Part 11

Intiaani laski pois kaikki aseet paitse veistä. Sitte nousi hän hevosen selkään ja sanoi:

"Päästäköön veljeni miehen vapaaksi, ja antakoon hänelle hänen veitsensä. Sitten saa hän nousta hevosen selkään ja lähteä minne tahtoo. Terässydän seuraa häntä ja taistelee häntä vastaan. Aseet ovat samat: veitsi veistä vastaan, henki henkeä vastaan. Jollei Terässydän ole tunnin päästä takaisin palannut, makaa hän kuolleena Ljaano estakaadon hiekalla."

Näin oli urhoollisen nuorukaisen tahto ja sitä täytyi noudattaa. Isäntä sai veitsensä, vapautettiin lassosta ja hyppäsi satulaan. Hän kiiti pois sieltä sanoen:

"Halloo! Minun aikeitani ette nyt voi vastustaa. Näemme toisemme taas, ja silloin — Jumala teitä armahtakoon!"

Terässydän päästi komankhien kimakan sotahuudon ja lähti nuolen nopeudella hänen jälkeensä.

Muut jäivät vaieten paikoilleen. Tosin lausui joku jonkun huomautuksen siinä istuessaan, mutta olo tuntui jokaisella niin painostavalta, että yleensä mieluummin oltiin puhumatta.

Neljännestunti kului ja vielä toinenkin. Tuli kiihtyi yhä. Äkkiä kuulivat he laukkaavien hevosten kavioitten töminän. Komankhi palasi takaisin, taluttaen vihollisensa hevosta suitsista. Vyössään riippui uusi päänahka. Itse ei hän ollut haavoittunut.

"Terässydän on nyt lähettänyt yhden murhaajista isänsä jälkeen", sanoi hän, astuen miesten luo. "Muut seuraavat pian jälestä. Howgh!"

Tämä oli aavehetken verinen loppu.

SEITSEMÄS LUKU.

Ben Uusikuu.

Se kohta, jossa Uuden Mejikon kaakkoiskulma yhtyy Teksasin alueeseen, on kaukaisen lännen vaarallisimpia paikkoja. Siinä ovat vieretysten ne alueet, joissa komankhit ja apakhit kuljeksivat ympäri ja tästä seuraa, että seutu aina on epävarma.

Näitten heimojen välillä ei koskaan voi syntyä rehellistä, pysyvää rauhaa. Molemmin-puolinen viha on siksi liian syvälle juurtunut. Tapahtuupa niinkin, että semmoisinakin aikoina, jolloin sotakirves on syvälle maahan kaivettuna, tuikkaa tuhoa tuottava tuli vielä tuhan alta ja saattaa vähimmästäkin syystä leimahtaa ilmituleen.

Nämät vaan lyhyinä aikoina tauonneet vihollisuudet, vaativat tietysti useimmat uhrit siellä, missä molempien alueet yhtyvät. Raja ei käy suorana viivana, eikä se ylipäätään ole täsmälleen viitoitettukaan; sentähden sattuu sangen usein molemminpuolisia rajariitoja, ja silloin "laukeavat pyssyt itsestänsä", käyttääksemme erästä ruhtinas Bismarkin lauselmaa.

Lännen mies antaa näille vaarallisille seuduille nimen "The shears" = sakset, ja tämä on sangen sattuva nimitys. Rajaviivat ovat liikkuvaiset; ne aukenevat ja sulkeutuvat saksien tavoin ja se, joka väliin joutuu, on onnellinen, jos hän ehein nahkoin pääsee pois. Se valkoihoinen, joka siellä näyttäytyy, on joko hyvin uskalias, tahi hyvin varomatoin ihminen, kumpaisessakin tapauksessa kiertelee "kuoleman kotka" alati hänen päänsä päällä.

Komankhien ja apakhien alueitten raja oli tämän kertomuksen aikana siinä, missä Pirunvuorilta alkava Togah-joki laskee Pekos-jokeen. Sieltä länteen ylenee maa Sierra Kuadalupe, Sierra Pilaros ja Sierra del Diablo nimisiin vuoriin, ja näistä itäänpäin leviää "Staked plains" — kuuluisa Ljaano estakaado.

Mutta Ljaano estakaado ei ala heti rannasta; sitä erottaa rannasta vuorijono, joka milloin yhtenä, milloin useampana haarana kulkee aavikkoa pitkin kaakkoiseen suuntaan. Näitten haarojen eli selänteiden välillä on pitkiä, usein synkännäköisiä laaksoja, ja näitä leikkaa ahtaat, rotkonkaltaiset poikkilaaksot, jotka päättyvät aavikkoon.

Joen lähettyvillä tapaa toisinaan siinä paikoin, missä maanlaatu niin sallii, melkein rehevän kasvullisuuden. Samoin kuin Gobin ja Saharan erämaista puhuttaessa, ei sovi tässäkään käyttää sanaa erämaa sen ahtaimmassa merkityksessä. Siinä, missä Ljaano estakaadon läntinen laita ylenee edellämainittuihin vuoriin, saa se näistä monta pientä vesistöä, jotka tosin enimmäkseen häviävät hiekkaan, mutta kuitenkin aikaansaavat semmoisen kosteuden, että niitten rannoilla kasvaa pensaita, jopa puitakin. Nämät viheriät kohdat ovat Ljaanon hiekkamerellä ikäänkuin saarekkeita ja näitten välissä on leveämpiä tahi kapeampia, syvempiä tai matalampia mutkia, joissa myös kasvaa ruohoa ja muita kasvia.

Jopa kertoi tarukin että keskellä Ljaanoa löytyisi hyvää juomavettä pulppuava lähde, joka muodostaisi pienen järven ja jonka rannoilla kasvaisi varjostavia puita ja pensaita. Vanhat metsästäjät olivat tätä kertoneet, mutta itse eivät milloinkaan olleet nähneet lähdettä tai järveä. Oppineet, jotka olivat tästä kuulleet puhuttavan, olivat olleet sitä mieltä, ettei ollut maantieteellisesti mahdotonta löytää vettä keskellä erämaan aavikkoa.

Togah-joen rannalla istui neljä miestä, joitten ulkonäkö ei juuri ollut luottamusta herättävä. Heidän pörröistä, kampaamatonta tukkaansa ja partaansa ei ollut pitkään aikaan siivottu; heidän vaatteensa olivat siinä tilassa, että jokainen röttiräätäli olisi pitänyt ne auttamattomina, ja heidän ruskeat kätensä sekä ahavoittuneet kasvonsa eivät suinkaan useaan kuukauteen olleet vettä nähneet. Mutta sen paremmin olivat he aseilla varustetut. Jokaisella heistä oli takaaladattava kivääri vieressään, ynnä paitsi veistä, kaksi revolveria vyössään.

Kolme näistä miehistä oli varmaankin ameriikkalaisia. Sen saattoi päättää heidän pitkistä, laihoista vartaloistaan, kamarasta ja kapearintaisesta yläruumiistaan sekä terävistä kasvojenpiirteistä. Mutta vaikeampi oli määrätä mihin kansakuntaan neljäs mies kuului.

Tämä mies oli lyhytvartaloinen ja leveäharteinen; hänellä oli erinomaisen isot, leveät kädet sekä leveät kasvot ja sangen isot, ulkonevat korvat. Jos häntä vaan äkkiä katseli, saattoi pitää häntä neekerinä sillä hänen kasvonsa olivat silmiin asti ruudin savusta mustat, tahi oikeammin sinisenmustat. Hän piti hattuansa tavallisesti syvälle otsaan painettuna, mutta kun hän työnsi sen niskaan, saattoi nähdä, että ihonsa oli nenänjuureen asti valkoinen. Varmaankin oli räjähtänyt ruuti polttanut miehen kasvot. Tästä huolimatta ne eivät kuitenkaan olleet kammottavat. Kun häntä tarkemmin katseli, joutui siihen päätökseen, että hän varmaan oli kunnon ihminen.

Sama oli muitten kolmen laita. Jos olisi nähnyt heidät nykyisessä puvussaan istuvan jossakin sivistyneessä seudussa, olisi varmaankin heidän tieltään väistynyt; mutta ken heitä lähemmin katseli, täytyi tuon pelvon kadota.

Näitten neljän hevoset söivät pensaitten välissä kasvavaa runsasta ruohoa. Ne näyttivät rasittuneilta. Satulat ja ohjakset olivat vanhat ja monin paikoin huonosti korjatut.

Hevosten omistajat olivat päässeet ruoalta. Ympäri sirotelluista luista saattoi arvata heidän paistaneen pesukarhun pienen tulen ääressä, joka vielä heikosti hehkui. Keskustellessaan eivät he unohtaneet usein terävästi silmäten tutkia seutua. He olivat nyt juuri "saksien" alueella, joka vaati suurinta tarkkaavaisuutta.

"Nyt on jo aika meidän tehdä päätös", sanoi vanhimmalta näyttävä ameriikkalainen.

"Jos ratsastamme Ljaano estakaadon yli, pääsemme pikemmin perille, mutta silloin saattaa myös käydä niin hullusti, että tämä vanha pesukarhu on viimeinen lihapalanen, jonka me moneen aikaan saamme poskeemme pistää. Mutta jos sitävastoin ratsastamme Pekos-joelle, niin ei meidän tarvitse kärsiä nälkää eikä janoa, mutta silloin teemmekin kierroksen, johon menee viikko. Mitä ajattelet sinä, Tylppä?"

Tylppä, joka istui hänen vieressään, siveli miettivästi partaansa ja vastasi sitten:

"Jos oikein kaikkea punnitsen, ehdotan minä, että ratsastamme aavikon yli ja luulen, että myönnät minun olevan oikeassa."

"Anna meidän kuulla syysi."

"Yksi viikko on pitkä aika, jota en tahdo päästää hukkaan menemään. Pekos-joen luona on meidän peljättävä apakheja, aavikolla taas Ljaano-kotkia. Ne ovat siis sujut. Meidän ei tarvitse kulkea aavikon koko leveyttä. Jos suuntaamme kaakkoon Rio Kontsjoon päin, joudumme sille karavaanitielle, joka vie Fort Masonista Fort Leatoniin, eikä meidän tarvitse peljätä huonoa seuraa, ei nälkää eikä janoa. Tämä on minun mielipiteeni. Mitä siitä sanot, Välttäri?"

"Olen ihan samaa mieltä", vastasi Välttäri, kolmas ameriikkalainen. "Ylipäätään olen minä sitä mieltä, ettei Ljaano estakaado ole puoltakaan niin vaarallinen kuin luullaan. Joka sitä kerran on kulkenut, kerskailee niin paljon sen vaaroista, että luulisi sen olevan oikean helvetin. Minä puolestani tutustuisin huvikseni tuohon, ja olen valmis."

"Juuri siitä syystä, ettet tunne Ljaanoa", sanoi Viinanen.

"Tunnetko sinä sen sitten?"

"En, mutta olen kuullut henkilöiltä, joiden totuuden rakkautta en voi epäillä, sellaista, joka saa minut pöyristymään. Nyt vasta kun olemme tämän aavikon rajalla, käsitän mihin uhkarohkeaan yritykseen me antautuisimme. Ei kukaan meistä tunne Ljaanoa. Ajatteles, jos joutuisimme eksyksiin, jos vesi meiltä loppuisi, jos — —"

"Jos, jos ja taas jos!" keskeytti hänet Tylppä. "Sen, jolla on niin monta _jos'ia_, ei ylipäätään pidä ryhtyä mihinkään. Olethan sinä muuten rohkea mies! Pelkäätkös ehkä nyt?"

"Pelkäänkö? Ei tule kysymykseenkään. Varovaisuuden ja pelvon välillä on ääretön erotus, enkä luule että olette milloinkaan nähneet minun pelkäävän. Meitä on neljä henkeä. Mitä enemmistö päättää, se tapahtukoon. Ennenkuin tehdään päätös, täytyy miettiä. Sitä minä tahdon, eikä sen pitäisi antaa aihetta kysymään: pelkäänkö? Kaksi on nyt mielipiteensä lausuneet; he aikovat aavikon yli. Sano nyt sinä, Ben Uusikuu, yhdytkö sinä heihin, vai kuinka?"

Tämä kehotus lausuttiin miehelle, jolla oli ruudinsavuttamat kasvot. Hän koski kädellään sotilaan tavoin hattunsa laitaan ja vastasi:

"Palvelianne, master Viinanen. Minä ratsastan mukaan, mentäköön syteen tai saveen."

"Se ei ole suora vastaus, jommoisen minä tahdon. Mennäänkö Pekos-joelle tai Ljaano estakaadon yli?"

"Ljaano estakaadon yli, jos saan pyytää. Tahtoisin hyvin mielelläni nähdä tuon vanhan santakuopan."

"Santakuopan! Oh, älä petä itseäsi, vanha setä! Luuletkos voivasi hypätä sen pohjaan ja sitte heti taas ylös? On se vähän isompi, kuin sinä näyt otaksuvan. Saat ratsastaa ehkä neljä, viisi päivää ennenkuin tuo santakuoppa on takanasi. Ja juuri siinä tapauksessa, että kuljemme aavikon eteläistä osaa, on hyvin luultavaa, että tapaamme intiaaneja."

"Tulkoot! En ole koskaan tehnyt punanahoille mitään pahaa, eikä siis minun tarvitse heitä peljätä. Ja ompa meillä hyvät aseet, jos he ovat meille vihamielisiä. Neljä vahvaa miestä, jotka ovat niin paljon ruutia maistaneet kuin me, tulee kahdenkymmenen, vieläpä useammankin intiaanin kanssa hyvin toimeen."

"Totta kyllä. Mutta mitä ruutiin tulee, olet sinä sentään meitä paljon kokeneempi. Lienee ollut kokonainen ruutitynnyri, joka on sinun nenäsi edessä räjähtänyt."

"Melkeinpä vaan."

"Miten se tapahtui? Sinä et ole vielä sitä meille kertonut. Onko se mikään salaisuus?"

"Ei ole, mutta minulla ei ole syytä iloita siitä, sentähden en siitä puhu. Se oli viedä minulta hengen. Ainakin olivat silmäni vaarassa ja jollei vanhaa ystävääni, Silmänkääntäjä-Reittoa, olisi ollut, olisin nyt sokea tahi kuollut."

"Mitäs sanot? Tunnetko Reiton? Olen usein ja paljon kuullut siitä miehestä puhuttavan."

"Olimme hyvät toverit ja teimme yhdessä monet temput, jotka olisivat muita kauhistuttaneet. Jos kerran vielä saisin hänet nähdä! Mutta kadonnut hän näyttää olevan. Minä ihmettelen millä aavikolla hänen luunsa vaalenevat! Minun on häntä paljosta kiittäminen siitä asti kun hän teki Voro-Revon aikeet tyhjäksi."

"Voro-Revon?" kysyi Viinanen hämmästyneenä. "Oletkos sinäkin tuota kuuluisata rosvoa tapaellut?"

"Valitettavasti tein hänen kanssaan läheisempää tuttavuutta kuin minulle mieluista oli. Miehen nimi oli Heikki Repo, niin hän kumminkin itsensä nimitti. En tiedä, oliko tämä hänen oikea nimensä, sillä hän on luultavasti käyttänyt eri nimiä. Missä hän sukelsi esiin, siinä ei kukaan ollut varma hevosestaan, majavannahkavällyistään tahi muusta omaisuudestaan, eikä kukaan voinut häntä estää, sillä hän menetteli aina verrattoman viekkaasti. Hän katosi aina yhtä nopeasti, kuin hän oli tullutkin. Jos hänet joskus tapaisin, niin kyllä minä hänen muistaisin! Kuulan hän ainakin saisi, sillä minä — — — mutta kuulkaa!"

Hän keskeytti puheensa, nousi puoleksi seisoalleen ja kuunteli jokea kohti. Hevosetkin, jotka eivät olleet sieltä kaukana, höristivät korviaan. Kuului kavion kopsetta.

Miehet ponnahtivat pystyyn ja laittoivat aseensa ampumakuntoon.

"Lienevätkö punanahkoja?" kuiskasi Tylppä.

"Ei, ne ovat valkoisia ja niitä on vaan kaksi", vastasi Ben Uusikuu, tarkastaen suojelevan pensaan takaa tulioita. "He ovat mejikkolaisissa vaatteissa. He pysähtyvät tarkastamaan jälkiämme, joita he kai tänne asti ovat seuranneet."

Viinanen asettui viereen, voidakseen hänkin katsella noita kahta miestä. He olivat pysähtyneet ja istuivat hevosillaan hyvin etukumarassa, osatakseen tarkastaa ruohossa näkyviä jälkiä. Heidän vaatteensa ja aseensa olivat mejikkolaisten tavallisia: leveät housut, kirjavat liivit, lyhyet, väljät hopeakalunoilla koristetut takit, liehuvat, punaiset kaulahuivit, samallaiset vyöt, joista veitsen- ja pistoolinperät pilkistivät näkyviin, leveälieriset hatut ja, viimeisinä, vaikka ei vähimpinä, tavattomat kannukset kantapäissä.

Heidän hevosensa näyttivät niin hyvinvoivilta, että se herätti kummastusta näillä seuduin.

"Noita meidän ei tarvitse pelätä", kuiskasi Viinanen. "He ovat mejikkolaisia ratsastajia, jotka me kyllä saamme lausua tervetulleiksi."

Hän astui esille ja huusi:

"Tässä ovat ne, joita haette, herrat! Toivon, ettette pahassa aikeessa ole jälkiämme seuranneet?"

Mejikkolaiset peljästyivät nähtävästi, kun he noin äkkiä kuulivat puhuttelua ja näkivät pitkän ameriikkalaisen. Tulisesti tempasivat he aseensa satulannupista.

"Antakaa olla!" huusi Viinanen. "Me olemme kunniallisia miehiä, eikä teidän tarvitse meitä peljätä."

"Kuinka monta?" kysyi toinen heistä.

"Neljä. Teidän aseenne eivät siis teitä hyödyttäisi, jos me olisimme teille vihamiehiä. Tulkaa ihan levollisesti tänne!"

He puhuivat ensin muutaman sanan keskenään ja ajoivat sitte hitaasti hevosensa eteenpäin. Sitten vasta kun olivat tarkasti katselleet noita kolmea ameriikkalaista ja epäluulolla tutkineet paikan, astuivat he hevosten selästä.

"Te olette vietävän varovaisia, herrat", sanoi Viinanen. "Näytämmekö ryöväreiltä?"

"No, en juuri saata sanoa, että vaatteillanne paljon komeilette", vastasi toinen hymyillen. "Ja mitä hevosiinne tulee, sopivat ne tuskin sirkusnäytäntöön. Karampoo! tehän näytätte rappiolle joutuneilta, hyvät herrat!"

"Saatatteko muuta pyytää tällaisessa seudussa? Täytyyhän tässä ratsastaa kokonaisen viikon ennenkun saapuu seuraavaan uutistaloon. Kun on matkalla näin kauvan kuin me, ei silloin todellakaan ole siinä asussa, että sopisi mennä kunniatervehdykselle presidentin rouvan luokse Washingtonissa. Jos te nyt tästä huolimatta tahdotte ojentaa meille kätenne, olette tervetulleet meille."

"On aina hauskaa tavata kunnon ihmisiä, varsinkin näin vaarallisessa seudussa. Siihen paiskaamme kättä. Mutta suvaitkaa meidän mainita nimemme. Olemme veljeksiä ja nimemme on Korteijo. Etunimeni on Kaarlo ja veljeni on Eemili."

Ameriikkalaisetkin mainitsivat nimensä ja ojensivat äskentulleille kätensä, Viinanen kysyi edelleen:

"Me tulemme vanhasta Kaliforniasta ja aiomme Austiniin. Saanemmeko tietää, mitkä asiat vievät teidät näin lähelle Ljaano-erämaata?"

"Me emme ainoastaan tule lähelle, vaan me aiomme kulkea sen yli. Me olemme ylipaimenia eräällä maatilalla San Diegon lähellä ja olemme isännältä saaneet toimeksemme koota veroja tuolla New Brownrokissa. Vaarallinen toimi, eikö totta? Sentähden on meitä kaksi."

"Vaaralliseksi käy se vasta palatessanne, kun teillä on rahat muassanne. Muitten rahojen kuljettaminen Ljaano estakaadon yli on aina arveluttavaa. Rahat, jotka me kokosimme Kaliforniassa ja nyt mukanamme kuljetamme, ovat meidän omamme. Emme siis ole kenellekään niistä vastuunalaiset, emmekä myös niin pahassa pulassa kuin te. Täytyy kuitenkin ihmetellä teidän rohkeuttanne. Meitä on neljä miestä, ja olemme kuitenkin neuvotelleet eikö olisi viisaampaa mennä toista tietä. Te uskallatte kulkea aavikkojen yli ja teitä on vaan kaksi. Se on rohkeata!"

"Eipä niinkään, herrani", vastasi Kaarlo. "Tunnetteko Ljaano estakaadon hyvin?"

"Ei kukaan meistä ole sitä nähnyt."

"Se on toista. Se joka ei sitä tunne, välttäköön sitä. Me sitä vastoin olemme kumminkin yli kaksikymmentä kertaa sen yli ratsastaneet ja tunnemme siis sen niin hyvin, ettei oikeastaan sovi olla vaarasta puhetta."

"Vai niinkö asiat ovat! Hm! New Brownrokiinko te aiotte! Sehän on melkein meidän tiellämme! Saattaisimme siis kulkea samassa seurassa, jos teillä ei ole mitään sitä vastaan?"

Kun, hän äsken, varomattomasti kyllä, oli maininnut rahoistaan, joita he mukanaan kuljettivat, olivat molemmat mejikkolaiset äkkiä vilkaisseet toisiinsa. Nyt vastasi Kaarlo melkein liian hätäisesti:

"Meillä ei ole ensinkään mitään sitä vastaan. Olette päinvastoin tervetulleita joukkoomme, sillä mitä useampia meitä on, sitä paremmassa turvassa olemme."

"No hyvä, herrat! Me ratsastamme mukaan eikä teidän tarvitse katua kohdanneenne meitä. Mutta mitä olette päättäneet tämän päivän matkasta?"

"Olemme aikoneet alas Pekos-joelle, ehkäpä Juavh-Kain suulle."

"Mikä se on?"

"Sana on otettu jutahien ja komankhien kielestä ja merkitsee: 'laulavan laakso.' Kerrotaan, että tässä laaksossa öisin usein kuuluu yliluonnollisia, käsittämättömiä ääniä. Mutta emme koskaan ole niitä kuulleet, vaikka usein olemme laakson läpi kulkeneet. Te olitte ehkä aikoneet illaksi tänne leiriytyä?"

"Emme. Olisihan se ollut anteeksiantamatonta ajanhukkaa. Mekin aiomme Pekos-joelle, ja sitten ehkä seuraamalla sen juoksua, kierrämme erämaan. Mutta kun nyt kohtasimme teidät ja te otatte meidät mukaanne, ratsastamme siis erämaan halki. Luuletteko kohtaavamme siellä intiaaneja?"

"Tuskinpa. Ennemmin on meidän peljättävä niitä täällä, kuin aavikoilla. Kun emme tähän asti ole punanahkaa tavanneet, ei meidän tästä lähin tarvitse peljätä häntä tavata. Intiaanit eivät nyt retkeile, sillä äskettäin kaivoivat molemmat heimot sotakirveensä maahan."

"Sepä joltakin kuuluu. Mutta kuinka on noitten niin sanottujen Ljaano-kotkien laita? Ne kuuluvat olevan vielä vaarallisempia kuin intiaanit."

"Johan nyt! Semmoista ei pidä antaa itselleen uskotella. Te tiedätte nyt, miten usein me olemme Ljaano estakaadolla olleet, mutta ei meidän ole vielä onnistunut nähdä yhtäkään kotkaa. Ne löytyvät vaan tuhmien ja pelkurien ihmisten mielikuvituksessa."

"Mutta entäs tuo Erämaan Henki sitten?"

"On myös vaan houreita, joilla ei ole vastinetta. Lastensatuja! Ljaano estakaado on hiekkakenttä, samallainen kuin monet muut, jossa on paljon hiekkaa ja vähän vettä. Maa on niin hedelmätöntä, ettei siellä kasva aaveitakaan. Ja mitä veden puutteeseen tulee, on se helposti autettavissa, sillä siellä on runsaasti kaktuskasveja, joissa on juotavaa nestettä. Ei siis ole syytä pelkoon."

"Minä olen kuullut ihan päinvastoin. Mutta koska te tunnette seudun, uskon tietysti sanaanne. Jollette hetkeksi tahdo asettua tänne, olemme valmiit heti lähtemään."

"On parasta, että heti lähdemme. Toivon, että hevosenne kestävät."

"Ne ovat paremmat kuin miltä näyttävät; ei meidän tarvitse heidän tähdensä viipyä."

Mejikkolaiset eivät tosin näyttäneet epäilyttäviltä; mutta kuitenkin menettelivät nämät ameriikkalaiset varomattomasti, kun he näin äkkiä, tutkimatta päättivät antautua heidän seuraansa. Ainoastaan yksi näistä neljästä, Ben Uusikuu, ei näyttänyt vieraisiin luottavan.

Ben Uusikuu oli saanut nimensä siitä, että hänen musta, pyöreä naamansa muistutti tätä meidän maapallomme uskollista seuralaista. Hän oli ehkä muita kumppaniaan kokeneempi ja älykkäämpikin. Kun ratsastajat nyt lähtivät liikkeelle pitkin joka ratsasti hän muitten perästä, pitäen mejikkolaisia tarkasti silmällä. Hänellä ei ollut selvää syytä heitä epäillä, mutta vaistomaisesti hän tunsi, että heihin katsoen oli paras olla varovainen.

Näin kuljettiin Togah-joen oikeata rantaa pitkin. Ei mistään saattanut huomata Ljaano estakaadon läheisyyttä. Ruohoa, pensaita ja puita oli runsaasti; tulivatpa he illansuussa metsäänkin, jonka läpi Togah-joki laski Rio Pekokseen. Togah-joki kuljetti mukanansa hiekkaa, joka, laskien vähävetiseen Pekos-jokeen, muodosti karin sen poikki. Tätä karia katkasi vesi vaan muutamasta kapeasta kohdasta. Se muodosti siis helpon ylimenopaikan, kun vaan tarvitsi uida edellämainittujen kapeitten kohtien yli.

Iltapäivä ei ollut vielä pitkälle kulunut, ja siksi päätettiin jo tänään mennä joen yli ja sitten leiriytyä vastapäätä Juavh-Kaissa. Hevoset uivat erinomaisesti ja miehet pääsivät ehjinä toiselle rannalle; housut vaan kastuivat. Sieltä ratsastettiin pohjoiseen, sen paikan ohi, missä nyt Teksas-pasifik -rata kulkee Pekos-joen yli. Sitten suuntasi tuo pieni seurue erästä vuorijonoa kohti, jonka juurella kasvoi vihreitä pensaita, mutta huiput olivat alastomia.

Siinä avautui kapea onkalo, jossa juoksi matala virta. Tänne ohjasivat mejikkolaiset, sanoen tämän olevan "Laulavan laakson", joka edempänä tuntuvasti leveni.

Tämä laakso tunki hyvin syvälle, mutta se ei jyrkästi ylentynyt, ja vesi juoksi hitaasti sen läpi. Maa oli ruohoisa, mutta kallion luona kasvoi koiruohoa, varmana merkkinä siitä, että nyt alkoi karu maa. Edenpänä levisi laakso; maata peitti sora, ja ainoastaan veden lähellä kasvoi vähän ruohoa.

"Eikö olisi ollut parempi jäädä Pekos-laaksoon yöksi?" kysyi Ben. "Siellä oli laidunta hevosille, ja kuivia polttoaineita. Mutta mitä kauemmaksi me joudumme tänne onkaloon, sitä niukemmin on kumpaakaan."

"Odottakaa vaan, herrat", vastasi Kaarlo. "Ylempänä on eräs kohta, joka sopii leiripaikaksi niin hyvin, että kiitätte meitä, kun viemme teidät sinne. Neljännestunnin kuluttua olemme siellä."

Tämän ajan kuluttua laajeni laakso äkkiä, ja muodostui melkein pyöreäksi umpilaaksoksi, joka saattoi olla noin lähes 300 metriä läpileikaten. Sitä ympäröivät jyrkät kallioseinät, joissa ei näkynyt mitään aukkoa olevan. Mutta pian ameeriikkalaiset huomasivat, että heidän vastapäätänsä oli kapea, syvä halkeama, jonka läpi saattoi päästä eteenpäin.

Tässä umpilaaksossa alkoi puro. Se paikka, josta lähde pulppusi esille, oli syvempänä kuin ympäristö, joten vesi muodosti pienen lammikon, minkä ympärillä kasvoi tiheä pensasaita. Lammikon tuolla puolen, juuri kallioseinän ääripuolella oli omituinen kasviryhmä. Ne olivat kahden, kolmen metrin korkuisia, jättiläismäisiä, haara-kynttilänjalan näköisiä kasveja, olivatpa muutamat vielä suurempiakin. Niillä ei näyttänyt olevan oksia eikä lehtiä, ja kuitenkin oli niitten ylöspäisissä haaroissa runsaasti viikunan näköisiä mukuloita. Nämät olivat pylväskaktuksia, joilla oli viikunannäköisiä, syötäviä hedelmiä. Eemili Korteijo viittasi sinne ja lausui:

"Noista noukimme illallisemme, ja lammikon luona on hevosillemme tarpeeksi ruohoa ja lehtiä. Luulen tulevanne tyytyväisiksi. Tulkaa herrat!"

Hän lähti täyttä laukkaa vettä kohti; toiset seurasivat häntä. He olivat noin kuuden hevosmitan etäisyydellä pensaista, kun äänekäs "seis!", kaikui haita vastaan. He tietysti pysähtyivät.

"Kuka siellä?", kysyi Viinanen, katsoen, hän niinkuin muutkin, pensaikkoa kohti, josta huuto kuului.

"Valkoisia metsästäjiä ", kuului vastaus.

"Keitä te olette?

"Matkustavaisia."

"Mistä tulette?"

"Kaliforniasta."

"Mihin aiotte?"

"Austiniin Teksasissa."

"Menettekö Ljaano estakaadon yli?"

"Menemme."

"Muutamilla teistä on rehellinen muoto, toisilla ei. Tahdomme kuitenkin uskoa teitä, herrat."

Pensaat jakaantuivat. Kaksi kiväärin piippua tuli näkyviin, ja sitten astuivat näitten molemmat omistajat esille. Toinen heistä oli hartiakas, täyspartainen mies, toinen vaaleaverinen, parraton, tuskin vielä kahdenkymmenen vuotias nuorukainen. He olivat kiireestä, kantapäähän puetut nahkavaatteisiin, ja päässään oli heillä leveälieriset majavannahkahatut.

"Perhana!", sanoi Viinanen. "Kuinka monta sotajoukkoa teillä on joen luona sijoitettuna?"

"Ei ainoatakaan, herrani."

"Yksinkö sitten olette?"

"Yksin."

"Ja rohkenette astua kuutta, hyvillä aseilla varustettua miestä vastaan?

"Loruja!", vastasi vanhempi mies. "Meillä on kaksipiippuiset pyssyt. Niillä olisimme ampuneet neljä teistä alas satulasta, ja muille olisivat revolverit riittäneet. Me näimme teidän tulevan. Muutamat teistä näyttävät siivoilta, siksi päästämme teidät tulemaan. Mutta jos meistä riippuisi, saisivat muut palata takaisin."

"Muistakaa, että puhutte loukkaavasti."

"Olen puhunut suoraan; en tahdo loukata. En ole sitäpaitsi maininnut, kutka eivät minua miellytä. Pitäkää siis rauha, ja astukaa veden luo."

Nuo kuusi ratsastajaa astuivat siis lammikon rannalle, jossa molempien muukalaisten hevoset kävivät laitumella. Eräällä kohtaa oli tuhkaa, ja siitä saattoi päättää, että siellä oli tulta ollut.

Nämä kaksi muukalaista, jotka olivat niin toistensa näköiset, että heitä täytyi pitää isänä ja poikana, istuivat tähän.

He eivät näyttäneet siltä kuin olisivat he äsken tänne länteen tulleet. Isä näytti kokeneelta, rohkealta metsästäjältä, ja hänen poikansa nuorekkaissa kasvoissa oli niin tyyntä, miettivää vakavuutta, että heti arvasi hänen jo näin nuorena olleen hyvässä koulussa. Toiset katselivat heitä puoleksi uteliaasti, puoleksi epäillen. Sitten he asettuivat näitten viereen ja ottivat esille eväspussinsa, jossa oli kuivattua lihaa. Sitä täytyy aina kuljettaa mukanaan sellaisissa seuduissa, joissa ei ole metsänriistaa.

"Tahtoisitteko, herrat sanoa, kuinka kauvan olette täällä oleskelleet?" kysyi Viinanen, joka puhetta johti.

"Sitten eilisillan", vastasi vanhempi metsästäjä.

"Näyttää siltä, kuin aikoisitte viipyä täällä jonkun aikaa."

"Niin aiommekin."

"Mutta tämä seutu on vaarallinen. Ei tänne sovi pystyttää telttamajaa (wigwamia)."

"Mutta me pidämme siitä, ja se sopii meille. Meillä on eräs kokouspaikka tuolla vuoristossa. Ystävät, joita odotamme, tulevat Ljaano estakaadon yli ja tämän laakson läpi. Kun me tulimme liian varhain, kävi aika meille pitkäksi ja ratsastimme tänne heitä vastaan."

"Koska he tulevat?"

"Kahden tai kolmen päivän perästä."

"Jos niin kauvan viivytte, saatte tehdä tuttavuutta apakhien ja komankhien kanssa."

"Ei tee mitään. Me elämme sovussa heidän kanssaan."

"Samoin mekin. Mutta punanahkoihin ei ole luottamista. He tulevat aina suurissa laumoin, ja teille kahdelle olisi semmoinen yhtymä sangen vaarallista."

"Olkoon vaan, mutta meitä ei se huolestuta. Meillä on seurassamme eräs, joka vastaa kokonaisen lauman intiaaneja."

"Ette siis olekaan kahden, vaan kolmen! Missä se kolmas on?"

"Hän ratsasti tiedustelemaan, mutta on taas pian täällä."

"Hän vastaa kokonaista laumaa intiaaneja, sanotte? Hänen täytyy olla erinomaisen metsästäjän, samallaisen kuin Vanha Kovakoura. Tunnetteko hänet?"

"Kyllä tunnen, mutta ei se hän ole."

"Kuka sitten?"

"Saatte nähdä kun hän tulee. Hän saa itse esittää itsensä teille. Minun nimeni on Baumann ja tämä nuori lännen mies on Martti, minun poikani.”

"Kiitän teitä, herrani! Koska olette nimenne sanoneet, sanomme mekin nimemme. Minä olen Viinanen. Nuo kaksi ovat Tylppä ja Välttäri, ja tuo tumma kuunaama tuossa on tietysti Ben Uusikuu. Nuo kaksi herraa tapasimme tänään päivällisaikana. He tulevat eräältä maatilalta San Diegon ja Kobledon tienoilla, ja aikovat Ljaano estakaadon yli kokoomaan veroja isännilleen, joitten ylipaimenia he ovat. Heidän nimensä ovat Kaarlo ja Eemili Korteijo." Aina kun hän mainitsi jonkun nimen, osoitti hän sen omistajaan ja Baumann katseli silloin tätä tarkasti. Pisimmän ajan katseli hän molempia mejikkolaisia. Silmäkulmansa rypistyivät ja partansa vavahteli suun ympäri. Kaarlo lienee tämän huomannut ja siitä harmistunut, sillä hän virkkoi:

"Nyt, kun tiedätte nimemme, tahtoisin kysyä teiltä, herra Baumann, kenen kasvot eivät teitä miellytä?"

"Eihän tarvitse sitä sanoani, koska asianomaiset muutenkin saavat sen hyvin pian huomata. Teidän maatilannehan on siis San Diegon ja Kobledon tienoilla? Mikä on sen nimi?"

"Sen nimi on Kuhila."

"Entäs omistajan?"

"Hänen nimensä on — — — Montano."

Hän pysähtyi ennenkun hän mainitsi tuon nimen, ikäänkuin tarvitsisi hänen sitä miettiä. Se herätti huomiota. Tietäneehän toki palvelia isäntänsä nimen. Baumann ei sanoilla ilmaissut epäilyksiänsä, vaan kyseli edelleen:

"Ja te olette herra Montanon ylipaimenia?"

"Onko hänellä useita muita ylipaimenia?"

"Ei ole, me olemme ainoat."

"No hyvä", sanoi nyt metsästäjä. "Tahdon siis vastata edelliseen kysymykseenne ja suoraan sanoa, että teidän kasvonne eivät minua miellytä."

Molemmat mejikkolaiset tarttuivat heti veitseen.

"Herra, tuo oli suora häväistys. Äsken se ei ollut niin suora, sentähden me vaieten jätimme sen sikseen."

"Saatte sen nyt kuitenkin kärsiä. Olen tottunut sanomaan jokaiselle, mitä hänestä ajattelen, enkä aio tehdä mitään poikkeusta teistä."

"No, antakaa sitten kuulla, mitä meistä ajattelette!"

Baumann veti revolverin vyöstänsä ja oli sen kanssa leikkivinään, poikansa teki samoin; sitten hän vastasi:

"Ajattelen, että olette valehtelioita, jollette vielä jotakin pahempaa."

Silloin kavahtivat mejikkolaiset pystyyn ja tempasivat veitset vyöstään.

"Peruuttakaa heti sananne, herrani, muuten pakotamme teitä siihen!" käski Kaarlo.

Baumann makasi tyyneenä paikallaan, mutta suuntasi vaarallisen aseensa puhujaa kohden ja vastasi:

"Älkää tulko askeltakaan minua lähemmäksi, master Korteijo! Minun kuulani sattuisi teihin ja poikani kuula teidän veljeenne. Niin pian kun tartutte pistooleihinne, tai muuten teette jonkun epäiltävän liikkeen, lähetämme teidät heti tuomiotta, tutkinnotta toiseen maailmaan. Nimeni on Baumann. Tuo nimi ei pitäisi olla teille tuntematon. Sions-intiaanit nimittävät minua Mata-poka, aomankhit Vila-yalo, apakhit Shoshin-sisk, espanjaa puhuvat metsästäjät El katsador del oso, englantia puhuvat Bearhunter, kaikki nämät nimet merkitsevät Karhunampujaa. Ehkä nyt muistatte kuulleenne minusta puhuttavan."

"Mitä sanottekaan?" huudahti Ben New Moon. "Oletteko te Karhuntappaja? Oletteko sama, jolla Mustien kumpujen lähellä oli kauppapuoti, ja joka teki elämän niin katkeraksi grisli-karhuille?"

"Minä olen juuri se sama."

"Silloin olen paljon kuullut teistä puhuttavan. Eivätkö Sions-intiaanit teitä vanginneet ja laahanneet Kansallispuistoon?"

"Kyllä todellakin niin tapahtui; mutta Vanha Kovakoura ja Vinnetun toivat minun takaisin. Tämä minun poikani oli heidän kanssaan."

"Se on minulle kerrottu. Tuo lienee ollut Vanhan Kovakouran parhaimpia urotöitä. Jos olette sama mies, iloitsen suuresti, että olen saanut teitä kohdata ja toivon että pikku riitanne näitten herrojen kanssa saadaan sovitetuksi. Ehkä peruutatte sananne?"

"Valehtelia-sananko? En peruuta"

"Mutta osaatteko sen todistaa?"