Part 6

"Jos niin on, herra, niin meillä todellakaan ei ole tilaisuutta loukata teitä, sillä mieleemme ei pälkähtäisi ruveta vertailemaan teitä ja heitä keskenänne. Nämät kaksi punanahkaa ovat käyttäytyneet sankarimaisesti, varsinkin toinen heistä, jonka me pidämme nuorempana. Ei ole ensinkään mahdollista verrata heitä niin kokemattomiin ihmisiin, kuin te olette. He ovat teitä paljon ylempänä. Älkää millään muotoa pitäkö itseänne heitä parempina. Valkoihoiset ovat tulleet maahan, karkoittaaksensa sen oikeat omistajat, intiaanit. Verta ja viinaa on virtana juossut tämän kansallismurhan aikana. Saadakseen näitä ruohoaavikkojen asujamia vähenemään, on harjoitettu väkivaltaa, viekkautta petosta ja lupauksien rikkomista. Heitä on ajettu paikasta paikkaan, alueelta alueelle. Tuskin on heille osoitettu joku ala, jossa he rauhassa saisivat elää, kun jo taas keksitään joku syy, jonka nojalla heitä taas sieltä karkoitetaan. Heille myydään maasälpää jauhoina, hiiliporoa ruutina ja leikkipyssyjä karhunpyssyjen sijasta. Jos eivät he tähän tyydy, sanotaan heitä kapinoitsioiksi ja heitä ammutaan joukottain. Näillä ihmisraukoilla ei ole muuta valittavana kuin joko alistua sorron alle, kunnes tylsistyvät, tahi taistella viimeiseen hengenvetoon valloittajien ääretöntä ahneutta vastaan. Jos he tyytyvät kohtaloonsa, sanotte te heitä tylsiksi ja välinpitämättömiksi. Jos he puolustautuvat, sanotte te heitä ryöväreiksi ja murhaajiksi, joita armotta ja laupeudetta tulee sukupuuttoon hävittää. Täällä tapahtuu kuin petojen kesken: toinen syö toista ja väkevin väittää aina olevansa oikeassa. Mutta sen sanon teille, herrani, että näitten halveksittujen ja vainottujen ihmisten joukossa olen oppinut tuntemaan miehiä, joista yksi ainoa oli kymmenen kertaa arvokkaampi kuin te kaikki yhteensä ja satakunta tusinaa samankaltaisia kuin te. Te olette itse tehneet punatakit semmoisiksi kuin he nyt ovat, mitä heissä on moitittavaa, on teidän omillatunnoillanne Älkää siis heitä parjatko, taikka saatte minusta tekemistä."

Hän oli puhunut itsensä kuumaksi ja tähtäsi viime sanojaan sanoessaan Kipsistä, ikäänkuin aikoisi hän ampua hänet. Tämä karahti äkkiä sivulle ja huusi peljästyneenä:

"Seis, herra, tahdotteko murhata minut?"

"En nyt Mutta jos te vielä kerran sanotte että intiaaneja täytyy halveksia, tapahtuu pian että vanha pyssyni laukeaa, pyytämättä minulta lupaa. Jos te noin ylimielisesti lavertelette, on teillä odotettavissa kaikkea muuta kuin ystävyyttä minulta."

"Mitä siihen tulee, emme ole sitä pyytäneet", vastasi Kipsinen uhkamielisesti. "Teitä emme tarvitse, sillä me olemme vapaita, itsenäisiä miehiä, ja tiedämme hyvin, mikä on parasta meille."

"Minun mielestäni ei siltä näytä. Te sanotte esim. ett'ette tarvitse välittää siitä, mitä tässä on tapahtunut. Jos niin ajattelette, saatte hyvin pian kellistyä kuolemaan."

"Vai niin, tarkoitatte, että meillä olisi enemmän peljättävää kuin muilla?"

"Juuri niin, sitä minä tarkoitan. Te olette vielä liiaksi 'keltanokkia' täällä lännessä."

"Kuulkaa, me kieltäydymme ankarimmasti ottamasta tuommoisia herjauksia vastaan. Olemme tulleet New-Orleansista tänne ja aiomme myös päästä eteenpäin."

"New-Orleansista tänne", nauroi Jimi. "Onko tuo olevinaan jotain suurta? Sen tekee mikä kaksitoistavuotias poika hyvänsä Minä sanon teille, että vaarat alkavat vasta tässä. Me olemme nyt sen alueen rajalla, jonka sisässä semmoiset ihmiset elämöivät, jotka pitävät muitten omaisuutta suuriarvoisena, mutta heidän henkensä vähässä arvossa. Ja Ljaanon tuolla puolen alkaa komankhien ja apakhien alue. Heitä täytyy vielä enemmän peljätä, koska he ovat riidassa keskenään ja ovat juuri kaivaneet sotakirveen maasta. Se joka kevytmielisesti lähtee tämmöisten myllynkivien väliin, jauhetaan helposti rikki. Tällä paikalla on valkoisia ryöväreitä ja punaisia sotureita toisiaan tavannut. Se ei ole meille yhdentevää. Joll'emme otakaan valkoisia lukuun, tulee meidän kumminkin kysyä mitä tehtävää on intiaaneilla täällä ollut? Kun kaksi punanahkaa noin yksinänsä rohkenee maahan tunkea, saa yhdeksässä tapauksessa kymmenestä otaksua heidän olleen vakoojia tutkimassa maata sotaretkeä varten. Minusta asia ei ole niin rauhallista laatua kun se teistä näyttää. Minä en tunne teidän matkanne tarkoitusta, eikä päämäärää; mutta me aiomme Ljaanon yli ja silloin tulee pitää silmät auki, muuten saattaa tapahtua, että illalla panee elävänä maata ja aamulla pääsee kotiin ruumiina."

"Mekin aiomme Ljaanon yli."

"Vai niin! Ja minne?"

"Aritsoonaan."

"Luultavasti ette ole siellä ennen olleet?"

"Emme ole."

"Älkää pahaksenne panko, vaikka sanon, että olette verrattoman varomattomia. Luulette varmaankin Ljaano estakaadon kauniimmaksi ja mieluisammaksi paikaksi, missä kulkea voi?"

"Emme suinkaan, niin tuhmia emme ole. Me tunnemme hyvin tarkoin vaarat siellä."

"Kuinka ne tunnette?"

"Me olemme kuulleet ja lukeneet niistä."

"Vai niin! Hm, hm! Kuulleet ja lukeneet. Se on samallaista kuin jos joku olisi kuullut ja lukenut, että arsenikki on myrkkyä, ja sitten luulee voivansa haitatta syödä naulan sellaista. Eikö teihin edes ole juolahtanut niin järkevää ajatusta, että olisitte ottaneet aavikkoon ja sen vaaroihin tottunutta opasta?"

Jimi tarkoitti vieraitten parasta; mutta sittenkin huusi Kipsinen suuttuneena:

"Olkaa hyvä, lakatkaa puhumasta tuolla koulumestarin äänellä. Me olemme miehiä, saan ilmoittaa teille. Ja sitäpaitsi on meillä opas."

"Vai niin. Missä hän on sitten?"

"Hän on ratsastanut edeltäkäsin."

"Todellakin hyvin omituinen tapa näyttää tietä. Missä tämä mies teitä odottaa?"

"Helmiahossa."

"Käyhän se päinsä, jos niin on. Helmiahoon helposti löydätte. Ja jos tahdotte, saatte yhtyä meihin, sillä mekin aiomme sinne. Saako kuulla tuon oppaan nimen?"

"Meille on sanottu, että hän on hyvin kuuluisa lännen mies ja on monasti kulkenut Ljaanon ristiin rastiin. Hän ei ole sanonut meille oikeata nimeään, mutta tavallisesti häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Onnea! Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Jimi. "Onko se mahdollista, herrani?"

"On kyllä. Tunnetteko hänet?"

"Oikein hyvin."

"Mimmoinen mies hän on?"

"Sangen kunnon mies, jonka johtoon te turvallisesti saatte antautua. Iloitsen saadessani vielä kerran hänet nähdä. Ratsastamme kai samassa seurassa, sillä mekin aiomme Aritsoonaan."

"Tekin! Missä tarkoituksessa?"

"Se on yksityinen asia", vastasi Jimi varovaisesti.

"Koskeeko tuo asia ehkä siellä löytyviä timantteja?"

"Ehkä."

"Siinä tapauksessa emme sovi yhteen."

"Kuinka niin?"

"Koska me samoissa asioissa pyrimme sinne. Te olette siis kilpailioitamme."

"Ja siksi ette meistä huoli."

"Juuri siksi!"

Hän sanoi tämän hyvin päättävästi ja katseli veljeksiä melkein vihaisesti. Jimi purskahti nauruun ja virkkoi:

"Sepä lystillistä. Vai niin, te kadehditte meitä! Sekin on vielä yksi todistus teidän keltanokkaisuudestanne. Luuletteko, että timantit ovat maahan siroitetut Aritsoonassa, niin ett'ei tarvitse muuta kuin kumartua niitä ottamaan. Kullankaivajienkin täytyy lyöttyä yhteen, jos tahtovat hyviä tuloksia; tämä on timanttipojille vielä tarpeellisempaa. Yksinänsä joutuu hukkaan."

"Meitä on jo kuusi, ja meillä on tarpeeksi rahaa, tullaksemme toimeen."

"Kuulkaa, älkää sanoko tuota kenellekään muulle! Me olemme kunnollisia ihmisiä, joita ei teidän tarvitse peljätä. Mutta muut pitäisivät kyllä huolen siitä, ettette saisi runsaita rahojanne niin pitkälle mukaanne. Mutta jos te luulette tyhjillä taskuilla palaamisen olevan makeinta mielelle, niin kertokaa vaan muillekin; minulla ei ole mitään sitä vastaan. Jos ette seuraa tahdo, on se meille yhdentekevää. Minä kuitenkin ehdotan että yhdessä kulkisimme Helmiahoon. Te ette ehdi sinne tänään ja teidän täytyy siis viettää yö taivasalla. Silloin on hyvä olla sellaisten ihmisten parissa, jotka ovat täällä villissä lännessä kotiutuneita."

"Koska lähdette?"

"Heti, tietysti."

"Minä kysyn kumppaneiltani."

"Se on oikeastaan loukkaus meitä kohtaan, teettekö sen sitten siitä syystä, että epäilette meitä, tahi ammattikateudestako? Pitäkää vaan salainen neuvottelu, emme teitä häiritse. Tehkää miten tahdotte."

Hän asteli hitaasti muulinsa luokse ja nousi sen selkään. Jimi teki samoin; sitten ratsastivat he verkallensa länteen johtavien jälkien mukaan.

NELJÄS LUKU.

Terässydän.

Edellisessä mainitut kummut lähenivät yhä enemmän. Maa kävi soraiseksi ja Jimi ja Timi kumartuivat yhä enemmän eteenpäin, kun kävi yhä vaikeammaksi erottaa jälkiä. Äkkiä pysähtyi Jimi, viittasi suoraan eteensäpäin ja sanoi:

"Katsoppas tuonne, vanha Timi! Mitä olentoja nuo ovat, jotka tuossa yhdessä seisovat?"

Timi varjosti kädellään silmänsä, vaikkei aurinko suinkaan nyt silmiä häikäissyt, koska se jo oli laskenut.

Tarkkaan katseltuaan Jimin mainitsemia esineitä, vastasi hän:

"Ne ovat kaksi tunnettua eläinlajia: viisi hevosta ja yksi ihminen, joista ensinmainitut varmaankin ovat suuremman arvoisia kuin viimemainittu."

"Vai niin, viisi hevosta! Niihin kuuluu tietysti myös viisi ratsastajaa ja kun yksi on näkyvissä, olisi hauska tietää, missä muut neljä lymyävät."

"Otaksun, etteivät ole kaukana. Jos kuljemme vielä vähän matkaa, voimme ehkä nähdä ne. Välimatka on vielä niin pitkä, ettei selvästi voisi ihmistä tuntea."

"Katsastakaamme siis vielä kappaleen matkaa etiäpäin. Se seikka, että tuossa on juuri viisi hevosta, antaa meille ajattelemisen aihetta. Eikö niin?"

"Tietysti. Jos eivät silmäni petä, ovat nuo ne samat viisi miestä, jotka ajavat intiaaneja takaa. Ne ovat luultavasti samat valko-ihoiset, joista yksi tapettiin. Ja nyt olen tuolla näkevinäni jotakin merkillistä matelevan maassa. Katsos noita liikkuvia pisteitä!"

Pisteet olivat neljä miestä, jotka yhtä kaukana toisistaan muodostivat suoran viivan, joka hitaasti liikkui samalle suunnalle.

"Nuo ovat ne muut neljä ratsastajaa", sanoi Jimi. "Ne ovat kallioperäisellä maalla ja etsivät heitä pakenevien intiaanien jälkiä. Jos otamme lukuun, että olivat päässeet pitkän matkaa meidän edellemme, ovat ne varmaan olleet tuossa toimessa jo kauvan. Siitä päättäen eivät he ole hyviä jälkienlukioita. Nyt he huomasivat meidät. Näetkös, että he juoksevat hevostensa luo? Olisin iloinen, jos intiaanit olisivat päässeet heiltä pakoon. Minä puolestani teen, minkä voin, auttaakseni heitä."

"Ja kuinka meidän tulee käyttäidä heitä kohtaan?"

"Hm! Konnia ovat, se on varma asia; oman turvallisuutemme tähden tulee meidän pitää heitä silmällä; mutta luulen parhaaksi, ettemme paljon sekaannu heidän asioihinsa. On parempi, ettemme anna heidän huomata, mitä heistä ajattelemme. Niinkauvan kuin he eivät osota mitään vihamielisyyttä meille, voimme mekin pysyä rauhallisina. Eteenpäin siis! He odottavat meitä."

Nuo kuusi "timanttipoikaa" oli myös huomannut hevosryhmän ja pysyttelivät siitä syystä nyt veljesten lähellä. Heidän seurassaan tuntui kuitenkin turvallisemmalta kuin yksinään oleminen.

Nuo viisi vierasta miestä seisoivat hevostensa sivulla ja pitivät pyssyt käsissään, valmiina ampumaan. Eräs heistä huusi käskevällä äänellä muutaman metrin etäisyydessä:

"Pysähtykää, muuten ammumme!"

Jimi ja Timi ratsastivat siitä huolimatta eteenpäin, mutta muut pysähtyivät tottelevaisesti.

"Pysähtykää, sanon minä", toisti mies. "Yksi askel vielä ja te saatte maistaa luotejamme!"

"Hassutuksia!" nauroi Jimi. "Ette vaan peljänne rauhallisia ihmisiä. Säästäkää luotinne! Onhan meilläkin luodit pyssyissämme."

Miehet eivät ampuneet; ehkeivät he todellakaan mitään peljänneet, vaan tahtoivat vaan uhitella, mutta ehkä veljesten varma ryhti myös heihin vaikutti. He päästivät heidät tulemaan, mutta eivät laskeneet aseitaan.

Se, joka oli käskyn antanut, oli hartiakas, lyhytkasvuinen mies. Paksu, musta parta peitti kasvojen alaosan, jotta huulia ei näkynyt; kuitenkin saattoi puheesta kuulla, että hän oli ristisuinen.

Kun nyt Hono-veljekset pysähtyivät hänen eteensä, sanoi hän äreällä äänellä:

"Ettekö tunne lakia ja järjestystä täällä lännessä? Jota käsketään pysähtymään, hänen tulee pysähtyä. Saatte kiittää armahtavaisuuttamme, että vielä elätte."

"Älä lörpöttele, mies!" vastasi Jimi. "Ketä teidän tulee sitte kiittää siitä, että vielä elätte? On meilläkin aseet. Lännen lain tunnemme varsin hyvin; se kuuluu: ammu heti jokaista, joka sinuun tähtää! Te olette nostaneet aseenne meitä vastaan, emmekä me ole tavanmukaisesti teitä vastanneet siitä syystä, että heti näimme, ettei teissä ole miestä varmasti ampumaan. Teidän kuulanne olisi varmaan lentänyt penikulman etäisyydellä meistä."

"Tuli ja leimaus! Siinä suuresti erehdyitte. Sadan askeleen päästä ammumme kärpäseltä pään; tietäkää se! Missä tarkoituksessa te oikeastaan kuljeskelette näillä seuduin?"

"Sen osaatte kai parhaiten itse keksiä. Tahdomme nähdä ensi auringonpimenemisen, joka kuuluu olevan täällä parhaiten nähtävissä."

Parrakas mies ei tiennyt, miten hänen oli ottaminen tuota hyvin totisella äänellä annettua vastausta. Hän näytti epäilevän ja vastasi:

"Koska se alkaa?"

"Tänä iltana, viisi minuuttia ja yksitoista sekuntia yli kahdentoista. Sen sanon teille, että auringonpimennys keskiyön aikaan on mielelle makeinta!"

"Mies, teettekö meistä pilkkaa?" huusi toinen kiukustuneena. "Kyllä me sen halun teistä pian lopetamme. Emme ole tässä nenästä vedettävinä. Teidän nenänne sopivat siihen paremmin. Varokaa, ettemme kajoo niihin!"

"Oo", nauroi Jimi. "Sen saatte kernaasti tehdä. Ei meillä ole mitään sitä vastaan. Mutta varotukseksi sanon vaan teille: meidän nenämme ovat latingissa, niinkuin kai näette. Jos vähänkin niihin kajoo, laukeevat ne heti ja sentähden niitä laajalti peljätään. Tahi ettekö te, herrani, olisi kuulleet puhuttavan Hono-veljeksistä?"

"Honottajat? Olisitteko niitä?" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista! Kyllä me olemme teistä paljon kuulleet. Jimi ja Timi, Timi ja Jimi, kuuluvat olevan helsingin hauskoja poikia, joita aina olen halunnut saada tavata. Iloitsen suuresti, kun toivoni nyt toteutuu. Teidän nenänne kuuluvat osaavan tehdä mitä kauniimpia keikahduksia. Toivon, että huvitatte meitä klovni-näytelmällä. Löydätte meistä tarkat ja kiitolliset katseliat. Me maksamme hyvin: viisi senttiä mieheltä ja yksi sentti hevoselta."

"Se joltakin kuuluu. Tuskin uskalsimme semmoisia tuloja tässä sirkuksessa odottaakaan. Mutta me esiinnymme vaan auringonpimenemisen aikana, saatte siis odottaa kello kahteentoista yöllä. Mutta jos ette tahdo niin kauvaa odottaa, niin saatatte itse heittää muutaman kuperkeikan sillä välin. Sen konstin kai osaatte, sillä näytätte siltä, kuin olisitte hiljakkoin karanneet jostakin apinahäkistä."

"Mies, älä ole liiaksi rohkea! Huvittelemme mielellämme, mutta itse emme esiinny."

"Vai niin, kuulutte siis hienompiin babiaaneihin. Mutta valitettavasti sitä ei voi päältä nähdä, ja tehkää sentähden hyvin ja antakaa minulle anteeksi. Saaneeko tietää, minkä nimen ovat kunnioitettavat vanhempanne teille antaneet?"

Nämät sanat lausuttiin niin sydämmeen käyvällä ystävällisyydellä, ettei partaniekkakaan voinut käydä röyhkeämmäksi. Hän vastasi:

"Minun nimeni on Isäntä. Toverien nimet saavat jäädä mainitsematta. Ette kumminkaan voisi pitää niitä muistissanne, koska päänne näkyy olevan sangen surullisessa tilassa. Mistä oikeastaan tulette?"

"Tuolta seudulta takanamme päin."

"Ja mihin aiotte?"

"Tuonne seudulle edessämme päin."

"Vai niin. Olipa se älykäs vastaus. En siis ole aivo-raukoistanne erehtynyt. Näyttää siltä kuin aikoisitte Helmiahoon?"

"Niinpä niinkin. Kun ei se tule meille, täytyy meidän mennä sinne. Saammeko seuraa?"

"Kiitoksia paljon. Tekisimme sangen varomattomasti ratsastaessamme teidän seurassanne, koska tuhmuus kuuluu olevan tarttuvaista."

"Se tarttuu ainoastaan siihen, jolla jo ennestään on taipumusta siihen, niinkuin luulen olevan teidän laitanne. Näimme kaukaa teidän tarkoin maata tutkivan. Mitä haitte? Ehkä täällä voi löytää sadan dollarin seteleitä?"

"Ei voi. Me etsimme aaseja ja olemme nyt teistä löytäneet kaksi, oikein jättiläisaasia. Sillä ainoastaan aasi voi kysyä niinkuin te. Ettekö nähneet jälkiä juuri nenänne edessä?"

"Mitä se meihin koski? Ne ovat niitten ihmisten jälkiä, jotka ovat Helmiahoon menneet ja me löydämme sinne ilman jälkiäkin."

"Ratsastitteko tuolla makaavan ruumiin ohi?"

"Ratsastimme",

"Mitä siitä ajattelette?"

"Että se oli kuollut. Ja kuollut ei tee meille mitään. Jos muut taittavat niskansa, niin taittakoot, mitä se meihin kuuluu."

Isäntä katsoi pitkään ja tutkivasti Jimiä ja Timiä. Hän ei näkynyt oikein luottavan heidän ruumiista piittaamattomuuteensa. Hono-veljekset olivat kuuluisia lännen miehiä, olisivatko he todella ratsastaneet kuolleen ohi, tarkoin sitä tutkimatta, eikö se olisi heidän epäilystään herättänyt. Kun ei hän voinut heidän avonaisissa, rehellisissä kasvoissaan keksiä pahan ajatuksen jälkeäkään, sanoi hän:

"Mekin näimme miehen ja hänen hevosensa siellä makaavan. Olisi ollut vahinko jättää satula ja ohjakset sinne mätänemään Siksi me ne otimme. Ette suinkaan sitä varkaudeksi sano?"

"Ei semmoinen johtuisi mieleemmekään. Jos me olisimme tulleet ennen teitä, olisimme tehneet samoin."

"Aivan oikein. Me seurasimme sitten hevosenjälkiä, vaikkeivät ne vieneet meidän suunnallemme. Tässä me ne kadotimme ja menestyksettä olemme niitä tähän asti etsineet."

"Sepä kummallisia! Pitäisihän lännen miehen löytämän kadonneen jäljet."

"Totta kyllä; jos tuota kivikkoa olisi vähempi ala, voisi sitä kiertää ja silloin löytäisi kyllä taas jäljet siinä, missä pehmeä maa alkaa, mutta tätä kivikkoa kestää monen tunnin matkan etelään, länteen ja pohjoiseen. Etsiminen veisi monta tuntia, eikä siihen aika riitä, sillä pian tulee yö. Olemme sentähden päättäneet laata etsimästä ja palata vanhalle tiellemme."

"Mihin se vie?"

"Me menemme Fort Khadburneen."

"Se on Ljaanon rajalla. Menettekö aavikon yli?"

"Menemme, ensin El Pasoon ja sitten Aritsoonaan."

"Timanttejako hakemaan?"

"Emme suinkaan. Se kuume ei ole meihin tarttunut. Me olemme kunniallista, köyhää väkeä, jolla on siellä sukulaisia ja nämät ovat hankkineet meille hedelmällistä maata, jota me alamme viljelemään; hakekoot muut jalokiviä. Maatila antaa hitaamman, mutta sen varmemman hedelmän."

"Jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Mutta minua ihmetyttää ettette löydä jälkiä, vaikka olette maanviljelijöitä. Hyvän jälkienlöytäjän ei tarvitsisi kauvaa hakea."

"Hyvä, tehän olette kuuluisia jälkienlöytäjiä! Hakekaa itse! Olen utelias näkemään, löydättekö te ne."

Tämän hän sanoi ivallisella äänellä, mutta Jimi vastasi tyynesti:

"Sen voimme helposti tehdä, vaikkemme asiasta huoli. Saatte nyt kumminkin nähdä, että löydämme mitä haemme."

Veljekset hyppäsivät maahan. Molemmat alkoivat kiertää paikkaa laajassa piirissä. Hiljaisesti viheltäen kutsuivat he muulinsa, ja nämät seurasivat isäntiänsä kuin koirat. Veljekset eivät luottaneet seurueeseen niin, että olisivat uskaltaneet jättää eläimet sinne.

Muut "timanttipojat" olivat myös lähestyneet ja vaieten kuunnelleet keskustelua. Kun veljekset olivat poistuneet, kysyi Isäntä:

"Te kuljette näitten 'nenäihmisten' seurassa, mutta näyttää siltä, kun ette heihin kuuluisi. Tahdotteko selittää sen asian meille?"

"Mielellämme", vastasi Kipsinen. "Me tapasimme heidät ruumiin ääressä, mutta heidän käytöksensä tähden emme ole ruvenneet heidän ystäviksensä."

"Siinä teitte oikein. Hono- veljekset eivät ole hyvämaineisia. Tietysti en sano heille sitä vasten naamaa. Meitä on heistä varotettu. He kuuluvat olevan niitten ryövärijoukkojen tiedustelijoita, jotka Ljaano estakaadolla matkustavaisia hätyyttävät. Äskettäin on taas ihan täällä lähellä neljä perhettä murhattu ja ryöstetty. Kun Hono-veljekset nyt kuljeksivat täällä, on meillä syytä otaksua heidän olleen tässä jutussa osallisina ja nyt etsivän uusia uhria. Mutta meitä he eivät saa kynsiinsä."

"Enkö minä sitä ajatellut. Ensi hetkestä minä heitä epäilin. He tahtoivat viekoitella meitä ratsastamaan heidän seurassaan."

"Minne?"

"Helmiahoon ja sitte Ljaanon yli Aritsoonaan."

"Jättäkää se tuuma. Te ette ikänä pääsisi sinne. Aiotteko etsiä timantteja Aritsoonassa?"

"Ostaa aiomme, emmekä etsiä."

Isäntä vilkasi pikaisesti ja merkitseväisesti kumppaneihinsa ja sanoi sitte mitä huolettomimmalla äänellä:

"Sitte ette joudu suuriin kauppoihin, herrani. Timantinostajalla täytyy olla paljon, hyvin paljon rahaa."

"Sitä meillä tietysti on."

"Mutta yhteys Aritsoonan ja Friskon (San Fransisko) välillä on sangen epäluotettava. Otaksun nim. että rahat lähetetään teille Friskosta. Saattaa tapahtua, että ne jäävät tulematta juuri silloin kun niitä parhaiten tarvittaisiin. Meidänkin on maksettava melkoiset summat ostamastamme maasta, mutta sen sijaan että ne olisi Friskosta meille lähetetty, otimme rahat mukaan. Se on paljon varmempaa."

"Soo, tekö yksin niin viisaita olisitte? Meillä on myös rahat mukanamme."

"Sepä viisasta. Mutta ne täytyy hyvin kätkeä, sillä ei tiedä, mitä voi tapahtua. Me olemme neuloneet rahat vaatteisiimme, sieltä ei Ljaano mieskään niitä löydä. En luota noihin Hono-veljeksiin, niinkuin jo sanoin. He tietävät, mihin aijomme ja kiirehtivät kyllä ilmoittamaan sitä sieville kumppaneilleen, antaaksensa meidät heille alttiiksi. Mutta me olemme niin viisaat, ettemme lähdekään Fort Khadburneen, vaan peräti toiselle suunnalle. Neuvon teitä tekemään samoin, sekä hankkimaan kunnollisen ja varovaisen oppaan."

"Sen olemme jo hankkineet. Hän odottaa meitä Helmiahossa."

"Kuka se on?"

"Häntä sanotaan Silmänkääntäjä-Reitoksi."

"Silmänkääntäjä-Reitto!" huudahti Isäntä, tekeytyen hyvin säikähtyneeksi. "Oletteko hullu, herra?"

"Hullu? Miksi niin?"

"Koska tuo mies on tunnettu veijari. Hänen nimensäkin jo sitä ilmoittaa. Hän tekee kaikellaisia petollisia temppuja ja on kaikkialla tunnettu vääräksi pelaajaksi. Voisin vannoa, että hän on näitten molempien veljesten liittolainen."

"Mutta he väittävät, etteivät ole häntä koskaan nähneet."

"Ja sen te uskotte? Älkää paheksuko, mutta tuo ei osoita teissä olevan älyä. Tietysti kieltävät he tuntevansa häntä, mutta hän on Helmiahossa ja he aikovat myös sinne. Onhan selvää, että he tahtovat tavata toisensa siellä. Sitten te ratsastatte heidän seurassaan ja Ljaano estakaadolla he teidät tappavat. Eihän meillä ole teidän kanssanne tekemistä, mutta velvollisuuteni on teitä varoittaa."

Hän puhui tämän niin vilpittömästi ja huolestuneena, että Kipsinen antoi pettää itsensä. Hän pudisti epätietoisena päätään ja lausui:

"Sepä on ilkeätä meille. Kiitämme teitä varoituksesta ja uskomme siihen olevan syytä; mutta nythän olemme opasta vailla. Mistä nyt saamme toisen otettavamman?"

"Vaikeata se on. En ymmärrä, miksi olettekaan Helmiahoon lähteneet. Kuka asettuisikaan asumaan juuri niin lähelle Ljaano estakaadoa? Sekin jo todistaa, että tämän miehen täytyy olla liitossa aavikolla mellastavien ryövärien kanssa. Hänellä on kauppahuone. Hän vastaanottaa heidän saaliinsa ja he saavat siitä sen sijaan mitä tarvitsevat. Onhan se selvä. Ei kukaan saisi minua vietellyksi tähän taloon, jota hän niin kauniisti nimittää Helmiahoksi. Tuon kauniin naamarin takana piilee koko ryövärijoukko."

"Tuhat tulimmaista! siltä kannalta emme ole asiaa katselleet. Ei siis ole muuta neuvoa kuin palata takaisin hankkimaan toisen oppaan, sillä tuon Silmänkääntäjä-Reiton kanssa emme tahdo olla missään tekemisissä. Mutta sanokaa, onkos teillä itsellänne opasta?"

"Emme tarvitse, kun kaksi kumppaneistani hyvin tuntee Ljaanon. Niihin saatamme luottaa."

"No, emmekö sitten saisi ratsastaa teidän seurassanne?"

"Kävisihän tuo päinsä. Mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että te taas olette varomattomat. Ettehän tunne meitä."

"Näkeehän heti, että te olette rehellisiä miehiä, vaikka 'Honottajat' tahtoivat luulotella meille, että olette ryöväreitä."

"Niinkö tahtoivat?"

"Niin."

"No, mistä syystä?"

"He tutkivat tarkoin paikan, missä ruumis makasi; he sanoivat, että olette ajaneet kahta intiaania takaa ja että murhasitte toisen. Toinen ampui sitten teidän kumppaninne ja tämän kasvoja te itse raatelitte."

"No helkkarissa! sanoivatko he niin?", kysyi Isäntä nolona. "Ja meille he luulottelivat, etteivät ruumiista ensinkään piitanneet. Se todistaa, ettei noihin valhettelijoihin ole luottamista. Noin kavalasti ei mikään kunniallinen ihminen käyttäydy. Me jouduimme sattumalta sen paikan ohi. Että otimme satulan ja ohjakset mukaamme, siitä ei kukaan voi meitä moittia, sillä se on aavikon lakien mukaista. Sitten näitte, että tutkimme jälkiä tässä, mutta se tapahtui vaan varovaisuudesta. Olisimmeko niin tehneet, jos olisimme murhaajia?"

"Ette suinkaan. Ei teidän tarvitse puolustautumisella itseänne vaivata. Me näemme, että olette kunniallisia ihmisiä, ja luotamme täydellisesti teihin. Sanokaa, saammeko ratsastaa teidän seurassanne?"

"Hm!" mutisi Isäntä miettiväisesti ja olkapäitään kohauttaen. "Tahdon puhua suoraan. Me tunnemme teitä yhtä vähän kuin te meitä. Täällä lännessä ei pidä tehdä tuttavuutta ilman edelläkäypää tutkimusta. Onhan se ilahuttavaa, että luotatte meihin, mutta parempi kuitenkin on, että pysymme erikseen. Tästä kumminkin nyt näette, ettemme mitään ryöväreitä ole, niinkuin Honottajat ovat väittäneet. Jos me todellakin olisimme tuollaisia hirtehisiä, sanoisimme teidät tervetulleiksi ja ottaisimme teidät mukanamme, ryöstääksemme rahanne. Tosin en ole teidän pulastanne välittämättä. Saatatte helposti joutua jonkun konnan kynsiin, ja siksi annan teille hyvän neuvon. Me kohtasimme suuren siirtolaisseurueen, joka aikoi Ljaano estakaadon yli, ostaakseen itsellensä maata sen tuolla puolen. He ovat suurimmaksi osaksi saksalaisia. Eilen illalla he meistä erosivat ja aikoivat leiriytyä vähän matkaa täältä, ja siinä piti heidän oppaansa varhain huomisaamuna heihin yhtyä. Hän on kuuluisin ja luotettavin Ljaano estakaadon tuntia, sekä samalla ymmärtäväinen ja hurskas mies, nimeltä Topias Taivola. Yhtykää tuohon karavaaniin, niin olette hyvissä käsissä. He ovat runsaasti aseilla varustetut, niin ettei kukaan uskalla heitä hätyyttää."

"Niinkö neuvotte? Mutta missä me noita ihmisiä tapaamme?"

"Se käy helposti. Jos ratsastatte täältä jotenkin rivakasti suoraan etelään, näette noin puolen tunnin päästä yksinäisen vuorentöyryn suoraan edessänne. Siitä juoksee pieni puronen santaan tasangolle sen itäpuolella. Tämän puron luo on karavaani leiriytynyt. Ette voi kulkea harhaan, jos tällä välin kävisikin pimeäksi, sillä jo kaukaa voitte nähdä tulet leiristä. Jos tätä neuvoa seuraatte, tiedän teidän olevan hyvissä käsissä."

"Kiitän teitä, herrani, että pelastatte meidät suuresta pulasta. Me lähdemme tietysti heti, yhtyäksemme noihin saksalaisiin. Tosin saksalainen tavallisesti on tyhmä, mutta hän on rehellinen. Sinne me ratsastamme."

"Mitä sanon Honottajaveljeksille, jos he kysyvät, mihin olette menneet?"

"Sanokaa mitä tahdotte ja mitä mieleenne johtuu!"

"Hyvä, mutta tahdon huomauttaa teitä siitä, että teidän tulee uskotella heille, että ratsastatte toiseen suuntaan. Muuten he seuraavat teitä ja te joudutte kaikissa tapauksissa heidän käsiinsä. Ratsastakaa sentähden näön vuoksi vähän matkaa takaisin, kunnes eivät enää voi teitä nähdä; sitte poikkeette etelään. Jos he kysyvät, miksi olette kääntyneet, keksin kyllä jonkun tyydyttävän vastauksen."

Näin oli siis asia päätetty. Seurueet jättivät niin ystävälliset jäähyväiset toisilleen, ikäänkuin olisivat monet vuodet olleet tuttuja. Timantinostajat ratsastivat vanhoja jälkiään myöden takaisin edes katsomatta Hono-veljeksiä. Kun he olivat päässeet niin pitkälle, etteivät enää voineet kuulla Isännän sanoja, kääntyi tämä ivallisesti nauraen kumppaneihinsa ja sanoi:

"Noita olen hyvin neuvonut. He varmaan meidän käsiimme lankeevat. Ostamaan timantteja! Siihen tarvitaan kumminkin viisikymmentätuhatta dollaria. Kaunis summa meidän taskuihimme pistää! Ja mitä sanotte Hono-veljeksistä?"

"Konnia ovat!" vastasi eräs heistä.

"Ovatpa minkin, ja kuinka tekopyhiä he muka olivat, eivät olleet osaavinansa laskea kymmeneen, ja ovat kuitenkin arvanneet kaiken. Se todistaa, että ovat kelpo miehiä. He ovat selvästi lukeneet jäljistä koko jutun. Tietävätpä vielä että intiaaneja oli kaksi ja että itse olemme kumppanimme tuntemattomaksi raadelleet. Heidän teräväpäisyytensä on meille sangen vaarallista. Meidän täytyy toimittaa heidät pois tieltä."

"Mutta milloin ja miten? Eihän meillä ole siihen aikaa. Meidän täytyy lähteä muuttamaan aavikon viitat ja eksyttämään karavaania."

"Hm, niin, paljon aikaa ei meillä ole. Jos nyt päästämme nuo kaksi käsistämme, niin on tilaisuus ohitse. Helmiahossa tapaavat he Silmänkääntäjä-Reiton ja ehkä myös tuon aina ja kaikkialla läsnäolevan ja saavuttamattoman Veri-Revon, joka on pahin ja kiukkuisin vastustajamme. Nuo neljä yhdessä voivat kyllä vielä viime tingassa riistää meiltä toivotun saaliimme."

"Me ammumme heidät muitta mutkitta."

"Se olisi kyllä parasta, mutta — — —"

Hän mumisi jotakin epäselvästi.

"Mitä muttaat?" kysyi toinen. "Minun mielestäni emme voi viisaimmin tehdä. Meitä on viisi ja heitä vaan kaksi. He eivät oikeastaan voi puolustaa itseään. He kaatuvat kuulistamme, ennenkuin he ehtivät meihin tähdätä."

"Niinkö luulet? No katsoppas heihin ja tee sitten hyvin ja ammu! Olen utelias kuulemaan miten aijot toimia."

Hän osotti veljeksiin, jotka näyttivät täydessä touhussa etsiskelevän jälkiä, ensinkään välittämättä heille niin vaarallisesta ryhmästä. He eivät olleet kiinnittäneet huomiotansa "timanttipoikien" lähtöönkään.

"Kirottu", ulvoi mies. "Sinä olet oikeassa. Nyt vasta huomaan, miten viekkaasti nuo lurjukset menettelevät, ettemme voi heihin tähdätä."

"Niin heillä on eläimensä meidän ja heidän välissään, niin että osaisimme vaan eläimiin, jos ampuisimme. Tällä tavoin he ovat koko ympyrän kiertäneet. Etkös huomaa, että heillä aina on oikea käsi kiväärinlukoissa, vasemmalla ovat valmiit ampumaan. Ei tarvita muuta kun että joku meistä tähtää heihin, niin kaatuu hän heti heidän luodistaan. He ovat helkkarin liukkaita miehiä. Ja muulinsa ovat heidän kaltaisensa. Näyttää siltä, kun eläimet ymmärtäisivät, että heidän tulee suojella isäntiään. Itsestään ne pysyvät heidän rinnallaan, eivätkä ole hetkeäkään meitä pahoilla silmillään katselematta."

Asia olikin niinkuin he sanoivat: he eivät saaneet tilaisuutta ampumaan. Ja kun veljekset nyt herkesivät piiriä tarkastamasta, pitivät he verkalleen lähestyen, aseensa ampumavalmiina. Muulit kulkivat heidän perässään, ikäänkuin olisivat olleet siihen opetetut, ja niin kai olivatkin.

"Mitä näen? Pojat ovat poissa", huudahti Jimi ihmeissään, ikäänkuin huomaisi hän vasta nyt, että he olivat kadonneet.

"Tuolla kaukana he vielä näkyvät", vastasi Isäntä.

"Mihin he ratsastavat?"

"Takaisin, niinkuin näette."