XVI.

LOPPU.

"Kahdeksan päivää tämän nyt kuvaamani kohtauksen jälkeen", jatkoi Alfred, "istuimme pienessä asunnossamme Piccadillyssä pienen pöydän molemmin puolin ja söimme aamiaista, kun Pauline, joka luki erästä englantilaista lehteä, äkkiä kalpeni kauheasti, pudotti lehden, kirkaisi ja pyörtyi. Soitin rajusti kelloa. Kamarineito kiiruhti sisään. Me kannoimme hänet makuuhuoneeseensa, ja sillä aikaa kun häntä riisuttiin, menin alakertaan lähettääkseni noutamaan lääkäriä ja katsomaan sanomalehdestä, mikä oli syynä hänen pyörtymiseensä. Tuskin olin avannut lehden, kun katseeni osui näihin _Courrier Françaisista_ käännettyihin riveihin:

"Olemme vastikään saaneet tiedon mitä merkillisimmästä ja salaperäisimmästä kaksintaistelusta, joka äskettäin on tapahtunut Versaillesissa ja jonka tuntematon aihe lienee etsittävä hurjasta vihasta."

"Toissa aamuna, 5 p:nä elokuuta 1833, tuli kaksi nuorta herraa, jotka näyttivät kuuluvan Pariisin ylhäisöön, kaupunkiimme kumpikin eri taholta, ratsain ja ilman palvelijoita. Toinen meni Rue Royalen varrella olevaan kasarmiin, toinen Café de Régenceen. He pyysivät kumpikin kaksi upseeria mukaan taistelupaikalle. Molemmilla oli aseensa; ehdot määrättiin, ja kaksintaistelijat ampuivat kahdenkymmenen askeleen päässä toisistaan. Toinen kaatui paikalle; toinen, jonka nimeä ei tiedetä, palasi heti Pariisiin, huolimatta pahasta haavasta, jonka oli vastustajansa luodista saanut olkapäähänsä."

"Kaatunut oli kreivi Horace de Beuzeval. Vielä ei ole saatu tietoa hänen vastustajastaan."

Pauline oli lukenut tämän uutisen, ja sen vaikutus oli ollut sitä tuhoisampi, kun ei kukaan ollut varovaisesti valmistanut häntä siihen. Paluuni jälkeen en ollut hänen läsnäollessaan maininnut hänen miehensä nimeä. Ja vaikka tunsinkin olevan välttämätöntä pian kertoa hänelle siitä, mikä teki hänet vapaaksi, samalla antamatta hänen tietää tämän vapauden aikaansaajaa, en ollut vielä tehnyt mitään varmaa suunnitelmaa tälle tiedonannolle, kun en voinut mitenkään luulla, että sanomalehdet ennättäisivät edelle ja raa'alla tavallaan kertoisivat uutisen, jonka ilmaiseminen terveydeltään aina heikolle Paulinelle vaati vielä enemmän varovaisuutta, kuin jos joku muu nainen olisi ollut kysymyksessä.

Samassa saapui lääkäri. Sanoin hänelle, että äkillinen mielenliikutus oli ollut syynä Paulinen uudelleen sairastumiseen. Menimme yhdessä hänen luoksensa. Hän oli yhä vielä tainnoksissa, huolimatta vedestä, jota oli pirskoitettu hänen kasvoilleen, ja hajusuolasta, jota hänen oli annettu hengittää. Lääkäri puhui suoneniskemisestä ja ryhtyi valmisteluihin. Silloin rohkeuteni petti, ja vavisten kuten nainen pakenin puutarhaan.

Viivyin siellä lähes puoli tuntia, nojaten otsaa käsiini ja tuhanten ajatusten risteillessä aivoissani. Kaikkien viime tapausten aikana olin toimetonna miettinyt vihaani kreiviä vastaan ja ystävyyttäni Paulinen kanssa. Kirosin tuota miestä siitä päivästä lähtien, jolloin hän riistämällä Paulinen riisti minun onneni; ja henkilökohtaisen koston tarve, halu tehdä ruumiillista pahaa itse kärsimäni henkisen tuskan sijaan, oli sokeasti ohjannut minua. Olin tahtonut surmata tai itse saada surmani. Nyt, kun asia oli saatettu loppuun, näin kaikkien sen seurausten kehittyvän.

Joku löi minua hiljaa olkapäälle. Se oli tohtori.

"Entä Pauline?" huudahdin minä kädet ristissä.

"Hän on tullut tajuihinsa."

Nousin rientääkseni hänen luoksensa; tohtori pysähdytti minut.

"Kuulkaa", jatkoi hän, "hänen taudinkohtauksensa on varsin vakavaa laatua; ennen kaikkea hän tarvitsee rauhaa. Älkää nyt menkö hänen luoksensa!"

"Ja miksi ei?" kysyin minä.

"On tärkeätä, että hän säästyy kaikilta äkillisiltä mielenliikutuksilta. En ole koskaan kysynyt teiltä mitään suhteestanne häneen; en pyydä teidän tuttavallista luottamustanne. Te sanotte häntä sisareksenne. Oletteko hänen veljensä vai ettekö? Se ei kuulu minuun ihmisenä, mutta sitä enemmän lääkärinä. Teidän läsnäolollanne, teidän pelkällä äänellänne on ilmeinen vaikutus Paulineen. Olen aina huomannut sen ja viimeksi äskettäin, kun pidin hänen kättänsä ja teidän nimenne lausuminen huomattavasti kiihoitti hänen valtimonsa toimintaa. Olen antanut käskyn, että hänen luoksensa ei saa tänään mennä kukaan muu kuin minä ja hänen palvelijansa.

"Älkää toimiko vastoin tätä määräystäni."

"Onko se siis vaarallista?" huudahdin.

"Kaikki on vaarallista sille, joka on niin järkytetty kuin hän. Tämä nainen tarvitsisi juoman, joka saattaisi hänet unhottamaan menneisyyden. Hänellä on kai jokin tuskallinen muisto, jokin suru, joka riuduttaa häntä?"

"Niin on", vastasin. "Mikään ei ole salassa teiltä; te olette nähnyt kaikki tieteen silmillä. Ei, hän ei ole sisareni ei vaimoni, ei rakastajattareni: hän on enkelin kaltainen olento, jota lemmin yli kaiken, mutta jota kuitenkaan en voi tehdä onnelliseksi, ja joka kuolee syliini päässänsä neitseyden ja marttyyriuden kaksoiskruunu. Minä teen niinkuin tahdotte, herra tohtori; en mene sisälle, ennenkuin sallitte; tottelen teitä kuin lapsi. Mutta milloin saan nähdä teidät uudestaan?"

"Tulen tänne vielä tänä päivänä."

"Ja minä, mitä minä teen! Hyvä Jumala!"

"Olkaa rohkea, olkaa mies!"

"Jospa tietäisitte, kuinka häntä rakastan!"

Tohtori puristi kättäni. Saatoin hänet ovelle, ja kun hän oli mennyt, jäin seisomaan siihen, mihin hän oli minut jättänyt. Vihdoin havahduin tästä tylsyyden tilasta. Nousin koneellisesti portaita ylös, lähestyin Paulinen ovea; ja kun en uskaltanut mennä sisään, niin kuuntelin ulkopuolella. Luulin ensin hänen nukkuvan, mutta pian kuulin joitakuita tukahdutettuja nyyhkytyksiä. Laskin käteni oven ripaan. Silloin muistin lupaukseni, ja jotta en rikkoisi sitä, syöksyin ulos talosta, hyppäsin ensimäisille tapaamilleni ajurinrattaille ja ajoin Regent-Parkiin.

Kaksi tuntia harhailin melkein mielipuolen tapaisena kävelijäin, puiden ja kuvapatsaiden joukossa; sitten palasin kotiin. Porttikäytävässä tapasin palvelijan, joka juoksi etsimään lääkäriä. Pauline oli saanut uuden hermokohtauksen ja houraili.

Tällä kertaa en voinut hillitä itseäni. Syöksyin hänen huoneeseensa, heittäydyin polvilleni ja tartuin hänen käteensä, joka riippui vuoteen laidan ulkopuolella. Hän ei näyttänyt huomaavan läsnäoloani, hänen hengityksensä oli nopeata ja katkonaista, hän piti silmiänsä suljettuina, ja joitakin merkityksettömiä sanoja kuului hänen kuumeenpoltteisilta huuliltaan.

Tohtori astui sisään.

"Te ette pitänyt sanaanne", sanoi hän.

"Ah, hän ei ole tuntenut minua", vastasin.

Siitä huolimatta huomasin hänen kätensä vapisevan, kun hän kuuli ääneni. Jätin paikkani tohtorille. Hän astui vuoteen viereen, koetteli sairaan valtimoa ja selitti, että uusi suonenisku on tarpeen. Sittenkin tauti paheni; illalla oli Paulinella aivokuume.

Kokonaista kahdeksan vuorokautta Pauline oli kauheassa tiedottomuuden tilassa; hän ei tuntenut ketään, luuli olevansa aina vaarassa ja huusi lakkaamatta apua. Sitten alkoi sairauden ankaruus heikentyä, ja hourailevaa kiihtyneisyydentilaa seurasi tavaton heikkous, täydellinen voimattomuus. Vihdoin, yhdeksäntenä aamuna, kun hän hiukan levollisemman unen jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän minut ja lausui hiljaa nimeni. Mahdotonta on kuvata tunteitani tällä hetkellä. Heittäydyin polvilleni, painoin pääni hänen vuodettaan vasten ja itkin kuin lapsi. Samassa tuli tohtori sisälle ja peläten Paulinen uudelleen joutuvan mielenliikutuksen valtaan, käski minun poistua. Tahdoin vastustella, mutta Pauline puristi kättäni ja sanoi heikolla äänellä:

"Menkää!"

Tottelin. Kahdeksaan vuorokauteen en ollut laisinkaan levännyt. Heittäydyin vuoteelle, ja hiukan rauhoittuneena hänen tilastaan vaivuin uneen, jota tarvitsin melkein yhtä hyvin kuin hän.

Tulehdus poistui vähitellen, ja kolmen viikon kuluttua oli vain suuri heikkous jäljellä; mutta tämän ajan kuluessa oli se kroonillinen tauti, joka jo vuosi sitten oli uhannut Paulinea, saanut uutta alaa. Tohtori esitti meille samaa keinoa, joka oli edelliselläkin kerralla parantanut Paulinea, ja minä päätin käyttää hyväkseni vuodenajan viimeisiä kauniita päiviä matkustaakseni hänen kanssansa Sveitsin kautta Neapeliin, jossa aioin viettää talven. Ilmoitin Paulinelle tämän ehdotuksen. Hän hymyili surumielisesti toivolle, jota tämä matka minussa herätti, ja myöntyi kaikkeen alistuvaisena kuin lapsi.

Syyskuun ensimäisinä päivinä lähdimme Ostendeen. Matkustimme Flanderin kautta, kuljimme Rein-virtaa myöten Baseliin, kävimme Bernissä ja Neufchatel-järvellä ja viivyimme muutamia päiviä Genevessä. Sitten kävi matka edelleen Oberlandin halki Brunigin kautta, ja me tulimme Altdorfista, kun kohtasit meidät Fruelenissa, neljää kanttoonia toisistaan eroiltavan järven rannalla.

Ymmärrät nyt, miksi emme voineet odottaa sinua. Kun Pauline näki sinun aikovan tulla samassa venheessä kuin mekin, kysyi hän minulta sinun nimeäsi ja muisti, että hän oli tavannut sinut useita kertoja kreivitär M—n ja prinsessa Bel... n luona. Kun hän vain ajattelikin, että hänen olisi oltava yhdessä sinun kanssasi, tuli hänen kasvoilleen niin pelokas ilme, että säikähdyin ja käskin soutajain heti lähteä matkaan, vaikkapa olisit ajatellut epäkohteliaisuudestani mitä tahansa.

Pauline laskeutui makaamaan venheen pohjalle, minä istuuduin hänen viereensä, ja hän nojasi päänsä polveani vasten. Tasan kaksi vuotta sitten hän oli lähtenyt Ranskasta, samalla tavoin sairaana ja minuun nojautuen. Koko tämän ajan olin uskollisesti pysynyt sitoumuksessani. Olin pitänyt hänestä huolta kuin veli, kunnioittanut häntä sisarenani ja kaikessa pyrkinyt säästämään häntä tuskalta tai hankkimaan hänelle huvitusta; kaikki toiveeni olivat kiintyneet siihen, että hän kerran rakastaisi minua.

Kun on kauan elänyt yhdessä jonkun henkilön kanssa, niin saattaa sama ajatus syntyä yht'aikaa molemmissa. Näin hänen silmäinsä kostuvan; hän huokasi ja puristi kättäni, jota hän piti käsiensä välissä.

"Kuinka hyvä te olette!" sanoi hän.

Hätkähdin, kun kuulin hänen niin suoraan vastaavan ajatukseeni.

"Olenko mielestänne tehnyt mitä minun olisi pitänyt tehdä?" sanoin.

"Oi, te olette ollut lapsuuteni suojelusenkeli, joka hetkeksi väistyi sivultani, mutta jonka Jumala on antanut minulle takaisin veljenäni!"

"Ettekö siis tahdo tämän uskollisuuteni palkaksi tehdä jotakin mielikseni?"

"Ah, mitäpä voisin tehdä teidän onneksenne?" sanoi Pauline. "Rakastaako teitä? Alfred, kun edessäni on tämä järvi, tämä taivas, koko tämä juhlallinen luonto, kasvoista kasvoihin Jumalan kanssa, joka on sen luonut, niin sanon, Alfred, että rakastan teitä! Te ette saa mitään uutta tietoa, kun sanon sen teille."

"Oi, niin, niin, minä tiedän sen", vastasin; "mutta ei riitä, että rakastatte minua, koko teidän olemuksenne täytyy olla kiintynyt minuun katkeamattomin sitein. Sen suojeluksen, jota olen saanut suosionanne antaa teille, täytyy tulla minun oikeudekseni."

Hän hymyili surullisesti.

"Miksi hymyilette noin?" kysyin.

"Siksi, että te ajattelette aina maallista, minä taivaallista tulevaisuutta."

"Kuinka!" sanoin minä.

"Ei mitään turhia kuvitteluja, Alfred, ne tekevät onnettomuuden katkeraksi ja korvaamattomaksi. Jos minulla olisi ollut mitään toiveita, niin ettekö luule, että olisin ilmoittanut äidilleni vielä eläväni? Mutta silloin minun olisi vielä kerran pitänyt jättää äitini ja teidät, ja se olisi ollut liian paljon. Niinpä olenkin etukäteen säälinyt itseäni ja riistänyt itseltäni suuren ilon säästyäkseni uudelta surulta."

Tein rukoilevan liikkeen.

"Minä rakastan teitä", sanoi hän uudelleen, "ja minä toistan näitä sanoja niin kauan kuin suuni voi lausua yhdenkään tavun. Älkää vaatiko minulta enempää, ja katsokaa, että voin erota maailmasta omatunto puhtaana."

Mitäpä saatoin sanoa, niitä tehdä sellaiselle vakaumukselle? Ottaa Paulinen syliini ja itkeä hänen kanssansa sitä autuutta, jonka Jumala olisi voinut suoda meille, ja sitä kovaa onnea, jonka kohtalo meille määräsi.

Oleskelimme muutamia päiviä Luzernissa ja lähdimme sieltä Zürichiin ja edelleen järveä pitkin Pfeffersiin. Siellä aioimme viipyä viikon tai kaksi; toivoin lämpimästä vedestä olevan jotakin hyötyä Paulinelle. Kävimme runsasvetisellä lähteellä, johon tämä toivoni perustui. Sieltä palatessamme kohtasimme sinut synkässä rotkossa kapealla sillalla. Pauline melkein kosketti sinua, ja tämä uusi kohtaus aiheutti hänelle sellaisen mielenliikutuksen, että hän tahtoi viipymättä matkustaa sieltä pois. En uskaltanut vastustaa, ja me lähdimme heti Kostniziin.

En voinut enää epäillä: Pauline heikontui ilmeisesti. Et ole koskaan kokenut, eikä sinun, toivoakseni, koskaan tarvitsekaan kokea sitä kauheata kidutusta, että rakastettusi sydän hitaasti lakkaa lyömästä kätesi alla, että joka päivä saat sormivaltimolla tuntea sen kuumelyöntien lisääntyvän, ja että sinun joka kerta, kun rakkauden ja tuskan sekaisin tuntein painat tätä lempimääsi olentoa rintaasi vasten, täytyy sanoa itsellesi: ehkä viikon, ehkä kahden viikon, kenties kuukauden kuluttua tämä Jumalan teos, joka nyt elää, ajattelee ja rakastaa, on jäykkä, eloton ja tunteeton ruumis!

Pauline taas tuntui, kuta enemmän eromme aika näytti lähestyvän, näihin viimeisiin silmänräpäyksiin koonneen kaikki neronsa ja sydämensä aarteet. Epäilemättä levittää rakkauteni runollista hohdetta hänen elämänsä iltaan; mutta, näetkös, tämä kuukausi, alkaen siitä päivästä, jolloin kohtasimme sinut Pfeffersissä, ja päättyen siihen, jolloin Lago Maggioren rannalla olevan ravintolan pengermältä pudotit oranssikimpun vaunuihimme, tämä viimeinen kuukausi väikkyy aina silmissäni kuten profeetalle enkelit, jotka ilmoittivat hänelle Jumalan sanan.

Saavuimme siten Aronaan. Vaikka Pauline olikin matkasta väsynyt, näytti hän siellä niin elpyvän Italian ensimäisistä tuulenhenkäyksistä, että pysähdyimme vain yhdeksi yöksi; minun koko toivoni riippui nyt siitä, että pääsisimme Neapeliin. Hän oli kuitenkin seuraavana päivänä niin sairas, ettei jaksanut nousta ennenkuin verrattain myöhään, ja vaikka ensin olimme aikoneet jatkaa matkaa vaunuissa, päätettiin nyt lähteä venheellä Sesto Calendeen. Astuimme alukseen kello viisi iltapäivällä. Lähestyessämme määräpaikkaamme näimme viimeisten lämpimäin ja purppuran väristen auringonsäteiden valossa pikku kaupungin kukkulainsa juurella ja näillä vuorilla ihania oranssi-, laakeri- ja myrttipuulehtoja. Pauline katseli niitä niin ihastuneena, että toivoin hänen ajatustensa nyt olevan hiukan valoisampia.

"Te ajattelette, että olisi suloista elää tässä kauniissa maassa?" kysyin.

"En", vastasi hän; "ajattelen, että olisi vähemmän tuskallista kuolla täällä. Olen aina kuvitellut hautoja sellaisiksi", jatkoi Pauline, "että ne ovat tuoksuvassa puutarhassa, puiden ja kukkien keskellä. Meidän maassamme ei panna kylliksi huomiota rakastettujemme viimeiseen leposijaan; me koristamme sen yhdeksi päiväksi ja unohdamme ikuisiksi ajoiksi! Jos kuolen ennen teitä, Alfred", virkkoi hän taas hymyillen, oltuaan hetken vaiti, "ja te olisitte niin jalomielinen, että kuolemani jälkeenkin jatkaisitte sitä huolenpitoa, jota olette elämäni aikana osoittanut, niin toivoisin, että muistaisitte, mitä nyt olen sanonut!"

"Oi, Pauline! Pauline!" huudahdin, puristaen häntä lujasti rintaani vasten, "älkää puhuko niin; te surmaatte minut!"

"No hyvä, minä en puhu!" vastasi hän, "mutta minä tahdoin kerran sanoa tämän teille, ystäväni, sillä minä tiedän, että jos olen sen kerran sanonut, niin ette unohda sitä koskaan. Ei, te olette oikeassa; älkäämme puhuko siitä enää. Sitäpaitsi tunnen itseni virkeämmäksi; Neapelin ilma tekee minulle varmaan hyvää. Olen kauan toivonut saada nähdä Neapelin."

"Niin", jatkoin minä, keskeyttäen hänet, "niin, pian me olemme siellä. Talveksi me vuokraamme pienen talon Sorrentosta tai Resinasta; siellä saatte viettää talven lakkaamatta loistavan auringon lämmössä; ja keväällä te palaatte elämään koko luonnon mukana. — — Mikä teitä vaivaa? Hyvä Jumala!"

"Oi, kuinka minä kärsin!" sanoi Pauline, jäykistyi kuin kouristuksessa ja nosti kätensä rinnalleen. "Te näette, Alfred, että kuolema kadehtii yksinpä unelmiammekin ja lähettää minulle tuskia herättääksensä meidät niistä!"

Istuimme ääneti siihen saakka, kun nousimme maihin. Pauline aikoi kävellä, mutta hän oli niin heikko, että hänen polvensa horjuivat. Alkoi pimetä; otin hänet käsivarsilleni ja kannoin majataloon.

Vuokrasin itselleni huoneen hänen huoneensa vierestä. Jo kauan oli suhteemme ollut niin pyhä ja veljellinen, että hän nukkui minun läsnäollessani kuin äitinsä valvoessa. Kun näin hänet nyt sairaampana kuin koskaan ennen, ja kun pelkäsin, ettemme voisi seuraavana päivänä jatkaa matkaamme, lähetin hakemaan vaunuillani tohtori Scarpaa Milanosta Sestoon.

Menin taas Paulinen luokse. Hän oli jo pannut maata. Istuuduin hänen päänalaisensa viereen. Olisi luullut, että hänellä oli jotakin kysyttävää minulta, mutta että hän ei uskaltanut kysyä. Monen monta kertaa näin hänen katseensa tavattoman epätoivon ilmein kiintyvän minuun.

"Mitä te haluatte?" sanoin. "Te tahdotte kysyä, ettekä uskalla. Olen jo useita kertoja nähnyt teidän katselevan minua niin. Enkö ole teidän ystävänne, teidän veljenne?"

"Oi, te olette paljon enemmän kuin kaikkea sitä", vastasi hän, "eikä ole olemassa sanaa, joka ilmaisisi, mitä te olette. Niin, niin, eräs epäilys kiusaa minua, hirveä epäilys! Sanon sen teille sellaisella hetkellä, jolloin ette uskalla sanoa minulle muuta kuin totuuden. Mutta se hetki ei ole vielä tullut. Minä katselen teitä nähdäkseni teitä niin paljon kuin mahdollista... Minä katselen teitä siksi, että minä rakastan teitä!"

"Nostin hänen päänsä olkapäätäni vasten. Olimme sillä tavoin tunnin ajan, ja minä tunsin hänen läähättävän hengityksensä kostuttavan poskeani ja hänen sydämensä sykkivän rintaani vasten. Vihdoin hän vakuutti tuntevansa itsensä terveemmäksi ja pyysi minua poistumaan. Nousin tehdäkseni hänen mielikseen ja tapani mukaan lähensin huuliani hänen otsaansa, kun hän kiersi käsivartensa kaulaani ja painoi huulensa huuliini lausuen: 'Minä rakastan sinua!" Sitten hänen päänsä painui takaisin pielukselle. Tahdoin syleillä häntä, mutta hän työnsi minut hiljaa pois ja sanoi silmiään avaamatta: "Jätä minut, oma Alfredini. Minä rakastan sinua!... Minä voin hyvin... olen onnellinen!'

"Poistuin huoneesta. En voinut jäädä sinne siinä kiihtymyksen tilassa, johon tuo kuumeinen suudelma oli minut saattanut. Menin huoneeseeni ja jätin oven raolleen, voidakseni vähimmänkin kolinan kuullessani rientää Paulinen luokse. Sitten, sensijaan että olisin mennyt maata, otin takin päältäni ja avasin ikkunan saadakseni hengittää raitista ilmaa.

"Huoneeni parveke oli sellaiseen ihastuttavaan puutarhaan päin, jollaisia olimme nähneet järveltä, kun lähestyimme Sestoa. Keskellä sitruuna- ja laakerilehtoja loisti kuutamossa muutamia kuvapatsaita valkoisina kuin haamut. Tuijotin niin kauan yhteen niistä, että olin näkevinäni sen rupeavan elämään ja viittaavan kädellään, osoittaen maata kohti. Pian tämä näköhäiriö yltyi niin, että luulin kuulevani sen kutsuvan minua. Painoin käteni otsalleni, sillä minusta tuntui siltä, että olin tulemaisillani hulluksi.

"Tästä unestani herätti minut se, että nimeni lausuttiin vieläkin valittavammalla äänellä. Siirryin takaisin huoneeseeni ja kuuntelin. Kolmannen kerran kuulin nimeäni mainittavan, vaikkakin heikommin. Ääni tuli viereisestä huoneesta. Pauline huusi minua. Kiiruhdin hänen luokseen.

"Niin, hän se oli... hän itse kuolevana. Hän ei ollut tahtonut heittää henkeänsä yksin, vaan oli kuolinkamppailussaan noussut vuoteestaan etsiäkseen minua, kun en ollut vastannut hänen huutoonsa. Hän oli polvillaan lattialla. Riensin hänen luoksensa ja tahdoin ottaa hänet syliini. Hän viittasi minulle, että hänellä oli jotakin kysyttävää; mutta kun hän ei kyennyt puhumaan ja tunsi kuoleman lähestyvän, tarttui hän paidanhihaani, repi sen käsillään auki ja paljasti tuskin parantuneen haavan, jonka kolme kuukautta sitten olin saanut kreivi Horacen luodista, viittasi sormellaan arpea, kirkaisi, kaatui taaksepäin ja sulki silmänsä.

"Kannoin hänet vuoteeseen ja ehdin vain painaa huuleni hänen huuliinsa vastaanottaakseni hänen viimeisen henkäyksensä ja tunteakseni hänen viimeisen huokauksensa.

"Paulinen tahtoa on noudatettu. Hän lepää eräässä puutarhassa järven rannalla, oranssin tuoksun ympäröimänä, myrtti- ja laakerimetsien varjossa."

"Tiedän sen", vastasin minä, "sillä saavuin Sestoon neljä päivää senjälkeen, kun sinä olit sieltä lähtenyt, ja minä olen rukoillut hänen haudallaan, tietämättä, kenet se kätki poveensa."