Part 12
"Osaan. En koskaan väitä semmoista, jota en voi todistaa. Tilanhaltia ei lähetä molempia ylipaimeniaan yhtaikaa aavikolle; siitä saatte olla varma. Hän tarvitsee aina yhden tilallaan. Jos toisen todella tulee koota veroja, lähettää hän tämän kanssa yhden tai useamman paimenen. Sitäpaitsi olemme juuri oleskelleet kaksi kokonaista kuukautta San Diegon ja Albukerken välisillä tienoilla. Olemme käyneet jokaisella maatilalla mutta emme San Diegon ja Kobledon välillä ole tavanneet ainoatakaan Kuhila nimistä maatilaa, eikä Montano nimistä tilanhaltiaa."
"Silloin olette ratsastaneet maatilamme ohi sitä huomaamatta", selitti Eemili.
"Sitä en usko. Ja jos niin olisi tapahtunutkin, olisin kumminkin kuullut puhuttavan siitä ja isännästänne. Pistäkää veitsenne vöihin ja istukaa taas levollisesti. Minä en huoli uhkauksista. Minä en aja teitä leiristä pois, koska olette tulleet senkaltaisten ihmisten seurassa, jotka pidän kunniallisina miehinä. Käytöksenne mukaan teitä kohdellaan, Ljaano estakaadon rajalla ei voi olla tarpeeksi varovainen, ja onhan kaikille tunnettu, että on peljättävä valkoihoisia paljon enemmän kuin punanahkoja."
"Pidättekö ehkä meitä Ljaano-kotkina?"
"Siihen kysymykseen vastaan sitten kun eroamme; silloin olen oppinut tuntemaan teidät, nyt sitävastoin ei minulla ole mitään tukea väitteilleni. Jos todellakin olette rehellisiä ihmisiä, jonka sydämmestäni soisin, eroamme ihan varmaan ystävinä."
Mejikkolaiset katselivat toisiaan kysyväisesti. Edistääkseen salaisia aikeitaan, huomasivat he olevan parasta käyttäytyä sovinnollisesti. Sentähden sanoi Kaarlo:
"Teidän viimeiset sananne hyvittävät edelliset. Koska olemme rehellisiä miehiä, saatamme rauhoittua siitä tiedosta, että hyvin pian tulette huomaamaan tuominneenne meitä väärin."
Hän istui ja veljensä teki samoin. Baumann lähetti poikansa, paljon puhutun 'Karhunampujan pojan' kaktusryhmälle, tuomaan tämän kasvin hedelmiä jälkiruuaksi.
Näitä syödessä yllätti yö ja miehet sytyttivät tulen. Polttopuita löytyi runsaasti.
Paitsi päivän ja yön vaihdos oli toinenkin muutos tapahtunut. Korkeat kallionseinät erottivat umpilaakson tasangosta, laakson kolme seinää sulkivat tien niiltä ilmavirroilta, jotka tasangolla pääsivät täyteen voimaansa kehittymään. Ainoastaan neljänneltä sivulta, siitä mistä ameriikkalaiset ja mejikkolaiset olivat tulleet, saattoi ilmavirta päästä laaksoon ja tämäkin oli mahdollista ainoastaan silloin, kun tuuli puhalsi juuri tältä suunnalta ja oli kyllin vahva pääsemään laakson alaosasta sen yläosaan.
Juuri pimeän saapuessa huomattiin ilmanvetoa yllämainitussa suunnassa. Se nousi tietysti kallionseinämiä ylös ja ainoastaan vähäinen osa siitä pääsi läpäisemään sitä ahdasta halkeamaa, jonka äskentulleet päivällä olivat keksineet ja josta pääsi laaksosta aavikolle. Tämä ilmanveto ei ollut mikään puuskatuuli, vaan se kävi tasaisena; se oli selvästi huomattavissa, eikä kuitenkaan saattanut tulta leimuamaan. Se ei synnyttänyt mitään ääntä ja kuitenkin oli se korvin käsiteltävissä. Tämän puhaltaessa hengittivät keuhkot toisin kuin ennen, mutta oliko se helpompaa vai raskaampaako, ei, kumma kyllä voitu sanoa.
Kaktus-viikunat olivat syödyt ja Martti Baumann meni noutamaan lisää. Tuskin oli hän päässyt pensaitten läpi, kun muut kuulivat hänen sanovan:
"Mitä tuo on? Tulkaa tänne, herrat. Tuommoista en ole koskaan nähnyt."
He noudattivat hänen kehotustaan. Päästyään, pensaitten läpi, näkivät he sangen hämmästyttävän näyn. Koko umpilaakso oli pilkkopimeä, sillä vähäinen tuli ei ulottunut pensaitten läpi; mutta siinä, missä kaktukset kasvoivat näkyi lukuisia vaaleita, värittömiä liekkejä. Jokainen näistä kasvikunnan kynttiläjaloista oli näitä liekkejä täynnä. Se oli ihmeellinen, aaveentapainen näkö.
"Mitä tuo saattaa olla?" kysyi Viinanen.
"En ole koskaan ennen tuommoista nähnyt", vastasi Välttäri. "Tuota saattaa ruveta pelkäämään."
Samassa hetkessä kuului syvä, voimakas ääni heidän takanansa pensastosta, siis tulen ääreltä, jossa olivat istuneet ja jossa ei ollut muita ihmisiä kuin he itse, lausuvan:
"Ne ovat Ko-harstesele-yato, suuren Hengen liekit, jotka hän sytyttää, tahtoessaan varoittaa lapsiaan."
"Kr! Kuka tuolla takananne on?" huudahti Eemili Korteijo peljästyneenä. "Olemmeko johonkin paulaan joutuneet?"
"Emme", vastasi Karhunampuja. "Se on toverini, jota odotimme. Hän on tapansa mukaan tullut meidän huomaamattamme."
He kääntyivät. Ja todellakin oli tulen ääressä ratsastaja. Miten oli hän huomaamatta päässyt pensaitten läpi hevosella? Hän istui komean mustan hevosen selässä, joka oli intiaanien tapaan satuloittu ja suitsitettu. Miehellä oli intiaanilainen puku ja intiaanin kasvot, joissa ei ollut parran merkkiäkään. Mutta sen sijaan riippui pitkä, paksu, musta tukka hartioitten yli; kädessä oli hänellä hopeanastoilla koristettu kaksipiippuinen pyssy.
Ameriikkalaiset ja mejikkolaiset huudahtivat hämmästyksestä ja ihailusta.
"Kuka tuo on?" kysyi Viinanen. "Intiaaniko? Onko täällä niitä enemmän?"
"Ei ole, hän on yksin", vastasi Baumann. "Se on Vinnetuu, apakhien päällikkö."
"Vinnetuu, Vinnetuu!" kaikui kaikkien suusta.
Hän astui alas hevoselta, välittämättä häneen kiintyneistä, ihailevista katseista, astui pensaista esille, osoitti pieniä liekkejä ja sanoi:
"Kun kalpeakasvot olivat tässä umpilaaksossa, eivät he huomanneet, mitä sen ulkopuolella tapahtui. Jotta he saisivat sen tietää, lähettää suuri Manitun heille tämän tulimerkin. Vinnetuu ei tiedä osaavatko he sitä lukea."
"Mitä on sitten tapahtunut?" kysyi Tylppä.
"Tornado on kulkenut aavikon yli. Vinnetuu näki sen mustan ruumiin pohjoisessa. Onnettomat ne, jotka ovat sen tavanneet! Heidät on kuolema niellyt."
"Tornado, hirmumyrskykö?" kysyi Karhunampuja. "Onko punainen veljeni tarkoin sen kulkua seurannut?"
"Vinnetuu huomaa pienen kovakuoriaisen kulun, kuinka hän silloin unohtaisi pitää hirmumyrskyä silmällä!"
"Mihin suuntaan se kulki?"
"Tästä suoraan itään kohosi tasanko ilmaan, jotta pimeni kuin keskiyöllä. Aurinko syleili pimeyttä veripunaisilla säteillä. Yö eteni äkkiä koilliseen, jossa Vinnetuu näki sen katoavan."
"Tornado kulki siis etelästä pohjoiseen?"
"Veljeni puhuu totta."
"Jumala meitä armahtakoon! Eihän se vaan liene kohdannut ystäviämme?"
"Vinnetuun aavistukset ovat mustat kuin myrskyn kasvot. Ystävämme ovat viisaat ja kokeneet. Vanha Kovakoura tietää jokaisen tuulenpuuskan merkityksen; mutta tornado tulee äkkiä, ilman varoittavaa merkkiä. Ei ole sitä hevosta, joka sen edeltä pääsisi. Vanha Kovakoura on juuri tänään ehtinyt aavikon yli, ja hänen hevosensa kaviot ovat astuneet hiekkaa juuri niissä seuduin, joita kohti myrskyn kotka liiteli. Ehkä makaa hän tovereineen hiekkaan haudattuna."
"Se olisi hirmuista. Meidän täytyy lähteä. Meidän täytyy heti sinne joutua. Satulaan!"
Vinnetuu teki kädellään ehkäisevän liikkeen: "Veljeni ei pidä hätäilemän", sanoi hän. "Jos Vanha Kovakoura on ollut myrskyn tiellä, on hän kuollut, ja apumme tulee liian myöhään. Mutta jos hän oli tämän tien sivussa, on hän vahingoittumaton, vaikka eksymisen vaarassa, sillä myrsky muuttaa niin Ljaano erämaan muodon, että se käy ihan toisennäköiseksi. Meidän tulee ratsastaa hänen jälkeensä, mutta ei tänä yönä, sillä meillekin näyttää tasanko toisellaiselta ja ainoastaan päivänvalon tulee olla oppaamme. Sen, joka tahtoo eksyneen löytää, tulee varoa, ettei itse eksy. Istukoon sentähden veljeni tulen ääreen. Aamun ensi säteet tulevat näkemään lähtömme."
Hän oikasihe maahan tulen ääreen ja toiset tekivät samoin, vetäytyen ehdottomasti vähän matkaa hänen luotaan, näin osoittaen kunnioitustaan kuuluisaa päällikköä kohtaan. Samasta syystä he myös hetken pysyivät äänettöminä. Lopulta ei Ben Uusikuu kuitenkaan voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan saadakseen kuulla jotakin apakhi-päällikön odottamasta seurasta, kääntyi hän Baumannin luokse sanoen:
"Niinkuin kuulin, odotatte itse Vanhaa Kovakouraa tänne tulevaksi, herrani?"
"Kyllä niin, mutta hän ei tule yksin. Muutamia muita tulee hänen kanssaan."
"Ketkä sitten?"
"Paksu Paavo ja Pitkä Pekka, joitten nimet te ehkä jo olette kuulleet."
"Tietysti olen kuullut muitten kertovan noista molemmista kuuluisista lännen miehistä. Nämätkö kaksi vaan tulevat Vanhan Kovakouran kanssa?"
"Tulee vielä kaksi muutakin, joita ehkä myös tunnette, koska olette kuulleet kerrottavan Vanhan Kovakouran retkestä Kansallispuistoon; nämät kaksi ovat Ontuva Rankko ja neekeri Veijo. Te tiedätte kuinka paljosta meidän on kiittäminen Vinnetuuta tuon vaikean retken aikana Yellowstone-joelle. Sen päätyttyä erosi hän meistä etsiäksensä heimoaan, mutta pyysi meitä vast'edes kaikin tulemaan apakhien luokse. Minä noudatin poikineeni tätä kehotusta aikaisemmin kuin muut, koska minulla tuolla Sierra Verden luona oli vähän toimitettavaa. Vanha Kovakoura tulee jälestä muitten kanssa ja, niinkuin kuulette, tiedämme hyvin hänen matkansa sekä ajan että suunnan. Luultavasti ovat muutkin käyttäneet tilaisuutta, saadakseen tämän kuuluisan metsästäjän johdossa ratsastaa Ljaano estakaadon yli. Ehkä heitä on suuri seurue, ja se rauhoittaa minut. Mitä enemmän heitä on, sitä pikemmin ja helpommin voi toinen auttaa toista tornadon tuottamassa vaarassa."
"Voi, mikä vahinko, että meidän kuuden jo huomisaamuna täytyy jatkaa matkaamme! Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ja tutustua teidän ystäviinne."
"Se ei oikein ole mahdollista, kun aiotte Austiniin. Sitäpaitse mekin jo huomisaamuna varhain lähdemme. Mutta sanokaa minulle, herrani, kuinka olette saaneet kasvonne mustiksi ja niistä seuraavan nimen?"
"Molemmista on minun kiittäminen erästä suurinta roistoa, mikä on löytynyt, ja ehkä vieläkin lännessä löytyy, nim. Voro-Repoa."
"Vai niin, häntäkö. En ole nyt pitkään aikaan kuullut miehestä mitään, mutta toivoisin että hän joutuisi tielleni."
"Oletteko tekin olleet hänen kanssaan tekemisissä?"
"Kyllä. Hän varasti rahani ja niine kaikki säästöni. Silloin nimitti hän itseänsä Velhoksi, mutta sitten sain kuulla yhtä ja toista, josta päätin, että hän oli tuo kuuluisa Voro-Repo. En päässyt koskaan hänen jäljilleen, mutta äskettäin kuulin Uudessa Mejikossa, että hän ehkä vielä elää. Hän on ottanut nimen Topias Taivola, ja tekeytyen hurskaaksi mormooni-lähetyssaarnaajaksi, hän on myös tahtonut houkutella erästä matkustajaseuruetta ulos Ljaano estakaadolle. Eräs näistä kuuluu kuitenkin tunteneen hänen, jolloin hän äkkiä katosi."
"Kuolema ja kirous! Jos minä sentään olisin ollut mukana! En totisesti olisi häntä päästänyt pakenemaan; vaan olisin räjähyttänyt kokonaisen ruutitynnyrin hänen päähänsä. Minua melkein haluttaisi viipyä täällä vähän kauvemmin, koska hän oleskelee näillä seuduin. On minullakin asia hänen kanssaan suorittamatta."
"Oliko henkenne vaarassa?"
"Oli, sekä henkeni että omaisuuteni." Tuo tapahtui Timpa-Torkin luona Koloradossa. Tulin Aritsoonasta, jossa kullankaivajana olin Limestone-Springsen luona tehnyt hyviä kauppoja, ja muassani oli aimo pakka pankin seteleitä, jotka olin kultasannasta vaihtanut. Matkalla yhtyi minuun eräs satimien asettaja; hän oli matkalla Fort Abreyhyn, Arkansaassa. Tämän miehen ulkomuoto ja käytös herätti minussa luottamusta, ja hänen seuransa oli minulle tervetullut, kun ei kukaan juuri mielellään matkusta villissä lännessä yksinänsä.”
"Ette suinkaan vaan kertoneet kuljettavanne rahoja mukananne?"
"Ei tullut kysymykseenkään, mutta hän lienee sen arvannut, sillä eräänä yönä yllätin hänet, kun hän varovasti tutki taskujani, jolloin kumminkin onneksi heräsin. Hän selitti asian siten, että minä olin nukkuessani ähkinyt, ja että hän oli aikonut avata takkini, jotta voisin helpommin hengittää. Tietysti en häntä uskonut, vaan olin tästä hetkestä tarkasti varuillani. Millä mielellä minä olin, saatte ajatella."
"Kyllä tietysti! Olla tämmöisen hirtehisen kanssa yksin erämaassa! Kun tahtoo ja tarvitsee nukkua, mutta kuitenkin täytyy suunnata kaiken tarkkaavaisuutensa siihen, ettei joutuisi alakynteen. Se on vaikea tehtävä. Yksi puukonpisto, kuula — — — ja henki sekä omaisuus ovat poissa?"
"Mitä minuun tulee, saatoin pysyä rauhallisena. Olin pian älynnyt mikä hän oli miehiään. Itse asiassa hän oli pelkuriraukka. Hän osasi kyllä varastaa ja pettää, mutta veren vuodattamiseen häneltä puuttui rohkeutta. Timpa Forkin luona me leiriydyimme. Oli helteinen päivä, mutta rivakka tuuli virvoitti meitä. Minä olen intohimoinen tupakoitsia ja olin täyttänyt piippuni, lyhyen suuripesäisen piipun johon mahtui neljännes tupakkakukkarollista. Olin valinnut näin suuren pesän, ettei aina tarvitsisi sitä täyttää. Olin juuri sytyttämässä, kun mies sanoi kuulleensa kalkkunan pensastossa. Laskin heti piipun pois ja lähdin sieltä, voidakseni ehkä ampua linnun. Mutta en löytänyt siitä jälkeäkään, mutta näin sen sijasta pussirotan, jonka ammuin. Kun palasin, oli jo runsas puoli tunti kulunut. Mies rupesi heti teurastamaan ja nylkemään eläintä; mutta minä otin piippuni ja yritin sytyttää tupakan. Se ei tahtonut tuulen vuoksi onnistua. Sentähden laskeuduin suulleni, vedin hatun tuulta vastaan ja iskin tulta taulasta. Nyt se onnistui. Painoin taulan tupakkaa vastaan, vedin muutaman siemauksen ja — — sähisi, sitten kuului paukaus ja tulta löi kasvoihini ja pääni ympärille. Samassa kävi mies niskaani kiinni ja painoi pääni alas, sekä kopeloi toisella kädellään liivintaskuani Olin niin peljästyksissäni, että hänen onnistui saada lompakkoni. Mutta minä sain hänen kädestään kiinni ja pidin siitä lujasti. Olin häntä voimallisempi, mutta silmäni olivat sokaistut. Hän piti lompakon, minäkin iskin siihen kiinni; hän tempasi ja veti, kunnes se halkesi, sillä se oli auennut; toinen puolisko joutui minun käteeni, toinen hänen. Silloin hyppäsin pystyyn ja vedin puukkoni esille. Onneksi olin heti sulkenut silmäni, kun liekki löi silmiini, muuten olisin tullut sokeaksi. Silmäluomet olivat kuitenkin haavoittuneet, joten vaan vähän saatoin niitä avata, mutta saatoin kuitenkin nähdä miehen. Hyökkäsin hänen päällensä, veitsi kädessä. Siitä hänkin sai rohkeutta temmata kiväärinsä maasta ja tähdätä minuun. Pistävä kipu ummisti silmäni; minä olin hukassa; pyssy laukesi; mutta ei se minuun osunut. Pyyhin silmäni, avasin ne suurella vaivalla — enkä enää miestä nähnyt; mutta joen toisella puolen kuulin jonkun huutavan: 'pysähdy, murhaaja!' Sitten kuulin poiskiitävän hevosen kavionkapseen. Konna oli kiirehtinyt hevonsa luo ja lähtenyt pois, vieden mukaansa lompakon puolen, jossa oli noin puolet rahoistani."
"Merkillistä", sanoi Baumann. "Joku häntä siis häiritsi?"
Niin kyllä. Eräs tunnettu lännen mies, Silmänkääntäjä-Reitto, oli ollut läheisyydessä, ja kuullut laukauksen, kun minä ammuin pussirotan. Hän oli joen toisella puolella mennyt siihen suuntaan, josta laukaus kuului, ja nähnyt meidät juuri silloin, kun tuo konna minua tähtäsi. Reitto ampui ja osui häntä käsivarteen, joten hän päästi pyssyn ja riensi hevosensa luo, kiitääksensä sieltä pois. Nyt nouti Silmänkääntäjä-Reitto hevosensa ja tuli luokseni. Ei saattanut tulla kysymykseenkään lähteä varkaan jälestä, sillä minä en päässyt minnekään, eikä Reitto voinut jättää minua, sillä kasvojani täytyi yöt, päivät hautoa kylmällä vedellä. Me jäimme Timpa Forkin luo yli viikon ajaksi. Minulla oli kovia tuskia ja olin kadottanut suuren rahasumman, mutta iloitsin kuitenkin siitä, että minulla vielä oli näköni.”
"Millä nimellä mies itseänsä nimitti?"
"Hän sanoi itsensä Velhoksi. Mutta tultuamme Fort Abreyhin ja tarkoin hänestä kerrottuani, sain tietää tämän nimen olevan väärän. Hän ei ollut kukaan muu kuin Voro-Repo."
"Hän oli siis teidän poissaollessanne täyttänyt piipunpesän ruudilla?"
"Niin oli. Ja sitten oli hän peittänyt sen tupakalla, pettääksensä minut. Saadaksensa siihen aikaa, valehteli hän minulle kuulleensa kalkkunan. Hän tiesi, että heti lähtisin sitä etsimään, koska olin parempi metsästäjä kuin hän. Hän oli pitkä, laiha mies, enkä koskaan voi unhottaa kasvojensa piirteitä. Tiedän, että heti tuntisin hänet, jos hänet tapaisin."
KAHDEKSAS LUKU.
"Laulavassa laaksossa."
Molemmat mejikkolaiset olivat jännityksellä kuunnelleet Ben Uusikuun kertomusta. He olivat aina toisinaan muitten huomaamatta, niinkuin luulivat, merkitseväisesti vilkaisseet toisiinsa; mutta olipa eräs, joka piti heitä tarkasti silmällä, ja tämä oli Vinnetuu.
Saattoi luulla hänen, katsovan ihan toiseen suuntaan, mutta hän ei ollut hetkeksikään jättänyt heitä tarkkaamatta. Hän näki heidän silmäyksensä ja terävä-älyisenä miehenä käsitti hän heidän täytyvän olla jossakin suhteessa tuohon yllämainittuun roistoon.
Baumann, karhunampuja piti taas vuorostaan Vinnetuuta tarkasti silmällä. Hän tunsi punaisen ystävänsä, joka niin äkkiä ja odottamatta oli jäänyt hevosen selkään tulen ääreen heidän taaksensa. Baumann saattoi helposti arvata, miten tuo oli tapahtunut. Apakhi oli palannut tarkastusretkeltään ja oli tapansa mukaan jättänyt hevosen vähän kauemmaksi, voidakseen huomaamatta hiipiä esille. Luultavasti oli hän jostakin seikasta huomannut vieraita tulleen, ja oli nyt tullut katselemaan heitä salaa, ennenkun hän itse näyttäytyi heille. Katseltuaan heitä tarpeeksi, muodosti hän itsellen mielipiteen heidän luonteestaan ja, oli taas äänettömästi poistunut, palatakseen ratsunsa selässä ja ollakseen heistä mitään tietävinään. Heidän kaikin mennessään toiselle puolen katselemaan tulenliekkejä, olivat he aikaansaaneet semmoisen melun, etteivät kuulleet hevosen askeleita, kun Vinnetuu tuli vastaiselta sivulta leiripaikalle.
Nyt istui hän tuossa näennäisesti piittaamattomana katsellen lammikon välkkyvää pintaa; mutta Baumann näki selvästi, että hän toisinaan tuuheitten silmäkulmien alta loi läpitunkevan katseen mejikkolaisiin. Apakhi epäili heitä; se oli varmaa.
Karhunampujan pojan piti tuoda kaktusviikunoita, mutta hämmästyen ihmeellisiä liekkejä, jätti hän ne tuomatta. Tämä oli mejikkolaisille mieleen. He koettivat saada puhua muutaman sanan salaisesti keskenään, ja tämä oli vaan mahdollista, jos he poistuisivat tulen luota. Sentähden nousi Eemili Korteijo ja sanoi:
"Me halusimme enemmän hedelmiä, mutta emme saaneet. Tuletkos mukaan Kaarlo, niin mennään katsomaan löydämmekö vielä."
"Mielelläni", vastasi tämä, äkkiä nousten. "Tule!"
Baumann tahtoi estellä. Hän arvasi näitten molempien vaan aikovan salaa keskenään neuvotella, ja sen hän tahtoi estää. Hänellä oli jo sana huulilla, mutta silloin näki hän apakhin tekevän kädellään kieltävän liikkeen.
Veljekset poistuivat. He olivat tuskin kadonneet pensaikkoon, kun Vinnetuu kuiskasi:
"Näillä valkoisilla miehillä ei ole rehelliset silmät ja heidän ajatuksensa ovat pahat; mutta Vinnetuu ottaa selvän siitä, mitä he aikovat."
Hän liukui pensaista ulos vastakkaiselle puolelle.
"Eikö hänkään usko heitä?" kysyi Viinanen. Tahdon lyödä vetoa, että he ovat kunnon miehiä."
"Häviäisit luultavasti vedon", vastasi Ben Uusikuu. "Ensi hetkestä asti he eivät ole minua miellyttäneet."
"Se ei merkitse mitään. Vasta silloin tulee ihmistä epäillä, kun voi todistaa, että hän sen ansaitsee."
"Nämät miehet ansaitsevat sen", vastasi Karhunampuja. "Ei mikään maatilanomistaja lähetä molempia päällysmiehiänsä yht'aikaa pois. Ja katsokaa heidän hevosiaan, herra! Näyttävätkö ne siltä, kuin olisivat ne kulkeneet San Diegosta tänne. Se matka on, ellen erehdy, kumminkin 300 Englannin peninkulmaa. Hevoset, jotka ovat tuommoisen matkan kulkeneet, melkein ihan autiossa seudussa, näyttävät ihan toisellaisilta. Epäilen suuresti, eikö näitten hevosten vakinainen olinpaikka ole täällä jossain lähellä ja lyön vetoa tuhannen dollaria, etteivät nämät miehet ole muuta kuin Ljaano-kotkien kätyreitä."
"Tuli ja leimaus!" huudahti Viinanen. "Onko tuo todellakin mielipiteenne, herrani?"
"On."
"Silloinhan olemme joutuneet juuri erinomaiseen, seuraan! Ja nuo miehet aikoivat viedä meidät erämaan aavikon yli!"
"Jumalan tähden, antakaa sen tuuman tyhjään raueta! Se olisi teidän perikatonne. Uskokaa minua. Minä olen vanha ja kokenut, ja olen oppinut ihmisten kasvoista lukemaan mistä he käyvät."
"No, enhän minäkään ole mikään kukonpoika. Olen varmaan samanikäinen kuin te ja olen poikanulikasta asti kierrellyt tasangoilla. Mutta onhan mahdollista, etteivät nämät miehet ansaitse luottamustamme."
Silloin virkkoi Martti Baumann, joka tähän asti, nuori kun oli, oli pysynyt äänetönnä:
"Sitä he eivät todellakaan ansaitse, herrani. Olen valmis sanomaan heille sen päin silmiä."
"Vai niin! Mistä syystä te, nuori mies, ajattelette heistä niin pahaa?"
"Ettekö sitten huomanneet miten he iskivät silmää toisilleen, kun tuli puhetta Voro-Revosta?"
"En. Minä kuuntelin kertomusta, enkä katsellut miehiä."
"Lännessä ei vaan kuunteleminen ole kylliksi, täytyy myös nähdä, sillä — — —"
"Helkkarissa!" keskeytti hänet Viinanen. "Tahdotteko ehkä ruveta opettamaan minua, vanhaa miestä?"
"Ei, herraseni, tahdoin vaan sanoa itsestäni, en teistä, että minulla kertomuksen aikana oli sekä korvat että silmät avoinna. Koska isäni heitä epäili, pidin heitä tarkasti silmällä. Sen saatoin helposti tehdä, koska he eivät ensinkään välittäneet minunkaltaisestani, nuorukaisesta. Huomasin silloin heidän katseistaan, että he hyvin tuntevat Voro-Revon."
"Niinkö luulette? Hm! Se kettu kuuluu oleskelevan täällä, houkutellakseen ihmisiä Ljaano estakaadolle ja nämät miehet ovat hänen tuttujansa. Kun laskemme nuo molemmat tosiasiat yhteen, on meillä mielestäni turmiota tuottavia seikkoja odotettavissa. Nuo aaveentapaiset liekit tuolla kaktuskasveilla tuntuvat myös sangen kaameilta. En ole taikauskoinen, mutta tuommoiset ilmiöt, eivät ole sattuman tuomia; ne merkitsevät aina jotakin."
"Tietysti ne jotakin merkitsevät", sanoi Karhunampuja hymyillen.
"No mitä?"
"Sitä, että ilmakehä on sähköä täynnä."
"Tuo kuuluu liian oppineelta; sitä en ymmärrä. Tiedän tosin, että käy päinsä antaa itsensä sähköittää, mutta väitättekö todellakin, että tulet ja liekit noissa kaktuskasveissa olisivat sähköä?"
"Väitän todellakin", master Viinanen.
"Niihin varmaankaan ei sähkö ole syynä."
"Eikö salama ole valo-ilmiö?"
"On kyllä."
"No, hyvä, sähkö synnyttää salaman, eikä tätä kai tarvinne selittää. Mitä äsken näkemiimme pieniin liekkeihin tulee, näkevät merimiehet usein tämmöisiä laivan mastoissa, raakapuissa ja märssyssä; niitä näkee kirkon torninhuipussa, puunlatvoissa ja ukkosenjohdattamissa. Näillä on nimenä Pyhän Elmintulet tahi myös Kastor ja Polluks. Ne syntyvät ulos virtaavasta sähköstä. Olette kai kuulleet puhuttavan Erämaan Hengestä?"
"Olen kyllä, enemmänkin kuin olisi minulle mieluista."
"Onko teille myös kerrottu öisin joskus tapahtuvan, että tämä salaperäinen olento ilmestyy tulenliekeissä?"
"On kyllä, mutta sitä en usko."
"Mutta sen te kyllä saatte uskoa. Montanassa ollessani, jouduin kerran yöksi isolle tasangolle. Yltympärilläni leimusi Kalevantulia, mutta oikeata ukkosilmaa ei siitä tullut. Silloin näkyi äkkiä hevoseni korvalehdissä pieniä liekkiä. Nostin käteni, ja katso, sormien nenissä oli samallaisia liekkejä, sekä sangen kummallinen tunne. Samoin on Erämaan Hengen laita. Ratsastaessaan aavikon yli, on hänen ruumiinsa silloin ainoa aavikon korkein paikka. Jos silloin on yö ja ilma sähköä täynnä, näkyy Pyhän Elmintuli hänen ruumiillaan."
"Te siis todellakin uskotte Erämaan Hengen olemassaoloa."
"Uskon minä."
"Ja pidätte hänet ihmisenä?"
"Mikä hän muuten olisi?"
"Hm! Olen paljon kuullut hänestä puhuttavan, mutta en ole viitsinyt sen tarkemmin sitä ajatella. Mutta nyt kun on aavikko edessäni, tahtoisin mielelläni tietää, mitä minun tulee hänestä ajatella. Onhan mahdollista, että tapaan hänet. Mitä silloin on tehtävä?"
"Jos minä hänet tapaisin, ojentaisin hänelle käteni ja kohtelisin häntä erinomaisena miehenä. On nimittäin — — —"
Hän keskeytettiin. Vinnetuu tuli takaisin Hän liukui nopeasti ja äänettömästi kuin käärme, asettui paikoilleen, ja oli niin levollisen näköinen, kuin hän ei koskaan olisi sieltä poissa ollut.
Mejikkolaisten kulkiessa pimeässä hitaasti kaktuksien luo, oli hän ensin käsin ja jaloin kontaten, poistunut heistä vähän matkaa, sitten oli hän noussut ja kiireesti rientänyt kasviryhmän luo. Harjaantunut kun hän oli ja jaloissaan kun hänellä oli mokassiinit, eivät he hänen askeleitaan kuulleet. Hän pääsi ennen heitä perille ja kätkeysi niin hyvin korkeitten kaktusten sekaan, ettei häntä voitu havaita. Sitäpaitsi oli niin pimeä, että miehet saivat hapuillen noukkia kaktusviikunoita. Pikkuliekit olivat nyt myös hävinneet.
Juuri kun hän oli ehtinyt lymytä, saapuivat veljekset. He puhuivat puhtainta Ameriikan englantia. Tästä selvisi, etteivät olleet mejikkolaisia, vaikka olivat olevinansa. Vennetuu kuuli joka sanan. Luultavasti olivat he jo matkalla keskenänsä neuvotelleet, sillä heidän puheensa oli nyt jatkoa edelliseen.
"Rehellisesti minä maksan tuolle niin sanotulle Karhunampujalle hänen loukkauksestansa", sanoi Kaarlo. "Tosin saamme enemmän tehtävää kuin ensin luulimme. Apakhien tulo antaa asialle uuden käänteen."
"Valitettavasti! Sillä hän ei anna muutettujen tolppien itseään eksyttää."
"Näitkös hänen hevosensa?"
"Tietysti. Se on kaunein, minkä koskaan olen nähnyt. Ainoastaan Vanha Kovakoura kuuluu omistavan sen vertaisen. Meidän täytyy välttämättä saada se."
"Se on selvä. Mutta millä tavalla?"
"On viisainta antaa heidän nukkua raskaasti ja sitten tappaa heidät."
"Luuletteko sen olevan mahdollista? He katselevat meitä epäluulolla ja ovat tietysti varoillansa. En luule että kumpikaan meistä saa vartioida."
"Minä olen samaa mieltä; he ovat varovaisia. Saadaan kuitenkin nähdä, eikö tuumamme käy mahdolliseksi. Edeltäpäin ei voi mitään päättää. Jos meidän onnistuu saada heidät huolettomiksi, tarvitsee meidän vaan käyttää veistämme joilla äänettömästi iskemme heitä sydämmeen."
"Mutta jos ei tuota tuumaa voi toteuttaa?"
"Se olisi tuhmaa! Ajatteles seitsemän hevosta, niiden joukossa apakhin ja lisäksi vielä kaikki aseet ja rahat! Olisi tuo vaan meidän molempien tasattava! Olisihan tuo mestarillinen kepponen. Mutta jollei se onnistu, täytyy meidän kutsua toverit avuksi. Me etsimme jotakin syytä erotaksemme heistä. Vinnetuu ynnä molemmat karhun ampujat ratsastavat Vanhaa Kovakouraa vastaan, ja ameriikkalaiset yhtyvät heihin, koska he meistä ovat oppaansa kadottaneet. Me ratsastamme edeltäpäin Murha-Rotkoon, missä varmasti löydämme jonkun etuvartian, joka kiirehtii tovereita noutamaan. Silloin he varmaan ovat vallassamme, Vanha Kovakourakin ynnä koko hänen seurueensa. Mutta nyt emme saa viipyä kauvemmin, sillä sitte epäilevät he meitä vielä enemmän. Hattuni on hedelmiä täynnä."
"Samaten minun."
"Lähtekäämme siis!"
He lähtivät, mutta heidän edellänsä livisti Vinnetuu takaisin. Välttäen kaikkea melua, teki hän mutkan ja saapui onnellisesti tulen ääreen, jonne hän istui, niinkuin jo ennen mainittiin, ja näin oli heidän mahdoton ajatella, että kukaan olisi heitä kuunnellut. He alkoivat jakaa viikunia. Kaikki, paitsi Vinnetuu, ottivat niistä. Hän kieltäytyi ottamasta, lausuen:
"Apakhien päällikkö ei nauti mitään sumash-kasvista."
"Sumash-kasvista?" kysyi Eemili Korteijo ihmeissään. "Eikö Vinnetuu tunne kaktusviikunoita?"
"Hän tuntee kaikki kasvit ynnä niitten hedelmät."
"Ja kuitenkin hän sekoittaa kaktuksen myrkylliseen sumash-kasviin."
"Vinnetuu ei sekoita, hän antaa näille hedelmille sumash-nimen, koska ne ovat myrkyllisiä."
"Myrkyllisiä? Kuinka ne nyt äkkiä olisivat myrkyllisiksi käyneet, kun eivät ennen ole olleet?"
"Koska ne ovat käsissä, joiden tapana on aikaansaada onnettomuutta ja kuolemaa."
Hän lausui nämät kovin loukkaavat sanat niin tyvenesti, kuin olisivat ne olleet ihan tavallisia.
"Perhana!" huudahti Korteijo. "Tuleeko meidän tyytyä tuommoiseen. Minä vaadin, että peruutatte sananne."
"Vinnetuu puhuu vaan semmoista, jota hän on tarkkaan miettinyt. Hän ei ole vielä koskaan ainoatakaan sanaa katunut, eikä nytkään aio peruuttaa."
"Mutta meitä on loukattu."
"Tätä sanoessaan teki apakhi torjuvan liikkeen kädellään; tällä liikkeellä ja sanalla ilmaisi hän niin selvää välinpitämättömyyttä ja itseensä luottamista, että molemmat veljekset katsoivat parhaaksi vaieta. Ja vaikka päällikkö olisi ollutkin yksin heitä vastaan, eivät he olisi tahtoneet ryhtyä julkitaisteluun hänen kanssaan. Ja tässä oli muitakin, jotka varmaankin pitäisivät apakhin puolta. Tästä syystä sanoi Eemili rauhoittavaisella äänellä veljelleen:
"Rauhoitu! Mitä riiteleminen hyödyttää, intiaanin sanoja ei pidä kultavaa'alla punnita."
"Olet oikeassa. Rauhan vuoksi olkaamme niitä muistamatta."
Vinnetuu ei enää muuta puhunut. Hän laskeusi ruoholle, sulki silmänsä ja näytti tahtovan nukkua.
Tämä pikku tapahtuma oli tehnyt toiset levottomiksi. Koska Vinnetuu näin puhui, oli hän varmaan kuullat näitten molempien puhuvan jotakin pahaa. Mitä he aikoivat? Hän ei siitä mitään puhunut. Heidän ei siis nyt juuri tarvinnut odottaa vihollisuuksia heiltä. Mutta epäilykset olivat lisääntyneet ja tästä oli luonnollisena seurauksena, ettei kukaan näyttänyt haluavan jatkaa keskustelua. Nyt alkoi vaitiolo, joka puhui yhtä paljon kuin jos olisi epäilykset ilmilausuttu.
Karhunampuja ja hänen poikansa panivat maata, seuraten Vinnetuun esimerkkiä; toiset tekivät samoin.
Hetken päästä näytti siltä, kuin olisivat kaikki nukkuneet. Mutta niin ei kuitenkaan ollut. Mejikkolaiset eivät tuumailujensa tähden voineet nukkua eivätkä toiset valkoiset epäilystensä vuoksi.
Näin kului puolen tuntia. Miehet eivät muutenkaan olisi voineet nukkua, sillä ilma oli taas käynyt sähköisemmäksi. Pensaissa sähisi heikosti. Lempeä tuuli alkoi puhaltaa, ja se kiihtyi yhä, löyhyttäen oksia niin, että ne koskivat toisiinsa. Silloin näkyi pieniä, tuskin silmille näkyviä kipinöitä hypähtelevän oksien latvoissa.
Ja nyt oikaisihe kaikki; korkealla heidän päänsä yläpuolella oli soinut sävel, ihan omituinen, kellonäänen kaltainen sävel. Se kesti puolen minuuttia, paisui paisumistaan, laskihe pensaisiin ja hävisi lopuksi veteen.
"Mitä se oli?" kysyi Ben. "Eihän täällä ole kirkkoja eikä kelloja. Jos en tietäisi että — — —"
Hän vaikeni äkkiä. Nyt kuului toinen, korkeampi sävel kuin ensimmäinen. Se oli kuin pasuunasta puhallettu. Se paisui hitaasti, heikkoni sitten semmoisessa diminuendossa, jota ei taiteillakaan olisi voinut aikaansaada.
"Se on Jalieh juavhk-kai, — Laulavan laakson ääni", selitti apakhi-päällikkö.
"Sekö se on?" sanoi Karhunampuja. "Kuule."