Chapter 5 of 15 · 3834 words · ~19 min read

Part 5

"Älkää jankuttako, taikka aion hyvin pian teistä päästä. Olemme tavanneet teidät itse teossa. Veljenne kädet olivat vainajan taskuissa. Siinä oli todistusta kylliksi. Te kuljeksitte täällä ympäri. Se on epäiltävää. Kutka ovat murhaajat? Varokaa, taikka voitte menettää päänne!"

Jimi tarttui kiivastuneena veitseensä; mutta tällä kertaa oli Timi varovaisempi. Hän katsoi rauhoittavaisesti veljeensä ja lausui:

"Te olette ankara herra. Kuuluu siltä kuin olisitte Yhdysvaltain korkein virkamies."

"Olen lakimies", vastasi Kipsinen ylpeästi ja lyhyesti.

"Vai niin, juristi! Siis olette te niitä korkeaoppisia herroja, joilla on pykälien kanssa tekeminen. Kunnioitukseni, herra!"

Hän nosti ivallisen nöyrästi hattuansa.

"Ei mitään hullutuksia, master Hokmann", jyrisi Kipsinen. "Minä olen todellakin asianajaja ja ymmärrän kyllä hankkia kunnioitusta itselleni. Nämät arvoisat herrat ovat valinneet minut retkensä johtajaksi ja minä tässä siis määrään."

"No hyvä", nyökkäsi Timi vilkkaasti, "eihän meillä mitään sitä vastaan ole. Koska olette lainoppinut, lienee teidän helppoa käsitellä tätä rikosasiaa."

"Se on tietty, ja minä vaadin, ettette poistu, ennenkuin olen tarkasti kaikkea tutkinut ja järjestänyt. Tapaus on kauhea ja voisi saattaa teitä ikäviin rettelöihin."

"No, siitä emme huoli, sillä olemme vakuutetut siitä, että älynne kyllä johtaa teitä selvittämään nämä selkkaukset."

Kipsinen ei vastannut mitään tuohon uudistettuun solvaukseen, vaan sanoi seuraajilleen:

"Pitäkää muuleista kiinni, etteivät nämät epäiltävät miehet pääse pakenemaan."

Veljekset antoivat tämän vastustamatta tapahtua. Heitä huvitti nähtävästi katsella, mitä nämät kaukaisen lännen oloja tuntemattomat miehet, aikoivat toimittaa.

Tuommoinen päästään nyljetty ruumis ei suinkaan ollut veljeksille mikään ilahuttava näkemys. Aavikon metsästäjä on tämmöisiin tapauksiin jotenkin karaistu, mutta tämän muodottomaksi surmatun ruumiin katseleminen herätti kauhua. Sitäpaitsi liittyi siihen pelko omasta turvallisuudesta. He olivat vakaat siitä, että tämän miehen tappaminen ja nylkeminen oli intiaanin tointa, ja koska oli otaksuttavaa, ettei punanahka rohkenisi yksinään tulla näin kauvaksi itään, saattoi siis arvata, että heitä oli koko lauma läheisyydessä. Oli siis syytä olla varuillaan, kunnes tarkemmat tutkinnot ehkä johtaisivat muuhun päätökseen. Veljekset huolivat niin vähän kuin suinkin Kipsisestä ja hänen kumppaneistaan, s.o. eivät ensinkään hänestä välittäneet.

Asianajaja tarkasteli nyt itse vainajan taskuja. Ne olivat tyhjät ja niin oli vyökin.

"Hän on jo ryöstetty", virkkoi hän. "Tässä on siis ryöstömurha, ja meidän velvollisuutemme on keksiä murhaaja. Jäljet osoittivat, ett'ei yksinäinen mies ole rikosta tehnyt. Heitä on ollut monta ja ajatellessani, että paha omatunto usein ajaa syyllisen takaisin rikoksen paikalle, otaksun, ett'ei meidän tarvitse kulkea kauaksi löytääksemme murhaajan. Hokmannin veljekset, te olette minun vankini, ja teidän tulee seurata minua seuraavaan uutisasutukseen, niin, Helmiahoon. Siellä me kaikella mahdollisella ankaruudella tutkimme asiata."

Kunnioitusta muka herättävällä ryhdillä astui hän veljesten luo.

"Luopukaa aseistanne!" lausui hän käskevällä äänellä.

"Aivan kernaasti", vastasi Jimi. "Tässä on minun aseeni. Ota kiinni."

Hän tähtäsi häntä. Hanat napsahtivat. Kipsinen hyppäsi peljästyen sivuun, huutaen:

"Konna, aiotkos vastustella?"

"En suinkaan", nauroi Jimi, "vastustelemisesta ei tässä ole puhetta. Tahdoin vaan sanoa, että ottaisit varovaisesti kiväärin kädestäni; muuten se saattaisi laueta ja silloin loppuisi mainio asianajosi. Ota se siis varovasti."

"Vieläkös yhä ilkut! Ihminen, minä sidotan sinut niin, että vääntelet vaivoissasi."

"Sepä käy sangen mieluiseksi, tuommoinen sitominen; ja että muutkin herrat voisivat vapain käsin tuohon toimeen ryhtyä, tahdon päästää heitä muuleistamme. Polle tänne!"

"Pulle, tule", huusi nyt myös Timi.

Eläimet olivat tähän asti levollisesti antaneet heidän pitää ohjaksista kiinni, mutta niinpian kuin kuulivat herrojensa käskyn, riistivät he itsensä irti ja tulivat pärskyen heidän luokseen.

"Ota ne kiinni!", huusi Kipsinen, mutta oli jo myöhäistä.

"Älkää enempää itseänne vaivatko!" nauroi Jimi. "Te ette voisi pidättää eläimiä, ne sotkisivat teidät kavioillaan. Ei ole niin helppoa ottaa kaksi oikeata lännen miestä kiinni."

"Jos ette tottele, annan ampua teidät."

"Oo, sen tempun saatte kauniisti jättää tekemättä. Kuinka vähän me teitä pelkäämme, näette siitä, että lasken kiväärini. Sanon kuitenkin, että se, joka tulee minua lähemmäksi kuin kolmen askeleen päähän, saa heti kuulan ruumiiseensa. Teidänkaltaisenne väki ei täällä merkitse mitään. Korkeintaan heille nauretaan. Mitä on täällä Ljaano estakaadon rajalla kymmenen asianajajaa yhtä ainoata kunnollista aavikkoratsastajaa vastaan. Täällä ei puhuta sanoilla vaan ruudilla ja lyijyllä ja siinä suhteessa olette te lapsia, meidän suhteen. Meidän pyssyillemme eivät teidän koliprikiväärinne vedä vertoja; siihen saatte luottaa. Me emme tarvitse lakimiestä idästä. Me olemme tutkineet aavikon lait ja ymmärrämme hankkia niille kuuliaisuutta. Olemme kunniallisia miehiä, ja te olette meistä erehtyneet, mutta ei teidän tarvitse siitä kärsiä, sillä teidän poliisijärkenne on meitä hyvin huvittanut. Olette seisoneet tämän kuolleen edessä ikäänkuin joukko ensiluokkalaisia Egyptin pyramiitien edessä. Tämmöistä tapahtumaa ei opi koulussa eikä yliopistossa selittämään; pankaa se muistoonne. Siihen tarvittavat tiedot saa ainoastaan aavikon korkeakoulussa ja siellä te olette vaan vasta-alkajia. Nyt käymme me kaksi asiaan käsiksi omalla tavallamme ja sitten saatte nähdä, mihin päätöksiin tulemme. Valitettavasti ette tiedä mitä merkitystä on selvillä jäljillä tässä asiassa. Olette antaneet hevosenne sotkea täällä mielin määrin. Nyt on melkein mahdotonta löytää alkuperäiset jäljet. Mutta tahdomme kuitenkin koettaa. Me muodostamme piirin; sinä Timi menet oikealle, minä vasemmalle ja tuolla me yhdymme."

Tämä puhe vaikutti. Ei kukaan vastustanut sanallakaan, Kipsinenkin vaikeni. Tosin heidän naamansa olivat muikeat, mutta kun veljekset nyt poistuivat vastakkaiseen suuntaan, ei uskaltanut kukaan heitä estää eikä ottaa heidän muulejansa haltuunsa.

Veljekset kulkivat kumpikin isossa puoliympyrässä ruumiin ympäri, yhä tarkasti maata tutkien. Kun toisensa kohtasivat, kertoivat he havaintonsa toisilleen ja palasivat sitten muitten tykö. Nyt tarkastivat he myös hevosta, kuollutta, ja sotkettua tannerta. He tutkivat niin tarkasti yksityisiä pikkukiviäkin, että se muitten mielestä oli melkein naurettavaa. Lopuksi he hetken keskustelivat matalalla äänellä, jolloin näyttivät päässeen johonkuhun päätökseen. Sitten kääntyi Timi asianajajan puoleen ja lausui:

"Master Kipsinen, te tahdoitte meitä vangita, kun olemme täällä ja kun minä tarkastin kuolleen taskut. Samalla oikeudella voisimme mekin teidät vangita, koska tekin hiivitte täällä ympäri ja tekin tarkastitte samat taskut. Mutta me tiedämme, että olette syyttömät, eikä teillä siis ole mitään peljättävää."

"Niin, sen me hyvin tiedämme. Mitä te voisitte meille tehdä?"

"Mitä vaan tahdomme. Teillä ei ole aavistustakaan lännen miehen tavoista. Jos meitä niin haluttaa, viemme teidät kaikki kuusi sidottuina Helmiahoon. Teidän olisi vaan valittava: totella taikka kuolla. Hyvä teille, ett'eivät asiat ole niin! Tullessamme näimme teidät ruumiin ääressä. Meillä oli siis syytä epäillä teitä, mutta perin hullua oli, että te epäilitte meitä. Jo sen seikan, että häneltä oli päänahka nyljetty, olisi pitänyt ilmaista teille, että intiaanin luoti oli hänet kaatanut. Sen me heti oivalsimme ja olemme siinä tiedossa vakaantuneet. Muuten on vainajalle käynyt oikeuden mukaan. Ensin me säälimme häntä, vaikka syyttä, niinkuin nyt huomaamme. Hän on huono mies, erästä roistoliittoa, joka täällä näkyy harjottavan ammattiaan. Olkaa siis varuillanne."

Hänen sanansa vastaanotettiin suurimmalla kummastuksella.

"Ja tämän kaiken te jäljistä päätätte?" kysyi Kipsinen

"Tämän ja vielä paljon muuta."

"Sehän on ihan mahdotonta!"

"Niin te arvelette, syystä että olette vasta-alkaja. Voi lukea jäljistä yhtä selvästi kuin kirjasta Mutta siihen vaaditaan, että on vuosikausia retkeillyt täällä villissä lännessä, niinkuin me olemme tehneet Miestä ei ole ammuttu siinä paikassa, jossa hän nyt on. Oletteko huomanneet, että luoti on lävistänyt hänen ruumiinsa ja tunkenut selästä ulos?"

"Olemme."

"Seuratkaa siis minua vähän matkaa sivulle."

Toiset seurasivat häntä muutaman askeleen kunnes hän pysähtyi ja osotti maahan, joka oli kovien, paljaitten kivien peittämää. Siinä oli iso verilätäkkö.

"Mitä tuo on?" kysyi hän.

"Se on verta", vastasi Kipsinen, "Huomaatko mitään muuta?"

"En mitään."

"Silloin teillä tosiaan ei ole lakimiehen silmiä, vaikka aiotte uskaltaa meidät vangita. Katselkaa nyt tuota pientä esinettä! Mitä te luulette sen olevan?" Hän nosti osotetun esineen verilätäköstä. Se oli pieni ja melkein litteä kuin raha ja vaikka se olikin verellä tahrattuna, oli siinä kuitenkin heikko metallikiilto. Kaikki katselivat sitä tarkasti ja Kipsinen virkkoi: "Sehän on litistetty lyijykuula."

"Niin on, ja juuri se, joka on miehen tappanut. Se on tunkenut sydämen läpi; hän siis kuoli silmänräpäyksessä, eikä enää voinut liikahtaa. On tuiki mahdotonta, että hän olisi voinut laahaantua sinne, missä hän nyt on, vaan joku tai jotkut ovat hänet sinne vieneet. Eikö totta?"

"Niinkuin te nyt asian selitätte, näyttää se todellakin, jollei varmalta, niin kuitenkin luultavalta."

"Hyvä, silmätkää nyt myös tätä ruohoista paikkaa tuon verilätäkön vieressä! Mitä siellä näette?"

"Ruoho on tallattu."

"Kuka, tahi kutka sen ovat tehneet?"

"Kukapa sen tietäisi."

"Me sen tiedämme. Tässä on joku ihminen maannut, ja koska täällä ei näy mitään verta, täytyy otaksua hänen olleen haavoittumattoman. Hän ei ole nukkunut tuossa, sillä jokaisella lännenmiehellä köyhimmälläkin, on peitto, jonka hän allensa levittää, kun hän tahtoo maassa levähtää. Tämä jälki on myös niin epäselvä, että jotenkin varmasti voi päättää miehen maanneen tässä vaan lyhyen hetken. Ihan täällä vieressä näette viivan höllässä hiekassa. Se on ylhäältä leveä ja kapea alhaalta. Millä tämä viiva lienee tehty?"

"Ehkä saappaankorolla?"

"Eipä niinkään. Tahdon heti teille todistaa, että miehellä, joka tässä makasi, ei ollut saappaita vaan mokassiinit. Tämä viiva olisi toisellainen, jos se olisi saappaan tekemä. Se olisi silloin kaukalonmuotoinen. Saa tuhannesti vannoa, että se on tehty pyssynperän kulmalla, ja kun ei viiva ole samallainen koko matkaltaan, vaan alkaa syvältä ja muodostaa sitten litteän, ulospäin kaareutuvan mutkan, on varmaa, ett'ei se ole tehty hitaasti, vaan ihan äkkiä. Vihdoin pyydän teidän tarkastamaan merkkiä tässä alapäässä. Kuinka se on aikaansaatu?"

Vasta sitten kun Kipsinen oli tarkasti katsellut santaa, vastasi hän:

"Näyttää melkein siltä kuin joku olisi kääntynyt korollaan."

"Tällä kertaa olette oikeassa. Mutta merkki onkin niin selvä, että tuskin voi muuta arvata. Jos tarkoin paikkaa tutkitte, täytyy teidän myöntää, ettei täällä voi olla kysymys saappaankorosta vaan kengästä, jossa on sileä kantapää, siis mokassiinistä. Te näette ainoastaan toisen jalan jäljen, mutta ei toisen, vaikka maa on hyvin pehmeää. Mitä siitä seuraa?"

"Sitä en todellakaan tiedä."

"Että on ollut kiire, niinkuin äsken mainittiin. Puheenalainen henkilö on suurimmalla kiireellä heittäytynyt tänne alas, niin että toinen jalka on ilmassa, eikä siis jättänyt santaan mitään merkkiä. Jos miehellä olisi ollut aikaa oikaista itsensä tänne kaikessa levollisuudessa, näkisi nyt välttämättömästi molempien jalkojen jäljet. On siis täysin otaksuttavaa, että hänellä on ollut syytä heittäytyä äkisti maahan. Ja mikähän tuo syy lienee?"

Asianajaja raappi miettiväisenä korvansa taustaa. "Herrani", sanoi hän, "minun täytyy tunnustaa, että meidän on ihan mahdotonta noin äkkiä seurata teidän otaksumisianne ja laskujanne."

"Se juuri todistaa, että olette keltanokkia. Tämmöisissä oloissa riippuu elämä usein muutamista silmänräpäyksistä. Silloin ei saa kauvaa miettiä, vaan silmän tulee olla selvän, nopean ja varman. Tahdon siis sanoa teille tuon syyn. Mutta katsokaa ensin ympärillenne ja sanokaa, huomaatteko jotain erityistä täällä lähettyvillä?"

Kaikki kuusi katselivat ympärilleen, mutta ravistivat sitten päätään.

"No niin", jatkoi Timi, "katsokaa tuota jukkakasvia tuolla! Siinä kai te sentään jotakin huomaatte."

Tuo kasvi oli eräs jukka gloriosa, joka täällä kuivassa hiekkamaassa oli hitaasti kehittynyt. Se kukki vielä ja sen kukat olivat valkoiset, purppuran vivahteiset. Maassa makasi monta sen kankeista, suikeista, siniharmaista lehdistä. Ne eivät olleet itse pudonneet, vaan ne olivat sinne revityt.

"Täällä on ollut joku jukkaa pitelemässä", sanoi Kipsinen viisailevasti.

"Vai niin, ja kuka on täällä ollut?"

"Sitä ei voi tietää."

"Kyllä voi, jopa täytyykin tietää. Kukaan ihminen ei ole kasviin koskenut, mutta hän on etäältä lähettänyt kuulan, joka on repinyt siltä lehdet, ja tehnyt runkoon tämän reiän. Ettekö näe?"

Nyt vasta he sen huomasivat. Timi jatkoi:

"Ei kukaan ammu kasvia huviksensa. Kuula lähetettiin sille, joka heittääntyi maahan tuolla takanamme. Jos nyt ajattelemme viivan vedetyksi jukasta, ja koskien sitä paikkaa, missä äskenmainittu mies on seisonut, sekä jatkamme sitä suoraan suuntaan, niin tiedämme tarkkaan mistä kuula on tullut. Koska se on lävistänyt rungon alemman osan, on pyssynpiipun, josta se lähti, täytynyt olla jotenkin korkealla maasta, ja nyt osaatte varmaankin sanoa, mitä tästä voidaan päättää?"

He katselivat hämillään häntä, mutta eivät vastanneet mitään. Sentähden selitti hän edelleen.

"Se, joka ampui, ei seisonut maassa, vaan istui satulassa. Se on ihan varma. Kaikesta minkä tässä olemme nähneet, saamme päättää seuraavaa: Eräs pyssyllä varustettu intiaani on seisonut maassa, jossa jälki oli. Eräs koillisesta tuleva ratsastaja ampui hevosensa selästä tätä, mutta kuula ei sattunut, silloin punanahka silmänräpäyksessä heittäytyi maahan, kasvot ylöspäin. Mutta miksi intiaani teki niin? Mistä syystä heittäytyi haavoittumaton maahan, kun häntä ammuttiin? Siihen on vaan yksi selitys: hän tahtoo viekotella ampujaa lähestymään, hän tahtoo uskotella hänelle olevansa kuollut. Ratsastaja todella tulikin.

"Mistä te sen näette?" kysyi Kipsinen ihmeissään.

"Sen tahdon teille näyttää. Palatkaamme sille paikalle, missä kuollut makaa. Osaan kuvitella itselleni koko tapahtuman niin selvästi, kuin olisin itse ollut sitä näkemässä Se, jolla on tarkka ja harjaantunut ajatus ja huomiokyky, pääsee pian selville tuommoisesta salaperäisestä tapauksesta. Teidän lakitieteenne ei siinä pitkälle piisaisi."

Hän vei hänet ruumiin ohi, jossa kasvoi harvalehtistä vaivaispuuta ja näitten välillä oli vähäisiä, paljaita hiekkapaikkoja. Täällä oli hiekassa iso jälki, ja hän kysyi:

”Mistä se on tullut?”

"Näyttää siltä, kuin olisi joku tässäkin maannut", vastasi Kipsinen.

"Olette oikeassa, mutta kuka se on ollut?"

"Ehkä tuo vainaja, ennenkuin hän kuoli?

"Ei, hän sai luodin niin suoraan sydämeensä, ett'ei hän enään voinut liikahtaa. Hänen oli mahdotonta laahaantua tänne ja sitäpaitsi olisi täällä siinä tapauksessa verilätäkkö."

"No, ehkä se on ollut intiaani, joka ensin heittääntyi tuolla maahan."

"Ei hänkään. Eihän hänellä ollut mitään syytä uudistaa viekasta temppuaan. Sitäpaitsi tiedämme ett'ei hän ollut haavoittunut, kun sitävastoin tässä maannut henkilö on ollut kovin haavoittunut. Tässä on siis kysymyksessä kolmas henkilö."

"Mutta", sanoi Kipsinen suuresti ihmeissään, "onpa tämä hiekka teille kuin avonainen kirja. Minä en osaisi lukea siitä rahtuistakaan."

Hänen kumppaniensa kasvot osottivat myös ilmi ihmettelyä. Jimi oli tähän asti antanut veljen selitellä. Nyt hän virkkoi:

"Ei sentähden, herrani, tarvitse seisoa suut, silmät ammollaan. Se, mikä teistä nyt tuntuu niin uskomattomalta, sen tekee jokainen lännen mies. Se, joka ei pian täällä opi jäljistä lukemaan, lähteköön Jumalan nimessä pian täältä pois, sillä hänen ei pidä oleskella täällä lännessä. Kaikkien kuuluisien metsästäjien on kiittäminen menestyksestään, paitsi rohkeuttaan, viekkauttaan ja kestävyyttään, sitä seikkaa, että jokainen jalanjälki, jonka näkevät, on heille selvästi kirjoitettu kirje, jonka asianomainen tahallaan tai ilman on jälkeensä jättänyt. Mutta joka ei tämmöistä kirjettä käsitä, hän saa pian kuulan tai puukoniskun ruumiiseensa ja saa mädätä jossakin sellaisessa paikassa, johon ei ole juuri mahdollista pystyttää hänelle muistopatsasta. Veljeni lausui, ett'ei tässä ole verilätäkköä, ja hän on oikeassa. Lätäkköä tässä ei ole, mutta kuitenkin huomaa tässä vähän verta. Nämät pienet, tummat pilkut hiekassa ovat veripisaroita Se, joka tässä makasi, oli siis haavoittunut, jopa kovinkin, sillä jäljestä näkyy, että hän on kivusta kiemurrellut. Katselkaa nyt nyt tarkasti tuossa vieressä kasvavaa vaivaispuuta sekä hiekkaa matalassa matelevien oksien alla! Tuo poloinen on vaivoissaan kiskonut oksat irti ja sormillaan kaivanut maata. Osaatte ehkä sanoa, mikä ruumiinosa oli hänellä haavoittunut?"

"Täytyyhän olla kaikkitietävä, voidakseen sitä sanoa."

"Ei tarvitse. Haava päässä tai ruumiin yläosassa vuotaa enemmän verta kuin tämä on tehnyt. Hän on haavoittunut vatsapohjaan, ja siitä hänen kovat tuskansa. Ja huomatkaa vielä, miten oksat ovat täällä tallatut ja hajallaan aina siihen asti, missä haavoittunut intiaani makasi. Ja katsokaa nyt tuota vähäpätöistä esinettä tuossa maassa, jota ette ollenkaan ole huomanneet. Ehkä tiedätte sanoa mikä se on?"

Hän otti pienen nahkapalasen maasta. Se oli alkujaan ollut vaaleaksi parkittu, mutta aikojen kuluessa tummentunut. Se oli leikattu pitkiin, kapeisiin kaistaleisiin. Kaikki kuusi tarkastivat sitä, mutta ravistivat päitään.

"Tämä on", selitti Jimi, "palanen irtirevityistä housujenripsuista; se on intiaanilaista tekoa. Se, joka tässä makasi, oli siis myös intiaani. Hänellä oli peuran aivoilla parkitut nahkahousut. Tuskissaan repi hän housujaan ja sai tämän pienen ripsupalasen irti. Laukaus vatsanpohjaan ei suinkaan ole makeinta mielelle. Jos teidän sisälmyksissänne olisi kuula, niin te kiemurtelisitte kuin madot. Minua ihmetyttäisi, jollei tuo intiaani jo ole ikuisilla metsästysmailla. On ihan mahdotonta, että hän kauvan olisi kestänyt ratsastaa, varsinkin kun heitä täytyi olla kaksi yhdellä hevosella."

"Onko hän ratsastanut pois?" kysyi Kipsinen. "Ja onko heitä ollut kaksi yhdellä hevosella?"

"Kyllä, ihan varmaan. Tulkaa täältä kappaleen matkaa sinnepäin, josta nämät miehet tulivat!"

Hän meni koilliseen suuntaan, ja muut seurasivat, uteliaina siitä, mitä nyt saisivat nähdä. Hänen saapuessaan sille piirille, jonka olivat käyneet, pysähtyi hän ja sanoi:

"Herrani, te saatte nyt opetuksen jälkien lukemisessa. Jos teillä on tilaisuutta muualta saada lisää, ei teitä enään saa nimittää keltanokiksi, jos teillä on taipumusta ruveta lännenmiehiksi. Jos vaan katsoisin teidän etuanne, pitäisin teille hyvin pitkän esitelmän ja selittäisin tarkasti nämät jäljet. Mutta siihen ei minulla ole aikaa. Minun täytyy kiirehtiä, sillä edellämme on hyvin vaarallinen ryöväri- ja murhaajajoukko ja meidän tulee pelastaa yhden, tai ehkä kaksi intiaania näitten vainosta. Puhun siis niin lyhyesti kuin mahdollista. Tästä, missä nyt seisomme, ovat nuo äskenmainitut kaksi intiaania, haavoitettu ja haavoittumaton menneet ohi. Viimemainittu ei saanut haavaansa siinä, missä hän makasi, vaan se on jo ollut hänellä. Siitä minä päätän, että nuo molemmat ovat ratsastaneet rinnakkain, niinkuin jäljistä näkyy. He ovat ratsastaneet ihan lähellä toisiansa ja haavoittumaton on pitänyt toista hevosta ohjaksista. Toinen tarvitsi siis kätensä peittääksensä niillä haavansa, tahi pysyttääksensä itsensä satulassa, heikko kun oli."

Sitten meni hän muutaman askeleen takaisin, osotti maahan ja sanoi:

"Kavioitten jäljet todistavat, että nämät todellakin ovat olleet intiaaneja, sillä niistä näkee, että molemmat hevoset ovat kengittämättömiä. Tässä saatte nähdä, että se hevonen, jolla haavoittunut ratsasti, on tehnyt pitkän hypyn. Juuri tässä sai se takaa kuulan, joka tunki sen ruumiiseen, niin ett'ei se enään jaksanut kulkea kuin vähän matkaa ja sitte se kaatui tuohon, missä se vieläkin on. Silloin putosi haavoittunut intiaanikin satulasta sivulle päin, vaivaispuun juurelle, jossa tarkastimme paikkaa, missä hän makasi." Nyt Jimi meni oikealle puolelle, osotti taas maata ja selitti edelleen:

"Tässä on yksinäisen ratsastajan jälki, juuri sen, joka ampui hevosta ja sitten haavoittumatonta intiaania. Hänen hevosensa oli kengässä. Hän oli valkoinen mies. Hevosta ampui hän, ennenkuin hän saapui tänne; sen minä todistaisin jos olisi aikaa. Mutta juuri tästä, missä me nyt olemme, ampui hän haavoittumatonta intiaania."

"Ette kai sentään tohdi sitä niin varmasti sanoa?", keskeytti Kipsinen.

"Kyllä minä vaikka vannoisin. Katsokaa tuonne eteenpäin, niin näette että paikka, jossa nyt seisomme, on suorassa linjassa sen paikan kanssa, jossa intiaani heittäysi maahan ja myös kuulan lävistämän jukkakasvin kanssa. Tässä ei ole epäilemistä. Ja vielä: kahdeksan tai kymmenen askelta tästä näette toiset jäljet vievän tästä ohi. Siinä on viisi valko-ihoista ratsastanut ja ovat pysähtyneet tuonne, missä maa on tallattu. Nyt pyydän teidän seuraamaan minua takaisin. Sitten olemme heti valmiit."

Hän vei heidät ei ainoastaan samalle paikalle vaan myös vähä edemmäksi ja näytti heille siellä kolmet jäljet, joista yhdet veivät sivulle. Tästä jälkimäisestä sanoi hän:

"Nämät ovat yhden hevosen jäljet ja se hevonen on kuulunut valko-ihoiselle miehelle. Kaviot ovat jättäneet syvät merkit, eläin on laukannut. Mutta hevonen, joka laukkaa jo kahdenkymmenen askeleen päässä siitä, mistä hän lähti, on varmaankin peljästynyt jostakin. Jos seuraisimme sen jälkiä, löytäisimme sen varmaan jossakin tyhjin satuloin ruohoja syömässä. Tästä vasemmalle näette toiset jäljet. Ne ovat hitaasti kulkevan, kengittämättömän hevosen jäljet. Koska jäljet, hitaasta kulusta huolimatta, ovat syvemmät kuin intiaani-hevosten edelliset jäljet, on tällä eläimellä välttämättä ollut raskaampi taakka kuin ennen. Haavoittumaton intiaani on istunut satulassa ja edessään on hän pitänyt haavoittunutta kumppaniansa makaavassa asennossa. Ja nyt näette juuri tässä vieressä niiden viiden valkoihoisen jäljet. Ne seurasivat edellistä jälkeä, mutta eivät tahtoneet tallata sitä näkymättömiin. No, nyt olen puhunut loppuun. — Olisin voinut puhua paljon laveammalta ja paljon enemmän, mutta, niinkuin sanottu, minulla ei ole aikaa. Sanokaa nyt siis lyhyesti, kuinka kaikki tämä tapahtui."

"Sen jätämme mieluummin teidän sanottavaksenne, herrani", vastasi Kipsinen, mutta nyt hyvin sävyisästi.

"Minun mielestäni olen minä puhunut selvästi kyllä", sanoi Jimi, "tietääksenne miten tämän asian nyt on. Toivon kuitenkin antavanne minulle anteeksi, kun pidän, että jälkien oikea lukeminen on mielelle makeinta. Tutkimuksemme ovat nyt antaneet seuraavat tulokset: Kuusi valkoihoista miestä on täällä koillisessa tavannut kaksi punanahkaa ja ryhtynyt taistelemaan heidän kanssansa, jolloin toinen intiaaneista sai kuulan ruumiiseensa. Punanahat pakenivat ja valkoihoiset ajoivat heitä takaa Mutta intiaaneilla oli paremmat hevoset, ja ne pääsivät pitkän matkan edelle. Katselkaa tuossa makaavaa hevosta. Se on hienointa Mejikon rotua ja on varmaan puhdasta andaluusialaista alkuperää. Omistajan merkki (totem) on leikattu kaulan vasempaan puoleen. Haavoittunut intiaani ei ole ollut mikään tavallinen soturi, sillä totemia saavat ainoastaan päälliköt ja arvossa pidetyt sotaneuvoston miehet käyttää. Samoin näette, että vihollisen luoti on tunkenut eläimen ruumiin etupuoliseen pehmeään osaan. Valko-ihoisten hevosista on ainoastaan yksi jaksanut seurata intiaanien hevosia kintereillä, ja tämä onkin raivostuneena ajanut heitä takaa. Siitä syystä valkoihoinen uskalsi niin kauaksi erota kumppaneistaan, koska punanahat eivät voineet hänelle mitään tehdä, haavoittumattoman kun täytyi tukea ja hoitaa haavoittunutta, eivätkä he siis voineet muuta kuin paeta. Jos minä olisin ollut tuon terveen sijassa, olisin hypännyt alas satulasta ja odottanut valko-ihoista, ampuakseni häntä. Hänellä oli kai syynsä, miks'ei hän niin tehnyt, tahi oli hän vielä jotenkin nuori ja kokematon. Suru haavoittuneesta lienee häntä hämmentänyt. Mutta viekas ja rohkea on hän ollut, sen tulemme heti näkemään. Valkoihoisella oli ladattu kaksipiippuinen pyssy. Hän pääsi intiaaneja niin lähelle että hän saattoi, siitä paikasta, missä seisoimme, ampua toisen hevosta. Tämä hypähti, ryntäsi vähän matkaa eteenpäin ja kaatui sitten, jolloin ratsastajakin putosi sen selästä. Heti pysähtyi toinen punanahka ja hyppäsi alas, suojellaksensa kumppaniaan. Valkoihoinen ampui toisen kuulan, mutta koska hänen hevosensa vielä juoksi täyttä vauhtia, tähtäsi hän epävarmasti ja luoti sattuikin jukka-kasviin, eikä intiaaniin. Viimemainittu olisi nyt voinut ampua vihollistaan, mutta hänen mielensä oli kuohuksissa, hän vapisi vihasta, surusta ja ylönmääräisistä ponnistuksista, ja jos ei hän nyt olisi oikein osannut, olisi hän varmaan henkensä menettänyt. Sentähden hän ei ampunut, vaan tekeytyi kuolleeksi ja heittäytyi maahan, pitäen kivääriään lujasti kädessään. Silloin teki hän pyssyn perällä maahan viivan, jonka tuossa näimme. Tässä hän nyt odotti valko-ihoista, voidakseen niin läheltä kuin suinkin, ampua luodin hänen aivoihinsa. Valko-ihoinen hyppäsi satulasta ja juoksi ensin maassa makaavan haavoittuneen intiaanin luokse, joka tietysti tekeytyi kuolleeksi. Täältä meni hän toisen intiaanin luokse. Nyt tämä salaman nopeudella kavahti pystyyn, löi hänet maahan ja ampui häntä sydämeen, pitäen pyssyn suun niin lähellä rintaa, että villanuttu kärventyi ja luoti tuli selästä ulos sekä litistyi kiveä vastaan. Valko-ihoisen hevonen pelästyi laukauksesta, ja kiskoi itsensä tuolta lävitse, niinkuin jäljistä näimme. Mutta punanahka laahasi kuolleen vihollisensa ruumiin haavoittuneen toverinsa luo, jotta tämä saisi iloita onnistuneesta kostosta. Siellä nylki hän päänahan vainajalta. Silloin huomasi hän jälelle jääneiden viiden vihollisen lähestyvän. Hän ei uskaltanut viipyä, nosti äkkiä toverinsa terveelle hevoselle, nousi itse satulaan ja ajoi sieltä pois. Kun nuo viisi lähestyivät ja näkivät kuolleen toverinsa maassa, astuivat he alas hevosiltaan, tarkemmin asiaa tutkimaan ja keskustelemaan. He olivat ryöväreitä ja tämä oli heidän kumppaninsa. He pelkäsivät, että löytyy ihmisiä näillä tienoin, ehkäpä Helmiahossa, jotka tuntevat tämän ja siten tulisi heidän läsnäolonsa täällä ilmi. Siitä syystä he puukolla raatelivat hänen kasvonsa tuntemattomiksi. Te näette, kuinka konnamaisesti he ovat menetelleet. Sitten he eivät kauemmin viipyneet; heidän täytyi lähteä ajamaan takaa molempia intiaaneja, jotka jo olivat päässeet pitkän matkaa edelle. Mutta ensin ottivat he kaiken, minkä kuollut päällään kantoi. He veivät myös hevosenkalut, koska etevän intiaanisoturin nahkatavarat ovat arvokasta saalista. Nyt he seurasivat punanahkojen jälkiä, ja otaksuttavaa on, että he saavuttavat intiaanit, kun näitten hevosella oli kaksinkertainen kuorma kannettavana. Kun te, master Kipsinen, tulitte tänne, oli hevosraadolla jo korppikotka. Te ajoitte sen pois laukauksella, jonka me kuulimme ja joka viekotteli meidät tänne. Tämmöinen on siis tämä tapaus minun käsitykseni mukaan. En luule suurestikaan todellisuudesta erehtyneeni ja minun on mieluista kuulla teidän sanovan, että olen oikeaan osannut."

"No, jos se on teille niin mieluista, niin emme me tahdo iloanne häiritä", sanoi Kipsinen. "Minustakin tuntuu siltä, kuin olisi asia niin, kuin te sen havainneet olette. Otaksun teillä olevan tarkan silmän ja yhtä tarkan pään!"

"Mitä päähäni tulee, niin täytyyhän minun siihen tyytyä, koska en voi sitä parempaan vaihtaa. Toivon teidän jo huomanneen, että olitte tekemässä hullutuksen, kun tahdoitte meidän vangita. Nyt kysyn teiltä, mitä muuta aiotte tässä asiassa tehdä?"

"Emme ensinkään mitään. Se ei enää koske meihin. Sehän koskee vaan intiaaneja."

"Vaan intiaaneja?", kysyi Jimi. "Vaan! Eivätkö intiaanitkin ole ihmisiä?”

"Emme kiellä että he ovat ihmisiä, mutta he ovat meitä niin paljon alempana, että se olisi loukkaus meitä vastaan, jos meitä verrattaisiin heihin."

Jimi teki kädellään halveksivan liikkeen. Timin iso nenä heilui ylös ja alas, eteen ja taakse, ikäänkuin raivostunut, itsenäinen olento. Hän hieroi sitä hiljaa etusormellaan, ikäänkuin tyynnyttääksensä sitä ja sanoi sitten äänellä, jonka hän pakotti ystävälliseksi: