Part 13

Ilmassa kuului kuin kevyt huokaus. Tämä huokaus oli erinomaisen puhdas säestys edelliselle säveleelle, ja sillä oli sama sointu kuin urkujen pää-äänellä, sekä kesti siksi kunnes uusi, vienompi sävel voitti edellisen. Tämä ääni-ilmiö oli hyvin omituinen. Sitä kuuleminen oli kamottavaa, ja kuitenkin oli se niin ylevää, että se koski sydämmeen. Oli ikäänkuin näkymätön, jättiläispuhaltaja olisi koetellut soittokonettaan, jota ei ollut soittokunnan muissa koneissa.

Miehet kuuntelivat uudistuisiko ilmiö. Ja todellakin, tuntuva ilmavirta puhalsi pensaikossa, tuoden mukanaan taajaan toisiansa seuraavia säveljaksoja, jotka erinomaisen puhtaasti sointuivat toisiinsa. Ne olivat eripituiset. Syvemmät olivat kestävämmät ja muodostivat korkeampien, pikemmin sammuvien sävelten kanssa sointusarjan, jossa aina oli samoja ääniä luonnollisessa asteikossa, vaikka kolmisoinnun, septimasoinnun ja honasoinnun eri toisinnoissa eli variatsiooneissa.

Näitä ääniä ei voisi mihinkään verrata. Näitä ääniä ei mikään soittokone olisi voinut aikaansaada, ne olivat niin ylevän majesteetillisia, toiset taas olivat kuin hienoimmasta kurkusta, suloisimmilta huulilta lähteneet. Toisinaan olivat ne ihmisäänen, toisinaan tuuliharpun kaltaisia ja näitten välillä vaihteli erikorkuisina ja sydämeen käypinä kornetin, pasuunan ja passoviulun kaltaisia ääniä. Näitten sävelten luonnetta, väriä ja vaikutusta ei voi sanoin kertoa. Ne täyttivät koko laakson, ja yhtyneinä ikäänkuin syväksi, kapeaksi virraksi, nousivat ne korkealle aaltoillen laakson yläpuolelle.

Kuunteliat eivät uskaltaneet puhua. Tunnottomat mejikkolaisetkin olivat liikutetut. He olivat taivaan mahtavan kuvun alla, jota kohtisuorat kalliot yliympäri ikäänkuin kannattivat. Näkymättömiltä urkulehteriltä virtasi säveliä, jotka toisinaan olivat ukkosen jyrinän, toisinaan enkelinäänien kaltaiset; tuolla tyrskyjen syvä pauhu, tuolla yliluonnollisia ääniä paremmasta, puhtaammasta maailmasta. Raaimmankin mieltä juhlallisesti pöyristytti.

Ja tähän lisäksi tuli vielä toinen, ei korvin vaan silmin käsitettävä ilmiö.

Näytti siltä kuin taivas kohoisi ja etenisi. Harvalukuiset tähdet taivaan kannella näyttivät tavallista pienemmiltä. Siinä missä taivaankansi etelässä näytti nojaavan kallioon, sukelsi äkkiä esille keltainen, säteilevä levy. Sen rajaviivat olivat hyvin selvät ja se liikkui hitaasti, ei kaarevasti, vaan näytti se puhkeevan esille tähtimaailmasta ja suorassa suunnassa ja yhä suuremmalla nopeudella lähenevän laaksoa.

Mitä lähemmäksi se tuli sitä enemmän se suureni ja sitä selvemmin näkyi, ettei se ollut levy, vaan pallo.

Nyt sen ääriviivat kävivät epäselvemmiksi; siitä lähti salamantapaisia leimauksia ja sitte muodostui häntä, joka loisti selvästi ja vilkkaasti kuin pyrstötähden töyhtö.

Nyt pallo ei ollut enää ainoastaan keltainen. Se näytti juoksevalta tulelta, joka hehkui ja säkenöitsi monenvärisenä. Se näytti pyörivän akselinsa ympäri, ainakin sai se pyörivistä väreistä sen näön. Sen nopeus kiihtyi peloittavassa määrässä. Sitten näytti se muutamaksi silmänräpäykseksi pysähtyvän suoraan laakson yläpuolelle. Nyt kuului paukahdus, ikäänkuin olisi monta kanuunaa yht'aikaa lauaistu; kuula räjähti lukemattomiin pikkupalasiin, jotka pudotessa sammuivat; häntä näkyi vielä muutaman sekunnin; sitten kuului loiskaus lammikossa ja vesi purskui korkealle ylös, ikäänkuin olisi korkealta jotakin raskasta sinne heitetty. Vesi kostutti miesten vaatteet.

Nyt oli taivas taas tumma kuin äskenkin, tähdet näkyivät taas pieninä pilkkuina, mutta täyteläinen, mahtava sävel pauhasi yksiäänisenä peljästyneitten miesten yläpuolella.

Ainoastaan Vinnetuu oli yhtä rauhallinen kuin ennen. Semmoista tapausta ei löytynyt, joka olisi hänen levollisuuttaan häirinnyt.

"Ku-begay -tulipallo", sanoi hän. "Suuri Manitun on sen taivaasta heittänyt ja antanut sen maata vastaan musertua."

"Tulipallo?" kysyi Tylppä. "Niin, se näytti pallolta. Mutta ettekö häntää huomanneet? Se oli lohikäärme, se oli perkele, paha henki, joka pitää peliänsä keskiyöllä."

"Pyh!" vastasi apakhi ja kääntyi pois taikauskoisen miehen luota.

"Niin, lohikäärme se oli", myönsi Viinanen toverilleen. "En ole häntä ennen nähnyt, mutta olen kuullut muitten hänestä kertovan. Mummoni näki hänen syöksevän naapurimme uuniin, tämä oli näet luvannut sielunsa paholaiselle."

"Älkää tehkö itseänne naurettavaksi, hyvä herra!" sanoi Karhunampuja. "Nyt emme enää elä pimeässä keskiajassa, jolloin lohikäärmeitä ja aaveita uskottiin, tahi jolloin, oikeammin sanottuna, yksinkertaisille tämmöistä uskotettiin, jotta viisaammat saivat sitä hyödyksensä käyttää."

"Mitä silloin löytyi, löytyy myös nyt. Taikka pidättekö itsenne minua viisaampana?" kysyi Viinanen terävästi.

"Mitä joutavia? Minulla ei ole mitään luuloja omasta viisaudestani. Mutta muinoin luultiin kaiken sen, jota ei voitu selittää, olevan paholaisen lähettämää. Mutta nyt ollaan, Jumalan kiitos, jo niin valistuneita, että varsin hyvin tullaan toimeen ilman paholaisen kuuluisata mummoa."

"Vai niin, te kuulutte siis noihin valistuneisiin oppineisiin?"

"Minä en ole oppinut, mutta sen kumminkin tiedän, ettei tulipallo ole mikään paholainen."

"No mikä se sitten on?"

"Se ei ole muuta kuin pieni, hehkuva, muodostuva, tahi entinen taivaankappale, joka on joutunut niin lähelle maata, että tämän vetovoima on sen mukaansa temmannut."

"Taivaankappale? Siis tähti?"

"Niin."

"Mikä tyhmeliini on teille tuommoista uskotellut?"

"Eräs, jota te ette uskaltaisi sanoa tyhmeliiniksi, nim. Vanha Kovakoura."

"Hänkö, onko se totta?"

"On. Istuessamme iltasin nuotiotulen ääressä, keskustelimme me usein tuommoisista näennäisen selittämättömistä asioista ja ilmiöistä ja hänellä oli kaikesta luonnollinen selitys. Jos tahdotte olla tuota miestä viisaampi, niin kernaasti minun puolestani. Ettekö kuulleet, että jotakin putosi veteen?"

"Kuulin, näin ja tunsin. Kaikinhan me kastuimme."

"Jos teidän mielipiteenne olisi oikea, olisi siis paholainen pudonnut tänne lammikkoon, ja koska olemme unohtaneet vetää hänet ylös, on hän siis hukkunut."

"Oo, hän ei tietysti huku. Hän on heti mennyt alas helvettiin."

"No, kuivatkoon itsensä sitten siellä tulen ääressä, ettei hän kylmettyisi ja saisi nuhaa. Jos voisimme poistaa veden tästä, niin näkisimme lammikon pohjalla reiän, johon meteoorikivi eli tulipallo vaipui."

"Kivikö! Sehän olisi voinut meidät tappaa."

"Niin olisikin. Onneksi meille, että se veteen putosi."

"En tahdo väitellä kanssanne, mutta onko Vanha Kovakoura myös selittänyt teille äsken kuulemamme säveleet?"

"Tästä laaksosta emme puhuneet, mutta muistelen hänen puhuneen tuosta tunnetusta Sakbu-solasta, joka on tuolla ylhäällä Rattlesnake vuoristossa. Kun tuuli suorassa suunnassa puhaltaa tämän ahtaan, syvän solan läpi, kuuluu pasunan kaltaisia ääniä. Rotkotie on soittokoneena ja tuuli on soittajana."

"Tuo selitys kuuluu tosin jotenkin epäluotettavalta, mutta en siitäkään asiasta tahdo kanssanne väitellä. Uskokaa mitä tahdotte; minä uskon, mitä minua haluttaa."

"Karhunampuja on oikeassa", sanoi Vinnetuu. "On monta laaksoa, joissa tuonkaltaisia säveliä kuuluu ja apakhien päällikkö on myös nähnyt kiviä, jotka suuri henki on taivaasta alas heittänyt. Suuri Manitun on jokaiselle tähdelle määrännyt ratansa, ja jos se sen jättää, täytyy sen rikki murtua. Minä koetan keksiä kiven jäljet vedessä."

Hän oli sanonut tämän erityisen korkealla äänellä. Sitte poistui hän vettä kohti ja katosi pimeään.

Toiset istuivat taas ja odottivat häntä. Ei puhunut kukaan sanaakaan. Ainoastaan Martti kuiskasi isälleen:

"Mikä Vinnetuulle tuli? Hän puhui niin kummallisen korkealla äänellä, ikäänkuin tahtoisi hän, että joku ulkopuolella kuulisi hänen sanansa. Kiven etsiminen oli ilmeisesti vaan joku tekosyy."

"Tietysti. Lyön vetoa, että joku vakoilia on meitä kuunnellut. Apakhi on luultavasti havainnut hänet ja on hiipinyt ottamaan hänet kiinni. Saammepa nähdä."

Heidän ei tarvinnut kauvan odottaa. Jo muutaman minuutin oli pensaissa kuulunut töminää, ikäänkuin murtaisi joku eläin niitten läpi; sitte seurasi lyhyt, tuskallinen huudahdus ja nyt kuului Vinnetuun ääni:

"Karhunampujan on tuleminen tänne. Eräs vakooja on meitä väijynyt."

Baumann katosi pensaikkoon, sinnepäin mistä huuto kuului, ja muutaman silmänräpäyksen kuluttua vetivät he molemmin sieltä kolmannen esille, joka puvustaan heti tunnettiin intiaaniksi.

"Mimmoiset silmät tarvitaankaan keksimään pimeässä yössä pensastoon kätkeytyneen kuuntelian! Ja ainoastaan Vinnetuun kaltaisen miehen voi onnistua hiipiä hänen luokseen ja ottaa hänet kiinni siten, että kaikki vastustus oli mahdotonta."

Muut ympäröivät näitä kolmea. Vangilla ei ollut muuta asetta ollut kuin veitsi, jonka Vinnetuu oli häneltä temmannut. Hänen vartalonsa oli hento ja hoikka, eikä hänen kasvojaan voitu pimeässä selvästi erottaa.

Mutta Vinnetuun silmät olivat pimeään tottuneet ja hän näki ken hänellä oli edessään.

"Miksi ei nuori, punainen veljeni tullut suoraan meidän luoksemme?" kysyi hän. "Me olisimme ystävällisesti ottaneet hänet vastaan."

Vanki ei vastannut. Sentähden jatkoi apakhi:

"Veljeni on siis itse syypää vangitsemiseensa. Mutta hänelle ei tapahdu mitään pahaa. Tässä annan hänelle veitsensä takaisin, hän saa palata omaistensa luo ja sanoa heille, että he ovat tervetulleet meidän luoksemme ja että saavat luonamme levähtää."

"Uh!" huudahti vanki ihmeissään, saadessaan veitsensä takaisin "Miten sinä tiedät, että sotilaamme ovat täällä lähellä?"

"Vinnetuu olisi lapsi, jollei hän sitä ymmärtäisi."

"Vinnetuu, apakhien päällikkö!" huudahti vanki suuresti ihmetellen. "Ja sinä annat minulle veitsen takaisin? Pidätkö minua apakhina?"

"En. Nuori veljeni ei käytä sodan värejä, mutta kuitenkin otaksun hänen olevan komankhin. Ovatko sotilaasi kaivaneet ylös sotakirveen apakheja vastaan?"

"Eivät ole. Nuolen päät ovat maahan pistetyt, mutta teidän ja meidän välillämme ei ole rakkautta."

"Vinnetuu rakastaa kaikkia ihmisiä, kysymättä heidän nimeään ja väriään. Hän on valmis sytyttämään tänne tulen ja polttamaan rauhanpiippua kanssanne. Hän ei kysy, miksi veljesi ovat Laulavaan laaksoon tulleet. He tietävät, että jokainen, joka tänne saapuu, leiriytyy tänne veden luo. Siksi ovat he pysähtyneet vähän matkan päähän täältä ja lähettäneet sinne katsomaan löytyisikö täällä ketään. Eikö niin?"

"Kyllä", myönsi komankhi.

"Jos toisen kerran makaat pensastossa vakoilemassa vieraita sotilaita, niin sulje silmäsi, sillä ne ne olivat, jotka sinut ilmaisivat. Montako teitä on?"

"Kaksi kertaa kymmenen."

"Palaa siis heidän luoksensa sanomaan, että Vinnetuu ynnä kahdeksan kalpeakasvoa heitä odottaa, ja että he kohtelevat heitä ystävinä, vaikkeivät tiedä, missä tarkoituksessa he ovat tulleet. Sinun ei tarvitse mainita, että vangitsin sinut; minä en sitä kerro."

"Suuren päällikön hyvyys ilahuttaa sydäntäni. Minä en salaa heiltä mitään, vaan kerron koko totuuden, jotta veljeni olisivat varmat siitä, että otatte heidät hyvin vastaan. Joutua Vinnetuun löydettäväksi ei ole mikään häpeä; mutta tahdon muistaa hänen antamaansa neuvoa."

Piiri hänen ympärillään aukeni ja hän riensi pois..

Valkoihoiset ja varsinkin meijikkolaiset olivat sitä mieltä, että oli sangen rohkeata noin muitta mutkitta päästää komankhijoukko tänne tulemaan. Mutta apakhi lausui päättävästi:

"Vinnetuu tietää aina mitä hän tekee. Jos komankhisotilaita ratsastaa Laulavaan laaksoon, ei heidän matkansa tarkoituksena voi olla apakheja vastaan taisteleminen. Tämän laakson tuolla puolen on erään heidän suurimman päällikkönsä hauta. He aikovat luultavasti sinne virittämään jokavuotisen kuolinlaulun. Sytyttäkäämme kuitenkin tuli, jotta selvästi voimme heidän kasvonsa nähdä. Ollaksemme varmat, emme vastaanota heitä täällä, vaan tuolla pensaitten ulkopuolella."

Tuli sytytettiin uudestaan. Tällä aikaa veti Vinnetuu Karhunampujan poikineen ulos pensaikosta ja kuiskasi heille:

"Nuo kaksi kalpeanaamaa eivät olekaan niitä, joiksi itsensä sanovat. He puhuvat ameriikkalaisten kieltä ja aikovat murhata meidät täällä. He ovat Ljaano- kotkia. Vinnetuu otaksuu komankhien aikovan aavikoille. Nuo kaksi eivät saa sitä tietää. Sentähden on Vinnetuu sanonut heille laakson tuolla puolen löytyvän haudan; tämä ei ole totta."

Hän ei saanut jatkaa, sillä nyt saapuivat muut, jotka olivat sytyttäneet niin suuren tulen, että sen valo tunki pensaitten läpi ja täydellisesti valaisi paikan. Heillä oli tietysti aseet mukanaan, käyttääksensä niitä siinä tapauksessa, etteivät komankhit vastoin Vinnetuun luuloa pysyisi ystävällisinä.

Pian kuului kavioitten kopse. Intiaanit saapuivat, mutta pysähtyivät jonkun matkan päähän; johtaja astui hevoselta alas ja lähestyi hitaasti. Vinnetuu meni häntä vastaan ja ojensi hänelle kätensä.

"Komankhien sotilaat ovat tervetulleet meidän luoksemme", sanoi hän. "Vinnetuu ei kysy, mitä he täällä tekevät; hän tietää heidän aikovan käydä päällikkönsä haudalla ja sitten palaavansa telttamajoihinsa."

Tämän hän puhui ääneen, mutta sitte kuiskasi hän:

"Veljen tulee myöntää tämän. Minä puhun sitten salaisesti hänen kanssaan."

Komankhi siis vastasi:

"Minun käteni ilolla pudistaa Vinnetuun kättä. Hän on apakhien suurin soturi, ja on kuitenkin aina rauhan ruhtinas. Me olemme valmiit polttamaan hänen kanssaan rauhan piippua, sillä emme ole sotaretkellä, vaan tahdomme vaan kunnioittaa kuolleen päällikön muistoa."

"Vinnetun uskoo veljensä sanan ja pyytää hänet ynnä sotilaansa tulemaan tulen ääreen polttamaan rauhan piippua."

Molemmat päälliköt olivat toisiaan katelleet. Tämä oli riittävä todistus siitä, ettei komankheilla ollut pahaa mielessä. Heidän johtajansa antoi Vinnetuun taluttaa itsensä tulen luo ja hänen väkensä seurasi häntä.

He hajaantuivat ensin ruoholle lammen ympärille ja sitoivat sitten hevosensa liekaan, jotta nämät saivat ruohoa sekä vettä; sitten tulivat he yksitellen tulen ääreen.

Siellä oli jotenkin ahdasta, sillä pensaitten ja veden välinen aukea paikka ei ollut leveä. Täytyi istua ihan vierekkäin ja näin muodostui piiri, jonka sisäpuolelle Vinnetuu ynnä komankhien päällikkö asettuivat.

Eräs komankheista oli häärännyt hevosensa luona kauvemmin kuin muut; nyt hän saapui tulen ääreen. Ennenkuin hän istui, silmäili hän piiriä ympärillään. Kun hänen huomasi Korteijon veljekset, vavahtivat hänen tummat kasvonsa äkkiä ja hän huudahti:

"Uh! Aletehlkua ekkvan mava — mitä koiria tuossa istuu?"

Koska piiri ei ollut vielä oikein järjestetty ja kukin oli paikan etsinnässä, eivät kaikki tuota huudahdusta kuulleet. Mutta komankhien päällikkö oli sen kuullut ja hän nousi äkkiä, sekä kyseli mieheltä:

"Hong tuhshtaha nai — mitä näet?"

"He ehlbak, enko-ola nahtuhvua — nuo Ljaano estakaadon kotkat."

"He ehlbak hetelsha enuka — missä ne ovat?"

"Mava he ehlbak kenklah — tuossa ne istuvat."

Näin sanoen osotti hän mejikkolaisiin.

Kun nämät kysymykset ja vastaukset oli korkealla ja vihaisella äänellä vaihdettu, olivat ne herättäneet kaikkien huomion. Ljaano estakaadon kotkia mainitessa, olivat komankhit taas hypänneet pystyyn. He tarttuivat veitsiinsä ja nyt ei enää näyttänyt niin rauhalliselta kuin ennen.

Valkoihoiset eivät olleet ymmärtäneet näitä sanoja, kun he eivät osanneet näitten heimojen kieltä, mutta nähdessään punanahkojen uhkaavat katseet, nousivat hekin ja tarttuivat aseisiin.

Ainoastaan Vinnetuu istui rauhallisena. Hän lausui käskevällä äänellä:

"Veljeni ei pidä hätääntymän. Jos punaiset miehet näkevät kaksi vihollistaan meidän seurassamme, vakuutan minä, ettei meillä ole mitään yhteyttä heidän kanssaan. Heidän tähtensä ei saa meidän keskenämme vuodattaa tippaakaan verta. Mistä komankhin sotilas heitä syyttää?"

Hän puhui näillä seuduin käytettyä murretta, joka on espanjan, englannin ja intiaanikielten sekoitusta.

Komankhi vastasi samalla kielellä, jota kaikki ymmärtävät:

"Minä metsästin tuolla Tovitshuna-joen lähellä, jota valko-ihoiset sanovat Kärpäsjoeksi, ja silloin näin kahden ratsastajan jäljet, joita seurasin. Löysin heidän istumassa puitten alla ja hiivin kontaten heidän luoksensa, kuullakseni, mitä he puhuivat. He puhuivat Ljaano estakaadosta, ja että sen yli piti muutaman päivän kuluttua kulkeman koko joukon valkoihoisia. Ljaano-kotkat aikoivat kokoontua ja hyökätä tämän retkikunnan kimppuun. Ymmärsin heidän puheestaan, heidänkin olevan Ljaano-kotkia ja minä kysyin sielultani, tappaisinko heidät. Oli järkevämpää antaa heidän elää, sillä ainoastaan sen kautta olisi mahdollista — — —."

Hän aikoi sanoa jotakin, jota Vinnetuu ei tahtonut mejikkolaisten saavan kuulla. Sentähden keskeytti hän äkkiä komankhin:

"Minä tiedän, mitä veljeni vielä aikoo sanoa ja olen kuullut kylliksi. Tunteeko hän miehet niin tarkoin, että erehtyminen on mahdoton?"

”Ne ovat samat."

"Mitä molemmat kalpeakasvot tästä syytöksestä sanovat?"

"Että se on tyhmä valhe", vastasi Kaarlo Korteijo. Me emme ole Kärpäsjoella olleet.

"Nuo ovat samat", huudahti komankhien päällikkö, sillä me olemme — — —"

"Veljeni tulee antaa minun puhua", sanoi Vinnetuu hätäisesti, peljäten tämän sanovan jotakin semmoista, jota ei mejikkolaisten tulisi kuulla.

Mutta komankhi suuttui, kun hän keskeytettiin, joka oli ihan vastoin intiaanilaista kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Hän ei ollut kylliksi viisas, ymmärtääkseen syytä siihen ja huudahti suuttuneena:

"Miksi en saisi puhua? Se, jolla on murhaajia seurassaan, on itse murhaaja. Onko apakhien päällikkö houkutellut meidät ansaan?"

Silloin Vinnetuu laski luotaan kaikki aseensa, nousi ja sanoi:

"Onko veljeni koskaan kuullut sanottavan että Vinnetuu olisi petturi? Apakhin sana on luja kuin kallio, jonka päällä turvallisesti asutaan. Seuratkoon veljeni minua ja pitäköön aseensa."

Hän meni hitaasti pensaston läpi. Komankhi mietti hetkisen ja seurasi sitten häntä, mutta osoitti ensin miehilleen, että tarkasti pitäisivät mejikkolaisia silmällä. Pensaston ulkopuolella otti Vinnetuu hänet käsivarresta ja talutti häntä kauvemmaksi. Sitten hän pysähtyi ja virkkoi:

"Veljeni ei ole minua ymmärtänyt. Vinnetuu oli jo silloin tänne leiriytynyt, kun nuo valko-ihoiset saapuivat. Hän piti heitä silmällä ja huomasi, että nuo kaksi miestä ovat Ljaano-kotkia. Hän on siis siinä kohden yhtä mieltä komankhisotilaan kanssa. Mutta miksi pitäisi noitten myrkyllisten käärmeitten saada huomata, että tiedämme, keitä he ovat? Meidän täytyisi silloin tappaa heidät, ja on kuitenkin viisaampi antaa heidän vielä elää. Uskokoot nyt vaan komankhien aikovan päällikkönsä haudalle. Tahtooko veljeni kuitenkin sanoa minulle, miksi hän ajoi heitä takaa?"

Komankhi häpesi. Hän vastasi:

"Tulitähti, komankhien päällikkö, ratsasti poikansa, Terässydämmen kanssa itäänpäin, valko-ihoisten asunnoille. He palasivat aavikon yli ja ovat luultavasti nyt siellä. He varmaankin kohtaavat noita valkoihoisia, joten Ljaano-kotkat siis hyökkäävät heidänkin kimppuunsa. Sentähden lähdimme äkkiä ratsastamaan heitä vastaan, suojellaksemme heitä. Me emme tienneet kotkien kokouspaikasta, sentähden annoimme noitten molempien kalpeanaamojen, jotka ovat heidän kumppaninsa, elää, jotta heidän jälkensä johtaisivat meitä kotkien luokse. Togah-virran luona yhtyivät heidän jälkensä neljän valkoihoisen jälkiin ja näitä meidän myös täytyy pitää kotkina. Nyt kohtasimme sinut. Mitä aiot tehdä?"

"Minä ratsastan teidän kanssanne, sillä minäkin odotan ystäviä, jotka tulevat aavikon yli, eivätkä tiedä mitään kotkien konnankoukuista. Nämät viimemainitut ovat leiriytyneet erääseen paikkaan, jonka he nimittävät Ryöväri- Rotkoksi. Mutta koska en tiedä, missä se on, annan mejikkolaisten paeta, jotta he, tietämättänsä, tulisivat meidän oppaaksemme.

"Keitä miehiä odotat?"

"Ne, joita odotan, ovat Vanha Kovakoura ynnä muutamat muut kalpeakasvoset, jotka haluavat minua tavata."

"Vanha Kovakoura, valkoihoisten kuuluisa soturi! Jos sallit, niin ratsastamme sinun kanssasi."

"Vinnetuu ei ainoastaan sitä salli, vaan hän pyytää sinua niin tekemään. Näyttää siltä kuin nuo hajaantuneet kotkat tällä kertaa kokoontuisivat yhteiseen suureen yritykseen. Täytyy siis käyttää tilaisuutta hyväkseen ja yhdellä iskulla hävittää heidät. Minä ajattelen — — —"

Hän vaikeni, sillä pensaitten sisäpuolelta kuului huutoja; muutamia laukauksia ja kavioitten kopsetta kuului sitten leirin toisella puolella.

Vinnetuu ja komankhi kiirehtivät sinne. Siellä oli vilkas liike. Komankhit olivat kiirehtineet hevostensa luo ja olivat pois ratsastamaisillaan. Mejikkolaisia ei näkynyt. Ben, Viinanen, Tylppä ja Välttäri näyttivät siltä, kun eivät tietäisi mihin ryhtyä. Mutta Karhunampuja ja hänen poikansa olivat jääneet rauhallisesti istumaan tulen ääreen ja edellinen huusi nyt Vinnetuulle:

"Miehet ovat poissa."

"Kuinka se on mahdollista?"

"He hyökkäsivät niin äkkiä hevostensa luokse ja hyppäsivät niitten selkään, ettei kukaan ehtinyt tarttua aseisiin ampuaksensa heitä."

"Se oli oikein. Antaa heidän olla! He syöksyivät liittolaisineen omaan turmioonsa. Astukoot komankhien pojat alas hevosiltaan ja jääkööt tänne. Mutta aamunkoitossa saavat he jättää Laulavan laakson, lähteäksensä metsästämään Ljaano estakaadon ihmishaamuun puettuja petoja."

Nämät sanat lausuttiin niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat. Kuitenkaan eivät komankhit astuneet hevosiltaan alas, ennenkuin heidän johtajansa toisti apakhien käskyn, sekä selitti heille, miksi oli parempi antaa pakenioitten mennä menojaan.

YHDEKSÄS LUKU.

Erämaan Hengen asunto.

"My darling, my darling, My love child much dear, My joy and my smile, My pain and my tear!"

Näin kuului tuo vanha, vieno Tennessiläis-kehtolaulu hiljaisena aamuhetkenä. Näytti siltä, kuin nyökkäisivät läheiset manteli- ja laakeripuut tahtia siihen; veden äärellä istui vanha neekerivaimo ja hänen ympärillään liehui sadottain kirjavia kolibri-lintuja.

Aurinko oli juuri noussut taivaanrannan yli ja sen säteet kimaltelivat kirkkaassa vedenpinnassa. Korkealla ilmassa leijaili kotka; rannalla oli useita hevosia, jotka kylläisinä herkkusuina nuuskivat mehevää ruohoa ja erään kypressin latvassa istui laulurastas, kuunnellen pää kenassa neekerittären laulua ja jäljitellen viime värsyn loppusanoja, terävästi huutaen "mitter mitter mitter."

Veteen kuvastuvien, matalien viuhkapalmujen yli levittivät korkeat seeteripuut ja sykomoorit suojelevat latvansa, joitten alla vielä kirjavat korennot ajoivat kärpäsiä ja muita hyönteisiä takaa ja pienen majan takana järven rannalla riitelivät kääpiöpapukaijat kultaisista maissijyvistä.

Ulkopuolelta ei voinut nähdä mistä aineesta tuo pikku asumus oli tehty, sillä sen seinät ja katto olivat kokonaan valko- ja punakirjavien pääsiäiskukan köynnösten peittämät, joitten keltaiset, makeat, kananmunan muotoiset hedelmät hohtivat taajojen, liuskaisten lehtien välitse. Kasvullisuudesta päättäen olisi luullut olevansa Etelä-Mejikon tai Keski-Bolivian laaksoissa ja kuitenkin oli tämä järvi köynnösten peittämine majoineen ja rikkaine kasvullisuuksineen — keskellä hedelmätöntä Ljaano estakaadoa. Tämä oli se salaperäinen järvi, josta niin moni oli puhunut, sitä milloinkaan näkemättä.

"My heart-leaf, my heart-leaf, My life and my Star, My hope and my delight, My sorrow, my care!"

lauloi neekerivaimo edelleen.

"My care — my care — my care", härmäili jäljitteliälintu.

Mutta laulajatar ei siitä välittänyt. Hän silmäili vanhaa valokuvaa, joka oli hänen käsissään ja jota hän aina toisinaan suuteli.

Monta, monta kyyneltä oli tuolle kuvalle pudonnut ja yhtä monta suuteloa oli sitä niin kuluttanut, että vaan hyvin tarkka silmä voi erottaa mitä sen piti kuvaaman, nim. neekerivaimoa, musta lapsi käsivarrella. Lapselta puuttui pää kokonaan, suutelot ja kyyneleet olivat sen pois viruttaneet.

"Minun rakas, suloinen pikku Veijoni", sanoi hän hellällä äänellä. "Minun pikku, pikku Pojuni. Minä olen äitisi. Emäntäni olima hyvä ja ystävällinen ja kun valokuvaaja tulema ottamaan hänen kuvansa, hän myös antamas ottaa Sannan ja hänen pikku Veijonsa kuvat. Kun emäntä kuoli niin isäntä myi pikku Veijon. Voi isäntä olima paha isäntä! Sanna paljon itkemä kun isäntä sanoma myydä lemmikkini. Sanna kovin pyytämä saada pitää pikku Veijonsa, mutta isäntä sanoma: 'miksi tuhma neekerivaimo tahtoma pikku pojun?' Paha isäntä ratsastama pois pikku Veijon kanssa.' Nyt vaan kuva jälellä. Sanna sen kätkemä; kun hän itse myytiin, ja silloinkin kun hyvä Massa Veri-Repo hänet tänne tuomas; hän kätkemä sen kuoloon asti eikä enää koskaan näkemä Veijon joka kyllä nyt olema iso, vahva mies, eikä unohtama rakasta Sanna äitiään. Oi, my darling, my darling, my joy and my — — —" Hän vaikeni ja kuunteli, nostaen päänsä, jonka lumivalkea, villava tukka kummallisesti erosi kasvojen tummasta väristä. Hän kuuli ihmisaskeleita lähestyvän. Hän hyppäsi ylös, pisti valokuvan pumpulihameensa taskuun ja huudahti:

"Herranen aika, kuinka iloinen Sanna olemas! Repo vihdoinkin tulema takaisin. Kiltti Veri-Repo taas olema täällä! Heti antamas hänelle lihaa ja maissikakkuja."

Hän kiirehti majaa kohti, mutta ennenkuin hän vielä ehti sisälle, näkyi jo mainittu henkilö puitten alla. Hän näytti hyvin kalpealta ja väsyneeltä, hevosensa oli vaahdossa ja astui väsyneesti ja horjuen.. Molemmat olivat varmaan ihan näännyksissä.

"Tervetuloa Massa!" tervehti eukko. "Sanna heti tuomas ruokaa. Sanna kiirehtiä."

"Ei Sanna", vastasi tämä hypäten satulasta. "Täytä kaikki nahkaleilit, kaikki, kaikki. Se toimi on nyt tärkein."

"Miksi nahkaleilit? Kenelle? Miksi Massa? Repo ei syömä? Hän nyt täytyy olla nälkä."

"Niin onkin, mutta otan itse, mitä tarvitsen. Sinä et siihen ehdi. Sinun täytyy täyttää nahkaleilit, että pääsen ne viemään."

"Herranen aika! Nyt taas heti. Miksi vanha Sanna aina täytyy olla yksin, isolla, autiolla estakaadolla?"

"Koska muuten koko retkikunta vieraita siirtolaisia nääntyisi. Kotkat ovat heidät eksyttäneet."

"Miksi Massa Repo ei vienä heitä oikealle tielle?"

"En voinut, sillä heitä piiritti semmoinen kotkalauma, että olisin ollut kuoleman oma, jos olisin uskaltanut murtaa heidän muodostamansa ketjun."

"He siis tappavat hyviä siirtolaisraukkoja?"

"Sitä eivät tee. Pohjoisesta saapuu rohkeita, voimallisia metsästäjiä, joitten apuun varmasti luotan. Mutta mitä heidän apunsa hyödyttää, jos ei ole vettä! Siirtolaiset nääntyisivät janoon jos pääsisivätkin kotkien käsistä Sentähden, vettä, Sanna! Pian vettä! Minä kuormitan kaikki hevoset nahkaleileillä. Ainoastaan mustan jätän tänne, sillä se on liiaksi väsynyt."

Repo meni pikku majaan. Siinä oli yksi ainoa huone, jonka neljä seinää olivat rakennetut ruovosta ja hienosta savesta sekä pitkien kuivien putkien päällystäminä. Mullasta rakennetun tulisijan yläpuolelle avautui savupiippu, joka myös oli tehty ruovosta ja savesta; ja sen alla riippui rautapata. Kolmessa seinässä oli akkuna, joka pidettiin köynnöksille vapaana.

Katossa riippui savustettua lihaa ja seinillä kaikellaisia lännessä saatavia aseita. Lattiata peitti eläinvuodat. Tolppien väliin oli pingoitettu hihnoja ja näille oli levitetty karhunnahkoja. Täten oli saatu kaksi makuusijaa. Huoneen parhaana koristeena oli kuitenkin valkoinen, paksu puhvelinnahka, johon pää oli jätetty kiinni. Se riippui vastapäätä ovea ja sen molemmille puolille oli enemmän kuin kaksikymmentä veistä seinään pistetty. Niillä oli puiset tahi sarviset kahvat, joihin oli erilaisia merkkejä leikattu.

Yksi pöytä, kaksi tuolia ja kattoon ulottuvat tikapuut olivat tämän köynnösten peittämän pikku mökin huonekaluina.

Veri-Repo astui puhvelitaljan luo, siveli sitä kädellään ja sanoi itsekseen:

"Hengen univormu ja sen vieressä hänen kuulansa tappamien murhaajien veitset — — niitä on jo 26. Mutta koska olen löytävä sen, joka enemmän kuin muut ansaitsee kuoleman? Ehken milloinkaan! Vielä kuitenkin toivon, sillä pahantekiä palaa aina omantuntonsa pakoittamana rikoksen paikalle. Nyt minun täytyy levätä neljännestunnin."

Hän heittäytyi vuoteelle ja sulki silmänsä, ei kui tenkaan nukkumisen aikeessa. Mitkä kuvat kulkevatkaan tuon vielä niin nuoren miehen sielun läpi!

Puolentunnin päästä tuli Sanna ilmoittamaan nahkaleilien olevan täynnä. Hän hyppäsi vuoteeltaan ja nosti erään vuodan lattialta. Sen alla oli pieni sala-aukko, josta hän otti läkkirasian. Siinä oli ampumavaroja, joilla hän täytti vyössään riippuvan kukkaron. Sitten kiipesi hän tikapuita myöden kattoon ja otti sieltä lihaa. Tämän tehtyään läksi hän järven rannalle; siinä oli kahdeksan isoa leiliä sidottuina kaksittain leveään nahkavyöhön ja monella hihnalla. Näitten nahkaleilien vedellä oli Veri-Repo jo pelastanut monen eksyneen matkustajan janoon kuolemasta.

Viisi hevosta söi järven rannalla. Yhden selkään pani Repo ratsastussatulan, toiset saivat kantaa leilit. Nämät asetettiin siten, että nahkavyö oli selässä ja molemmin puolin oli leili, sitten nämät sidottiin hihnoilla kiinni. Hevoset asetettiin riviin, jälkimmäinen ohjaksista edellisen hevosen häntävyöhön kiinni; ratsuhevonen etupäähän. Sitten nousi Veri-Repo satulaan.

Neekeritär oli taitavin käsin ollut näissä valmistuksissa avullisena; se ei tapahtunut nyt ensi kertaa.

Nyt virkkoi hän:

"Massa Repo olla tuskin kotona, ennenkun taas lähtemä uusiin vaaroihin. Mihin vanha Sanna raukka joutuma, jos Massa Repoa ammutaan eikä enään palaja?"

"Minä palajan taas, rakas Sanna", vastasi hän. "Minun henkeni on vahvassa turvassa. Jos niin ei olisi, en nyt eläisi, usko minua!"

"Mutta Sanna aina olemas niin yksin. Ei ole ketä puhutella, muita kuin hevonen, papukaijat ja pikku pojun valokuva."

"No, ehkä tällä kertaa tuon mukanani seuraa. Minä tapaan miehiä, joille mielelläni näyttäisin kotini, vaikka tähän asti olen sen salannut. Heidän seurassaan on myös Veijo-niminen neekeri, ihan niinkuin sinun pojusi."

"Neekeri Veijo? Herranen aika. Hänellä ehkä olla äiti Susanna, mutta sanotaan Sannaksi."

"Sitä en tiedä."

"Onko hän myyty Tenessistä Kentukkiin?"

"En ole häneltä kysynyt."

"Se kuitenkin olema minun pikku pojuni."

"Älä luulottele! Tuhansien neekerien nimenä on Veijo. Kuinka sinä luulet että juuri tämä olisi sinun? Ehkä hän tulee muassani tänne, ja silloin saat itse häntä puhutella. Hyvästi, Sanna! Hoida mustaa hyvin!"

"Hyvästi, Massa! Nyt jäämä Sanna taas yksin! Massa tuoma tänne Veijon, tehdä niin!"

Repo nyökkäsi ystävällisesti hänelle ja lähti joukkoineen liikkeelle; pian oli hän puitten alle kadonnut.