuvan pian käsiinne, en kuitenkaan ole tahtonut lähettää sitä teille ystävän enkä myöskään palvelijan välityksellä. Vaikka se tällaisissa tapauksissa onkin yleistä, olisi se voinut herättää levottomuutta henkilöissä, jotka ovat teille rakkaita ja joita te, toivoakseni, siitä huolimatta mitä eilen tapahtui loordi G:n luona, sallitte minun pitää tuttavina, jotka eivät ole minulle yhdentekeviä.

Te ymmärrätte kuitenkin, hyvä herra, että meidän kesken vaihdetut harvat sanat vaativat selitystä. Tahtoisitteko olla niin hyvä ja määrätä ajan sekä paikan, missä voitte sen antaa minulle? Asian laatuun katsoen luulen olevan tärkeätä, että se jää salaiseksi, ja että sitä ei ole todistamassa muita kuin ne, joita se suoranaisesti koskee. Jos niin haluatte, otan kuitenkin mukaani kaksi ystävääni.

Luulen eilen osoittaneeni teille, että jo pidin teitä veljenäni. Olkaa vakuutettu siitä, että minun olisi hyvin vaikea luopua, tästä nimityksestä, ja että minun pitäisi tehdä mitä suurinta väkivaltaa tunteilleni ja toiveilleni, voidakseni milloinkaan kohdata teitä vastustajananani tai vihollisenani.

Kreivi Horace."

Vastasin heti:

"Herra kreivi!

Te ette ollut erehtynyt; odotin kirjettänne, ja minä kiitän teitä vilpittömästi siitä, että toimititte sen minulle niin varovaisesti. Kun tämä varovaisuus olisi kuitenkin turhaa teihin nähden, ja kun on tärkeätä, että pian saatte vastaukseni, pyydän teitä suvaitsemaan, että lähetän palvelijani sitä tuomaan.

Kuten itse olette lausunut, on selitys meidän kesken välttämätön; se voi tapahtua jo tänään, jos niin haluatte. Lähden ratsastamaan ja olen kahdestatoista yhteen Boulognen metsässä, Allée de la Muettella. Minun ei tarvitse sanoa teille, herra kreivi, että olisin ihastuksissani, jos tapaisin teidät siellä. Mitä todistajiin tulee, niin olen aivan samaa mieltä kuin tekin, että niitä ei tarvita tässä ensimäisessä kohtauksessamme.

Jotta olisin vastannut kirjeenne jokaiseen kohtaan, on minun nyt puhuttava enää vain tunteistani teitä kohtaan. Toivoisin hartaasti, että ne lähtisivät sydämestäni, mutta pahaksi onneksi on omatuntoni niiden määrääjänä.

Alfred de Nerval."

Kun tämä kirje oli kirjoitettu ja lähetetty, menin äitini .. luokse. Hän oli tosiaankin tiedustanut, eikö kreivi Horacelta ollut tullut mitään viestiä, ja minä huomasin hänen olevan levollisempi, kun hän oli saanut kuulla palvelijain vastauksen. Gabrielle oli pyytänyt ja saanut luvan pysyä huoneessaan.

Aamiaisen jälkeen tuotiin hevoseni portaitten eteen, kuten olin määrännyt. Käskyäni oli toteltu, satulassa oli pyssykotelo. Panin siihen pari erinomaista luodilla panostettua kaksintaistelupistoolia; en ollut unhottanut, että kreivi Horace ei koskaan kulkenut aseitta.

Olin määrätyllä paikalla neljännestä yli yhdentoista, niin malttamaton olin ollut. Ratsastin lehtokujan päästä päähän; kun käännyin takaisin, huomasin ratsastajan vastakkaisessa päässä. Se oli kreivi Horace. Tuskin olimme tunteneet toisemme, ennenkuin kiihdytimme hevosemme laukkaan ja kohtasimme toisemme käytävän puolivälissä. Huomasin, että hänellä oli, samoin kuin minullakin, pistoolikotelo satulassa.

"Te näette", lausui kreivi tervehtien minua kohteliaasti ja hymyhuulin, "että halusin yhtä hartaasti tavata teitä kuin te minua, sillä me olemme molemmat tulleet liian aikaisin".

"Olen matkustanut sata lieuetä yhdessä vuorokaudessa, herra kreivi, jotta saisin tämän kunnian", vastasin, tervehtien minäkin. "Siitä näette, etten ole velkaa teille."

"Edellytän, ettei niitä syitä, jotka ovat aiheuttaneet tämän nopeuden, pidetä minulta salassa. Ja vaikka toivoni saada tutustua teihin ja puristaa kättänne olisi helposti voinut saattaa minut tekemään sellaisen matkan vielä lyhyemmässä ajassa, jos se olisi mahdollista, en luulottelekaan, että sellainen syy olisi saattanut teidät jättämään Englannin."

"Arvaatte oikein, herra kreivi. Tärkeimmät seikat, perheasiat, joissa kunniamme oli vähällä joutua vaaraan, ovat olleet aiheena Lontoosta-lähtööni ja Pariisiin-tulooni."

"Teidän käyttämänne sanat", lausui kreivi Horace kumartaen uudelleen, ja hänen hymynsä kävi vähitellen yhä katkerammaksi, "suovat minun toivoa, ettei tätä matkaa ole aiheuttanut se kirje, jonka olette saanut äidiltänne ja jossa hän ilmoitti teille ehdotuksen neiti Gabrielle de Nervalin ja minun välisestäni avioliitosta."

"Te erehdytte", vastasin minä kumartaen, "sillä minä olen tullut tänne ainoastaan ehkäistäkseni tämän avioliittoaikeen, joka ei saa toteutua".

Kreivi kalpeni, ja hänen huulensa puristuivat tiukasti yhteen. Mutta melkein heti palautui taas hänen tavallinen tyyneytensä.

"Toivon", sanoi hän, "että annatte arvoa sille tunteelle, joka saa minut levollisena kuuntelemaan kummallista vastaustanne. Tämä kylmäverisyys, hyvä herra, on todistus halustani päästä teidän sukulaiseksenne; ja se halu on niin voimakas, että olen kärkäs ulottamaan kysymykseni vielä loitommalle. Tahtoisitteko osoittaa minulle sen kunnian, että sanotte, mitkä syyt ovat voineet herättää teissä tämän silmittömän vastenmielisyyden, jonka niin suoraan ilmaisette? Ratsastakaamme rinnatusten ja jatkakaamme keskustelua."

Otin saman vauhdin kuin hänkin, ja me ratsastimme pitkin puistokäytävää ikäänkuin, olisimme olleet hyvät ystävät.

"Minä kuuntelen, hyvä herra", ryhtyi kreivi jälleen puhumaan.

"Sallikaa minun aluksi", vastasin, "oikaista luulonne siitä, mitä teistä ajattelen. Se ei ole sokeata vastenmielisyyttä, se on harkittua halveksimista."

Kreivi nousi seisomaan jalustimissa, niinkuin olisi hänen kärsivällisyyttään koeteltu äärimmäisyyteen saakka. Sitten hän pyyhkäisi kädellään otsaansa, ja äänellä, jossa oli vaikea huomata vähintäkään mielenliikutusta, hän sanoi:

"Sellaiset ajatustavat, hyvä herra, ovat vaarallisia, ja ennen kaikkea on vaarallista esittää niitä julkisesti, ennenkuin tuntee täydellisesti sen, joka on niiden aiheuttaja."

"Ja kuka sanoo teille, hyvä herra, etten täydellisesti tunne teitä?" vastasin minä, katsoen häntä tiukasti kasvoihin.

"Jollei kuitenkaan muistini petä, näin teidät eilen ensi kerran."

"Ja sentään on sattuma tai oikeammin kohtalo jo ennen vienyt meidät yhteen. Totta on, että silloin oli yö, ja että te ette nähnyt minua."

"Auttakaa muistiani", sanoi kreivi, "minä olen hyvin huono selittämään arvoituksia".

"Olin Grand-Prén luostarin raunioissa syyskuun seitsemännen- ja kahdeksannenkolmatta päivän välisenä yönä."

Kreivi hätkähti ja tarttui pistoolikoteloonsa; minä tein saman liikkeen; hän huomasi sen.

"No niin?" sanoi hän ja tyyntyi taas heti.

"No niin! Minä näin teidän tulevan holvista ja kaivavan avaimen maahan."

"Ja minkä päätöksen teitte kaikkien näiden huomioittenne johdosta?"

"Sen, etten anna teidän murhata neiti Gabrielle de Nervalia niinkuin koetitte murhata neiti Pauline de Meulienin."

"Pauline ei siis ole kuollut?" huudahti kreivi, pysähdytti hevosensa ja unohti tällä kertaa pirullisen varmuutensa, joka ei ollut jättänyt häntä hetkeksikään tätä ennen.

"Ei, Pauline ei ole kuollut", vastasin, pysähdyttäen hevoseni minäkin. "Pauline elää, huolimatta siitä kirjeestä, jonka kirjoititte hänelle, huolimatta myrkystä, jonka valmistitte hänelle, huolimatta kolmesta ovesta, joiden taakse hänet lukitsitte; ne minä avasin sillä avaimella, jonka näin teidän kaivavan maahan. Ymmärrättekö nyt?"

"Täydellisesti, hyvä herra", lausui kreivi, toinen käsi pistoolikotelossa. "Mutta sitä minä en ymmärrä, miksi ette yksinkertaisesti antanut minua ilmi, kun kerran tunsitte nämä salaisuudet ja kun teillä oli tällaiset todistukset."

"Siksi, että olen vannonut pyhän valan, joka pakottaa minut tappamaan teidät kaksintaistelussa, niinkuin olisitte rehellinen mies. Antakaa senvuoksi pistoolienne olla, sillä jos murhaatte minut, niin pilaatte asianne."

"Olette oikeassa", sanoi kreivi, sulki pistoolikotelonsa ja kannusti hevosensa lähtemään liikkeelle.

"Milloin me taistelemme?"

"Huomenna aikaisin, jos teille sopii", vastasin minä ja höllitin ohjaksia.

"Täydellisesti. Missä?"

"Versaillesissa, jos suvaitsette."

"Mielelläni! Kello yhdeksältä odotan teitä sveitsiläisen suihkukaivon luona todistajineni."

"Jotka ovat herrat Max ja Henrik, eikö totta?"

"Onko teillä jotakin heitä vastaan?"

"Vain se, että taistelen kyllä maantierosvoa vastaan, mutta en, jos hän ottaa kaksi rikostoveriaan todistajikseen. Toisin sen pitää käydä."

"Määrätkää ehtonne, herra", sanoi kreivi ja puri huultaan, niin että verta tihkui esille.

"Kun kohtauksemme täytyy jäädä salaisuudeksi kaikille, päättyköönpä se miten tahansa, on parasta, että molemmat valitsemme Versaillesin linnaväen upseerien joukosta todistajamme, joille pysymme tuntemattomina. He eivät saa tietää kaksintaistelun syytä, ja heidän on oltava läsnä vain, jotta ei voitaisi tehdä syytettä murhasta. Oletteko siihen tyytyväinen?"

"Oivallista. Ja sitten: aseenne?"

"Kun voisimme miekoilla kenties tehdä toisiimme vain mitättömän ja kurjan naarmun, joka ehkä voisi ehkäistä meitä taistelemasta loppuun saakka, on pistoolille minun mielestäni annettava etusija. Ottakaa te mukaanne omanne, minä otan myös omani."

"Mutta", vastasi kreivi, "meillä on kummallakin aseet muassamme, taisteluehtomme ovat määrätyt, miksi siis lykätä huomiseen tämä asia, jonka voisimme jo tänään suorittaa loppuun?"

"Siksi, että minun täytyy järjestää muutamia asioita, jotka tekevät tämän lykkäyksen välttämättömäksi. Minusta näyttää siltä, että minun pitäisi voida vaatia teiltä tätä myönnytystä. Mitä tulee siihen, pelkoon, joka teitä ehkä huolestuttaa, niin olkaa täysin levollinen; minä olen antanut sanani, ja minä pidän sen."

"Se riittää, hyvä herra", sanoi kreivi ja kumarsi, "huomenna kello yhdeksän".

Sanoimme jäähyväiset toisillemme ja erosimme, ratsastaen kumpikin neliä omalle tahollemme.

Se lykkäys, jonka olin vaatinut, ei tosiaankaan ollut pitempi kuin mitä tarvittiin, jotta ehtisin järjestää asiani. Tuskin olinkaan päässyt kotiini, kun sulkeuduin huoneeseeni.

En koettanut salata itseltäni sitä, että edessäni olevan taistelun päätös oli minuun nähden erittäin epäilyttävä. Tunsin kreivin taidon ja kylmäverisyyden. Saatoin sen vuoksi helposti kaatua, ja siinä tapauksessa minun oli turvattava Paulinen asema.

"Vaikka en kaikkea tätä kertoessani ole kertaakaan maininnut hänen nimeänsä", jatkoi Alfred, "ei minun tarvitse sanoa sinulle, että hän ei silmänräpäykseksikään poistunut ajatuksistani. Tunteet, jotka olivat heränneet rinnassani, kun näin äitini ja sisareni, olivat saaneet sijansa hänen vieressään mutta eivät siitä heikontuneet, ja minä tunsin, kuinka suuresti häntä rakastin, siitä tuskallisesta liikutuksesta, joka minut valtasi, kun tartuin kynään ja kuvittelin mielessäni, että kirjoitin hänelle kenties viimeistä kertaa. Kun kirje oli valmis, liitin siihen eläkekirjan kymmenelletuhannelle frangille vuodessa ja osoitin kaikki tohtori Serceylle Lontooseen, Grosvenor Squarelle."

Loppupäivä ja osa yötä kului kaikenmoisiin valmistuksiin. Kello kaksi aamulla menin maata käskien palvelijani herättää minut kello kuudelta.

Hän noudatti täsmällisesti tätä käskyä. Hän oli mies, johon tiesin voivani luottaa, sellainen vanha uskottu palvelija, joita on saksalaisissa näytelmissä; isät jättävät niitä perinnöksi pojilleen, ja minäkin olin perinyt tämän isältäni. Uskoin hänen haltuunsa tohtorille osoitetun kirjeen, käskin hänen itsensä viedä sen Lontooseen, jos menettäisin henkeni.

Kaksisataa louisdoria, jotka jätin hänelle, olivat siinä tapauksessa tarkoitetut hänen matkakuluihinsa; päinvastaisessa tapauksessa hän saisi pitää ne lahjana. Vielä näytin hänelle laatikon, jossa oli äidilleni kirjoitettu jäähyväiskirje, jotta hän toimittaisi sen perille, jos onni olisi minulle vastainen. Sitäpaitsi hänen olisi pidettävä kyytihevonen valmiina minun varaltani kello viiteen saakka iltapäivällä, ja jos en silloin vielä olisi palannut, matkustettava Versaillesiin ottamaan minusta selvää.

Kaikkien näiden valmistusten jälkeen nousin ratsun selkään; neljännestä vailla yhdeksän olin määräpaikalla molempien todistajieni kanssa. Nämä olivat, sopimuksemme mukaan, kaksi minulle tuntematonta husaariupseeria, jotka siitä huolimatta eivät olleet epäilleet tehdä minulle tätä palvelusta. Heille riitti, kun saivat tietää, että oli kyseessä asia, joka voisi riistää arvossapidetyn perheen kunnian, ja tekemättä ainoatakaan kysymystä he suostuivat pyyntööni. Ranskalaiset yksinään voivat olla samalla kertaa, aina asianhaarojen mukaan, joko suurimpia suupaltteja tai kaikkein vaiteliaimpia ihmisiä.

Emme olleet odottaneet täyttä viittä minuuttia, ennenkuin kreivi saapui todistajineen. Lähdimme liikkeelle etsimään sopivaa paikkaa ja löysimme sen piankin, kun todistajamme olivat tottuneita tuollaiseen etsimiseen. Päästyämme sinne ilmoitimme näille herroille ehtomme ja pyysimme heitä tutkimaan aseemme. Kreivin pistoolit olivat Lepagen ja minun Devismesin mallia ja molemmat samaa kokoa, kuten muuten melkein kaikki kaksintaistelu pistoolit.

Kreivi osoittautui nytkin yhtä rohkeaksi ja kohteliaaksi kuin hänen maineensa tiesi. Hän tahtoi suoda minulle kaikki edut; mutta minä kieltäydyin ottamasta niitä vastaan. Sovittiin sen vuoksi, että paikat ja ampuma vuoro ratkaistaisiin arvalla. Välimatka määrättiin kahdeksikymmeneksi askeleeksi. Rajaviivoille asetettiin kumpaakin varten uusi panostettu pistooli, niin että voisimme samalla tavalla jatkaa taistelua, jos ei kumpikaan ensimäisistä luodeista olisi kuolettava.

Onni suosi kreiviä kaksi kertaa perätysten: hän sai oikeuden sekä valita paikan että ampua ensin. Hän asettui silloin heti kasvot aurinkoa vasten ja valitsi siis vapaaehtoisesti huonoimman paikan. Huomautin hänelle siitä, mutta hän kumarsi ja vastasi, että kun kohtalo oli antanut hänelle valitsemisoikeuden, niin hän tahtoi myöskin pitää valitsemansa paikan. Menin vastakkaisella puolella olevalle paikalleni.

Todistajat panostivat aseemme. Minulla oli siis kylliksi aikaa tarkastelukseni kreiviä, ja minun täytyy myöntää, että hän koko ajan säilytti tyyneyden ja kylmäverisyyden, joka on ominaista todella urhoolliselle miehelle; hän ei tehnyt ainoatakaan liikettä, ei lausunut ainoatakaan sanaa, jota vastaan olisi voinut muistuttaa. Pian tulivat todistajat luoksemme, ojensivat meille kummallekin pistoolin, panivat toisen maahan viereemme ja vetäytyivät syrjään. Silloin kreivi toisen kerran uudisti kehoituksensa, että ampuisin ensiksi; toisen kerran minä kieltäydyin.

Me kumarsimme molemmat todistajillemme. Sitten valmistauduin ottamaan vastaan luotia, vetäydyin kokoon niin paljon kuin mahdollista ja peitin kasvojeni alaosan pistoolinperällä, niin että piippu suuntautui alas rinnalle kyynärvarren ja olkapään väliin. Olin tuskin ehtinyt ryhtyä tähän varokeinoon, kun todistajat tervehtivät meitä vuorostaan ja vanhin heistä antoi merkin sanomalla:

"Alkakaa, hyvät herrat!"

Samassa silmänräpäyksessä näin salaman, kuulin kreivin pistoolin pamahduksen ja tunsin tärähdystä yhtaikaa rinnassani ja käsivarressani; luoti oli osunut pistoolin piippuun, ponnahtanut siitä syrjään ja mennyt olkapäähäni.

Kreivi näytti olevan ihmeissään siitä, ettei nähnytkään minun kaatuvan.

"Te olette haavoittunut?" sanoi hän ja astui askeleen eteenpäin.

"Se ei tee mitään", vastasin minä ja kävin kiinni pistooliin vasemmalla kädellä. "Nyt on minun vuoroni, hyvä herra."

Kreivi heitti pois pistoolin, jolla oli ampunut, otti maasta toisen ja asettui taas paikalleen.

Tähtäsin hitaasti, tyynesti, ja laukaisin. Luulin aluksi, että luotini ei ollut osunut, sillä hän seisoi liikkumattomana, ja minä näin hänen kohottavan toista pistoolia. Mutta ennenkuin sen suu nousi rintani tasalle, alkoi hän kouristuksentapaisesti vapista, pudotti aseensa, koetti puhua, hänen suustaan purskahti verta, ja hän kaatui kuolleena maahan. Luoti oli lävistänyt hänen rintansa.

Todistajat lähestyivät ensiksi kreiviä; sitten he tulivat minun luokseni. Heidän joukossaan oli myös sotilaslääkäri; pyysin häntä pitämään huolta vastustajastani, jonka uskoin saaneen pahemman haavan kuin itse olin saanut.

"Se on turhaa", sanoi hän ja pudisti päätään; "hän ei tarvitse enää kenenkään huolenpitoa".

"Olenko menetellyt kunniallisen miehen tavalla?" kysyin minä.

He kumarsivat myöntäen.

"Siinä tapauksessa, herra tohtori, tahdotte ehkä olla niin hyvä", sanoin minä ja otin takin päältäni, "ja panna jotakin tämän naarmun peitteeksi, jotta verenvuoto lakkaisi; sillä minun täytyy matkustaa heti takaisin".

"Mutta", sanoi vanhin upseereista, kun lääkäri oli lakannut sitomasta minua, "mikä on _teidän ystävänne_ osoite, jotta voisimme toimittaa sinne hänen ruumiinsa?"

"Rue de Bourbon 16", vastasin minä, vastoin tahtoani hymyillen tämän kunnon miehen hyvälle uskolle, "hotel de Beuzeval".

Näin sanoen nousin hevosen selkään — minun, samoin kuin kreivinkin hevosta piteli husaari, — vakuutin todistajille vielä kerran kiitollisuuttani heidän suosiollisesta avustaan, lausuin jäähyväiset ja ratsastin täyttä neliä takaisin Pariisiin.

Minun olikin jo aika palata; äitini oli epätoivoissaan. Kun hän ei ollut nähnyt minun tulevan aamiaiselle, oli hän mennyt huoneeseeni ja löytänyt lipastoni laatikosta sen kirjeen, jonka olin hänelle kirjoittanut.

Sieppasin sen hänen käsistään ja heitin sen tuleen, samaten kuin senkin, joka oli aiottu Paulinelle. Sitten syleilin häntä, kuten syleillään äitiä, jonka on ollut kadottamaisillaan ja jonka luota aikoo lähteä tietämättä milloin saa uudelleen hänet tavata.