IV.

HAUDAN SALAISUUS.

"Se oli vaaleaverinen nainen, jolla oli siniset silmät, valkoinen hipiä ja kauniit ylimykselliset kädet. Hän oli nuori ja kaunis, mutta ei kuitenkaan Pauline. Haava oli oikeassa kyljessä. Luoti oli osunut kahden kylkiluun väliin ja lävistänyt sydämen, niin että kuolema oli seurannut heti. Tämä oli niin eriskummainen salaisuus, että pääni alkoi mennä pyörälle. Epäluuloillani ei ollut kiinnekohtaa. Mutta se oli varmaa, että tämä nainen ei ollut Pauline, jonka hänen miehensä selitti kuolleen ja jonka nimissä aiottiin haudata joku muu. En tosiaankaan tiedä, mitä toimitin koko leikkauksen aikana, en myöskään, mitä sisälsi se tarkastuspöytäkirjan niminen asiapaperi, jonka alle kirjoitin nimeni. Kaikeksi onneksi otti Divesin lääkäri, joka epäilemättä tahtoi näyttää etevämmyytensä pelkän oppilaan rinnalla sekä maaseudun paremmuuden Pariisiin verrattuna, vaivakseen koko toimituksen ja vaati ainoastaan nimikirjoitukseni.

"Leikkaus kesti lähes kaksi tuntia, ja senjälkeen menimme ruokasaliin, jonne oli tuotu pöydälle virvokkeita. Sillävälin kuin toverini vastasivat tähän kohteliaisuuteen istuutumalla pöytään, menin nojautumaan pihalle päin olevaa ikkunaa vastaan. Olin seisonut siinä lähes neljännestunnin, kun eräs tomun peittämä ratsastaja ajaa karautti täyttä laukkaa pihalle, heittäytyi hevosen selästä, välittämättä siitä, ottiko kukaan sitä vastaan, ja riensi, portaita kohti.

"Sain toisen yllätyksen toisensa jälkeen. Tämän miehen, jonka olin vain pikimmältään nähnyt, olin sentään tuntenut, erilaisesta puvusta huolimatta. Hän oli sama, jonka olin nähnyt tulevan raunioissa olevasta holvista: sinipukuinen mies, jolla oli ollut kädessään lapio ja vyöllään metsästyspuukko.

"Kutsuin palvelijan ja kysyin häneltä, kuka vastikään saapunut ratsastaja oli.

"'Se on isäntäni', sanoi hän, 'kreivi de Beuzeval, joka palaa Caënista; hän on ollut hankkimassa lupaa ruumiin poisviemiseen.'

"Kysyin matkustaako hän pian Pariisiin.

"Tänä iltana", vastasi hän, "sillä ruumisvaunut, joissa kreivittären ruumis viedään, ovat odottamassa, ja hevoset on tilattu kello viideksi."

"Kun menimme ulos ruokasalista, kuulimme vasaraniskuja; puuseppä naulasi kirstua kiinni. Kaikki tehtiin sääntöjen mukaan, mutta kuten näkyy, kiirettä pitäen.

"Ajoin takaisin Divesiin; kello kolme olin Pont-l’Evequessa ja kello neljä Trouvillessa.

"Olin päättänyt, mitä yöllä tekisin. Tahdoin koettaa ottaa selville kaikki, ja jos kokeeni olisivat tuloksettomat, ilmaista asian oikean laadun ja jättää poliisin haltuun asian lopullisen selvittelyn.

"Ensimäisenä tehtävänäni oli siis vuokrata toinen vene; mutta tällä kertaa otin kaksi miestä sitä kuljettamaan. Sitten menin huoneeseeni ja pistin kaksi oivallista kaksipiippuista pistoolia matkavyöhöni, jossa myöskin oli metsästyspuukko. Panin päälleni ja napitin kiinni päällystakki, jotta emäntäni ei näkisi näitä pelottavia varustuksia, käskin vielä viedä venheeseen soihdun ja murtoraudan ja kuljin itse perässä pyssy olalla, sanoen muka meneväni vesilintuja ampumaan.

"Tälläkin kerralla oli tuuli suotuisa; vähemmässä ajassa kuin kolmessa tunnissa olimme saapuneet Divesin suulle. Sinne tultuamme käskin merimiesteni laskea rantaan odottamaan pimeän tuloa; sitten, kun yö jo oli saapunut, nousin maihin. Nyt annoin viimeiset toimiohjeet miehilleni. Ne olivat sellaiset, että heidän piti odottaa minua erään kallionkielekkeen takana, valvoa vuorotellen ja olla sitten valmiit lähtemään saadessaan minulta pienimmänkin merkin. Jollen minä olisi päivänkoitteessa palannut, piti heidän lähteä Trouvilleen ja jättää pormestarille sinetöity käärö. Se sisälsi kirjallisen ja seikkaperäisen selostuksen yrityksestäni ja sen syistä ynnä tietoja, joiden avulla minut voitaisiin löytää kuolleena tai elävänä. Kun nämä varokeinot olivat selvillä, heitin tuliluikun olalleni, otin mukaani murtoraudan, soihdun ja sytytysneuvot ja koetin päästä samalle tielle, jota olin käyttänyt ensi matkallani.

"Minun ei tarvinnut sitä kauan etsiä; kiipesin ylös vuorenrinnettä, ja kuun ensimäiset säteet näyttivät minulle vanhat luostarinrauniot. Menin sinne ja pian olin samassa kappelissa kuin edelliselläkin kerralla.

"Tälläkin kertaa sykki sydämeni rajusti; mutta se tapahtui, enemmän odotuksen jännityksestä kuin pelosta. Minulla oli ollut aikaa varmistaa päätökseni, ei sellaisella ruumiillisella kiihkolla, jollaista hurja ja hetkellinen rohkeus herättää, vaan siveellisellä harkinnalla, joka tekee päätöksen varovaiseksi, mutta peruuttamattomaksi.

"Tultuani sen pylvään luokse, jonka juurella olin maannut, pysähdyin luodakseni yleissilmäyksen paikkaan.

"Kaikki oli tyyntä, ei kuulunut ääntäkään, jollei ota lukuun alituista huminaa, joka tuntui olevan meren solisevaa hengitystä. Päätin menetellä järjestelmällisesti ja ensin tutkia sen paikan, minne olin nähnyt kreivi de Beuzevalin kätkevän jonkin esineen, jota en silloin voinut eroittaa; sillä nyt olin ihan varma siitä, että se oli hän. Senjohdosta jätin soihdun ja murtoraudan pylvään luokse ja vedin auki pyssyn hanan ollakseni tarpeen tullen valmis puolustautumaan.

"Tulin käytävään ja kuljin pitkin tummaa kaarisarjaa. Yhtä sen tukena olevaa pylvästä vasten oli lapio. Otin sen, ja seisottuani hetken liikkumatta ja äänetönnä, varmistuakseni, että olin aivan yksin, uskalsin mennä itse paikalle. Nostin pois hautakiven, samalla tavoin kuin kreivi oli tehnyt, ja huomasin maata hiljakkoin pöyhityn. Panin pyssyn nurmikolle, asetin lapion samaan suuntaan kuin näin sillä ennen kaivetun, ja ensi otteella havaitsin avaimen välkkyvän mullassa. Täytin uudelleen kuopan, panin takaisin kiven, tartuin kivääriini, asetin lapion siihen, mistä olin sen ottanutkin, ja viivyin hetkisen synkimmässä pimennossa, selvittääkseni ajatuksiani.

"Oli selvää, että tämä avain aukaisi oven, josta olin nähnyt kreivin tulevan. Nyt en enää tarvinnut murtorautaa, vaan jätin sen pylvään taakse, ja vain soihtu kädessäni lähdin kaariovea kohti. Astuin kolme porrasta alaspäin ja pistin avaimen oveen; se sopi lukkoon, toisella kierroksella avautui salpa ja minä menin sisälle. Aioin sulkea oven, kun mieleeni juolahti, että jokin odottamaton tapaus saattaisi estää minut sitä uudelleen avaimella aukaisemasta. Palasin sen vuoksi noutamaan murtorautaa ja piilotin sen erääseen nurkkaan neljännelle tai viidennelle portaalle. Nyt suljin oven, ja kun olin sankassa pimeydessä, niin sytytin soihtuni, jolloin maanalainen holvi tuli valoisaksi.

"Paikka muistutti kellariin vievää käytävää; se oli enintään viiden tai kuuden jalan korkuinen, seinämät ja holvikatto olivat kivestä. Noin kaksikymmen-askeleinen porras oli edessäni; sen juurella oli kaarevasti alaspäin viettävä käytävä, joka johti yhä syvemmälle.

"Muutamien askelien päässä näin edessäni toisen oven. Menin sille ovelle ja panin korvani tammilaudoitusta vasten kuunnellakseni, mutta en kuullut mitään. Koetin avainta; tälläkin kertaa se avasi, ja minä kuljin eteenpäin, mutta lukitsematta tätä ovea, ja olin nyt alhaalla hautaholveissa, jotka olivat tarkoitetut luostarin johtajia varten; sillä muut munkit haudattiin ennenmainittuun luostarissa olevaan kalmistoon.

"Pysähdyin hetkiseksi. Oli selvää, että lähestyin matkani päämäärää. Päätökseni oli niin luja, että en horjunut, mutta sinun on kuitenkin muistettava", jatkoi Alfred, "että itse paikka ei ollut tekemättä minuun vaikutusta. Pyyhin kädelläni hikistä otsaani ja pysähdyin hetkeksi kootakseni ajatuksiani. Mitä minä löytäisin? Epäilemättä jonkin hautakiven, joka oli pantu sinne kolme päivää sitten. Äkkiä hätkähdin. Luulin kuulleeni vaikerrusta.

"Sensijaan että tämä ääni olisi vähentänyt rohkeuttani, se saattoi minut tykkänään entiselleni. Riensin eteenpäin. Mutta mistä oli tämä huokaus kuulunut? Tutkiessani ympäristöäni kuulin jälleen valittavan äänen. Syöksyin eteenpäin siihen suuntaan, mistä se oli lähtenyt, ja tarkastin jokaista hautaholvia, näkemättä muuta kuin kivet, joissa olevat kirjoitukset osoittivat niiden suojassa lepäävien nimiä. Vihdoin, tultuani viimeiselle ja enimmän piilossa olevalle, huomasin ristikko-oven takana naisen, joka istui käsiään väännellen ja pureskeli silmät kiinni hiussuortuvaansa. Hänen lähellään kivellä oli kirje, sammutettu lamppu ja tyhjä lasi.

"Olinko tullut liian myöhään? Oliko hän kuollut? Koetin avainta, se ei sopinut lukkoon. Mutta tästä kolinasta nainen avasi silmänsä, heitti kouristuksentapaisin liikkein taaksepäin kasvojaan peittävät hiukset ja nousi nopeasti ja koneellisesti kuin haamu. Kirkaisin ja lausuin samalla kertaa nimen — Pauline!

"Silloin hän syöksyi ristikon luokse ja heittäytyi polvilleen.

"'Oi', huusi hän kauheimman kuolonkamppailun tuskissa, 'vie minut pois täältä! En ole nähnyt mitään, en ilmaise mitään; vannon sen äitini muiston kautta!'

"'Pauline! Pauline!' toistin minä ja tartuin hänen käsiinsä ristikon lävitse. 'Pauline, teillä ei ole mitään pelättävää; minä tulen auttamaan teitä, pelastamaan teidät.'

"'Oi', sanoi hän ja hypähti seisomaan, 'pelastamaan, pelastamaan minua!... niin, pelastamaan minua! Avatkaa ovi, avatkaa se heti. Niin kauan kuin se ei ole auki, en usko teidän sanoihinne. Taivaan nimessä, avatkaa tämä ovi!' — Ja hän ravisti ristikkoa sellaisella voimalla, jollaista en olisi luullut naisella olevan.

"'Tyyntykää, tyyntykää', pyysin minä, 'minulla ei ole avainta tähän oveen, mutta minä saan sen kyllä auki. Minä menen hakemaan...'

"'Älkää jättäkö minua!' huusi Pauline ja tarttui ristikon lävitse käsivarteeni tavattoman lujasti. 'Älkää jättäkö minua; silloin en näe teitä enää koskaan!'

"'Pauline', sanoin minä ja siirsin soihtua lähemmäksi kasvojani, 'ettekö tunne minua? Oi, katsokaa minua ja päättäkää, voinko minä hyljätä teidät.'

"Pauline suuntasi suuret mustat silmänsä minuun, etsi hetken muistoistaan ja huudahti sitten:

"'Alfred de Nerval.'

"'Oi, kiitos!' vastasin minä, 'tekään ette ole unohtanut minua. Niin, minä se olen, ja minä olen rakastanut teitä niin suuresti ja yhä vieläkin rakastan. Luuletteko nyt voivanne luottaa minuun?'

"Hetkellinen punastus valahti hänen kalpeille kasvoilleen, niin syvään juurtunut on kainous naisen sydämeen. Sitten hän päästi käsivarteni.

"'Viivyttekö kauan?' kysyi hän.

"'Viisi minuuttia.'

"'Menkää sitten; mutta jättäkää minulle tämä soihtu, minä rukoilen sitä; pimeys tappaa minut.'

"Annoin hänelle soihdun. Hän tarttui siihen, pisti käsivartensa ristikon lävitse, painoi kasvonsa ristikkorautojen väliin voidakseen niin kauan kuin mahdollista seurata minua katseillaan, ja minä kiiruhdin takaisin samaa tietä kuin olin tullutkin. Ensimäisestä ovesta mennessäni minä käännyin ja näin Paulinen samassa asennossa; hän seisoi liikkumattomana kuin marmorikuva ja piteli soihtua.

"Parillakymmenellä askeleella pääsin toisille portaille ja löysin murtoraudan siitä, mihin olin sen kätkenyt. Palasin heti. Pauline seisoi yhä samassa paikassa. Minut nähdessään hän päästi ilohuudon.

"Riensin rautaristikolle. Lukko oli niin luja, että minun oli pakko ryhtyä murtamaan saranoita. Rupesin senvuoksi särkemään muuria, ja Pauline näytti minulle tulta. Kymmenessä minuutissa olivat toisen oven molemmat saranat rikotut; kävin kiinni oveen, ja se myötäsi. Pauline polvistui; vasta tällä hetkellä hän piti itseään vapaana.

"Jätin hänet hetkeksi hartauttaan harjoittamaan. Sitten menin sisälle hautaan. Silloin hän kääntyi nopeasti, otti kiveltä avatun kirjeen ja kätki sen poveensa. Tämä liike johdatti muistiini tyhjän lasin. Tartuin siihen peloissani. Sen pohjalla oli puolen tuuman paksuinen kerros vaaleahkoa ainetta.

"'Mitä tässä lasissa on ollut?' kysyin säikähtyneenä.

"'Myrkkyä!' vastasi Pauline.

"'Ja te olette juonut sen!' huudahdin.

"'Tiesinkö minä teidän tulevan?' sanoi Pauline ja nojautui ristikkoon; sillä nyt vasta hän muisti tyhjentäneensä tämän lasin tuntia tai kahta tuntia ennen minun tuloani.

"'Tunnetteko mitään tuskia?' kysyin.

"'En vielä', vastasi hän.

"Silloin heräsi toivo mielessäni.

"'Onko myrkky ollut kauan lasissa?'

"'Suunnilleen kaksi vuorokautta. Minä en ole voinut aivan tarkoin arvioida ajan kulkua.'

"Katsoin uudestaan lasia; sen pohjaa peittävä jäte rauhoitti minua jonkun verran: kahden vuorokauden kuluessa oli myrkkyaine ehtinyt eroittautua. Pauline oli juonut vain vettä, tosin myrkytettyä, se on totta, mutta ehkä ei niin myrkyllistä, että se tuottaisi kuoleman.

"'Emme saa panna hukkaan hetkeäkään', sanoin minä ja kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. 'Meidän täytyy paeta, meidän täytyy etsiä apua.'

"'Voin kyllä kävellä itse', sanoi Pauline ja irroittautui; se oli samaa pyhää kainoutta, joka jo ennen oli levittänyt väriään hänen kasvoillensa.

"Lähdimme heti astumaan ensimäiselle ovelle, jonka lukitsin jälkeemme. Sitten tulimme toiselle; se avautui vaikeuksitta, ja nyt me olimme luostarissa. Kuu paistoi keskellä kirkasta taivasta. Pauline ojensi kätensä ylöspäin ja laskeutui toisen kerran polvilleen.

"'Kiiruhtakaa, menkäämme!' pyysin minä; 'jokainen hetki voi maksaa elämänne.'

"'Rupean voimaan huonosti', sanoi hän ja nousi.

"Kylmä hiki kihosi otsalleni. Nostin hänet käsivarsilleni kuten lapsen, riensin halki raunioiden pois luostarista ja juoksin vuorta alas. Rantaan päästessäni näin jo kaukaa miesteni tekemän tulen.

"'Vesille, vesille!' huusin minä sellaisella käskevällä äänellä, joka ilmaisee, että hetkeäkään ei ole hukattavissa.

"He kiiruhtivat veneelle ja toivat sen niin lähelle rantaa kuin mahdollista. Kahlasin veteen polvia myöten; he ottivat Paulinen käsivarsiltani ja laskivat hänet veneeseen. Hyppäsin laidan yli hänen jäljestään.

"'Ovatko tuskanne lisääntyneet?'

"'Ovat', vastasi Pauline.

"Tunsin jotakin epätoivon tapaista. Ei mitään apua, ei mitään vastamyrkkyä! Äkkiä johtui mieleeni merivesi; täytin sillä veneen pohjalta tapaamani äyskärin ja ojensin sen Paulinelle.

"'Juokaa', sanoin hänelle.

"Hän totteli koneellisesti.

"'Mitä te teette?' huusi toinen kalastajista. 'Aiotteko saada nais-raukan ylenantamaan?'

"Juuri sitä minä toivoin, vain se saattoi pelastaa hänet. Viiden minuutin kuluttua hän tunsi kouristuksen tapaista tuskaa, sitäkin tukalampaa, kun ei kolmeen päivään ollut nauttinut muuta kuin myrkkyä. Mutta tämän kouristuksen jälkeen hän tunsi itsensä terveemmäksi. Annoin hänelle silloin lasillisen raikasta suolatonta vettä, jonka hän joi halukkaasti. Pian tuskat vähenivät, ja niitä seurasi mitä suurin väsymys. Valmistimme vuoteen minun ja kalastajien takeista; Pauline paneutui maata tottelevaisesti kuin lapsi. Melkein heti hänen silmänsä sulkeutuivat. Kuuntelin hetkisen hänen hengitystään. Se oli nopeata, mutta säännöllistä. Vaara oli nyt ohitse.

"'No niin', sanoin iloisena miehilleni, 'nyt Trouvilleen, ja niin nopeasti kuin mahdollista. Viisikolmatta louisdoria, kun tulemme perille!'

"Reippaat venemieheni, jotka eivät pitäneet purjetta riittävänä, tarttuivat airoihin, ja vesilinnun lailla liukui vene eteenpäin pitkin vedenkalvoa."