VII.

TIIKERINPYYNTI.

"Minun ei tarvitse sanoa teille mitään suvustani, te tunnette sen ennestään: äitini ja sitten ainoastaan muutamia kaukaisia sukulaisia. Minulla oli jonkun verran omaisuutta."

"Niinpä kyllä", lausuin minä, "suokoon Jumala, että olisitte ollut köyhä!"

"Isäni", jatkoi Pauline, aivan kuin huomaamatta sitä tunnetta, joka oli saattanut minut noin huudahtamaan, "jätti kuollessaan jälkeensä lähes neljänkymmenen tuhannen livren vuotuiset korkotulot. Kun olin ainoa tytär, ei tätä summaa voi pitää varsin pienenä, ja senvuoksi minua seuraelämään joutuessani pidettiin rikkaana perijättärenä."

"Ja harvinaisen kauniina sekä erittäin oivallisesti kasvatettuna", huomautin minä.

"Näette kai, etten voi jatkaa", vastasi Pauline hymyillen, "sillä tehän keskeytätte minua alinomaa".

"Niin, sillä te ette voi, kuten minä, kuvailla kaikkea sitä huomiota, jota herätitte astuessanne seuraelämään. Sen tarinanne osan tunnen minä paremmin kuin te itse, sillä itse sitä aavistamattannekaan te olitte kaikkien juhlien kuningatar, jonka kruununa olivat ainoastaan teidän katseillenne näkymättömät ihailunosoitukset. Silloin minä näin teidät, ensi kerran prinsessa de Bel—n luona. Kaikki, mikä oli mainiota ja lahjakasta, oli kerääntynyt tämän milanolaisen maanpakolaiskaunottaren kotiin. Laulettiin, ja salonkitaiteilijamme astuivat vuorotellen pianon ääreen. Sitten joku puhui teistä ja mainitsi nimenne. Miksi sydämeni löi rajusti, kun lausuttiin tämä nimi, jonka silloin kuulin ensi kerran? Prinsessa nousi, tarttui teidän käteenne ja talutti teidät melkein kuin uhrina tuolle sävelten alttarille. Sanokaa minulle, miksi tunsin, nähdessäni teidät hämmentyneenä, pelkoa niinkuin olisitte ollut sisareni, minä, joka olin nähnyt teitä vain neljännestunnin? Suunne hymyili, äänenne ensimäiset soinnut olivat värähteleviä ja epävarmoja, mutta pian kaikuivat säveleet puhtaina ja sointuvina, katseenne kohosi maasta ja suuntautui taivasta kohden. Teitä ympäröivä joukko hajautui, enkä edes tiedä, tunkeutuivatko suosionosoitushuudot teidän luoksenne asti, niin korkealla tuntui sielunne leijailevan. Se oli Bellinin aaria, yksinkertainen ja sointuisa, mutta niin syvän kaihomielinen, kuin ainoastaan hänen musiikkinsa voi olla. Minä en taputtanut käsiäni, vaan itkin. Teidät vietiin takaisin, ja onnentoivotuksia tuli tulvimalla. Minä yksin en uskaltanut teitä lähestyä, mutta asetuin niin, että saatoin joka hetki nähdä teidät. Ilta jatkui entistä menoaan, soitanto oli edelleen pääasiana, mutta minä en kuullut enää mitään. Sittenkun te olitte jättänyt pianon, olivat kaikki ajatukseni kohdistuneina vain yhteen ainoaan. Minä katselin teitä. Muistatteko sen illan?"

"Luulen sen muistavani."

Olimme molemmat hetkisen vaiti. Pauline rupesi ensin puhumaan:

"Niin, se oli elämäni ihanin, onnellisin aika. Kolmena vuotena nuoruuteni aurinko tummeni tuskin ainoaksikaan päiväksi, ja tuskin sen ohitse liiteli pilvenhattaran tapaisena ainoatakaan sellaista viatonta liikutusta, jota nuoret tytöt luulevat rakkaudeksi. Kesäisin olimme linnassamme, Meulienissa; talvikausiksi palasimme Pariisiin. Kesä kului maaseudun juhlissa, ja talvi tuskin riitti kaupungin huvituksiin. Minä en aavistanut, että niin puhdas ja rauhallinen elämä saattaisi koskaan synketä. Elin iloisena ja luottavaisena. Tällä tavoin pääsimme syksyyn 1830.

"Naapurinamme maalla oli eräs rouva de Lucienne, jonka mies oli ollut isäni erittäin hyvä ystävä. Hän kutsui eräänä iltana äitini ja minut seuraavaksi päiväksi maatilalleen. Hänen miehensä ja poikansa sekä muutamia nuoria miehiä Pariisista oli kokoontunut sinne metsästämään villisikoja, ja uuden Meleagerin voittoa juhlittaisiin suurilla päivällisillä. Me noudatimme kutsua ja lähdimme sinne.

"Perille tullessamme olivat metsästäjät jo lähteneet, mutta kun puisto oli muurien ympäröimä, saatoimme helposti tavata heidät. Muuten kuului aina toisinaan metsästystorvien toitahduksia, ja niitä seuraamalla me saatoimme täydellisesti nauttia metsästyksen tuottamasta ilosta, tarvitsematta ottaa osaa sen rasituksiin. Herra de Lucienne oli jäänyt kotiin pitääkseen seuraa rouvalleen ja tyttärelleen sekä äidilleni ja minulle. Hänen poikansa Paul johti metsästystä.

"Puolenpäivän aikaan lähestyi metsästystorvien toitotus huomattavasti, ja me kuulimme samaa merkkisäveltä soitettavan useaan kertaan. Herra de Lucienne sanoi sen olevan tiedonannon, että villisika oli näkyvissä ja alkoi väsyä, ja että nyt oli meidän aikamme nousta ratsaille. Samassa ratsasti joku metsästäjä täyttä laukkaa luoksemme, tuoden Paulilta tervehdyksen, että eläin varmaankin pian pysähtyisi ottelemaan koirain kanssa. Herra de Lucienne ripusti satulansarveen pyssyn, me nousimme kaikki kolme hevosten selkään ja ratsastimme sinne päin. Vanhemmat naiset sitävastoin lähtivät jalkaisin puistomajaan, jonka ympärille metsästys suuntautui.

"Saavuimme sinne pian, ja niin vähän kuin alussa olinkin tuntenut halua ottaa siihen osaa, innostutti kuitenkin torvisoitto, nopea ajo, koirain haukunta ja metsästyshuudot pian meitäkin, ja puolittain hymyillen, puolittain vavisten ratsastimme Lucie ja minä täyttä laukkaa taitavimpien ratsastajain tavoin. Kaksi tai kolme kertaa me näimme villisian syöksyvän lehtokujia pitkin, ja aina olivat koirat yhä lähempänä sitä. Vihdoin se kääntyi, asettui suuren tammen eteen ja rupesi tekemään vastarintaa. Se tapahtui pienen aukean reunalla, vastapäätä puistomajan ikkunoita, niin että rouva de Lucienne ja äitini saattoivat täydellisesti nähdä ajon päättymisen.

"Metsästäjät olivat järjestäytyneet piiriin neljän- tai viidenkymmenen askeleen päähän itse taistelupaikalta. Pitkän ajon kiihoittamina olivat koirat kaikki yhtaikaa syöksyneet villisian kimppuun, joka melkein peittyi niiden kirjavaan ja liikehtivään laumaan. Silloin tällöin kimposi joku niistä kahdeksan tai kymmenen jalan korkeuteen ja putosi sieltä maahan ulvoen ja verisenä; mutta vaikka se olikin haavoitettu, niin se jälleen heittäytyi vilinään, käydäkseen uudelleen vihollisensa kimppuun. Tätä taistelua kesti tuskin neljännestunnin, ja kymmenen tai kaksitoista koiraa oli jo kuolettavasti haavoittunut. Näytelmä oli niin verinen ja kamala, että se kiusasi minua, ja sama vaikutus sillä näytti olleen toisiinkin katsojiin, sillä minä kuulin rouva Luciennen huutavan:

"'Riittää, riittää, Paul, lopeta jo!'

"Heti heittäytyi Paul hevosen selästä, lähestyi pyssy kädessä villisikaa muutamia askeleita, tähtäsi siihen, vaikka se oli aivan koirien ympäröimänä, ja laukaisi.

"Samassa silmänräpäyksessä, sillä se, mitä nyt tapahtui, kävi salamannopeasti, väistyi koiralauma syrjään, haavoitettu villisika syöksyi sen lävitse, ja ennenkuin rouva de Lucienne ehti kirkaistakaan, oli se jo Paulin kimpussa. Paul kaatui selälleen, ja sensijaan että peto olisi jatkanut matkaansa, se pysähtyi, raivon vaahto suussa, uuden vihollisensa luokse.

"Syntyi kamala hiljaisuus. Rouva de Lucienne seisoi kalmankalpeana, kädet ojennettuina poikaansa kohti, koetti puhua ja sai tuskin kuuluvasti sanotuksi:

"'Pelastakaa hänet! Pelastakaa hänet!'

"Herra de Lucienne, joka yksin oli asestettu, otti pyssynsä ja aikoi ampua, mutta Paul oli pedon alla; jos luoti olisi mennyt hiukkasenkin harhaan, olisi isä surmannut poikansa. Kouristuksentapainen vavistus puistatti häntä, hän näki kykenemättömyytensä, heitti pois pyssyn ja juoksi Paulia kohden huutaen:

"'Auttakaa, auttakaa!'

"Muut metsästäjät seurasivat häntä.

"Samassa heittäytyi hevosen selästä eräs nuori mies ja huusi käskijän lujalla ja tottelemista vaativalla äänellä:

"'Pois tieltä!'

"Metsästäjät hajautuivat, antaakseen tilaa tälle kuoleman käskyläiselle, joka ehtisi perille ennen heitä.

"Se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui lyhyemmässä ajassa kuin minuutissa.

"Kaikkien katseet kiintyivät heti metsämieheen ja hänen valitsemaansa kauheaan maaliin. Hän itse oli vakaa ja levollinen, niinkuin hänellä olisi ollut edessään tavallinen maalitaulu. Pyssyn piippu kohosi hitaasti; mutta kun se oli tullut määrättyyn asentoon, jäivät sekä pyssy että ampuja liikkumattomiksi, niinkuin ne olisivat olleet kiveen hakatut. Laukaus pamahti, ja kuolettavasti haavoitettuna kieri villisika kahden tai kolmen askeleen päähän Paulista, joka vapautuneena vastustajastaan nousi toiselle polvelleen metsästyspuukko kädessään. Sitä ei kuitenkaan tarvittu, sillä luodin suunnan oli määrännyt niin tarkka silmä, että peto oli kuollut.

"Rouva de Lucienne kirkaisi ja pyörtyi. Lucie vaipui kokoon hevosensa selässä ja olisi pudonnut, jollei joku lähelläolijoista olisi tukenut häntä.

"Hyppäsin hevosen selästä ja riensin rouva de Luciennen luokse. Metsästäjät taas olivat yhdessä kokoontuneet Paulin ja surmansa saaneen villisian ympärille, lukuunottamatta ampujaa, joka nyt aivan levollisesti asetteli pyssyään muuatta puunrunkoa vasten.

"Rouva de Lucienne tuli tajuihinsa poikansa ja puolisonsa sylissä. Paul oli saanut vain pienen haavan jalkaansa; niin nopeasti oli kaikki tämä tapahtunut.

"Kun ensimäinen liikutus oli tyyntynyt, silmäili rouva de Lucienne ympärilleen. Hän tahtoi ilmaista kaiken äidillisen kiitollisuutensa eräälle miehelle, hän etsi metsästäjää, joka oli pelastanut hänen poikansa. Herra de Lucienne arvasi hänen tarkoituksensa ja toi metsästäjän hänen luokseen. Rouva de Lucienne tarttui hänen käteensä ja aikoi kiittää häntä, mutta sulautui kyyneliin ja sai lausutuksi ainoastaan:

"'Oi, herra de Beuzeval!'

"'Se oli siis hän?' huudahdin minä.

"Niin, se oli hän. Sillä tavoin minä näin hänet ensi kerran, kokonaisen perheen kiitollisuuden ympäröimänä ja sen tunteen loisteessa, jonka minussa oli herättänyt tämä hänen kelpo sankarityönsä. Hän oli nuori, kalpea mies, pikemminkin pieni kuin iso, mustasilmäinen ja vaaleatukkainen. Ensi näkemältä hän tuntui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhalta, mutta lähemmin katsoessa huomasi muutamia kapeita ryppyjä, jotka lähtivät silmästä ja erosivat toisistaan ohimolla, ja tuskin näkyvän otsavaon, joka ilmaisi hänen sielussaan alati asuvan jonkin synkän ajatuksen. Ohuet ja kalpeat huulet, kauniit hampaat ja hienot naismaiset kädet täydensivät tämän kuvan, joka ensi näkemältä herätti minussa pikemmin vastenmielisyyttä kuin myötätuntoa: niin kylmänä pysyi yleisen vilkkaan liikutuksen aikana ilme tällä miehellä, jota äiti kiitti poikansa pelastuksesta.

"Metsästys oli loppunut ja palattiin linnaan. Saliin tultaessa kreivi de Beuzeval pyysi anteeksi, ettei voinut viipyä kauempaa, kun näet oli luvannut syödä päivällistä Pariisissa jonkun ystävänsä luona. Hänelle huomautettiin, että hänellä oli viidentoista lieuen matka kuljettavanaan ja vain neljä tuntia aikaa, niin että hän tuskin ehtisi ajoissa perille. Mutta kreivi vastasi hymyillen, että hänen hevosensa oli saanut tottua sellaisiin ratsastusmatkoihin, ja käski palvelijansa tuoda sen esille.

"Tämä palvelija oli eräs malaiji, jonka kreivi oli tuonut mukanaan Itä-Intiasta, missä hän oli käynyt vastaanottamassa suuren perinnön, ja joka oli pitänyt maansa vaatetustavan. Vaikka hän oli ollut kolme vuotta Ranskassa, puhui hän vain äidinkieltään, jota kreivi osasi muutamia sanoja; niillä hän teki tahtonsa ymmärretyksi. Malaiji totteli ihmeteltävän nopeasti, ja ikkunoista näimme pian kaksi tulista hevosta, joiden jalorotuisuutta seurueen koko miespuolinen osa yhtyi kiittämään. Ne olivat todellakin, mikäli minä voin arvostella, ihania eläimiä. Condén prinssi olikin halunnut ne saada, mutta kreivi Horace oli lisännyt toisen verran prinssin tarjoamaan hintaan ja saanut ne ennen hänen kuninkaallista korkeuttaan.

"Ilmoitettiin, että päivällinen oli valmis.

"Keskustelu keskeytyi hetkeksi, mutta alkoi uudestaan jälkiruokaan päästäessä entistä vilkkaampana, ja kreivi oli nytkin, kuten koko ajan oli ollut, sen esineenä. Mutta kun tämä alituinen yhdelle ainoalle henkilölle osoitettu huomaavaisuus näytti epäkohteliaalta muita vieraita kohtaan, tai kun itse asiassa muutamat niistä ominaisuuksista, joita hänellä sanottiin olevan, olivat kiistanalaisia, syntyi lievää sananvaihtoa hänen omituisista elämäntavoistaan, hänen rikkauksistaan, joiden lähde oli tuntematon, ja hänen rohkeudestaan, jonka eräs läsnäolijoista katsoi aiheutuvan hänen suuresta taidostaan käsitellä miekkaa ja pistoolia.

"Paul rupesi silloin tietysti puolustamaan sitä, joka oli pelastanut hänen henkensä. Kreivin elämäntapa oli samanlaista kuin kaikkien muiden nuorten miesten siihen aikaan. Omaisuutensa hän oli saanut periä enoltaan, joka oli ollut viisitoista vuotta Itä-Intiassa. Mitä tulee hänen rohkeuteensa, niin se oli Paulin mielestä niin epäilemättömän selvä asia, että siitä oli mahdoton kiistelläkään. Hän ei ollut osoittanut sitä ainoastaan useissa kaksintaisteluissa, joista hän oli suoriutunut vahingoittumattomana, vaan monissa muissakin tilaisuuksissa. Paul esitti niistä useita, ja erittäinkin yksi juurtui syvälle mieleeni.

"Kun kreivi de Beuzeval tuli Goaan, oli hänen enonsa kuollut, mutta testamentti oli tehty hänen hyväkseen, niin ettei mitään riitaa syntynyt. Ja vaikkakin oli kaksi nuorta englantilaista — sillä kreivin äiti oli englannitar — jotka olivat yhtä läheisiä sukulaisia kuin hän, joutui hän yksin sen perinnön omistajaksi, jota saadakseen hän oli maahan tullut. Molemmat englantilaiset olivat muuten rikkaat, ja heillä oli sotilasvirat Bombayn varusväessä. He vastaanottivat senvuoksi serkkunsa jollei hyväntahtoisesti, niin ainakin kohteliaasti, ja ennenkuin hän palasi Ranskaan, kutsuivat he sekä heidän toverinsa, sen rykmentin upseerit, jossa he palvelivat, hänet jäähyväispäivällisille, ja hän ottikin kutsun vastaan.

"Hän oli silloin neljä vuotta nuorempi ja näytti tuskin kahdeksantoistavuotiaalta, vaikka hän todellisuudessa oli viidenkolmatta vuoden vanha. Hänen solakka vartalonsa, kalpea ihonsa ja valkeat kätensä tekivät hänet mieheksi pukeutuneen naisen näköiseksi. Englantilaiset upseerit arvostelivatkin ensi näkemältään vieraansa rohkeutta hänen ulkomuotonsa mukaan. Kreivi puolestaan ymmärsi luontaisella nopealla käsityskyvyllään heti, minkälaisia ajatuksia oli toisissa synnyttänyt; ja ollen varma isäntäinsä aikomuksesta tehdä hänestä pilaa hän oli varuillaan ja päätti varmasti ennen Bombaysta lähtöään jättää sinne jonkin muiston sielläolostaan.

"Kun he istuutuivat pöytään, kysyivät nuoret upseerit sukulaiseltaan, puhuiko hän englannin kieltä. Mutta vaikka kreivi osasi sitä yhtä hyvin kuin omaa kieltämme, vastasi hän vaatimattomasti, ettei hän osannut sitä sanaakaan, ja pyysi, että herrat, jos he toivoivat hänen ottavan osaa keskusteluun, puhuisivat ranskaa.

"Tämä selitys antoi täyden vapauden englantilaisille, ja jo aterian alussa kreivi huomasi olevansa jatkuvan pilkanteon esineenä. Hän nieli kuitenkin suuttumuksensa hymy huulilla ja ilo silmissä; hänen poskensa vain kävivät hiukan kalpeammiksi, ja kaksi kertaa hänen hampaansa murskasivat lasin laidan, kun hän nosti sen huulilleen. Jälkiruoan aikana ranskalainen viini lisäsi iloisuutta, ja keskustelu sattui johtumaan metsästykseen. Kreiviltä kysyttiin silloin, mitä eläimiä hän Ranskassa metsästi ja millä tavoin. Kreivi, joka oli päättänyt noudattaa suunnitelmaansa loppuun asti, vastasi, että hän metsästi jäniksiä ja metsäkanoja tasangolla ja kettuja ja kauriita metsässä.

"'Vai niin!' sanoi eräs pöytävieraista nauraen, 'te metsästätte jäniksiä, kettuja ja kauriita? No niin, me sitävastoin metsästämme tiikereitä.'

"'Ja millä tavoin?' kysyi kreivi Horace yksinkertaisesti.

"'Millä tavoin?' vastasi toinen. 'Ratsastaen norsuilla ja mukanamme orjia, joista jotkut keihäillä ja kirveillä varustettuina asettuvat eläintä vastaan, kun taas toiset lataavat pyssyjämme, joilla me ammumme.'

"'Se on varmaankin ihanaa huvitusta', vastasi kreivi.

"'On kovin ikävää, hyvä serkku", lausui toinen nuorista englantilaisista, "että niin pian matkustatte pois, sillä muutoin olisimme voineet hankkia sen huvituksen teille.'

"'Todellakin?' lausui Horace. 'Minusta on kovin ikävää päästää sellainen tilaisuus käsistäni, ja jos minun ei tarvitsisi odottaa ylen kauan, niin jäisin tänne.'

"'Mutta', huomautti ensimäinen, 'tämähän soveltuukin erittäin hyvin. Kolmen lieuen päässä täältä, eräässä rämeikössä, joka on Surate-vuorten juurella, oleilee naarastiikeri kahden poikasensa kanssa. Hindut, joilta se on ryöstänyt lampaita, kertoivat sen minulle eilen. Aioimme odottaa poikasten kasvamista pannaksemme sitten toimeen säännönmukaisen metsästyksen, mutta kun meillä nyt on niin hyvä tilaisuus tuottaa teille iloa, tahdomme toimeenpanna sen kahta viikkoa aikaisemmin.'

"'Minä olen teille siitä perin kiitollinen', sanoi kreivi kumartaen. 'Mutta onko varmaa, että naarastiikeri on siellä, missä sen luullaan olevan?'

"'Siitä ei ole epäilystäkään.'

"'Ja tiedetäänkö varmasti, missä sen pesä on?'

"'Se on helppo nähdä, jos nousee eräälle kalliolle, joka on rämeikön vieressä. Murtunut kaislikko osoittaa sen teitä, jotka kaikki päättyvät samaan keskipisteeseen niinkuin tähden säteet.'

"'No hyvä', sanoi kreivi, täytti lasinsa ja nousi, ikäänkuin esittääkseen maljan. 'Minä tyhjennän lasini sen kunniaksi, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!'

"Näin sanoen hän otti malaijilaisen tikarin erään orjan vyöstä ja heitti sen pöydälle.

"Oletteko hullu?" kysyi eräs pöytävieraista.

"En, en, hyvät herrat, minä en ole hullu", vastasi kreivi katkeralla, hiukan halveksumisen sekaisella äänellä, "ja todistuksena siitä on, että minä esitän maljani uudelleen. Kuulkaa minua sen vuoksi tarkoin, jotta se, joka tahtoo maljan juoda, tietää sen tyhjentäessään, mihin hän sitoutuu. Minä tyhjennän lasin sen kunniaksi, sanon minä, joka surmaa naarastiikerin keskellä tuota kaislikkoa, molempien poikasten välissä, ja tekee sen yksin jalkaisin ja käyttämättä muuta asetta kuin tätä tikaria!"

Syntyi hetkisen hiljaisuus, jonka aikana kreivi silmäili kysyvästi jokaista seuran jäsentä. Mutta kaikki olivat vaiti ja katsoivat maahan.

"Kukaan ei vastaa!" jatkoi hän hymyillen, "kukaan ei uskalla juoda tätä maljaa, kukaan ei ole kyllin rohkea käydäkseen leikkiin! No hyvä, siinä tapauksessa minä menen itse! Ja jos minä en sitä tee, niin saatte sanoa minua lurjukseksi, aivan niinkuin minä nyt sanon teitä pelkuriraukoiksi!"

Näin sanoen kreivi tyhjensi lasinsa, laski sen tyynesti takaisin pöydälle, meni tiehensä ja sanoi:

"Huomenna, hyvät herrat!"

Seuraavana päivänä kello kuusi aamulla hän oli valmis lähtemään tälle hirveälle metsästysretkelle, kun koko eilinen seura saapui hänen luoksensa. He tulivat pyytämään häntä luopumaan tästä aikeesta, jonka tuloksena ei voinut olla mikään muu kuin hänen kuolemansa. Mutta kreivi ei tahtonut kuunnellakaan heidän esityksiään. He tunnustivat olleensa väärässä ja käyttäytyneensä edellisenä päivänä kuin nuoret narrit. Kreivi kiitti heidän anteeksipyynnöstään, mutta kieltäytyi noudattamasta heidän toivomustaan. He kehoittivat silloin valitsemaan yhden heidän joukostaan ja taistelemaan hänen kanssaan, jos hän piti itseään niin loukattuna, että asia välttämättömästi vaati hyvitystä. Kreivi vastasi ivallisesti, että uskonnolliset periaatteet kielsivät häntä vuodattamasta lähimmäisensä verta, ja että hän omasta puolestaan peruutti katkerat sanansa, mutta ettei mikään maailmassa saisi luopumaan häntä tästä metsästyksestä.

Näin sanoen hän pyysi kaikkia herroja nousemaan hevosten selkään ja vakuutti vielä, että jos he eivät kunnioittaisi häntä läsnäolollaan, niin hän kuitenkin kaikitenkin kävisi yksinänsä naarastiikerin kimppuun. Tämä päätös lausuttiin niin lujalla äänellä ja näytti olevan niin peruuttamaton, että he luopuivat enemmistä yrityksistä saada häntä jättämään aikomuksensa täyttämättä ja nousivat ratsaille saavuttaakseen hänet itäisellä kaupunginportilla, joka oli määrätty kokoontumispaikaksi.

Ratsastajat lähtivät matkaan vaiteliaina; kullakin heistä oli kaksipiippuinen pyssy. Kreivi yksin oli aseeton; yllään hänellä oli erittäin hieno puku, sellainen, jollaista käyttää nuori maailmanmies, joka aikoo lähteä aamukävelylle Bois de Boulogneen. Kaikki upseerit katsoivat ihmetellen toisiaan eivätkä voineet uskoa, että hän pysyisi näin tyynenä loppuun saakka.

Rämeikön rantaan tultaessa upseerit koettivat uudelleen pyytää kreiviä, ettei hän menisi pitemmälle. Juuri heidän varoitellessaan ja ikäänkuin heidän avukseen kuului muutaman sadan askeleen päässä heistä ärjyntää. Levottomina kohosivat hevoset korskuen takajaloilleen.

"Te näette, hyvät herrat", sanoi kreivi, "että se on liian myöhäistä. Meidät on huomattu, eläin tietää, että me olemme täällä, enkä minä tahdo, lähtiessäni Intiasta, jota luultavasti en koskaan enää näe, jättää väärää käsitystä itsestäni, en edes tiikeriinkään. Eteenpäin, hyvät herrat!"

Ja kreivi kannusti hevostaan, tullakseen pitkin rämeikön reunaa kalliolle, jonka päältä saattoi nähdä sen kaislaryteikön ylitse, jonka tiikeri oli valinnut olinpaikakseen.

Kun he olivat tulleet kallion juurelle, kuului uudestaan ärjyntää, mutta niin voimakasta ja niin läheltä, että muuan hevosista hypähti syrjään ja oli vähällä heittää ratsastajan selästään. Kaikki muut hevoset vapisivat ja värisivät niinkuin olisivat tulleet jääkylmästä vedestä, vaahto pärskyi suusta, sieraimet levittäytyivät ja silmät pyörivät hurjasti. Ratsastajat nousivat ratsujensa selästä, jättivät ne palvelijoittensa huostaan ja alkoivat, kreivi edellä, kiivetä kukkulalle, jonka huipulta hänen piti tutustua paikkaan.

Päästyään määränsä päähän kreivi seurasi silmillään sen pelottavan eläimen jälkiä, jota vastaan hän aikoi taistella. Jonkinlaisia teitä, lähes kyynärän levyisiä, oli raivattu pitkään ruovikkoon, ja ne päättyivät, kuten upseerit olivat sanoneet, yhteen ainoaan keskipisteeseen, jossa tykkänään maahan poljetut kasvit muodostivat aukean paikan. Siitä paikasta kuuluva kolmas ärjyntä häivytti kaikki epäilykset, ja kreivi tiesi nyt, mistä hänen oli etsittävä vihollistaan.

Silloin astui vanhin upseeri jälleen kreivin luo; mutta tämä, joka arvasi hänen aikomuksensa, antoi hänelle kylmästi kädellään merkin, että se oli hyödytöntä. Sitten hän napitti kiinni päällystakkinsa, pyysi toiselta serkultaan lainaksi hänen vyötäisillään olevan silkkivyön, sitoakseen sen vasemman käsivartensa ympäri, viittasi malaijia tuomaan tikarin, sitoi sen silkkinenäliinalla kiinni käteensä, otti hatun päästänsä, pyyhkäisi sirosti hiukset kädellään otsalta ja meni suorinta tietä ruokoryteikköön, johon hän heti katosi.

Siihen jäivät hänen seuraajansa, jotka katselivat toisiaan pelästyneinä eivätkä voineet uskoa tuollaista rohkeutta.

Hän kulki hitaasti ja varovaisesti valitsemaansa tietä, joka oli niin suora, että oli mahdoton erehtyä suunnasta. Kuljettuaan noin kaksisataa askelta hän kuuli kumeata murinaa, joka ilmaisi, että hänen vihollisensa oli varuillaan, ja että jollei häntä vielä ollutkaan nähty, niin hänen kulkunsa oli ainakin kuultu. Kuitenkin hän pysähtyi vain silmänräpäykseksi, ja heti murinan loputtua hän alkoi uudestaan mennä lähemmäksi. Noin viidenkymmenen askeleen päässä hän jälleen pysähtyi. Hänestä tuntui, että jollei hän jo ollut perillä, niin ainakin hänen piti olla varsin lähellä; hän oli näet aivan aukean laidassa ja näki paikan olevan täynnä luita, joissa muutamissa vielä oli verisiä lihapaloja. Hän katsoi senvuoksi ympärilleen ja huomasi neljä tai viisi jalkaa syvässä holvintapaisessa ruovikkoon kaivetussa syvennyksessä naarastiikerin kyyrysillään, kita auki ja silmät häneen tuijottaen. Sen poikaset leikkivät vieressä kuin pikku kissat.

Mitkä tunteet hänen sielussaan risteilivät hänen katsellessaan tätä näkyä, sen voi hän yksin sanoa. Mutta hänen sielunsa on pimento, josta ei mitään pääse ilmi. Hetkisen silmäilivät tiikeri ja hän liikkumatta toisiaan, ja kun hän näki, ettei tiikeri, luultavasti peläten jättää poikasiaan, tullut hänen luoksensa, meni hän sen luokse.

Hän lähestyi sitä niin, että oli siitä vain neljän askeleen päässä, ja huomatessaan sen nyt vihdoinkin liikahtavan hän hyökkäsi sen kimppuun. Ne, jotka katsoivat ja kuuntelivat, kuulivat yht'aikaa ärjyntää ja kirkaisun. He huomasivat ruoviston vavahtelevan muutamia silmänräpäyksiä; sitten kaikki oli ääneti ja liikkumatta; kaikki oli lopussa.

He odottivat hetkisen, nähdäkseen tuliko kreivi takaisin; mutta hän ei tullut. Silloin heitä hävetti, että olivat antaneet hänen mennä yksin, ja he päättivät ainakin pelastaa hänen ruumiinsa, jolleivät olleetkaan pelastaneet hänen henkeään. Senvuoksi he kaikki yhdessä lähtivät rämeikköön täynnänsä intoa, pysähtyivät joskus kuuntelemaan ja jatkoivat sitten taas matkaansa. Vihdoin he saapuivat aukealle paikalle ja löysivät molemmat vastustajat makaamassa päälletysten, tiikerin kuolleena ja kreivin pyörtyneenä. Molemmat penikat, jotka olivat liian heikot syödäkseen ruumista, nuolivat verta.

Tiikeri oli saanut seitsemäntoista tikarinpistoa, kreivi yhden pureman, joka oli murskannut hänen vasemman käsivartensa, ja yhden käpäläniskun, joka oli repinyt rikki hänen rintansa. Upseerit veivät pois kreivin ja surmatun tiikerin, jotka tuotiin samoilla paareilla vieretysten Bombayhin. Tiikerinpoikaset oli malaijilainen orja pyydystänyt turbaanillaan, ja ne riippuivat hänen satulansa kummallakin puolella.

Kun kreivi kaksi viikkoa senjälkeen nousi vuoteestaan, huomasi hän sänkynsä vieressä tiikerintaljan, jossa hampaina olivat helmet, silminä rubiinit, ja jonka kynnet olivat kultaa: se oli sen rykmentin upseerien lahja, jossa hänen molemmat serkkunsa palvelivat.