Part 2

Hän oli luultavasti paksulta Paavolta kuullut tarpeeksi Rankosta, tietääkseen miten kohdella häntä. Sentähden hän ei häntä vastustellut, vaan johti puhetta semmoiselle alalle, jonka hän tiesi herättävän Rankon huomiota ja lopettavan hänen nuhdesaarnansa. Hän saavuttikin tarkoituksensa, sillä Rankko unohti heti suuttumuksensa ja kysyi:

"Onko ihmisiä murhattu Ljaano estakaadolla? Koska?"

"Sitä ei tiedetä. He lähtivät täältä kahdeksan päivää sitten, eivätkä vielä ole tulleet aavikon poikki. Siitä päättäen ovat he hukassa."

"Ehkeivät sentään ole. He ovat ehkä ratsastaneet toiseen suuntaan kuin sinne, mihin ensiksi aikoivat."

"Sitä juuri pelkään. Tästä pääsee vain yhdelle suunnalle aavikon yli. Se on yhtä vaarallinen kuin esim. Saharan tai Gobin erämaa. Ljaano estakaadolla ei ole ainoatakaan lähdettä, ei kosteikkoa, ei kameeleja, jotka päiväkausia jaksavat janoa kärsiä. Tästä syystä on tämä erämaa niin peljättävä, vaikka se on pienempi kuin tuo suuri Afrikan tai Aasian erämaa. Täällä ei ole mitään raivattua tietä. Siksi on tolpilla viitoitettu se tie, joka on ainoa mahdollinen kulkea ja siitä on erämaa saanut nimensä Ljaano estakaado, viitotettu aavikko. Se joka joutuu viittojen ulkopuolelle, on hukassa, hänen täytyy nääntyä ja kuolla. Kuumuus ja jano turmelevat hänen aivonsa, hän kadottaa ajatuskykynsä ja ratsastaa ympyrässä kunnes hevosensa kaatuu."

"Sentähden hänen ei pidä poiketa viitotetusta tiestä, tarkoitat kai?'' kysyi Helmiaho, joka huomasi Rankon ravistavan päätään.

"Niin, sitä minä tarkoitan", vastasi Veri-Repo.

"Sitä varovaisuutta kukin noudattaa. Hyvin harva tuntee Ljaano estakaadon niin hyvin, että hän osaisi tien viittojen avutta. Mutta ovatko nyt pahat ihmiset näitä muutelleet."

"Sehän olisi pirullista."

"Niinhän se olisi; mutta kuitenkin semmoista tapahtuu. Löytyy pahantekiöitä, jotka kiskovat viittatolpat maasta ja asettavat ne väärään suuntaan. Joka näitä sitten seuraa, on hukassa. Viitat loppuvat äkkiä, hän on joutunut turmioon, eikä enää löydä tietä."

"Mutta sopiipa hänen ratsastaa tolppien mukaan takaisin."

"Se on myöhäistä, sillä hän on jo niin kaukana aavikolla, ett'ei hän enään pääse ruohikolle, ennenkuin nääntyy. Ryöväreillä ei ole tapana häntä tappaa; he odottavat kunnes hän on lopussa ja silloin he ryöstävät ruumiin. Niin on usein tapahtunut."

"Mutta eikö semmoisesta voi tehdä loppua?"

Helmiaho oli juuri vastaamaisillaan, kun hänen huomionsa kääntyi mieheen, joka hitaasti lähestyi talon takaa. Hän oli kiireestä kantapäähän mustiin puettu ja kantoi kädessään pientä myttyä. Hän oli hoikka ja pitkä, rinta sisäänpainunut, kasvot laihat ja suipot. Alhaalla niskassa istuva korkea hattu sekä lasisilmät ja tumma puku tekivät hänen papin näköiseksi. — Hiipivin askelin tuli hän esille, kajosi hattuunsa ja lausui:

"Hyvää päivää, herrani. Olenko osannut oikein Herra Rauhantuomarin Juho Helmiahon luokse?"

Helmiaho loi mieheen silmäyksen, josta näkyi, ett'ei tämä häntä suuresti miellyttänyt ja virkkoi:

"Nimeni on Helmiaho, mutta herra nimen saatte tyynesti jättää pois. En ole rauhantuomari enkä muutenkaan pidä arvonimistä. Todellinen kunnon mies ei suvaitse sumua silmiinsä. Koska minun nimeni tiedätte, uskallan ehkä kysyä teidänkin nimeänne?"

"Miksipä ei, herrani! Nimeni on Topias Taivola ja olen lähetyssaarnaajana 'Viimeisten päivien pyhien' luona."

Tämän hän sanoi pöyhkeällä, tekopyhällä äänellä, josta tilanomistaja ei kuitenkaan välittänyt, sillä hän vastasi olkapäitään kohottamalla:

"Te olette siis mormooni. Se ei suinkaan ole teille mikään puoltolause Te nimitätte itseänne 'Viimeisten päivien pyhiksi'. Se on liian vaateliasta ja uhkamielistä, ja koska minä olen hyvin vaatimaton ihmislapsi, johon teidän omavanhurskautenne ei vähintäkään vaikuta, katson parhaaksi, että heti astelette eteenpäin hurskaissa lähetyssaappaissanne. En kärsi mitään uudestaan kääntäjää täällä uutisasutuksessa."

Tämä oli selvää, jopa loukkaavaakin kieltä. Mutta Taivola pysyi nöyränä, koski taas kohteliaasti hattuunsa ja vastasi:

"Te erehdytte, herrani, jos luulette minun aikovani kääntää tämän siunatun maatalon asukkaita. Minä pyydän vaan tässä levähtää sekä sammuttaa nälkääni ja janoani."

"No, jos ette muuta tahdo, niin saatte kyllä mitä tarvitsette, mutta vaan sillä ehdolla, että maksatte. Teillä on arvatakseni rahaa mukananne?"

Hän katseli vierasta terävästi ja tutkivasti ja näytti siltä kuin olisi hän edessään nähnyt kaikkea muuta kuin jotakin mieluista. Mormooni kohotti katsettaan taivasta kohti, rykäsi ja virkkoi:

"Tosin minulla ei ole liiaksi tämän syntisen maailman aarteita, mutta ruuan, juoman ja yösijan voin kuitenkin maksaa. En tosin ollut ottanut lukuun tämmöistä laskua, sillä minulle kerrottiin Juhana Helmiahon olevan erittäin vieraanvaraisen."

"Vai niin, kuka teille semmoista kertoi?"

"Minä kuulin sen Tailorsvillen kauppalassa, josta tulen."

"Silloin on puhuttu totta, mutta on unohdettu kertoa, että olen vierasvarainen vaan niille henkilöille, jotka ovat tervetulleita luokseni."

"Enkö minä siis ole tervetullut?"

"Ette suinkaan."

"Mutta enhän minä ole teille pahaa tehnyt?"

"Mahdollista kyllä. Mutta kun katselen teitä, niin tuntuu siltä, kuin tulisi minulle tapahtumaan jotakin pahaa teidän kauttanne Älkää panko pahaksenne, herrani. Minä olen suorapuheinen mies. Teidän kasvonne — — teidän kasvonne — — niin, oikein kädestä tempaa kun niitä katselee. Tekisi mieli antaa teille korvapuustin."

Ei mormooni nytkään näyttänyt loukkaantuneelta. Hän koski kolmannen kerran hattuunsa ja sanoi lempeällä äänellä:

"Vanhurskaitten osana tässä maailmassa on joutua väärinkäsitetyksi. En voi mitään kasvoilleni. Jos ne eivät teitä miellytä, ei se ole minun syyni, vaan teidän."

"Vai niin. Mutta ette suinkaan suvainne sitä teille sanottavan. Jos joku niin suoraan ilmoittaisi minulle etteivät kasvoni häntä miellytä, saisi hän siinä silmänräpäyksessä maistaa minun kourastani naamaansa. Se on kunniantunnon puute, kun tyyneenä vastaanottaa semmoista. Muuten saan sanoa teille, etteivät kasvonne minulle epämieluiset ole, vaan te pidätte ne niin että se on minulle epämieluista. Ja lisäksi tuntuu kuin nuo eivät olisi todelliset kasvonne. Luulen että niissä on ihan toisellainen ilme, kun olette yksinänne. Lopuksi on teissä jotakin muutakin minulle vastenmielistä."

"Uskallanko kysyä, mitä tarkoitatte?"

"Sen teen kysymättännekin. Minulle on hyvin vastenmielistä, että tulette Tailorsvillestä."

"Mistä syystä? Onko teillä vihollisia siellä?"

"Ei ainoatakaan. Mutta sanokaa, mihin aiotte?"

"Ylös Prestoniin Red Riverin varrella."

"Hm. Käykö tämän kautta sitten oikotie?"

"Ei, mutta olen kuullut niin paljon hyvää ja rakastettavaa teistä kerrottavan, että sydämmestäni halusin oppia teitä tuntemaan."

"Älkää halutko sitä, herra Taivola, sillä siitä saattaisi koitua teille pahaa. Oletteko jalkaisin?"

"Olen."

"Teillä ei ole hevosta?"

"Hevosta ei ole minulla."

"Älkää yrittäkö petkuttaa minua. Te olette kätkeneet hevosen tänne johonkin ja minä epäilen, että teillä siihen ei ole niin ihan kunnialliset syyt. Näillähän main ratsastaa jokainen mies, jokainen nainen ja lapsi. Täällä ei pääse mihinkään hevosetta. Vieras, joka kätkee hevosensa ja sitten kieltää omistavansa hevosta, hänellä varmaankaan ei ole hyviä aikeita."

Mormooni pani kätensä ristiin ja lausui juhlallisesti: "Herra Helmiaho, minä vannon, ettei minulla ole hevosta. Minä käyn nöyrästi jalan maan läpi, enkä vielä milloinkaan ole istunut satulassa."

Silloin Helmiaho nousi rahilta, meni miehen luokse, laski kätensä raskaasti hänen olalleen ja lausui:

"Mies, noinko te puhutte minulle, joka monet vuodet olen täällä rajalla elänyt? Luuletteko minun olevan sokean? Näenhän minä, että olette ratsastaneet housunne kiiltäviksi sisäpuolelta, ja näen kannusten tekemät reiät saappaissanne, sekä — — —

"Se ei todista mitään, herra! keskeytti hänet mormooni. Olen ostanut saappaat vanhoina ja reiällisinä."

"Todellako? Kauvanko olette niitä käyttäneet?"

"Kaksi kuukautta."

"Silloin olisi pöly ja lika täyttänyt reiät. Tai kaiveletteko huviksenne ne joka päivä auki? Yöllä satoi; niin pitkällä jalkamatkalla olisivat saappaanne käyneet likaisiksi. Kun ne ovat puhtaat, todistaa se vaan että olette ratsastaneet. Sitä paitsi haisette te hevoselta, ja katsokaa tuonne! Kun toisten panette kannukset taskuunne, niin varokaa etteivät ne pistä esille."

"Nämät kannukset löysin eilen", puolustihe mormooni.

"Olisi ollut parempi jättää ne maahan, kun ette niitä tarvitse. Muuten ei se koske minuun, ratsastatteko vai purjehditteko. Minun puolestani saatte vaikka kulkea iuistilla maailman läpi. Maksusta saatte ruokaa ja juomaa, mutta sitte saatte mennä. Yöksi ette saa jäädä meille. Otan vaan semmoisia ihmisiä vastaan, joita en epäile."

Hän meni akkunaan, lausui puoliääneen muutamia sanoja huoneeseen ja palasi sitten paikoilleen, näennäisesti sen enempää vieraasta välittämättä.

Tämä istui pöydän ääreen, laski myttynsä siihen pani kätensä ristiin, ja istui katse maahan luotuna kärsivällisesti odottaen että hänen eteensä asetettaisiin syötävää. Hän näytti vääryyttä kärsineeltä mieheltä.

Ontuva Rankko oli mielenkiinnolla kuunnellut lyhyttä keskustelua, mutta sen loputtua ei hän sen enempää huomiota mormooniin luonut. Toisin oli Veri-Revon laita.

Tämä oli heti kun vieras ilmestyi ollut silmät leveillään, eikä kääntänyt katsettaan hänestä Hän ei ollut istunut, vaan aikonut ratsastaa pois talosta, josta syystä hänen hevosensa oli hänen vieressään. Nyt pani hän kätensä otsalleen ikäänkuin koettaisi hän muistella jotakin. Sitten laski hän kätensä alas ja istui hitaasti isännän vastapäätä, joten hän saattoi pitää mormoonia tarkasti silmällä. Hän koetti olla ihan välinpitämättömän näköinen, mutta tarkka katselia olisi kuitenkin nähnyt, että hänen ajatuksensa työskentelivät ihan erityisellä tavalla.

Silloin astui vanhanpuoleinen, lihavanläntä rouva ulos ovesta. Hän kantoi isoa häränpaistia ja leipää.

"Tämä on vaimoni", sanoi Helmiaho Ontuvalle Rankolle saksaksi — mormoonille oli hän puhunut englantia — "hän ymmärtää saksaa yhtä hyvin kuin minä."

"Sepä ilahuttaa minua suuresti", sanoi Rankko ja ojensi hänelle kätensä. "Siitä on hyvin kauvan kuin kenenkään rouvasihmisen kanssa olen äidinkieltäni puhunut. Olkaa tervehditty ja siunattu, ihastuttava rouva Helmiaho! Onko teidänkin kehtonne keinunut isä Rheinissä tai sisar Elbessä?"

"Ei juuri", vastasi hän hymyillen, "eipä meillä tuolla kotona, vanhassa emämaassa ole tapana asettaa kehtoja veteen. Mutta syntyperäinen saksalainen olen minä kuitenkin."

"No niin, tuo puhe Rheinistä ja Elbestä ei tietysti ole niin puustavillisesti ymmärrettävä. Se on pidettävä runollisena kuvakielenä. Minä olen vetänyt ensimmäiset autuaat henkäykseni lähellä Dresdeniä, eikä ole ihmeteltävää että se kaikkine taideaarteineen on totuttanut minua puhumaan korkeammassa, lyyrillisessä tyylissä. Schiller tarkoittaa eräässä kauniissa runossa etupäässä meitä saksilaisia, sillä runoilian sydän kuului meille, koska hänen rouvansa oli syntynyt Saksenissa. Kuitenkin pidän minä arvossa kaikkia saksalaisia ja pyydän sydämmestäni että levittäisitte vieraanvaraiset siipenne minun ympärilleni. En koskaan, hyvä rouva, unohda olla kiitollinen, se on itsestään selvä minun kaltaiselleni sivistyneelle miehelle."

Hyvä rouva ei todellakaan tiennyt mitä vastata tuolle omituiselle miehelle. Hän katsoi kysyväisesti mieheensä, joka tulikin hänelle avuksi sanoen:

"Tämä herra on arvossa pidetty virkaveli, joka kotimaassaan olisi hyvin edistynyt urallaan; lukenut ja kunnon metsävirkamies."

"Ihan niin", tokasi Rankko, "korkeampi, voimaperäinen metsätiede oli porras, jota myöden minä olisin käsin ja jaloin kivunnut, jollei kohtaloni olisi saanut minusta kiinni ja laahannut minut tänne Ameriikkaan. Onneksi ei minun tarvitse katua, että olen lainannut tarkan korvani kohtalon äänelle. Kun kaikki kaksitoista runotarta ovat minun kohottaneet sivistyksen huipulle, jossa käy kaikelle alhaiselle välinpitämättömäksi, todistan täten, että rouvat ne meille taivaallista nektaria ja amproosiaa tarjoovat, jolla vertauksella minä tietysti tarkoitan teidän oluttanne ja häränpaistianne. Käykäämme siis käsiksi näihin hyväntahtoisuutenne lahjoihin, joista meidän on kiittäminen teidän rakastettavaisuuttanne. Toivon että pian opimme tuntemaan toisemme, hyvä rouva Helmiaho."

"Siitä olen ihan varma", vastasi tämä päätään nyökäten.

"Niin se on luonnollista. Korkeasti sivistyneitä henkilöitä yhdistää heidän syntyperäinen vaistonsa. Mitä on pilvien alapuolella, siitä emme huoli. Mutta nyt on olueni lopussa. Saisinko vielä lasillisen?"

Rouva otti hänen lasinsa tuodakseen hänelle pyytämäänsä olutta. Samalla toi hän mormoonille leipää, juustoa, vettä ja pienen lasillisen väkevää. Tämä tyytyi yksinkertaiseen ateriaansa, valittamatta sitä, ettei ollut saanut lihaa.

Silloin Veijo tuli.

"Masser Veijo ollos valmis hevosineen", sanoi hän. "Masser Veijo myös syödä ja juoda!"

Silloin lankesi hänen katseensa "Viimeisten päivien pyhään." Hän tuijotti muutaman silmänräpäyksen mieheen ja huusi sitten:

"Mitä Masser Veijo näke? Kuka täällä istu? Se olla Massa Welho, varas, joka varasti Massa Baumannin monet rahat."

Mormooni hyökkäsi pystyyn ja tuijotti peljästyksissään neekeriin

"Mitäs sanot", kysyi Rankko, hypäten pystyyn hänkin. "Olisiko tämä mies tuo Welho?"

"Kyllä se olla hän. Masser Veijo tuntemas hänen hyvin. Masser Veijo häntä katseli silloin hyvin tarkasti."

"Herranen aika! Olisipa se hauska kohtaus. Mitä sanotte itse, master Topias Taivola?"

Mormooni oli voittanut ensimmäisen säikähdyksensä. Hän teki halveksivan liikkeen kädellään neekerille ja vastasi:

"Tuo musta ei ole kai oikein viisas? Minä en käsitä häntä, enkä tiedä mitä hän tahtoo?"

"Hän puhui kyllä; selvästi. Hän nimitti teitä Welhoksi ja sanoi että olette varastaneet hänen herraltansa, Baumannilta."

"Minun nimeni ei ole Welho."

"Ehkä se on entinen nimenne?"

"Minun nimeni on ja on aina ollut Taivola. Nikkeri näyttää sekoittavan minua johonkuhun muuhun."

Silloin astui neekeri esille, uhkasi häntä ja huusi:

"Mikä Masser Veijo olla? Masser Veijo olla neekeri, eikä mikään kirottu nikkeri. Masser Veijo olemas kunnon musta mies. Jos Massa Welho vielä kerran sano nikkeri, niin Masser Veijo lyödä häntä nyrkillä, niinkuin Massa Vanha Kovakoura opetti."

Nyt asettui Helmiaho heidän väliinsä:

"Älä rupea käsikähmään. Sinä syytät tätä miestä varkaudesta. Onko sinulla todistuksia?

"Kyllä Veijolla olla todistuksia! Massa Rankkokin tietämäs, että Massa Baumannilta on varastettu. Hän olla todistaja."

"Onko se totta, master Rankko?"

"On", vastasi tämä. "Voin sen todistaa."

"Kuinka se tapahtui?"

"Seuraavalla tavalla: Toverillani Baumannilla, jota tuttavansa myös lyhyesti nimittävät Karhunampujaksi, oli Platto Riverin lähellä kauppahuone ja minä olin hänen apulaisensa ja osallisena liikkeessä. Alussa oli hyvä liike, kun siellä kävi paljon kullankaivajia, jotka siihen aikaan olivat kokoontuneet Mustienkukkuloitten luo. Ansaitsimme paljon rahaa ja usein oli meillä kätkettynä koko joukon rahaa ja kultamöhkäleitä. Kerran täytyi minun lähteä kiertämään kaivajien luo vaatimaan saataviamme. Kun kolmantena päivänä palasin, sain tietää, että Baumannilta minun poissaollessani oli varastettu. Hän oli ollut kahden Veijon kanssa ja eräänä yönä oli heillä ollut vieras, nimeltä Welho. Seuraavana aamuna oli tämä poissa ja hänen mukanaan kaikki rahat Ei olisi hyödyttänyt ajaa häntä takaa, sillä tämän jälestä puhkesi rajuilma, joka hävitti kaikki jäljet. Emme sittemmin ole voineet keksiä jälkeäkään hänestä, vaikka usein olemme kuulustelleet tuota kunnon Welhoa. Nyt luulee Veijo löytäneensä hänet tässä 'Viimeisten päivien pyhässä', enkä voi otaksua hänen erehtyneen. Veijolla on silmät auki ja hyvin kyllä muisti. Hän vakuutti silloin niin tarkasti miestä katselleensa, että tuntisi hänet, vaikka hän olisi valepuvussakin. Siinä kaikki, mitä minulla on tässä asiassa sanottavaa."

"Vai niin, ette siis itse nähneet varasta?"

"En."

"Silloin ette voi todistaa, että meillä todellakin on varas tässä. Veijokin on sitä väittämässä. Mitä siinä tapauksessa on tehtävä, tiedätte te yhtähyvin kuin minä."

"Masser Veijo hyvin tietäjä, mitä tehdä, huudahti neekeri. Masser Veijo tappaa konnan. Masser Veijo ei erehdy, vaan tuntea tuota hyvin."

Hän yritti tuupata Helmiahon sivulle, päästäksensä mormoonin luokse, mutta tilanomistaja pidätti hänet sanoen:

"Pidätäs! Semmoista väkivallantekoa minä en kärsi maallani."

"No, sitten Masser Veijo odottaa, kunnes konna olla poissa Masser Helmiahon maalta; mutta sitten hänet hirttämä ensi puuhun. Master Veijo odottama kunnes varas on lähtenyt, hän ei päästämä häntä pois silmistään."

Hän asettui istumaan mormoonia vastapäätä. Saattoi nähdä, että hän oli tarkoittanut täyttä totta uhatessaan mormoonia. Taivola katseli pelvolla neekerin jättiläisvartaloa ja kääntyi sitten Helmiahoon:

"Herrani, minä olen todellakin viaton. Tämä musta masteri on täydellisesti erehtynyt ja minä toivon saavani luottaa teidän suojelukseenne."

"Älkää liiaksi minuun luottako", kuului vastaus. "Ei ole tuotu mitään sitovia todistuksia, eikä sitäpaitsi varkaus koske minuun, kun ei minulla ole mitään virallista tehtävää. Saatte siis olla turvallisena niin kauvan kun täällä olette. Mutta olen jo teille sanonut, että teidän on niin pian kuin suinkin täältä lähteminen, ja mitä sitte tapahtuu, on minusta yhdentekevä. En voi kieltää master Veijon oikeutta suorittaa asiansa loppuun kahden kesken. Rauhoittaakseni teitä, vakuutan, etten aio mennä tainnoksiin kauhusta, jos huomenna tapaisin teidät riippumassa jossakin puussa."

Näin oli siis asia hetkeksi ratkaistu. Mormooni asettui taas aterioimaan, mutta hän söi hyvin hitaasti ja piti pitkät väliajat, nauttiakseen mahdollisimman kauvan luvattua turvaa. Veijon mulkoilevat silmät eivät hetkeksikään kääntyneet hänestä ja Veri-Repo, joka oli vaan istunut ja kuunnellut, silmäsi häntä nyt yhtä järkähtämättä kuin ennen. Nuorukaisen huomio lienee aivan erityisesti kiintynyt tuohon muka mormoniin.

TOINEN LUKU.

Laukaus otsaan.

Nyt oli kukin niin kiintynyt aterioimiseen ja omiin ajatuksiinsa, että sananvaihto aivan taukosi. Ja kun sitten Rankko alkoi jatkaa keskeytettyä puhetta Ljaano estakaadosta, häiriintyi hän taas uuden vieraan tulosta.

"Talossanne näkyy käyvän paljon vieraita, master Helmiaho", sanoi hän. "Tuolla tulee taas joku tänne ratsastaen."

Isäntä kääntyi katsomaan tulijaa. Hänet tunnettuaan, virkkoi hän eloisasti: "Se on eräs, joka aina on tervetullut, kunnon mies, johon kaikin puolin saa luottaa."

"Hän näyttää kauppiaalta, joka tulee teille tuomaan uusia tavaroita."

"Niinkö luulette sentähden, että hänellä on niin suuret pussit riippumassa satulan molemmin puolin."

"Niin."

"Silloin erehdytte. Hän ei ole kauppias, vaan parhaita tiedustelijoitamme, johon teidän tulee tutustua."

"Ehkä olen kuullut hänen nimensä?"

"En tiedä mikä hänen oikea nimensä on. Häntä sanotaan yleensä Silmänkääntäjä-Reitoksi, eikä hänellä ole koskaan ollut mitään sitä nimeä vastaan."

"Minkä vuoksi kutsutaan häntä Silmänkääntäjä-Reitoksi?

"Kun hän osaa satoja mitä hämmästyttävämpiä temppuja. Niihin tarvittavat apuneuvot kuljettaa hän mukanansa pusseissa, joihin huomionne kiintyi."

"Hän on siis kuljeksiva silmänkääntäjä, ja sillä välin toisinaan opas ja jälkien löytäjä."

"Päinvastoin: hän on erinomainen tienlöytäjä, joka tarkoin tuntee jäljet ja huvittaa seuruettaan noitatempuilla. Jos joku tahtoisi häntä näistä palkita, loukkaantuisi hän kovin. Hän näkyy kulkeneen kuuluisain silmänkääntäjien seurassa ja osaa hyvin saksaa. Miksi hän on länteen tullut ja tänne jäänyt, vaikka hän muualla olisi näppäryydellään koonnut suuria rikkauksia, sitä en tiedä eikä se minuun kuulu; siitä vaan olen varma, että hän teitä huvittaa."

"Se henkilö, josta tätä puhuttiin, oli nyt tullut ihan lähelle. Vähän matkan päässä talosta pysähti hän hevosensa ja huusi:

"Halloo, vanha setä, vieläkö sinulla on tilaa köyhälle raukalle, joka ei voi maksaa ravintolalaskuansa?"

"Sinulle on aina tilaa", vastasi Helmiaho. "Tule tännemmäksi ja astu alas pukilta! Ole kuin kotonasi! Tulet hauskaan seuraan."

Silmänkääntäjä katseli läsnäolevia tutkivasti ja sanoi:

"Toivon tulevani. Veri-Revon jo tunnen; neekeri ei minua tee levottomaksi; tuo toinen pikku herra hännystakissa ja naisen hatussa ei näytä pahalta mieheltä. Ja tuo kolmas tuossa, joka puree juustoansa niinkuin söisi hän siilin nahkaa, no, häneen kai minä myös tutustun."

Olipa omituista, että tämäkin mies heti näytti epäilevän mormoonia. Hän ratsasti esille ja hyppäsi satulastaan. Sillä aikaa kun hän ikäänkuin vanhalle ystävälle ojensi molemmat kätensä isännälle, saattoi Rankko tarkasti häntä katsella.

Täällä lännessäkin tämän Silmänkääntäjä-Reiton ulkomuoto herätti huomiota. Ensimmäisenä pisti silmiin suuri kyttyrä, joka rumensi hänen muuten kaunista vartaloansa. Hän oli keskikokoinen ja hyvin lujarakenteinen, rinta sisäänpainunut ja käsivarret pitkät, niinkuin kyttyräselkäisillä tavallisesti on. Hänen pyöreät, sileäksi ajellut kasvonsa olivat päivänpolttamat, vasen puoli pahoin runneltu, ikäänkuin siinä olisi ollut kamala, huonosti parantunut haava. Silmänsä olivat omituiset, eriväriset, vasen taivaansininen ja oikea musta.

Hänellä oli korkeat, puhvelinnahkaiset saappaat, joissa oli isot mejikkolaiset kannukset, mustat nahkahousut, samallaiset liivit ja sininen verkapusero. Uumassaan oli hänellä leveä nahkavyö, joka oli muinoisen niinsanotun "rahakissan" näköinen ja sisälsi patruuneja, suuren revolverin sekä kaikellaisia pikkukaluja, joita lännen mies tarvitsee. Syvälle otsaan oli hän painanut jotenkin uuden majavannahkaisen lakin, josta pitkin niskaa riippui samasta eläimestä otettu häntä. Ellei hän olisi ollut kyttyräselkäinen, olisi hän näyttänyt voimakkaalta, jopa kunnioitusta herättävältä henkilöltä.

Helmiaho oli pilalla nimittänyt hänen hevostaan pukiksi, eikä tämä nimitys ollutkaan ihan tuulesta temmattu. Eläin oli erinomaisen korkeajalkainen ja näytti väsyneeltä. Lyhyessä hännäntynkässä oli vaan muutama lyhyt jouhi, joka varmaankin rakkaudesta vanhaan kasvinpaikkaansa oli sinne jäänyt. Mahdotonta oli nyt enään sanoa oliko hevonen ennen ollut musta, vai raudikko, sillä sen ruumis oli monin paikoin ihan paljas ja siinä, missä vielä oli karvoja, olivat nämät epämääräisen harmajan väriset, ikäänkuin olisi joku gepiidi jo kansainvaelluksen aikana tuolla vanhalla oriilla ratsastanut. Suhteettoman iso pää riippui niin syvään alaspäin, että kuono melkein koski maahan ja näytti siltä, kuin jaksaisi se tuskin kannattaa noita pitkiä, paksuja ja kaljuja aasinkorvia, jotka isojen nahkakotelojen tavoin painuivat alaleukaan. Sitäpaitsi seisoi eläin silmät kiinni ja liikkumatonna joten se oli tuhmuuden ja ruumiillisen kykenemättömyyden verraton kuva.

Sitten kun hevosen omistaja oli isäntää kätellyt, kysyi hän:

"Sinulla on siis minullekin tilaa? Saanenko aterioidakin?"

"Tietysti saat. Asetu tänne. Täällä on vielä jälellä lihaa sinulle."

"Kiitos, mutta eilen turmelin vatsani, jotta häränliha on tänään liian raskasta minulle. Kananpojasta enemmän pitäisin. Voitko hankkia minulle semmoisen?"

"Miksi ei? Katsos tänne! Täällä on kananpoikia oikein kosolta."

Hän viittasi kahteen kananpoikais-pesäkuntaan, joka kanan suojelemana piiperteli pöytien ympäri noukkiakseen murusia.

"Mainiota", sanoi Reitto päätään nyökäten, "saanko minä yhden. Vaimosi valmistaa kai sen minulle?"

"Siihen hänellä ei ole aikaa. Tuommoisen kalun kyniminen ei ole hänelle mieluista. Ja palvelustytöt ovat maissivainioilla."

"Kuka kynimisestä puhuu. En minä semmoista pyydä."

"Onko kananpoika ehkä paistettava höyhenissään?"

"Ihminen, mitä minusta ajattelet? Tunnetkos minua niin vähän, ett'et luule minun tietävän, miten höyheniä kanasta kynitään. Mutta jollet sitä vielä tietäisi, tahdon näyttää sinulle, kuinka se tapahtuu."

Hän otti kaksipiippuisen pyssynsä satulanastasta, tähtäsi erästä kananpoikaa ja ampui. Paukahtaessa ei hevonen avannut edes toista silmäänsäkään. Se näytti olevan niin kuuro, ettei se näinkään läheltä voinut kuulla laukausta.

Kananpoika oli kuolleena kaatunut. Mies nosti sen maasta ja näytti sitä. Kaikkien kummastukseksi ei siinä ollut ainoatakaan höyhentä ja sitä saattoi heti ruveta valmistamaan.

"Oivasti!" nauroi Helmiaho. "Tällä kertaa sinä minut kuitenkin yllätit. Saattoihan juuri arvata, että sinulla oli jotakin ilveilyä. Mutta miten sinä käyttäydyit?"

"Minä käytin kaukoputkea."

"Hullutuksia, sinähän ammuit pyssyllä?"

"Tietysti. Mutta sitä ennen olin kaukaa tähystellyt putkellani, sekä teitä että kananpoikia. Tietysti minä heti valmistauduin esiintymään tuhattaiturina vieraillesi."

"Saanko kuulla millä tavalla?"

"Miks'ei, onhan se vaan leikkiä. — Pannaan aika panos karkeita raudanlastuja kuulan tahi haulin sijasta ja tähdätään niin, että laukaus sivaltaa siipilintua takapuolelta eteenpäin; tämä ajaa ja käristää kaikki höyhenet pois, jolleivät jo ole liiaksi vahvoja. Näet, ettei tarvitse tutkia noitatemppuja ollaksensa muka noita. Muuten tahdoin vaan esittää itseni näille herroille jonkunlaisella mahtipontisuudella; kananpojasta en välitä. Toivon suvaitsevanne minun istahtaa joukkoonne?"

"Sehän on luonnollista. Nämät molemmat herrat tässä ovat minun ystäväni, kuuluvat Vanhan Kovakouran tuttaviin ja odottavat häntä täällä."

"Vanhaa Kovakouraa?" sanoi Silmänkääntäjä-Reitto, kavahtaen pystyyn. "Onko se totta?"

"On, ja Paksu Paavokin tulee tänne."

"Heleijaa! Sehän on paras uutinen, minkä kuulla voi. Olen kauvan toivonut saavani nähdä Vanhan Kovakouran, vaikka vaan kaukaakin, sillä semmoista miestä kuin häntä, ei voi lähestyä. Että toivoni nyt toteutuu, on minulle rakkaampaa, kuin jos löytäisin kultamaan. Minua suuresti ilahuttaa, että nyt tulin tänne."

"Samoin on sinua ilahuttava kuulla, että tämä herra on saksalainen. Hänen nimensä on Rankko ja hän on minun — — —"

"Rankko", keskeytti silmänkääntäjä, "Ehkäpä itse Ontuva Rankko?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti pikku saksalainen. "Te tunnette nimeni! Kuinka se on mahdollista?"

Hän oli puhunut saksaa, sentähden Silmänkääntäjä-Reitto myös vastasi samalla kielellä:

"Sitä ei teidän ollenkaan tarvitse ihmetellä. Ennen maailmassa oli toiset ajat; silloin täällä kaukaisessa lännessä tehtiin kauniita ja rumia töitä runsaasti, ja silloisten vaillinaisten kulkuneuvojen vuoksi kulki tieto niistä hyvin hitaasti. Mutta nyt on toista: jos mitä hyvänsä tapahtuu, lentää tieto siitä tuossa tuokiossa. Järviltä Mejikkoon ja Kaliforniasta Newyorkiin. Teidän rohkea retkenne Keltaisenkiven puistoon ja teidän nimenne ovat maineen siivillä lentäneet. Jokaisessa uutisasumuksessa, joka nuotion ääressä, missä vaan kaksi yhteen osui, puhuttiin teidän ratsastuksestanne ja sen retken osanottajista, eikä siis tule ihmetellänne, että minä tunnen nimenne. Pauloillapyytäjä, joka Sopotti-virralla oli puhutellut Mohavia, Tokvitein poikaa, ja nyt tullut etelään Arbuklen varustukseen, on kertonut jutun kaikille, jotka hän on tavannut ja viimeksi minulle, yhtä seikkaperäisesti kuin hän itse on sen kuullut."

"Mutta eipä tiedä, mitä kaikkea tuohon juttuun on lisätty sen kierrellessä Sopotti-virralta Arbuklen varustukseen asti! Rotasta tehdään jääkarhu, kasimadosta jättiläiskäärme, vaatimattomasta majavanpyytäjästä tulee lopuksi lopen kuuluisa Ontuva Rankko. Myönnän mielelläni, että kaiketi on ollut Herkuleita ja Minotauruksia, mutta muuta kuin tosiasioita ei saa minulle jaaritella. Ehjä hyve on sankarin ainoa kaunistus. Sentähden minä mitä ankarimmin torjun kaikki liioittelut ja tyydyn omaan persoonallisen arvon ja etevyyden kruunausvaippaani. Ellen niin tekisi, ei kukaan enään uskaltaisi minua puhutella. Siksi olen päättänyt olla niin alhainen ja kansantajuinen kuin mahdollista ja toivon, että pidätte tämän kaksinkertaisessa arvossa, kun kuulette kerrottavan minun ylistetyistä taidoistani ja kokemuksistani. Enempää en tahdo tässä paikassa ja tällä hetkellä sanoa, sillä jo Tor, joka muinaisten saksalaisten mukaan oli ukkosen Jumala, sanoi; puhuminen on hopeata, mutta vaitioleminen on kultaa!"

Reitto katsoi ällistyneenä Helmiahoon. Tämä kuiskasi hänen korvaansa: "rakastettava omituinen mies", joten silmänkääntäjä sai tietää miten olla kuten eleä. Vilpittömästi ja luontevasti virkkoi hän:

"Teidän puoleltanne ei tarvita selvityksiä. Olen jo äskenmainitulta kertojalta kuullut, että te olette vaatimattomuuden esikuva. Tämä seikka luonnollisesti asettaa etevät ominaisuutenne kolminkertaisesti selvempään valoon ja tunnen kymmenkertaista mielihyvää saadessani tutustua teihin. Toivon koko sydämmestäni päästä teidän ystäväksenne. Minä pyydän, ojentakaa minulle kätenne."

Hän ojensi kätensä Rankolle. Mutta tämä veti kätensä pois lausuen:

"Ei niin kiirettä, teidän armonne! Mitä ystävyyteen tulee, olen minä siinä asiassa hyvin vakavalla kannalla, sillä siinä suhteessa on minulla surullisia kokemuksia ja aion vastedes tehdä liiton ainoastaan semmoisen sielun kanssa, joka on sulanut yhteen todellisen sivistyksen kanssa. Puolisivistyksestä tulee veri epäpuhtaaksi. Jos minä joskus ostan itselleni huonekaluston, tulee sen olla oikeata pähkinäpuuta. Samoin on asianlaita ystävyydenkin alalla. Ennenkuin me siis nimitämme toisiamme Oresteeksi ja Pyladeeksi, täytyy minun ensin oppia lähemmin teitä tuntemaan."

"Niinkuin tahdotte, master Rankko. Olette kyllä oikeassa, mutta en hetkeäkään epäile, että pian opimme toisiamme sydämmellisesti rakastamaan."

"Sen minäkin luulen, sillä olen herra Helmiaholta kuullut, että olette lavialta matkustanut taiteilija. Huomaan myös, että teillä on luonnonlahjoja, jotka saavuttaisivat kauniimman kehityksensä, jos päättäisitte astua länsigoottilais- bysanttilaista rataa, jota minä niin voittoisasti olen kulkenut. Jos teidän henkinen käsityskykynne ehkä joskus tarttuu kiinni johonkin filosoofiseen asemaan, niin kääntykää vaan minun puoleeni; halulla minä autan teitä pääsemään ilkeästä Filomeelestä irti."

"Filomeelestä? Mitä tarkoitatte? Ettekö tiedä, mikä Filomeele on?"

"Tiedän, se on satakielen runollinen nimi."

"Satakielen! Oletteko villissä? Mitä tehtävää satakielellä on manalan kanssa? Filomeele on manalan koira, jonka Kerberus puristi kuoliaaksi säärtensä välissä."

"Vai niin", vastasi Reitto, koettaen tukahuttaa nauruansa. "Mikä Kerberus sitten oli?"

"Ettekö sitäkään tiedä. No sitte teillä on perinpohjainen hyöty minusta. Kerberus oli toinen tähti Kaksoisten tähtisikerössä ja on keksinyt rokotuksen, toinen tähti taas sanoi Alman tappelun jälkeen: 'yksi muna jokaiselle, mutta urhoolliselle Silbermannille kaksi, sillä hän on keksinyt sakkipelon.' Tämmöiset hetket entisestä maailmanhistoriasta — — —"