XIII.

HAUTAKAMMIO..

Kun tulin uudestaan tajuihini, olin hautakammiossa. Epäilemättä kreivi oli huutoni ja putoamiseni synnyttämän kolinan opastamana löytänyt minut laboratoriosta ja useita tunteja kestäneen tainnostilani aikana kantanut minut sinne. Kivellä vieressäni oli lamppu, lasi ja kirje; lasissa oli myrkkyä, kirjeen sisällyksen sanelen teille.

"Epäröittekö antaa minun nähdä sitä", huudahdin, "ja osoitatteko minulle vain puolinaista luottamusta?"

"Olen polttanut sen", vastasi Pauline, "mutta olkaa levollinen, en ole unhottanut siitä sanaakaan. — 'Pauline, te olette tahtonut, että kulkisin rikoksen tien loppuun saakka. Te olette nähnyt kaikki, kuullut kaikki, minulla ei ole siis mitään ilmoitettavaa teille. Te tiedätte, kuka minä olen, tai oikeammin, mikä minä olen.

"'Jos teidän keksimänne salaisuus koskisi minua yksin, jos ei olisi kysymyksessä kenenkään muun henki kuin minun, niin mieluummin antaisin sen alttiiksi kuin sallisin koskea yhteenkään päänne hiukseen. Vannon sen pyhästi, Pauline!

"'Mutta tahtomattanne tai huomaamattanne lausumanne sana, tämän muiston synnyttämä kauhun ilme, unissa kuiskaamanne lause saattaisi viedä mestauslavalle ei ainoastaan minut, vaan vielä kaksi muuta. Teidän kuolemanne on kolmen elämä; teidän täytyy senvuoksi kuolla.

"'Aioin surmata teidät, kun olitte tainnoksissa; mutta en rohjennut sitä tehdä, sillä te olette ainoa nainen, jota olen rakastanut, Pauline. Jos olisitte noudattanut neuvoani, tai oikeammin, jos olisitte totellut nimenomaista tahtoani, niin olisitte nyt äitinne luona. Olette tullut tänne vastoin toivomustani; syyttäkää senvuoksi itseänne kohtalostanne.

"'Te heräätte hautakammiossa, jossa ei kukaan ole käynyt kahteenkymmeneen vuoteen, ja jossa kenties kukaan ei käy seuraavina kahtenakymmenenä vuotena. Älkää senvuoksi toivokokaan apua; se olisi hyödytöntä. Tämän kirjeen vierestä löydätte myrkkyä. Muuta en voi tehdä hyväksenne kuin että tarjoan teille helpon ja pikaisen lopun, pitkällisen ja tuskallisen kuolinkamppailun asemesta. Kummassakin tapauksessa, minkä vaihtoehdon valinnettekin, olette tästä hetkestä lähtien kuollut.

"'Kukaan ei ole nähnyt teitä, kukaan ei tunne teitä. Se nainen, jonka ammuin saadakseni Henrikin ja Maxin sopimaan riitansa, haudataan teidän sijastanne perhehautaanne Pariisiin, ja äitinne saa itkeä häntä, luullen itkevänsä omaa lastansa.

"'Hyvästi, Pauline! En pyydä unhotusta enkä sääliä. Olen kauan ollut kirottu, eikä teidän anteeksiantonne pelastaisi minua.'"

"Se on hirveätä!" huudahdin minä. "Oi, jumalani, jumalani, kuinka teidän on täytynyt kärsiä!"

"Niin, ja ainoa, mitä minulla vielä voisi olla teille kerrottavaa, olisi kuolinkamppailuni, niin että..."

"Jatkakaa", keskeytin nopeasti, "kuvatkaa se!"

"Luin tämän kirjeen kahteen tai kolmeen kertaan; en voinut uskoa, että se oli totta. On olemassa seikkoja, joita vastaan järki nousee. Ne ovat edessämme, käsissämme, nähtävissämme ja tajuttavissamme, mutta emme usko niitä tosiksi. Menin ääneti ristikolle; se oli lukittu. Kuljin kahteen tai kolmeen kertaan ääneti hautani ympäri, löin sen kosteita muureja epäilevällä kädelläni ja asetuin sitten istumaan luolan nurkkaan. Minut oli suljettu sinne, lampun valossa näin selvästi kirjeen ja myrkyn, ja kuitenkin minä yhä epäilin. Sanoin, kuten toisinaan unissa sanotaan: 'Nyt vain nukun, pian taas herään!'"

Istuin samalla paikalla liikkumatta siihen saakka, että lamppuni alkoi rätistä. Silloin minut äkkiä valtasi kaamea ajatus, joka ei tähän saakka ollut tullut mieleeni: että se sammuisi. Kirkaisin kauhusta ja hypähdin sen luo; öljy oli miltei lopussa. Minun piti pimeässä odottaa kuolemaa.

Oi, mitäpä olisinkaan antanut, jos olisin saanut öljyä lamppuuni! Jos olisin voinut pitää sitä palamassa verelläni, olisin hampaillani repinyt suoneni auki. Se risahteli ehtimiseen, liekki pieneni joka kerta, ja pimeyden piiri, jonka se täydessä voimassa palaessaan oli karkoittanut kauas, ympäröi minua yhä lähempää. Makasin sen vieressä kädet ristissä; minä en rukoillut Jumalaa, vaan rukoilin tuota lamppua!

Vihdoin se alkoi taistella pimeyttä vastaan samalla tavoin kuin minä piankin alkaisin kamppailla kuoleman kanssa. Kenties lainasin sille omat tunteeni; mutta minusta näytti siltä kuin se itsepintaisesti riippuisi kiinni elämässä ja pelkäisi antaa tulen kadota, joka oli sen sielu. Pian alkoi sen kuolinkamppailu kaikkine vaiheineen. Se leimahti toisinaan, niinkuin kuoleva ajoittain saa takaisin voimansa; se levitti loistetta, kirkkaampaa kuin konsanaan, niinkuin kuumesairas sielu toisinaan keskellä houreitaan näkee kauemmas kuin ihmiskatse; senjälkeen seurasi voimattomuuden horrostila. Liekki lepatti kuin kuolevan huulilla liitelevä viimeinen hengähdys. Vihdoin se sammui ja riisti minulta valon, joka on puolet elämää.

Vaivuin luolani nurkkaan. Tästä hetkestä lähtien en enää epäillyt, sillä, ihmeellistä kyllä, nyt kun en enää nähnyt kirjettä enkä myrkkyä, olin varma siitä, että ne olivat siellä.

Niin kauan kun olin voinut nähdä, en ollut kiinnittänyt huomiota äänettömyyteen; kun valo oli sammunut, ahdisti se sydäntäni pimeyden koko painolla. Siinä oli muuten jotakin niin kamalaa ja jylhää, että jos minua mahdollisesti olisi voitu kuullakin, olisin kenties epäillyt huutaa. Oi, se oli sellaista kuoleman hiljaisuutta, joka ijankaikkisiksi ajoiksi asettuu vainajien hautojen ylle.

Ihmeellistä oli, että kuoleman läheisyys oli melkein saanut minut unhottamaan, mistä se aiheutui. Ajattelin tilaani, olin mitä suurimmassa vaarassa. Mutta minä voin sanoa, ja Jumala sen tietää, että jollen ajatellutkaan antaa hänelle anteeksi, niin en kironnutkaan häntä. Pian aloin tuntea nälän tuskia.

Kului joku aika, jonka pituutta en voinut arvioida. Päivä meni luultavasti mailleen ja tuli yö, sillä kun aurinko nousi, tunkeutui sen säde jostakin raosta ja valaisi erään pylvään juurta. Huudahdin silloin ilosta, ikäänkuin tämä säde olisi antanut minulle jotakin toivoa.

Katseeni kiintyi niin herkeämättömästi tähän säteeseen, että lopuksi eroitin selvästi kaikki esineet, jotka olivat valaistulla alalla. Siinä oli muutamia kiviä, pieni puunsirpale ja sammaltukko; päivänvalo oli viekoitellut maasta esiin tämän heikon ja kituvan kasvin. Oi, mitä olisinkaan tahtonut antaa ollakseni näiden kivien, tämän puupalasen tai tuon sammaltukon asemassa, nähdäkseni pienestä raosta vielä kerran taivaan.

Aloin tuntea polttavaa janoa, ja ajatukseni kävivät epäselviksi. Aika-ajoin häilyi verisiä pilviä silmissäni, ja hampaani painautuivat yhteen kuin hermokohtauksessa. Mutta katsettani pidin lakkaamatta suunnattuna valoon. Epäilemättä se tunkeutui hautakammioon hyvin ahtaasta aukosta, sillä kun aurinko ei enää paistanut suoraan siihen, heikkeni säde ja kävi tuskin huomattavaksi. Tämä häipyminen vei minulta viimeisenkin rahtusen rohkeutta. Vääntelin ruumistani raivoissani ja nyyhkytin kuin kouristuksessa.

Nälkä oli muuttunut ankaroiksi vatsanpohjan tuskiksi. Suuni oli polttavan kuuma, tunsin himoa saada purra jotakin. Otin hiussuortuvan, panin sen hampaitteni väliin ja pureskelin sitä. Tunsin pian olevani kovassa kuumeessa, vaikka valtimo tuskin löi. Aloin ajatella myrkkyä: silloin vaivuin polvilleni ja panin käteni ristiin rukoillakseni. Mutta olin unohtanut kaikki rukoukseni enkä voinut palauttaa muistiini muuta kuin joitakin irrallisia lauseita sieltä täältä. Mitä vastakkaisimmat ajatukset risteilivät aivoissani; eräs _Gazza ladran_ sävel soi lakkaamatta korvissani; tunsin itse, että aloin hourailla. Laskeuduin pitkäkseni, kasvot maata vasten.

Kärsimistäni mielenliikutuksista vaivuin pian horrostilaan. Nukahdin, mutta unessakin olin tietoinen tilastani. Silloin alkoi sarja unikuvia, joista toinen oli toistaan hajanaisempi. Tämä tuskallinen uni murti voimani kokonaan, sensijaan että olisi suonut jonkun verran lepoa. Herätessäni olin tavattomasti nälissäni ja janoissani. Silloin ajattelin toisen kerran myrkkyä, joka oli vieressäni ja saattoi tuottaa minulle helpon ja pikaisen kuoleman. Suuresta heikkoudestani, polttavista tuskistani, vertani kuohuttavasta ankarasta kuumeesta huolimatta tunsin, että kuolema oli vielä kaukana, että vielä saisin odottaa sitä monta tuntia, ja että tukalimmat hetket olivat vasta edessä. Silloin päätin vielä kerran katsoa sitä auringonsäteen pilkahdusta, joka edellisenä päivänä oli käynyt luonani, niinkuin lohduttaja, joka hiipii vangin komeroon. Istuin tuijottaen siihen kohtaan, josta se ilmautuisi. Tämä odotus ja ajatus lievensi hiukan hirveitä tuskiani.

Kaivattu säde näyttäytyi vihdoinkin. Minä näin sen tunkeutuvan sisään kalpeana ja himmeänä; taivas oli luultavasti pilvessä tänä päivänä. Mielikuvitukseni toi silloin eteeni kaikki, mitä se maan päällä valaisi: puut, niityt, kuvastimenkirkkaan veden, Pariisin, jota en enää koskaan saisi nähdä, äitini, jonka olin jättänyt ainiaaksi, äitini, joka kenties jo oli saanut tiedon kuolemastani ja nyt itki elossaolevaa tytärtään. Kaikki nämä muistot paisuttivat sydäntäni; puhkesin äänekkäisiin nyyhkytyksiin ja sulin kyyneliin ensi kertaa tähän kammioon tuloni jälkeen. Pian tämä puuska meni ohitse, nyyhkytykset lakkasivat, ja kyyneleeni valuivat hiljalleen. Olin päättänyt juoda myrkkyä; nyt kärsin kuitenkin vähemmän.

Istuin, kuten edellisenäkin päivänä, katse suunnattuna auringonsäteeseen, niin kauan kuin se levitti valoaan. Sitten näin sen, kuten ensi kerrallakin, kalpenevan ja katoavan. Heilutin sille kättäni jäähyväisiksi, sillä olin varma siitä, etten näkisi sitä enää.

Sitten kokosin ajatukseni ohjaten ne yksinomaan korkeimpia ja tärkeimpiä asioita kohti. En ollut koskaan, en nuorena tyttönä enkä naimisissa, tehnyt mitään huonoa; lähdin elämästä tuntematta vihaa ja himoamatta kostoa. Jumala kyllä siis ottaisi minut vastaan tyttärenään; jättäisin maailman vain mennäkseni taivaaseen; se oli ainoa ajatus, joka tuotti minulle lohtua, ja minä tarrauduin siihen kiinni.

Pian tuntui minusta siltä, että tämä ajatus levisi ympärillenikin, eikä ainoastaan minuun itseeni. Aloin tuntea sitä pyhää innostusta, joka tekee marttyyrit rohkeiksi. Nousin, katse kohotettuna taivasta kohti, ja minusta tuntui siltä, että katseeni tunkivat holvikaton lävitse ja näkivät Jumalan istuimen. Tällä hetkellä poisti uskonnollinen innostus ruumiilliset tuskat. Astuin kiveä kohti, jolla myrkky oli, aivan kuin olisin voinut nähdä pimeässä. Tartuin lasiin; kuuntelin, kuulisinko mitään ääntä; katselin ympärilleni, näkisinkö vähääkään valoa; luin uudestaan mustistani kirjeen, jossa sanottiin minulle, että kukaan ei ollut kahteenkymmeneen vuoteen astunut tähän holviin ja ettei kukaan astuisi sinne seuraavinakaan kahtenakymmenenä vuotena. Vahvistin uskoani, että minun oli mahdoton päästä täällä uhkaavista kärsimyksistä, nostin myrkkylasin huulilleni ja join, liittäen viimeiseen kaipuun ja toivon huokaukseen äitini nimen, hänen, jonka nyt ainaiseksi jättäisin, ja Jumalan, jonka luokse nyt lähdin.

Sitten vaivuin kammioni nurkkaan. Näkyni olivat poissa; kuoleman harso oli levinnyt niiden ja minun välilleni. Nälän ja janon tuskat olivat taas palanneet, lisänä ne, jotka myrkky tuotti. Odotin maltittomassa tuskassa kylmänhikeä, joka olisi merkkinä viimeisen taisteluni lähestymisestä.

Äkkiä kuulin mainittavan nimeäni. Avasin silmäni ja näin valoa. Te olitte tullut ja seisoitte hautaristikon takana — te, ja teidän kerällänne päivä, elämä, vapaus! Kirkaisin ja syöksyin teitä kohden. Kaiken muun te tiedätte.

"Ja nyt", jatkoi Pauline, "muistutan teille kunnianne nimessä valaa, jonka vannoitte luvatessanne olla ilmaisematta sanaakaan tästä kauheasta näytelmästä niin kauan kuin yksikään siinä esiintyneistä päähenkilöistä on elossa."

Uudistin lupaukseni.