II.

MYRSKY.

"Sinä tiedät", sanoi Alfred, "että opiskelin maalaustaidetta, kun kunnon setäni kuoli ja jätti sisarelleni ja minulle kummallekin 30,000 livren vuotuiset korot".

Nyökäytin päätäni, osittain ilmaistakseni, että se oli minulle tiettyä, osittain kunnioituksesta sen miehen muistoa kohtaan, joka tästä maailmasta erotessaan oli tehnyt niin hyvän työn.

"Senjälkeen", jatkoi kertoja, "pidin taidetta vain hauskana ajankuluna, ja minä päätin matkustaa nähdäkseni Skotlannin, alpit ja Italian. Tein tarpeelliset valmistelut notarini kanssa ja matkustin Havreen, aikoen aloittaa vaellukseni Englannissa.

"Havressa minut saavutti tieto, että Dauzats ja Jadin olivat Seinen toisella puolella, pienessä Trouville-nimisessä kylässä. En tahtonut lähteä Ranskasta sanomatta jäähyväisiä näille kahdelle taiteilijatoverille, vaan astuin höyryveneeseen ja olin kaksi tuntia senjälkeen Honfleurissa sekä aikaisin seuraavana päivänä Trouvillessa; mutta pahaksi onneksi he olivat matkustaneet edellisenä iltana.

"Sinä tunnet tuon pikku sataman, jonka asujamistona on kalastajia; se on Normandian somimpia paikkoja. Viivyin siellä useita päiviä, jotka käytin ympäristön katselemiseen, ja iltaisin istuin takkavalkean ääressä kunnianarvoisan emäntäni, madame Osseraien, luona kuunnellen kertomuksia ihmeellisistä tapahtumista, joita kolmen kuukauden kuluessa oli tapahtunut Calvadosin, Loiretin ja la Manchen maakunnissa. Kysymys oli rosvouksista, jotka tehtiin ihmeteltävän rohkeasti ja taitavasti: matkustajia oli kadonnut Buissonin ja Salennellyn kylien välillä, ja sitten oli ajaja löydetty side silmillä puuhun köytettynä, matkavaunut maantiellä ja hevoset kaikessa rauhassa syömässä läheisellä niityllä. Eräänä iltana, kun Caënin pää-veronkantaja toimeenpani illalliset Horace de Beuzeval-nimiselle pariisilaiselle nuorelle miehelle ynnä hänen kahdelle ystävälleen, jotka olivat tulleet viettämään metsästysaikaa hänen luonaan Burcyn linnassa noin 15 lieuen päässä Trouvillesta, oli hänen rahakirstunsa murrettu auki ja viety siitä 70,000 frangia. Vihdoin oli Pont-l’Evequen veronkantaja, joka oli matkalla Lisieuxiin jättääkseen sinne 12,000 frangia, löydetty murhattuna, ja hänen ruumiinsa, joka oli heitetty Touquesiin, mutta jonka tuo pikku virta oli vyöryttänyt rannalle, oli ainoa mitä saatiin ilmi murhasta, jonka tekijät pysyivät tuiki tuntemattomina, huolimatta siitä, että Pariisin poliisi oli näiden väkivallantekojen johdosta lähettänyt mainittuihin maakuntiin muutamia teräväpäisimpiä miehiään ottamaan asiasta selvää.

"Nämä tapahtumat, joita aika-ajoin valaisivat tuntemattomien syiden aiheuttamat ja vastustuspuolueen sanomalehtien silloin hallituksen töiksi väittämät tulipalot, levittivät koko Normandiaan kauhua, jota siihen saakka ei ollut tunnettu tässä rauhallisessa maassa. Omasta puolestani myönnän, etten paljonkaan uskonut näitä juttuja; ne tuntuivat minusta paremmin soveltuvan Sierran jylhiin rotkoihin tai Kalabrian kolkkoihin vuoristoseutuihin kuin Falaisen hedelmällisiin alankoihin ja Pont Audemerin viljaviin laaksoihin, jotka olivat täynnänsä kyliä, linnoja ja maataloja. Olin aina kuvitellut mielessäni, että rosvot asuvat keskellä synkkää metsää tai syvällä maanalaisessa luolassa; mutta yhdessäkään noista kolmesta maakunnasta ei ole ainoatakaan vuorenrotkoa, joka ansaitsisi luolan nimeä, eikä ainoatakaan puistoa, jota voisi sanoa metsäksi.

"Pian minun kuitenkin täytyi uskoa nämä huhut tosiksi. Muuan rikas englantilainen, joka tuli Havresta ja aikoi Alençoniin, pidätettiin vaimoineen puolen peninkulman päässä Divesistä, jossa hän oli vaihtanut hevosia. Ajaja heitettiin käsistä ja jaloista sidottuna ja kapula suussa vaunuihin niiden paikalle, joiden kuskina hän oli ollut, ja hevoset, jotka tunsivat tien, menivät tavallista kulkuaan Ranvilleen ja pysähtyivät majatalon eteen sekä seisoivat siinä sitten koko yön odottaen, että ne päästettäisiin valjaista. Aamulla löysi muuan tallirenki, joka avasi portin, hevoset ja vaunut, mutta vaunuissa ei ollut muuta kuin sidottu ajaja-raukka. Hänet vietiin heti pormestarin luokse, ja hän selitti, että hänen päälleen oli maantiellä hyökännyt neljä naamioitua miestä, jotka näyttivät kuuluvan alimpaan yhteiskuntaluokkaan. Kun englantilainen koetti puolustautua, ammuttiin hänet pistoolilla. Heti sen jälkeen hän oli kuullut vaikerrusta ja huutoa, mutta ei ollut nähnyt mitään, sillä hän makasi kasvot maata vasten. Hänet oli, muuten, oitis senjälkeen sidottu ja heitetty vaunuihin, joissa hän sitten oli päässyt majataloon.

"Poliisit lähtivät heti osoitetulle paikalle ja löysivät todellakin englantilaisen ruumiin eräästä ojasta; hän oli kahden tikarinpiston lävistämä. Hänen vaimostaan ei löydetty minkäänlaisia jälkiä. Tämä uusi tapaus sattui tuskin kymmenen tai kahdentoista lieuen päässä Trouvillesta. Murhatun ruumis vietiin Caëniin ja minun oli siis enää mahdoton epäillä, vaikkapa olisin ollut yhtä epäuskoinen kuin Tuomas; sillä lyhyemmässä ajassa kuin viidessä tai kuudessa tunnissa saatoin mennä ja hänen laillaan pistää sormeni haavaan.

"Kolme tai neljä päivää tämän tapauksen jälkeen ja lähtöpäiväkseni määrätyn päivän aattona päätin vielä kerran mennä katsomaan rantoja, jotka nyt jättäisin. — Käskin panna kuntoon veneen, jonka olin vuokrannut kuukaudeksi, niinkuin Pariisissa vuokrataan vaunut, ja koska taivas oli pilvetön ja melkein varmasti lupasi koko päiväksi kaunista säätä, toimitin veneeseen päivälliseni ja piirustuskojeeni ja istuuduin hoitelemaan purjeita, ollen yksin alukseni koko laivaväkenä."

"Todellakin?" keskeytin minä. "Tunnen sinun edellytyksesi merimieheksi ja muistan sinun suorittaneen opinnäytteesi Tuileriain laiturin ja la Concorden sillan välillä Pavillon d'Ameriquen kannella."

"Niin", jatkoi Alfred hymyillen; "mutta tällä kertaa edellytykseni olivat milteipä saattaa minut onnettomuuteen. Aluksi meni kaikki hyvin. Minulla oli pieni kalastajavene; siinä oli yksi ainoa purje, jota sekä peräsintä saatoin hoidella. Tuuli puhalsi Havresta käsin ja kuljetti minua tuskin väreilevää merenpintaa myöten todellakin ihmeteltävän nopeasti. Kuljin tällä tavoin noin kahdeksan tai kymmenen lieuetä kolmessa tunnissa; mutta äkkiarvaamatta tuuli tyyntyi, ja valtameri kävi sileäksi kuin kuvastin. Olin juuri Omen suun edessä. Oikealla minusta oli Langrunen tasanko ja Lyonin läheiset kalliot ja vasemmalla jonkinlaisen Burcyn linnaan kuuluvan luostarin rauniot. Siinä oli kaikki mitä oivalliseen maisemaan tarvitaan, eikä minulla ollut muuta tehtävää kuin jäljentää saadakseni täydellisen taulun. Laskin purjeeni ja kävin työhön käsiksi.

"Piirustin niin ahkerasti, etten voisi sanoa, kuinka kauan olin työskennellyt, kun tunsin kasvoillani sellaisen lämpimän leyhkän, joka ennustaa lähestyvää myrskyä. Samassa meri sai toisen muodon, sen pinta muuttui viheriästä tuhkanharmaaksi. Katsoin taakseni aavalle merelle. Taivaalle, joka oli mustien, tiiviiksi puristettujen pilvien peittämä, piirsi salama välkkyvän uran, ja minä päätin siitä, ettei minulla ollut hetkeäkään hukattavissa. Tuuli oli, kuten purjehtimaan lähtiessäni olin toivonut, kääntynyt auringon laskiessa. Pingoitin pienen purjeeni ja pyrin suoraan Trouvillea kohti sekä pysyttelin rannikon läheisyydessä voidakseni vaaran sattuessa antaa veneen ajautua maihin.

"Mutta tuskin olin purjehtinut neljännespeninkulmaakaan, ennenkuin purjeeni alkoi lepattaa. Laskin sen heti, sillä epäilin tätä näennäistä tyyntä. Tein oikein, sillä muutamien silmänräpäyksien kuluttua risteilivät vihurit ympärilläni, meri alkoi kohista ja ukkonen jyrähti. Se oli varoitus, jota ei sopinut halveksia; hirmumyrsky lähestyi nopeimman kilpajuoksijan vauhdilla. Riisuin päältäni takin, tartuin airoihin ja aloin soutaa rantaa kohti.

"Sinne oli lähes kahden lienen matka. Kaikeksi onneksi oli nousuveden aika, ja vaikka oli vastatuuli, tai oikeammin sanoen ei ollut laisinkaan varsinaista tuulta, vaan ainoastaan vihureita, jotka risteilivät kaikkiin suuntiin, kuljetti aallokko minua maihin käsin. Minä puolestani tein oikein ihmetöitä soutaessani kaikin voimin. Myrsky kulki kuitenkin nopeammin ja saavutti minut vihdoin. Muitten vastoinkäymisten! lisäksi alkoi tulla yö. Toivoin sentään pääseväni maihin ennenkuin oli pilkkosen pimeä.

"Vietin kauhean tunnin. Venheeni keinui kuin pähkinänkuori, seuraten aaltojen kaikkia liikkeitä, nousten ja laskien niiden mukana. Minä sousin lakkaamatta; mutta kun pian huomasin kuluttavani voimani loppuun ja tajusin, että minun olisi pakko pelastautua uimalla, otin airot irti hangoista, heitin ne veneen pohjalle ja riisuin päältäni, alusvaatteita ja paitaa lukuunottamatta, kaikki, mikä saattoi estää liikkeitäni. Kaksi tai kolme kertaa aioin heittäytyä mereen; mutta juuri veneeni keveys pelasti minut. Se keijui kuin lastu eikä siihen tullut pisaraakaan vettä; täytyi vain pelätä, että se millä hetkellä tahansa kaatuisi.

"Äkkiä tunsin voimakkaan sysäyksen. Olin joutunut karille; mutta en tiennyt, kalliolleko vai hiekkasärkälle. Hyökylaine irroitti venheeni taas, ja muutamien minuuttien kuluessa näin jälleen olevani menossa eteenpäin huimaa vauhtia. Vihdoin viskautui vene aaltojen mukana sellaisella voimalla, että veden peräydyttyä huomasin kölin kaivautuneen hiekkaan. Hetkeäkään kadottamatta otin päällystakkini ja hyppäsin mereen, jättäen kaikki muut tavarat veneeseen. Vesi ulottui ainoastaan polviini saakka, ja ennenkuin jäljessä tuleva vuoren korkuinen laine saavutti minut, olin päässyt lujalle maaperälle.

"Ymmärtänet, etten nyt päästänyt aikaa hukkaan. Heitin takin hartioilleni ja kiiruhdin ylemmäksi maihin. Pian tunsin astuvani yli pyöreiden piikivien, jotka osoittavat vuoroveden rajoja. Jatkoin kulkuani vielä jonkun aikaa; maa oli jälleen muuttanut luontoaan; kuljin sellaisten korkeiden kasvien seassa, joita kasvaa lietesärkillä. Nyt ei minulla enää ollut mitään pelättävää, vaan pysähdyin.

"Vaikka oli vasta syyskuun puoliväli, olivat yöt jo kylmät. Mietin, mistä voisin löytää suojan sadetta vastaan, ja muistin silloin rauniot, jotka olin nähnyt mereltä ja jotka eivät voineet olla kaukana siitä paikasta, missä olin. Jatkoin siis nousuani jyrkkää rinnettä ylöspäin ja huomasin pian olevani jonkinlaisella vuoritasangolla. Menin vielä eteenpäin, sillä edessäni huomasin mustan röykkiön, jota en voinut selvästi eroittaa, mutta joka, olkoonpa mitä tahansa, saattoi suoda minulle suojapaikan. Vihdoin välähti salama, ja minä tunsin kappelin raunioituneen sisäänkäytävän.

"Astuin sisään ja jouduin luostariin; etsin sieltä vähimmin vioittunutta paikkaa ja istuuduin muutamaan nurkkaan erään pilarin taakse, päättäen siellä odottaa päivänkoittoa; sillä kun en tuntenut seutua, en uskaltanut lähteä tässä ilmassa ulos etsimään ihmisasuntoa. Muutoin olin metsästysmatkoillani Vendéessä ja Alpeilla viettänyt ainakin kaksikymmentä yötä bretagnelaisissa tai sveitsiläisissä talonpoikaistölleissä huonommin kuin mitä nyt oli edessäni.

"Ainoa, mikä huoletti, oli hiukaiseva tunne, joka muistutti minulle, että jälkeen kello kymmenen aamupäivällä en ollut syönyt mitään. Mutta äkkiä muistin, että olin pyytänyt rouva Osseraieta panemaan ruokaa päällystakkini taskuihin. Innokkaasti pistin käteni sinne, ja kunnon emäntäni oli noudattanut kehoitustani: toisessa oli hiukan leipää ja toisessa pullo rommia. Se oli illallinen, joka oivallisesti soveltui olosuhteisiin. Tuskin olinkaan sen lopettanut, ennenkuin tunsin suloisen lämpimän jälleen levittäytyvän jäseniini, jotka olivat alkaneet kangistua; ajatukseni, jotka olivat käyneet synkiksi, kun olin odottanut paastoyötä, vilkastuivat heti kun näläntunne oli poissa. Tunsin unen lähestyvän, tiennäyttäjänään väsymys, ja minä kietouduin takkiini, nojauduin pilariin ja nukuin pian rantaa vasten loiskivan meren huminan sekä raunioihin katoavan tuulensuhinan tuutimana.

"Olin nukkunut noin kaksi tuntia, kun heräsin siihen, että saranoillaan nariseva ovi löi muuria vastaan. Avasin silmäni selälleen, kuten on tapana tehdä levottomasta unesta herättäessä; sitten nousin ja piilouduin vaistomaisesti pilarin taakse. Mutta turhaan vaivasin näköäni ja kuuloani; en nähnyt enkä kuullut niin mitään. Päätin kuitenkin pysyä varuillani, sillä olin varma siitä, että todellakin olin kuullut kolinaa, joka minut herätti, ja etten ollut vain nähnyt unta."