Part 14
Kypressit, seetripuut ja sykomoorit veden partaalla olivat vanhoja puita, mutta manteli- ja laakeripuut oli Veri-Repo istuttanut, sekä myös kastanja- ja oranssilehdon, jonka läpi hän nyt ratsasti. Sitten seurasi pian kasvava, taaja pensasrivi, jonka tehtävänä oli estää tuulen ja hiekan pääsemistä tälle pienelle keitaalle. Nuorukainen oli kaivanut ojia järvestä, kastellaksensa näitä pensaita, jotka siinä paikoin, missä ei enään maa ollut kostea, äkkiä muuttuivat maata pitkin mateleviksi kaktuslajeiksi, kunnes alkoi tuo kasvuton, autio hiekkatasanko.
Tänne päästyään lähti hän joukkoineen laukkaamaan, ja pian he katosivat tummana pisteenä etäiselle taivaanrannalle.
Puolen päivänmatkan päässä köynnösmajasta luoteeseen ratsasti päivällisaikaan samana päivänä melkoinen ratsastajajoukko koilliseen suuntaan Ljaano estakaadon yli. Etupäässä kulkivat Vinnetuu; ynnä komankhien päällikkö, heidän takanansa Karhunampuja poikineen; sitten seurasivat vieretysten Ben Uusikuu, Viinanen, Tylppä ja Välttäri, viimeisinä tulivat komankhisotilaat.
He olivat niin ääneti, kuin olisi heidän täytynyt hengellään maksaa joka sanan. Viimeksikulkiat silmäsivät etsivästi vasemmalle ja oikealle tahi eteensä, mutta useimmin pysähtyivät heidän katseensa kuitenkin johtajiin, varsinkin Vinnetuuhun, joka istui satulassa hyvin etukumarassa, voidakseen tarkoin silmätä jälkiä, joita he seurasivat.
Tähän asti olivat he seuranneet Korteijo- veljesten jälkiä, päästäkseen niitä myöden "Ryöväri- Rotkoon." Äkkiä Vinnetuu pysähtyi ja hyppäsi satulasta. Hienon hiedan peittämässä maassa oli tällä paikoin enemmän jälkiä, kuin tähän asti oli ollut. Näytti siltä, kuin olisi tässä ollut monta ratsastajaa. Siinä ei ollut ainoastaan kavioiden, vaan myös ihmisjalan jälkiä. Ratsastajat olivat tässä hypänneet satulasta tutkiakseen muutamia jälkiä.
Toisten ollessa paikoillaan, tutki Vinnetuu hyvin tarkasti tuota sotkettua kohtaa. Sitten kulki hän hitaasti ja etukumarassa pitkän matkaa oikealle. Palattuaan, sanoi hän komankhipäällikölle niin lujalla äänellä, että kaikki kuulivat:
"Tässä ovat molemmat kalpeakasvot tavanneet jäljet, ja astuneet alas niitä lukemaan. Nämät jäljet ovat viiden hevosen, jotka ovat olleet toisiinsa sidotut yhteen riviin, toinen toisensa perään. Jos kullakin olisi istunut ratsastaja, eivät hevoset olisi olleet toisiinsa sidotut; tässä 'troikassa' on siis ollut viisi hevosta, mutta ainoastaan ensimäisellä hevosella oli ratsastaja. Ne ovat kulkeneet tästä kolme tuntia sitten. Nuo kaksi valkoihoista löysivät nämät jäljet kaksi tuntia sitten ja seurasivat niitä. Katselkoon veljeni näitä jälkiä, joitten reunat vielä paikottain ovat terävät, vaikka paikottain jo tasaantuneet. Hänen täytyy silloin myöntää, etteivät ne ole vanhemmat eikä tuoreemmat kuin vähintään kaksi, korkeintaan kolme tuntia."
Komankhi astui satulasta, nyt vuorostansa tutkiaksensa jälkiä. Sen tehtyään, oli hän kaikin puolin samaa mieltä kuin Vinnetuu.
Nyt astui Karhunampujakin alas. Hitaasti ja etukumarassa hän kulki paikan ympäri, sitten meni hän vähän kauemmaksi oikealle, kuin Vinnetuu oli käynyt. Eräällä kohtaa laskeutui hän maahan, ikäänkuin tahtoisi vielä tarkemmin sitä paikkaa tutkia. Sitten viittasi hän Vinnetuulle, ja tämän saavuttua, sanoi hän, santaan osoittaen:
"Apakhien päällikkö näkee, että ratsastaja on astunut tässä satulasta alas. Miksi lienee hän niin tehnyt?"
Vinnetuu katseli jälkeä ja vastasi:
"Jaloista päättäen, on mies valkoihoinen. Hän on nuori mies. Hän on läikyttänyt vettä, niinkuin näkyy. Tästä alkaen ei tuota vedenhukkaa enään ole tapahtunut. Hän on siis astunut tässä alas, sulkemaan tuon pullon eli leilin, josta se juoksi."
"Oliko hänellä, veljeni mielestä, vaan yksi pullo eli leili?"
"Ainoastaan yksi vuoti, mutta hänellä oli kahdeksan mukanaan; jokaisella hevosella oli kaksi, eräällä hevosella hän itse ratsasti, mutta hevosia oli viisi; siis neljä kuormahevosta hänen takanaan on kantanut kahdeksan leiliä."
"Mutta mihin kaikki tuo vesi? Itselleen ja hevoselleen hän ei sitä tarvinnut."
"Ei. Hän oli varmaankin matkalla jonnekin, jossa on monta vedentarvitsiaa. Hän on joko Ljaano-kotka, joka vie muille pedoille vettä, taikka on hän kunnon mies, joka tahtoo auttaa toisia kunnon ihmisiä. Hän varmaankin tietää semmoisia täällä löytyvän. Kutkahan ne lienevät?"
"Ehkä tuo odotettu valkoihoinen siirtolaisjoukko?"
"Veljeni on kyllä oikein arvannut. Istukaamme heti satulaan ja rientäkäämme noita täällä yhtyneitä jälkiä."
He nousivat taas satulaan ja kulkivat nyt vilkkaampaa vauhtia jälkiä myöden, jotka eivät nyt enää vieneet koilliseen, vaan suoraan pohjoiseen.
Nyt joka suunnalla vain oli santaa, pelkkää santaa, ja siinä näkyivät jäljet aivan selvästi. Ainoastaan siellä täällä pilkisti paljas kallio näkyviin; mutta enimmäkseen oli aavikko ison, vuosisatoja-, tai vuosituhansia sitten kuivaneen järvenpohjan näköinen.
Toisinaan näkivät he oikealla tahi vasemmalla harmaanruskeita juovia etäisellä taivaan rannalla; nuo kaukaiset juovat olivat kaktuskasvijonoja, joitten läpi ratsastajan oli mahdoton päästä.
Näin kuljettiin eteenpäin, yhä vaan eteenpäin. Jäljet kävivät yhä tuoreemmaksi, ja tämä oli varma merkki siitä, etteivät takaa-ajettavat enään olleet kaukana.
Kun iltapäivä läheni loppuansa, saapuivat ratsastajat eräälle paikalle, jossa jäljet kävivät yhä lukuisimmiksi, ei kuitenkaan siitä syystä, että niitä olisi tullut uusia lisäksi, vaan sentähden, että tässä oli levätty. Vinnetuu astui alas satulasta tutkimaan paikkaa. Hän meni ensin pohjoiseen ja, takaisin palattuaan, yhtä kauas itään ja sanoi takaisin tultuaan:
"Vettä kuljettava mies on ratsastanut suoraan pohjoiseen; molemmat mejikkolaiset ovat tässä neuvotelleet, seuraisivatko häntä, mutta ovat ratsastaneetkin itään. Kumpaa me seuraamme?"
"Veljeni osaa itse parhaiten päättää siitä asiasta", vastasi komankhien päällikkö.
"No, sitten minä lausun mielipiteeni. Ne, joitten luokse tuo nuori mies on matkalla, ovat pohjoisessa. Hän on hyvä mies, koska hänen jälkensä eroavat mejikkolaisista. Me voisimme häntä seurata, varoittaaksemme häntä. Mutta koska mejikkolaiset niin jyrkästi ovat hänen jäljistään poikenneet, täytyy heidän Ryöväri-Rotkonsa olla täällä lähellä. He ovat ratsastaneet sinne ilmoittamaan kotkille, että he ovat nähneet tämän nuoren miehen jäljet. Nyt he ajavat häntä takaa, estääksensä häntä viemästä vettä niille, jotka hän tahtoo pelastaa. Hänen jälkensä ovat niin tuoreet, että saavutamme hänet ennen iltaa. Nyt saavat veljeni valita, kummanko teemme. Seuraammeko vettäkuljettavaa miestä, auttaaksemme häntä, tahi ratsastammeko Ryöväri-Rotkoon vangitsemaan kotkat, etteivät pääse hänen kimppuunsa? Edellisessä tapauksessa luopuvat he hänestä, kun näkevät meidän hänen luonansa, ja täten he ehkä pääsevät meiltä pakoon; jälkimmäisessä tapauksessa sitä vastoin saamme heidät vangiksi ja saammehan vielä silloinkin ratsastaa hänen jälkeensä ja seurata häntä valkoihoisten luokse, jotka hän aikoo etsiä."
Hän oli näillä sanoilla esittänyt heille asian niin selvästi, ettei tarvinnut kauvan sitä miettiä. Komankhit olivat ääneti, paitsi heidän johtajansa, joka lyhyeltä neuvotteli kuuden valkoihoisen kanssa ja lausui sitten apakhille:
"Me ratsastamme 'Ryöväri-Rotkoon' ja seuraamme siis mejikkolaisten jälkiä. Onko punainen veljeni myös sitä mieltä?"
Vinnetuu nyökkäsi myöntyväisesti ja ohjasi sitten hevostaan itään vieville jäljille. Jos olisivat hevosiaan hoputtaneet, olisivat he kyllä pian saavuttaneet mejikkolaiset, mutta se ei ollut Vinnetuun tarkoitus. Mitä pikemmin hän heidät saavutti, sitä vähemmän toivoa hänellä oli saada tietoa "Ryöväri-Rotkon" paikasta. Hän halusi kovin saada nähdä tätä paikkaa, ja kulki sentähden samaa vauhtia, kun hän jäljistä saattoi nähdä mejikkolaisten kulkeneen.
* * * * *
Vähän enemmän kuin päivämatkan päässä köynnösmajasta koilliseen liikkui pitkä jono. Se kulki suorassa linjassa hiekan halki, joka näillä paikoin oli sangen syvää. Siinä oli 20 härkävaunua, aseellisten ratsastajien seuraamina.
Vaunut olivat lujarakenteiset ja jokaisen eteen oli valjastettu kuusi tahi kahdeksan härkää, jotka hyvin hitaasti laahasivat raskaita kuormia perässään. Eläimet olivat väsymyksestä ihan uupuneet. Ratsuhevosetkin jaksoivat tuskin enää kantaa ajajaansa. Kielet riippuivat niitten suusta, ne läähättivät ja sääret vapisivat.
Ajajatkin kävelivät ihan näännyksissä horjuvien härkien vieressä. He kulkivat pää riipuksissa ja näyttivät tuskin jaksavan heiluttaa isoja piiskojansa pakottaakseen juhdat viimeisiin ponnistuksiin. Koko karavaani näytti olevan nääntymäisillään.
Ainoastaan etunenässä ajavan oppaan ratsu oli niin vilkas, ettei siinä huomattu väsymyksen merkkiäkään. Mutta ratsastaja istui yhtä raskaasti ja etukumarassa satulassa kuin toisetkin, ikäänkuin hän, samoinkuin muutkin kärsisi kauheasta vedenpuutteesta; mutta kun joku vaunuissa istuvista naisista tahi lapsista päästi jonkun valitushuudon, oikasihe hän voimakkaasti ja hänen ohuet huulensa vetäytyivät pirulliseen hymyyn.
Tällä miehellä oli intiaanin tavoin pitkä tukka ja ruumiinmukainen, punaisenruskea, tummaraitainen trikoopaita, niin että hän kaukaa katsottuna näytti intiaanipäälliköltä. Päässään oli hänellä pitkät kotkansulat, joka vielä enemmän lisäsi tätä yhdennäköisyyttä; kasvot ja niskakin olivat punaisenruskeat. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola, hurskas mormooni-lähetyssaarnaaja. Hän oli tarjoutunut ja otettu karavaanin oppaaksi sekä oli nyt ohjaamassa sitä varmaan kuolemaan.
Nyt kannusti ensimmäinen ratsastaja hevosensa ja pääsi, kovasti ponnistaen, Taivolan viereen.
"Tämä ei enään käy päinsä", lausui hän tälle. "Me ihmiset emme toissa päivästä asti ole saaneet tippaakaan vettä, kun meidän täytyi säästää viime jäännöksen eläimillemme. Ja tämäkin loppui jo tänä aamuna, kun molemmat viimeiset astiat selittämättömällä tavalla olivat tyhjiin juosseet."
"Se oli kuumuuden syy", selitti Taivola. "Tynnyrinvanteet eivät ole tiiviit, kun ne ovat kuumuudesta ravistuneet."
"Asian laita ei ole niin. Niin kauvan kuin astiassa on vettä, ei se ravistu. Joku on nävertänyt niihin reiän, niin että vesi on yöllä huomaamatta juossut pois. Meidän joukossa on joku, joka tahtoo saattaa meidät turmioon."
"Mahdotonta! Joka salaa päästää veden poisjuoksemaan, täytyyhän sen itsekin janoon nääntyä.
"Sen olen kyllä itselleni sanonut, mutta kuitenkin on asia niin. En ole tästä puhunut sanaakaan toisille, etteivät he vielä enemmän hätääntyisi. Vielä olen salaa pitänyt jokaista tarkasti silmällä, mutta en ole nähnyt mitään semmoista, josta voisin ketään syyttää Eläimet kuolevat janoon; ne jaksavat tuskin eteenpäin, naiset valittavat ja lapset itkevät vedenpuutetta — mutta kaikki turhaan! Ei löydy tippaakaan enää jäljellä. Katsokaa taivasta kohti! Tuolla liitelevät korppikotkat, ikäänkuin tietäisivät meidän pian joutuvan heidän saaliikseen. Oletteko sitäpaitsi varma siitä, että olemme oikealla tiellä?"
Taivolahan itse juuri oli yöllä nävertänyt reiän molempiin vesiastioihin. Silloin oli hän itse juonut ja juottanut hevosensakin. Sitten hän oli täyttänyt ison läkkisen kotelon, joka nyt, vuotaan hyvin käärittynä oli hänen satulansa taakse kiinnitettynä, jotta hän tänäänkin, pimeän tultua, voisi salaisesti virvoittaa itsensä ja hevosensa.
"Olen ihan varma", sanoi hän, viitaten tolppiin, jotka seisoivat sannassa, yhtä kaukana toisistaan. "Tuossahan näette oppaamme, joihin levollisesti saamme luottaa."
"Levollisesti? Olemmehan kaikin kuulleet puhuttavan siitä, että Ljaano-kotkat toisinaan kiskovat tolpat maasta ja asettavat ne ihan toiseen suuntaan, johtamaan matkustajaa turmioon."
"Niin, semmoista tapahtui ennen maailmassa, mutta ei nyt enään, kun noitten roistojen toimi on lopetettu. Muuten tunnen minä tämän seudun sangen hyvin, ja tiedän, että tämä on oikea tie."
"Sanoittehan aamulla, että olemme aavikon hedelmättömimmällä alalla. Mistä syystä ovat viitat juuri tänne asetetut? Tulisimmehan jollekin toiselle suunnalle noitten suurten kaktusvainioitten luo, joitten hedelmät sisältävät niin paljon kosteutta, että niillä voisimme virvoittaa itsemme ja eläimemme."
"Se tekisi liian suuren mutkan. Rauhoittaakseni teitä, voin vakuuttaa, että jos vähän kiirehdimme, niin joudumme illalla tuommoiselle vainiolle. Huomenna saavumme lähteen luo, jolloin kärsimyksemme loppuvat."
"Jos vähän kiirehdimme! Näettehän, etteivät eläimet enää pääse pikemmin kulkemaan."
"No, sitte pysähdymme, että ne saavat levätä."
"Ei, sitä emme uskalla. Jos pysähdymme, emme enään saa niitä liikkeelle. Jos ne panevat maata, niin ne varmaan eivät enää koskaan nouse. Meidän täytyy pakoittaa niitä eteenpäin, kunnes joudumme mainitsemallenne kaktusvainiolle."
"Niinkuin tahdotte, herrani. Minua ei janota vähemmän kuin teitä, näen kuitenkin lohdutuksekseni, että tässä on äskettäin muitakin kulkenut. Katsokaa jälkiä, jotka aamulla tapasimme. Ne osoittavat suurta ratsastajajoukkoa, joka tuskin olisi uskaltanut ruveta tässä kulkemaan, jos se ei olisi varmasti tiennyt olevansa oikealla tiellä. Meillä ei ole mitään peljättävää. Huomenna tähän aikaan on kaikki ohi."
Hän puhui totta, sillä tuon aiotun hyökkäyksen piti tapahtua ennen tätä aikaa. Että nuo mainitut ratsastajat olivat hänen liittolaisensa, jotka olivat muuttaneet viitat väärälle suunnalle, sitä hän tietysti ei maininnut. Hän hymyili itsekseen, kun nuo kaksimieliset sanat näyttivät toista rauhoittavan.
Tuon jo monesti ennen mainitun köynnösmajan ja Murha-Rotkon välillä levisi pituudelleen ja leveydelleen monen tunnin kestävä kaktusvainio. Siitä ei päässyt hevonen eikä ratsastaja lävitse kulkemaan. Siinä syy, miksi Veri-Repo ei koskaan ratsastanut tähän suuntaan, eikä siis milloinkaan joutunut Murha-Rotkoon. Hän kiiti nyt tämän vainion läntistä laitaa pitkin pohjoiseen suuntaan. Jos hän silloin olisi sen pohjoisesta laidasta poikennut itään, olisi hänen täytynyt keksiä se notko, joka jo niin monelle oli turmion tuottanut. Mutta hän tiesi, että hänen pelastettavansa olivat koillisessa ja sentähden hän ratsasti siihen suuntaan, jättäen kaktus-vainion taaksensa.
Päivä oli polttava. Kuumuus oli uuvuttava; hevoset hikoilivat, mutta hän ei sallinut niiden levähtää. Yhtämittaa taivaanrantaa silmäten, ratsasti hän yhä eteenpäin.
Siihen, missä taivas koillisessa näytti maahan yhtyvän, ilmestyi nyt joukko tummia pisteitä.
"Nuo ovat siirtolaiset!" huudahti hän iloisesti. "Minä tiesin heidän tulevan sieltä päin ja minä kohtaan heidät juuri oikeaan aikaan."
Hän kannusti ratsuansa ja luikkasi kuormahevosille niin, että ne lensivät aavikon yli.
Mutta hetken päästä huomasi hän, että vastaantuliat olivatkin ratsastajia, vaunuja ei ollut. Kuitenkin luuli hän näitä ratsastajia siirtolaisten etujoukoksi ja ajoi sentähden suoraan heitä vastaan.
Vasta sitten kun hän oli tullut heitä jotenkin lähelle, herättivät ratsastajien sekä luku että heidän käytöksensä hänen ihmettelynsä. He olivat nyt myös hänet huomanneet. Mutta sen siaan, että olisivat rauhallisesti hänen tuloaan odottaneet, jakaantuivat he kolmeen osaan. Yksi osa jäi paikalleen; molemmat muut ratsastivat oikealle ja vasemmalle Veri-Repoa vastaan; ikäänkuin tahtoisivat hänet piirittää ja katkaista häneltä paluumatkan.
Nyt hän huomasi erehdyksensä. Hän nousi satulassa ja katseli asemaa.
"Taivahinen!" huudahti hän. "Heitä on enemmän kuin 30 henkeä. Eihän siirtolaisetujoukko voi niin lukuisa olla. Heillä on kuormahevosia muassaan, joihin on sälytetty viittatolppia. Voih! Nuo ovat juuri Ljaano-kotkia, ja niitten ansaan olen minä ratsastanut. He aikovat vangita minut. Noin monta minä en voi vastustaa. Minun täytyy paeta."
Hän kääntyi ja ajoi takaisin. Mutta yhteensidotuilla hevosillaan hän ei voinut kulkea tarpeeksi nopeasti, varsinkin kuin ne jo olivat ihan väsyksissä. Vainoojat yhä lähenivät. Nyt alkoivat kuormahevoset juonittelemaan, kiskoivat ohjaksista ja hihnoista sekä potkivat. Tämä viivähdys oli turmiollinen: ensimmäiset ratsastajat olivat jo melkein ampumamatkan päässä. Silloin katkesi ratsuhevosen häntähihna, johon ensimmäinen kuormahevonen oli sidottuna ja nyt kaikki neljä kuormahevosta hyökkäsi sivulle.
"Ne ovat hukassa ja vesi samoin!" valitti Repo. "Mutta minä kostan heti." Hän viihdytti hevosensa ja sai sen pysähtymään. Hän tarttui kaksipiippuseen pyssyynsä, tähtäsi, sitten kuului laukaus, vielä toinenkin ja molemmat etumaiset vainoojat putosivat hevosiltaan.
"Nyt taas eteenpäin! Eiväthän taas aivan heti tule niskaani. Nyt en voi muuta tehdä, kuin hakea Vanhaa Kovakouraa ja johtaa hänet siirtolaisraukkojen jäljille."
Näin lausui hän kiukkuisena ja lähti täyttä laukkaa ajamaan pohjoiseen. "Kotkat" seurasivat häntä vielä hetken vimmatusti kirkuen; mutta pian he huomasivat Revon hevosen paremmaksi ja palasivat takaisin ammuttujen luokse.
Ja vielä kerran: yhden päivämatkan päässä pienestä köynnösmajasta, mutta siitä pohjoisessa, oli vielä yksi ratsastajajoukko, matkalla etelään. Sen voima ei ollut miesten luvussa, vaan heidän älyssään, ne olivat Vanha Kovakoura seuralaisineen.
He seurasivat syviä jälkiä höllässä hiekassa. Nämät olivat niitten "kotkain" jäljet, jotka olivat kiskoneet maasta tolpat ja asettamassa ne Murha-Rotkoon vievälle suunnalle.
Vanha Kovakoura ratsasti tapansa mukaan ensimmäisenä; hänen rinnallaan ratsasti Terässydän, nuori komankhi, Jimi ja Timi, Hono-veljekset ratsastivat heidän takanaan ja sitten tulivat Ontuva Rankko ja Paksu Paavo. Muut olivat jälkijoukkona.
Vanha Kovakoura oli ääneti. Hän silmäili taukoamatta jälkiä ynnä sitä kohtaa taivaanrannalla, jonne ne johtivat. Hän näytti olevan kokonaan siihen toimeen kiintynyt.
Sitä kovaäänisemmät olivat toiset, varsinkin Rankko. He keskustelivat asiasta, johon hänen huomionsa oli erittäin kiintynyt, ja josta kumppaninsa näytti olevan toista mieltä, sillä pikku saksenilainen puhkesi vihaisesti sanomaan:
"Tieteellisissä asioissa olet sinä ihan typerryksissä. Jollet olisi minua tavannut, istuisit vielä kurkkujasi myöden tietämättömyyden liejussa ja ravitsisit pimeätä sieluasi harakanvarpailla ja kilpikonnahöystöllä. Heikko pääsi on saanut nykyisen ajatuskykynsä vaan minun älykkäästä kirnupiimästäni. Sentähden on minulla oikeus vaatia, että myönnät minun hevoseni paremmaksi. Sinun mielipiteesi on ihan päin mäntyä! Tulipallo, jonka näimme, olisi tullut ilmakehästä! Niinkuin ilmankannella ei olisi muuta tehtävää kuin valaista sinun pimeätä sieluasi tulipallolla ja raketeilla!"
"No, sano sinä sitte mielipiteesi!" kehotti Jimi nauraen.
"Sitä en huoli tehdä."
"Miksi et?"
"Koska silloin tekisin sinut muutaman Selsiuksen asteen viisaammaksi, etkä sinä sitä kuitenkaan kiitollisuudella tunnustaisi."
"Tahi, koska et itsekään tiedä siihen mitään selitystä."
"Voi, voi! Minä osaan, niinkuin kuningas Salomo, selittää kaikki, seetripuusta aina siirappiin asti.. Ja mitä tuohon tulipalloon tulee, niin sille minä tempun teen. Se on muodostunut sulikiven pitoisesta rikistä ja — — —"
Häntä keskeytti Vanhan Kovakouran huudahdus. Tämä osoitti etelään ja virkkoi:
"Tuolla tulee yksinäinen ratsastaja. Sen, joka täällä yksin ratsastelee, tarvitsee olla erinomaisen rohkea ja sangen tarkoin tuntea aavikon."
"Kuka tuo lienee?" kysyi Timi. "Hän näyttää kiirehtivän meitä vastaan."
Vanha Kovakoura pysäytti hevosensa, otti esille kiikarinsa ja tarkasti sillä ratsastajaa, joka täyttä laukkaa läheni. Sitten sanoi hän iloisesti:
"Se on Veri-Repo, joka on ollut meiltä niin kauvan kadoksissa. Me odotamme häntä tässä."
Hetken päästä tunsi Repokin heidät, heilutti kättänsä tervehdykseksi ja huusi jo kaukaa:
"Mikä onni, että teidät tapasin! Minun täytyy pyytää teiltä pikaista apua."
"Kenelle?" kysyi Vanha Kovakoura.
"Eräälle saksalaiselle siirtolaisjoukolle, jonka kimppuun 'kotkat' luultavasti jo tänään hyökkäävät."
Tätä sanoessaan oli hän jo ehtinyt paikalle, pysäytti hevosensa ja ojensi kätensä tervehdykseksi.
"Ne ovat luultavasti samoja, joita me etsimme."
"Missä ne ovat?"
"Kaakkoisessa täältä. He näyttävät suuntaavan matkaansa suoraan isoa kaktusvainiota kohti."
"Sitä en tunne."
"Se on laajin koko aavikolla. Minä olen lukenut yli kolmekymmentä kotkaa, ja olen ampunut niistä kaksi. He ovat kiskoneet tolpat maasta ylös ja asettaneet ne viemään kaktusvainiolle. Siitä on mahdotonta lävitse päästä ja tästä saa varmasti päättää että siirtolaiset viedään sinne kuolemaan."
"Kuinka kauvan tulee meidän ratsastaa, päästäksemme sinne?"
"Kolme tuntia, jos nelistämme."
"Hyvä! Eteenpäin siis! Älkäämme hukatko aikaa. Puhukaamme ratsastaessamme!"
Nyt kiiti tuo pieni joukko tuulen nopeudella aavikon yli. Veri-Repo ratsasti Vanhan Kovakouran rinnalla ja kertoi hänelle tavanneensa "kotkat" ja menettäneensä neljä hevosta. Metsästäjä katsoi häneen tutkivasti, ja sanoi, merkitseväisesti hymyillen:
"Teillä on viisi hevosta, sanotte, Repo? Täällä keskellä erämaata! Kuuluuko teille sekin, jolla Kostava Henki äskettäin ajoi."'
"Kyllä, herrani", nyökkäsi Repo.
"Kyllä minä sitä ajattelin."
"Nyt en enään voi salaisuuttani säilyttää, koska te kaikissa tapauksissa saatte nähdä 'Hengen asunnon'. Ei tarvitse myös enää teeskennellä, koska toivon meidän nyt onnistuvan hävittää koko tuon roskajoukon viimeiseen mieheen. Ainoastaan yksi minulta vielä puuttuu."
"Kuka?"
"Sen joukon johtaja, joka murhasi vanhempani, jolloin ainoastaan minä jäin eloon."
"Kukaties hänen luunsa jo ovat vaalenneet! Repo, te olette, nuoruudestanne huolimatta, oikea sankari. Minä kunnioitan teitä. Sitten tulee teidän joskus kertoa meille kaikki. Mutta nyt jo tiedän, mikä mies te olette, ja mitä vaaroja vastaan te voitollisesti olette taistelleet. Mutta koska teillä on näin monta hevosta, ja koska noin mielinmäärin voitte mennä ja tulla, täytyy teillä välttämättä itse aavikolla olla joku paikka, jossa on vettä, puita, ruohoa ja hedelmiä."
"Semmoinen minulla todella onkin. Asun erään pienen järven luona, kaktusmetsän tuolla puolen."
"Vai järven rannalla! No, tuo vanha taru on siis totta puhunut. Kertoisitteko minulle tuosta paikasta?"
Veri-Repo teki niin. Ei kukaan muu paitsi Vanhaa Kovakouraa kuullut sitä, ja tämä päätti olla tätä salaisuutta vielä ilmaisematta.
Pitemmän ajan päästä saivat hevoset kulkea hitaammin, koska ei uskallettu niitä liiaksi rasittaa; mutta sitten täytyi niitten taas laukata.
Juuri kun päivä meni mailleen, tultiin vaunujen jäljille, joita nyt seurattiin suoraan etelään. Tämä ei ollut vaikeata, sillä kuu nousi pian ja levitti valoaan yli seudun. Kun oli noin tunnin ajan ratsastettu, pysäytti Vanha Kovakoura äkkiä hevosensa, osoitti suoraan eteensä ja lausui:
"Tuossa ovat siirtolaiset. Näen heidän vaunuvarustuksensa. Jääkää tänne! Minä hiivin heidän luoksensa ja tuon sitten sieltä tietoja."
Hän astui satulasta ja hiipi pois. Hän viipyi puolen tuntia ennenkuin hän palasi. Silloin hän kertoi:
"Siellä on kaksitoista suurta härkävaunua, asetetut neliskulmaan ja sen sisäpuolella istuvat ihmiset. Heillä ei ole ruokaa, ei juomaa, eikä polttopuita. Heidän oppaansa on heidät pettänyt, muutenhan heillä olisi tuota kaikkea. Härät makaavat ähkyen maassa; ne ovat janoon kuolemaisillaan, eivätkä varmaan jaksa huomenna minnekään. Meidän vesivarastomme ei riitä ihmisillekään. Pelastaaksemme eläimet, tulee meidän välttämättömästi hankkia sadetta."
"Sadettako? kysyi Ontuva Rankko Luuletteko ehkä täällä keskellä Ljaano estakaadoa voivanne hankkia sadetta?"
"Luulen!"
"Mi — mi — mi — mitä nyt? Se ei pysty minun järkeeni. Olette tosin hyvin välttämätön henkilö, mutta en sittenkään luule, että noin vaan mielin määrin, voitte puhaltaa pilviä taivaalle. Millainen 'pilvenpiirtäjä' teillä sitten on?"
"Sähkö. Ei nyt ole aikaa selittää teille tuota. Saadakseni vettä, tarvitaan tulta, niin laaja, palava ala kuin suinkin. Veri-Repo puhui laajasta kaktusmetsästä tuolla etelässä. Siellä toivon voivani hankkia aimo sateen. Mutta seuratkaa nyt minua!"
Hän nousi taas satulaan ja ajoi vaunuvarustuksille. Toiset seurasivat häntä, epäillen päätään pudistaen tuolle luvatulle sateelle, sekä uteliaina näkemään noita ihmisraukkoja, joita he tulivat pelastamaan.
Vaunut olivat lykätty kokoon, eikä niitten väliin päässyt ketään ratsastajaa; mutta he kuulivat pelastajien tulon. Nämät astuivat hevosiltaan alas vaunuvarustuksen ulkopuolella. He kuulivat jonkun sisäpuolella huutavan:
"Kuule! Ihmisiä tulee! Herra Jumala, jos toisivat apua! Tahi ovatko ryöväreitä?"
"Emme ole ryöväreitä. Me tuomme teille ennen kaikkea vettä", vastasi Vanha Kovakoura lujalla äänellä. "Tulkaa tänne ja päästäkää meidät sisään."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti eräs suuttunut ääni. "Olisiko se ehkä... Odottakaa te muut. Minä katson."
Mies tuli, nojasi väliaisan yli ja kysyi:
"Keitä te, vieraat, olette?"
"Minä olen Vanha Kovakoura ja nämät ovat kumppanini, pelkkiä rehellisiä ihmisiä."
"Vanha Kovak — — — —. Senkin vietävä?"
Tämä mies, joka sadatellen vastaanotti pelastajat, siunaamisen sijasta, ei ollut kukaan muu kuin Topias Taivola.
"Vai niin, tekö se olette!" sanoi Vanha Kovakoura, joka tunsi hänet, pimeydestä ja intiaanipuvusta huolimatta. "Sangen hupaista tavata teidät täällä!"
Mutta Taivola oli jo poissa. Hän ymmärsi, ettei hänen nyt pitäisi viipyä silmänräpäystäkään kauvemmin. Sentähden hän hiipi toiselle puolelle, veti äkkiä pari vaunua syrjään, päästäkseen neliöstä ulos, heittäysi satulaan ja ryntäsi pois.
Takanaan kuuli hän siirtolaisten ilohuudot hänen poistumisestaan.
"Odottakaa vaan!" sähisi hän. "Palaan pian takaisin, ja silloin ovat nekin hukassa, jotka ovat teitä pelastamaan tulleet. Vanha Kovakoura! Semmoinen saalis!"
Hänen ei tarvinnut pitkälle ratsastaa. Tuskin neljännestunnin kuluttua, tapasi hän tovereitaan, jotka odottivat hänen käskyänsä: suorittamaan joukkomurhaamista.
He eivät ensinkään saaneet silmiänsä auki siitä, että niin kuuluisa metsästäjä, kuin Vanha Kovakoura oli, nyt oli saapunut siirtolaisten avuksi, vaan iloitsivat yhä uuden saaliin toivosta. He eivät pitäneet yrityksensä epäonnistumista mahdollisena. Tosin eivät he taistelutta uhriansa voittaisi, mutta voittaa heidän tuli, jos vaan aamuhämärää odottaisivat, jolloin paremmin kuin yöllä eroittaisi ystävän vihollisesta.
Vale-mejikkolaiset olivat myös jo täällä. He olivat Murha-Rotkossa löytäneet vaan yhden ainoan etuvartian ja tämä oli vienyt heidät tänne. He kertoivat seikkailustaan Laulavassa laaksossa ja herätti sillä suurta iloa. Päätettiin ensin voittaa siirtolaiset, sitten etsiä Vinnetuuta ja hyökätä hänen ynnä tämän seuralaisten kimppuun ja täten saada runsaan saaliin.
He eivät ensinkään ajatelleet apakhin saattavan olla ihan lähellä; ja lähellä hän kuitenkin oli.
Hän oli joukkoineen saapunut Murha-Rotkoon ja löytänyt sen tyhjänä Tämä "murharotko" oli jotenkin syvä ja jyrkkä alanne maassa, jonka pohjana oli samera vesirapakko. Ehkä tämä kosteus johtui läheisestä järvestä "Erämaan Hengen asunnon" luona. Vaikka vesi olikin sakeata, olisi se kuitenkin erinomaisen arvoista täällä aavikon keskellä, ja sentähdenpä "kotkat" käyttävät tätä paikkaa vasituisena asemapaikkanaan. Missä paikoin he aavikolla retkeilivätkin, aina palasivat he tänne ja aina täytyi jonkun jäädä tänne antamaan toisille tarpeellisia tietoja.
Tänä päivänä oli tämä tiedonantaja ratsastanut mejikkolaisten mukana ja siitä syystä ei Vinnetuu löytänyt siellä ketään. Mutta hänen harjaantunut silmänsä sanoi hänelle kuitenkin heti, mille suunnalle hänen oli kääntyminen. Seuraten noitten kolmen miehen jälkiä, löysi hän illalla sen paikan, jonne "kotkat" olivat leiriytyneet.
Hänen väkensä sai pysähtyä. Itse hän mateli kuin käärme ryövärijoukon luokse. Hän näki erään intiaanin tulevan ja yhtyvän heihin. Hänen terävä silmänsä tunsi heti miehen. Mutta valitettavasti hän ei uskaltanut mennä niin lähelle, että hän olisi käsittänyt "kotkien" puheen; mutta hänen onnistui kuitenkin lukea heidät. Sitten hän palasi.
"Kolmekymmentäviisi kotkaa", ilmoitti hän. "Huomenna tähän aikaan ovat nämät jo oikeitten kotkien ruokana."
"Mitä ne tekevät?" kysyi Ben Uusikuu.
"Ne vaanivat saalista ja sitä on pohjoisessa, sillä mejikkolaiset ratsastivat sinne, ja äsken tuli sieltä tieto, että murhaaminen on aloitettava. Veljeni ratsastakoon nyt minun kanssani pohjoiseen, siellä tapaamme varmaan ne ihmiset, jotka he aikovat murhata."
Hän nousi taas satulaan ja ratsasti ensin suuressa kaaressa, ettei häntä ynnä väkeänsä nähtäisi: sitten lähti hän taas äsken määräämäänsä suuntaan.
Ratsastettuaan jonkun aikaa, näkivät he vaunuvarustuksen edessään. Sinne oli asetettu vartioita. Vanha Kovakoura oli ryhtynyt varokeinoihin. Kun vartiat huusivat heille, vastasi Vinnetuu:
"Valkoisten miesten ei tarvitse olla levottomia. Tässä tulee Vinnetuu, apakhien päällikkö, tuoden heille apua, lihaa ja vettä."
Hänen sointuva äänensä kuului selvästi. Tuskin oli hän loppuun puhunut, kun jo vaunuvarustuksesta kuultiin Ontuvan Rankon iloisesti huudahtavan:
"Vinnetuu! Silloin saamme soittaa voitonvirttä! Ja siinä, missä apakhi on, siellä on myös Karhunampuja ynnä hänen pikku poikansa, Martti. Päästäkää minä ulos! Minun täytyy oikopäätä halata heitä. Tämmöinen juhla! Onhan tuo liian suuri ilo, kun täällä keskellä Saharaa, pikimustassa yössä, kohtaa parhaita ystäviään!"
Hän kiipesi erään vaunun yli ja hyppäsi siitä maahan, mutta pysähtyi hämmästyneenä, nähdessään komankhijoukon.
"Tuli ja leimaus, mitä tämä merkitsee?" kysyi hän. "Täällähän on koko pataljoona ratsuväkeä. Se näyttää epäilyttävältä. Tulkaa tänne, herra Vanha Kovakoura, saatte nähdä aaveita hevosten selässä!"
Mutta Martti sulki hänet jo syliinsä ja samoin teki Karhunampuja. Nyt syntyi iloa ja riemua. Vinnetuukin tervehti iloisesti vanhaa tuttavaansa ja sanoi sitten:
"Täytyy kai veljeni Kovakourankin olla täällä. Eikö hän ole ääntäni kuullut?"
"Olen kyllä, tässä olen!" huudahti tämä, joka muutamien avulla oli äkkiä lykännyt kaksi vaunua sivulle ja nyt astui esille, sulkemaan punaisen ystävänsä syliinsä. Häntä seurasivat Paavo, Pekka, Silmänkääntäjä-Reitto, Jimi ja Timi, toiset tervehtiäkseen ystäviään, toiset saadakseen mahdollisen pian nähdä Vinnetuun. Siinä syntyi nyt vilkas elämä, sydämmellisiä kätten puristuksia, kysymyksiä ja vastauksia, vaikka ilman melutta, niinkuin tila vaati.
Mutta totisena ja suruissaan seisoi nuori Terässydän komankhiensa luona, jotka ihmetellen näkivät hänen täällä olevan, ja hän kertoi heille isänsä murhasta. He kuuntelivat sanaa lausumatta, mutta itsekseen vannoivat he kotkille kuoleman.
Nyt alkoivat he kiihkeästi, mutta äänettöminä toimimaan vaunuvarustuksen sisäpuolella. Se laajennettiin, jotta komankhitkin sinne mahtuivat. Kotkat eivät saisi etäältä nähdä, että heillä oli niin lukuisa vastustajajoukko. Hevosetkin vietiin varustuksen sisäpuolelle. Komankhit jakelivat siirtolaisille lihaa ja vettä, jota viimemainittua ne olivat kuljettaneet koverretuissa kurpitsipulloissa, mutta Vanha Kovakoura lupasi pian toimittaa enemmän vettä, sillä tämä ei riittänyt tyydyttämään noitten ihmisraukkojen janoa.