III.

ÖINEN NÄKY.

Myrsky oli tyyntynyt, ja vaikka taivas olikin vielä mustien pilvien peittämä, kurkisti kuitenkin silloin tällöin joku kuunsäde esiin niiden välitse. Erään tällaisen pikaisen valaistuksen aikana, jonka kohta sammutti täydellinen pimeys, käänsin silmäni pois ovesta, jonka olin luullut kuulleeni natisevan, tarkastaakseni hiukan ympäristöäni.

Olin, kuten luulin pimeydestä huolimatta huomanneeni, vanhan luostarin raunioissa, ja, mikäli voi päättää vielä jäljellä olevista merkeistä, sen kappelissa. Molemmilla puolillani oli kaksi matalien kuperain kaarten tukemaa käytävää, joissa jotkut korkeaan ruohoon kaatuneet rikki menneet hautapatsaat osoittivat paikkaa, missä tämän luostarin entiset asukkaat saivat levon elettyään kiviristin juurella, joka vieläkin oli paikallaan, mutta katkenneena ja ilman ristiinnaulitunkuvaa.

"Sinä tiedät", jatkoi Alfred, "ja kaikki todella rohkeat myöntävät, että ruumiin saamilla vaikutelmilla on tavattoman suuri merkitys siihen, mitä sielussa herää. Olin vastikään pelastunut kauheasta myrskystä; kylmän miltei jäykistämättä olin tullut näiden tuntemattomien raunioiden keskelle; väsymys oli vaivuttanut minut uneen, jota häiritsi tässä yksinäisyydessä odottamaton kolina; ja vihdoin: herätessäni muistin olevani niiden murhien ja väkivallantekojen varsinaisella näyttämöllä, jotka jo kaksi kuukautta olivat riehuneet Normandiassa. Olin siellä yksin, aseettomana ja, kuten olen sinulle sanonut, siinä tilassa, jolloin ruumiilliset seikat estävät turtunutta henkeä saamasta takaisin joustavuuttaan. Et senvuoksi voi pitää ihmeellisenä sitä, että kaikki lieden ääressä kuulemani jutut palasivat muistiini ja että jäin liikkumattomana seisomaan pilaria vasten, sensijaan että olisin pannut maata ja koettanut nukkua. Olin muuten aivan varmassa uskossa, että joku ihmisolento oli aikaansaanut minut herättäneen kolinan; tarkastaessani pimeitä käytäviä ja hautausmaan valoisinta kohtaa katseeni senvuoksi alati kääntyikin muurissa olevaan oveen, josta varmasti, niin uskoin, joku oli mennyt sisään.

"Ainakin parikymmentä kertaa minun teki mieleni mennä tuolle ovelle kuuntelemaan, kuuluisiko sieltä mitään ääntä, joka saattaisi luoda valoa epäilyksiini; mutta sinne päästäkseen täytyi kulkea kuutamon kirkkaasti valaiseman paikan ylitse. Muita ihmisiä saattoi kuitenkin minun laillani olla piilossa näissä raunioissa ja pysyä minulta näkymättöminä vain samalla tavoin kuin minä heiltä, siis olemalla hiljaa ja liikkumatta pimeydessä.

"Neljännestunnin kuluessa oli koko tämä kolkka kuitenkin tullut uudestaan niin hiljaiseksi ja äänettömäksi, että päätin käyttää hyväkseni ensi tilaisuutta, jolloin pilvi varjostaisi kuun, rientääkseni sen noin viisitoista tai kaksikymmentä askelta leveän paikan ylitse, joka eroitti minut muurissa olevasta syvennyksestä. Siinä aioin sitten kuunnella ovella.

"Minun ei tarvinnut kauan odottaa tätä tilaisuutta; kuu peittyi taas pian pilven varjoon, ja tuli niin läpitunkematon pimeys, että luulin ilman vaaraa voivani toteuttaa päätökseni. Irroittauduin senvuoksi hiljaa pylväästä, johon tähän saakka olin ollut kiinnikasvaneena kuin goottilainen kivikuva, ja hiivin pilarilta pilarille, henkeäni pidättäen ja joka askeleella kuunnellen, ja pääsin käytävän seinustalle. Seurasin sitä hetken, siihen nojaten, ja jouduin vihdoin portaille, jotka johtivat alas holviin; astuin kolme askelta alaspäin, ja nyt olin perillä, oven takana.

"Kymmenen minuuttia kuuntelin lakkaamatta, kuulematta mitään, ja vähitellen alkoi varmuuteni vaihtua epäilyyn. Aloin jälleen uskoa, että uni oli saattanut minut erehtymään ja että olin ainoa näiden minulle suojapaikan tarjonneiden raunioiden asukas. Aioin lähteä ovelta ja palata pylvääni luokse, kun kuu uudelleen tuli esiin pilvistä ja valaisi paikan, jonka ylitse minun oli kuljettava päästäkseni takaisin sinne, missä olin ollut. Olin juuri aikeissa lähteä liikkeelle huolimatta tästä epäkohdasta, joka ei enää ollut vaarallinen, kun kivi irtaantui holvista ja putosi. Kuulin kolinan, ja vaikka tiesinkin sen syyn, niin vavahdin kuin varoituksen saaneena; ja sen sijaan että olisin noudattanut ensimäistä päätöstäni, jäin vielä hetkiseksi pääni yläpuolella olevan holvin varjoon.

"Äkkiä luulin kuulevani kaukaista ja kestävää ääntä takaani, niinkuin ovi olisi suljettu maanalaisen käytävän pohjassa. Pian kuului etäältä askeleita; ne lähestyivät ja tulivat ylös samoja portaita, joita myöten olin laskeutunut kolmen askelen verran.

"Tällä hetkellä katosi kuu jälleen pilviin. Yhdellä ainoalla hyppäyksellä heittäydyin käytävään ja takaperin kulkien, kädet ojennettuina taaksepäin, ja tiukasti tuijottaen oviaukkoa kohti, josta olin lähtenyt, pääsin takaisin pylvään turviin ja asetuin entiselle paikalleni. Hetkisen päästä kuului samaa natinaa, joka oli minut herättänyt. Ovi avattiin ja suljettiin, ja nyt näyttäytyi mies, joka, puolittain varjosta pois siirtyneenä, pysähtyi silmänräpäykseksi kuuntelemaan ja katselemaan ympärilleen. Kun hän näki kaiken olevan rauhallista, astui hän käytävään ja lähti eteenpäin, mutta päinvastaiseen suuntaan kuin missä minä olin. Hän ei ollut astunut kymmentäkään askelta, kun kadotin hänet näkyvistäni, niin sankka oli pimeys. Muutamien silmänräpäyksien kuluttua pilkisti kuu jälleen esiin, ja kaukana hautauspaikan perällä näin tuon salaperäisen tuntemattoman, lapio kädessään. Yhdellä tai kahdella lapionpistolla hän kai voi pienen kuopan, laski siihen jonkin esineen, jota en voinut eroittaa, ja epäilemättä kaikki jäljet peittääkseen nosti sitten hautakiven piilopaikan päälle. Näiden varokeinojen jälkeen hän taas katsoi ympärilleen; ja kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt, asetti hän lapion muuatta luostarin pylvästä vasten ja katosi erääseen holviin.

"Tämä hetki oli ollut lyhyt, ja se, mitä nyt olen kertonut, tapahtui jonkun matkan päässä minusta; mutta työn nopeasta suorittamisesta ja toimivan henkilön etäisyydestä huolimatta olin saattanut päätellä, että mies oli kahdeksankolmatta tai kolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaaleatukkainen ja pituudeltaan keskikokoinen. Hän oli puettu yksinkertaisesta sinisestä pellavakankaasta tehtyyn nuttuun, sellaiseen kuin talonpoikaisväestöllä tavallisesti on yllään sunnuntaisin; mutta hänen kupeellaan riippui metsästyspuukko, jonka kahva ja koristeet välkkyivät kuunvalossa ja joka ilmaisi, että hän kuului toiseen kansanluokkaan kuin ensi silmäyksellä saattoi edellyttää. Mitä hänen kasvoihinsa tulee, kävisi minun vaikeaksi kuvata niitä tarkoin; mutta olin nähnyt niistä kuitenkin kyllikseni tunteakseni hänet, jos sattumalta hänet tapaisin.

"Huomaat, että tämä ihmeellinen tapahtuma oli omansa riistämään minulta niin hyvin kaiken toivon kuin ajatuksenkin saada nukkua enää sinä yönä. Jäin siis seisomaan vähintäkään väsymystä tuntematta, hautoen tuhansia ajatuksia, jotka liikkuivat sielussani, sekä varmasti päättäneenä päästä tämän salaisuuden perille. Sillä hetkellä se kuitenkin oli mahdotonta. Olin, kuten sanottu, aseeton, eikä minulla ollut avainta oveen eikä myöskään tiirikkaa, jolla olisin lukon rikkonut. Sitäpaitsi pidin parempana esittää kertomuksen asiasta tuomio-istuimelle kuin itse antautua seikkailuun, jonka lopulla olisin helpostikin voinut Don Quijoten lailla joutua taisteluun tuulimyllyjä vastaan. Heti aamunkoitteessa lähdin senvuoksi ulos samaa tietä kuin olin tullutkin ja pian olin jälleen vuoren jyrkänteellä.

"Sakea sumu peitti merta. Menin alas rantaan ja istuuduin sinne odottamaan ilman selkeämistä. Puolen tunnin kuluttua nousi aurinko, ja sen ensimäiset säteet puhkaisivat usvan, joka peitti eilisen myrskyn jälkeen yhä vielä kuohuvaa ja vaahtoisaa valtamerta.

"Olin toivonut löytäväni veneeni, jonka nousuvesi kai oli heittänyt maalle, ja todella löysinkin sen kallellaan kiviröykkiöstä. Riensin sinne; mutta paitsi että vuoroveden laskeutuminen oli tehnyt mahdottomaksi saada sitä vesille, oli yksi pohjalaudoista särkynyt kallionsyrjää vasten, ja minun täytyi senvuoksi luopua ajatuksestakin käyttää sitä matkallani kotiin Trouvilleen.

"Kaikeksi onneksi liikkui rannikolla paljon kalastajia, ja puolen tunnin kuluessa sain erään veneen näkyviini. Pian se oli äänenkantaman päässä; tein merkkejä ja huusin. Merkkini nähtiin ja ääneni kuultiin, ja vene ohjasi maihin. Vein siihen maston, purjeen ja airot veneestäni, jonka uusi nousuvesi helposti saattoi kuljettaa mukanaan. Itse rungon jätin oman onnensa nojaan.

"Kalastajat, jotka ottivat minut vastaan kuten uuden Robinson Crusoen, olivat kotoisin Trouvillesta. He tunsivat minut ja ilmaisivat ilonsa sen johdosta, että tapasivat minut hengissä. He olivat nähneet minun lähtevän edellisenä päivänä, ja kun he tiesivät, etten ollut palannut, olivat he luulleet minun hukkuneen. Kerroin heille haaksirikkoni ja sanoin viettäneeni yön erään kallion takana, tiedustaen heiltä vuorostani, mikä oli niiden raunioiden nimi, jotka olivat vuoren huipulla ja joita rannasta loitotessamme aloimme saada näkyviimme. He vastasivat, että se oli entinen Grand-Prén luostari ja kuului kreivi Horace de Beuzevalin omistaman Burcyn linnan puistoon.

"Tämä nimi lausuttiin minulle jo toisen kerran ja sai sydämeni lyömään levottomasti, sillä se herätti minussa tuskallisen muiston: kreivi Horace de Beuzeval oli naimisissa Pauline de Meulienin kanssa."

"Pauline de Meulien!" huudahdin minä keskeyttäen Alfredin kertomuksen, "Pauline de Meulien!"... ja nyt heräsi mielessäni muisto... "Niin, niin se on, hänetpä minä tapasinkin sinun kanssasi Sveitsissä ja Italiassa. Olimme nähneet toisemme prinsessa B:n salongeissa, F:n herttuan ja madame de M:n luona. Mutta en tuntenut häntä: hän oli niin kalpea ja kuihtunut! Oi, hän oli ihastuttava nainen, lahjakas, miellyttävä, nerokas! Komea musta tukka, ja silmät samalla kertaa lempeät ja ylpeät! Onneton tyttö-raukka! Ah, nyt muistan hänet täydellisesti!"

"Niin", jatkoi Alfred liikutetulla, tukahtuvalla äänellä, "niin, se oli hän. Hänkin tunsi sinut, ja siinä syy, miksi hän niin huolellisesti vältti sinua. Hän oli hyvä, lempeä ja suloinen kuin enkeli. Sinä tiedät sen, sillä, kuten sanoit, olimme usein nähneet hänet; mutta sitä sinä et tiedä, että rakastin häntä silloin koko sielustani ja että varmasti olisin koettanut saada hänet omakseni, jos niihin aikoihin olisin ollut niin rikas kuin nyt. Mutta minä olin vaiti, sillä häneen verrattuna minä olin köyhä. Minä ymmärsin, että jos edelleen tapaisin häntä, saattaisi koko tuleva onneni särkyä halveksivasta katseesta tai nöyryyttävästä kiellosta. Matkustin sen vuoksi Espanjaan ja Madridissa oleskellessani sain kuulla, että Pauline oli mennyt naimisiin kreivi Horace de Beuzevalin kanssa.

"Ne uudet ajatukset, jotka tämä kalastajain lausuma nimi herätti minussa, alkoivat haihduttaa yön ihmeellisten tapahtumien vaikutuksia mielestäni. Sen lisäksi päivä, auringonpaiste ynnä tavallisen elämämme ja sellaisten seikkailujen välinen ilmeinen ristiriitaisuus olivat omiaan aikaansaamaan sen, että pidin kaikkea unena. Minusta oli hävinnyt pieninkin ajatus kertoa asia viranomaisille, ja sensijaan minut oli vallannut yksinomainen toive saada itse omin päin siitä selkoa. Muutoin moitin itseäni pelosta, jota hetkisen olin tuntenut, ja tahdoin antaa siitä itselleni tyydyttävän hyvityksen.

"Saavuin Trouvilleen₍ kello yhdentoista tienoissa aamupäivällä. Kaikki ihmiset onnittelivat minua, sillä minun luultiin joutuneen murhatuksi tai hukkuneeksi, ja nyt oltiin iloisia, kun nähtiin, että olin päässyt vain pienellä jäsenten jäykistymisellä. Jaksoinkin tuskin pysyä pystyssä, niin väsynyt olin, ja sen vuoksi menin maata annettuani käskyn, että minut on herätettävä kello viisi iltapäivällä ja että vaunut on pidettävä valmiina viemään minut Pont-l’Evequeen, jossa aioin viettää yön. Määräyksiä toteltiin täsmällisesti, ja kello kahdeksan olin perillä, määrätyllä paikalla.

"Seuraavana aamuna kello kuusi otin majatalosta hevosen ja ratsastin, opas edelläni, täyttä neliä Divesiin. Suunnitelmani oli lähteä tästä kaupungista jalkaisin meren rantaan ja kulkea sitä pitkin, kunnes tulisin Grand-Prén luostarin raunioille, katsellakseni pelkästään näköalojen ihailijana päivänvalossa tätä paikkaa, jonka tahdoin tarkasti tutkia, tunteakseni sen toiste ja palatakseni sinne yön tultua.

"Odottamaton tapaus teki tyhjäksi tämän suunnitelmani ja vei minut päämäärääni toista tietä.

"Kun tulin Divesin postinhoitajan luokse, joka samalla kertaa oli kaupungin pormestari, näin poliiseja hänen portillaan ja koko kaupungin olevan liikkeellä. Uusi verityö oli entisten lisäksi tehty, mutta tällä kertaa niin rohkea, ettei sillä ole vertaa. Kreivitär de Beuzeval, joka muutamia päiviä sitten oli tullut Pariisista, oli murhattu puistossa lähellä linnaa, jossa asui kreivi sekä kaksi tai kolme hänen ystäväänsä. Ymmärrätkö? Pauline, se nainen, jota olin rakastanut, hän, jonka muisto, kerran herätettynä, eli sydämessäni uudelleen ja himmentymättä! Pauline murhattu... murhattu yöllä, murhattu puistossa oman linnansa lähellä sillä aikaa kun minä olin luostarin raunioissa, — viidensadan askeleen päässä hänestä! Sitä oli miltei mahdoton uskoa. Mutta yöllinen näky, ovi ja tuo mies, kaikki palasi salamannopeasti muistiini. Tahdoin puhua, tahdoin ilmaista kaikki, mutta en tiedä, mikä aavistus minua pidätti. En tiennyt vielä mitään varmaa ja siksi päätin, ennenkuin asiasta mitään ilmoittaisin, ulottaa tutkimukseni päämäärään saakka.

"Poliisit, jotka oli kutsuttu paikalle kello neljä aamulla, menivät etsimään pormestaria, rauhantuomaria ja kahta lääkäriä, jotta tapahtumasta voitaisiin laatia kertomus laillisessa järjestyksessä. Pormestari ja rauhan tuomari olivat saapuvilla; mutta toinen lääkäreistä, joka oli jollakin sairaskäynnillä, ei voinut noudattaa kutsua. Olin taideopintojeni takia lukenut hiukan anatomiaa; tarjouduin kirurgiksi. Paremman puutteessa minut hyväksyttiin, ja me lähdimme Burcyn linnalle. Koko toimintatapani oli vaistomaista; tahdoin nähdä Paulinen, ennenkuin kirstunkansi naulattaisiin kiinni hänen päällensä, tai pikemminkin minä tottelin sisäistä, selittämätöntä ääntä.

"Saavuimme linnalle. Kreivi oli samana aamuna matkustanut Caëniin saadakseen prefektiltä luvan viedä ruumiin Pariisiin, jossa hänen perhehautansa oli, ja matkaansa varten valinnut sen ajan, jolloin oikeus täyttäisi kylmät, surevalle mielelle niin tuskalliset muodollisuudet.

"Eräs hänen ystävistään vastaanotti meidät ja vei meidät kreivittären huoneeseen. Kykenin vaivoin pysymään pystyssä, jalkani notkuivat allani, sydämeni löi rajusti, ja minä olin yhtä kalpea kuin se uhri, joka odotti meitä. Astuimme sisälle huoneeseen; se oli vielä täynnä elämän tuoksua. Katsahdin kauhistuneena ympärilleni ja näin vuoteella, jo levitettyjen käärinliinojen alla, ihmisen; silloin tunsin koko rohkeuteni katoavan. Nojauduin oveen. Lääkäri astui vuoteen viereen niin levollisesti ja käsittämättömän tunteettomana kuin tottumuksen nojalla on mahdollista. Hän kohotti kuollutta ruumista peittävää hurstia ja kasvot tulivat näkyviin; silloin luulin yhä vielä uneksivani tai olevani jonkin pettävän sokaistumisen vallassa.

"Tämä ruumis ei ollut kreivitär de Beuzeval; murhattu nainen, jonka kuolemaa olimme tulleet todistamaan, ei ollut Pauline."