Part 15

Täällä tapahtui myös odottamattomia tapauksia, niinkuin esim. silloin kun Ben Uusikuu tunsi Silmänkääntäjä-Reiton, joka kerran oli pelastanut hänet Voro-Revon käsistä. Pian vallitsi täydellinen hiljaisuus vaunuvarustuksen ympärillä. Tosin ei kukaan nukkunut, mutta nämät kaikki, joilla oli toisilleen niin paljon kerrottavaa, puhuivat vaan kuiskaamalla, joten vaunuvarustuksen ulkopuolella ei kuulunut hiiskaustakaan.

Vanha Kovakoura oli ruvennut näitten kaikkien johtajaksi. Hän oli istunut Veri-Revon viereen, kuuntelemaan kun tämä mitä tarkemmin kertoi elämänsä vaiheet, ja siitä seudusta, jossa nyt oltiin. Jos mahdollista ei nyt kukaan kotkista pääsisi pakoon, jotta heidän katalasta toimestansa nyt kerrassaan tehtäisiin loppu.

Häntä huvitti erinomaisesti kuulla, että tuon ennen mainitun ison kaktusvainion tasalla löytyi vielä toinen kapeampi ja että näitten molempien välissä oli kapea hiekkakaistale, joka johti "Erämaan Hengen" asunnolle.

"Hyvä", sanoi Vanha Kovakoura, "silloin ei kukaan noista konnista pääse pakeneman. Jos he liian varhain huomaavat ylivoimaamme, tahi jos ensi hyökkäyksessä pakenevat, ajamme heidät noitten molempien kaktuskenttien väliin ja pistämme ne sitten tuleen. Siten saamme samalla juhdille vettä, sillä muuten ne nääntyvät."

"Mutta silloin joutuvat 'kotkat' minun järveeni asti, ja voivat sitä tietä paeta."

"Eipä niinkään, Repo; teidän tulee heti lähteä kymmenen komankhin kanssa sinne, vastaanottamaan ne miehet, jotka me sinne ajamme. Te ehditte sinne aikanaan, sillä minä lyön vetoa siitä, että hyökkäys tulee vasta aamupuoleen tapahtumaan."

Tämä tuuma pantiin heti toimeen. Repo ja komankhit päästettiin ulos vaunuvarustuksesta ja sitten vallitsi taas mitä syvin hiljaisuus.

Vaunuvarustuksen ympärille asetettiin vartioita, ja näitten tuli heti vihollisten lähestyessä äänettöminä hiipiä pyörien väliin. Siellä seisoivat satuloidut hevoset valmiina silmänräpäyksessä ajamaan pakenevia takaa, ja jokainen ratsastaja oli saanut eri määräyksensä.

Näin kului yö. Idässä alkoi päivä koittaa, ja vaunujen ja muitten esineitten hahmot näkyivät yhä selvemmin. Aamu-usvasta ei ollut merkkiäkään. Päivä yhä valkeni ja nyt nähtiin etelässä "kotkat" hevosten selässä, enemmän kuin tuhannen askeleen päässä.

He pitivät nyt ajan otollisena ja lähtivät hevosineen liikkeelle. He luulivat, että ainoastaan joku vartia pysyttelisi valveilla vaunuvarustuksen sisäpuolella.

Vartiat olivat vetäytyneet takaisin ja kaikki miehet seisoivat nyt sillä puolella, josta hyökkäys tapahtuisi.

"Älkää ampuko hevosia, vaan ratsastajia!" käski Vanha Kovakoura.

Nyt olivat "kotkat" sadan askeleen päässä, nyt kahdeksankymmenen, nyt viidenkymmenen.

"Ampukaa!" huusi Vanha Kovakoura.

Enemmän kuin kolmekymmentä laukausta paukahti. "Kotkat" joutuivat heti epäjärjestykseen. Kuolleita ja haavoitettuja putosi hevosilta maahan; vapautuneet hevoset juoksivat pois. Vähän tahi ei ensinkään haavoittuneita oli tuskin yli kymmenen.

"Eläköön, eläköön Vanha Kovakoura ja Vinnetuu!" huusi Ontuva Rankko.

Kun kotkat nyt kuulivat tämän viimemainitunkin nimen ja käsittivät äkkinäisen tappionsa koko suuruuden, tekivät he äkkiä koko käännöksen ja ryntäsivät etelään, etunenässä Topias Taivola, joka helposti tunnettiin heiluvista kotkansulistaan ja joka oli peljästynein kaikista.

"Ulos! Ja jokainen paikoilleen!" käski Vanha Kovakoura.

Kaksi vaunua vedettiin heti erikseen, jotta kaikki pääsivät ulos. Siirtolaiset kiirehtivät ennen saaneitten käskyjen mukaan kuolleitten ja haavoittuneitten luokse. Toiset alkoivat ajaa pakenevia takaa, alussa ei kovin kiirettä pitäen.

Ainoastaan kaksi heistä kulki minkä hevosten kavioista lähti lounaiseen suuntaan, pistämään kaktuskentän tuleen. Nämät kaksi olivat Hono-veljekset, Jimi ja Timi.

Kymmenen komankhia ratsasti itään, poiketakseen sitten etelään ja sulkeakseen pakolaisilta tien, joten näitten täytyi poiketa kaktuskenttien väliin. Muut ratsastivat Vanhan Kovakouran ja Vinnetuun johdossa etelään "kotkien" takana, jotka laukkasivat ja näyttivät olevan pakoon pääsemässä.

"Kotkat" olivat raivoissaan, kun heidän aikeensa oli näin huonosti onnistunut. He kiitivät eteenpäin kauaakaan keskenään puhumatta. Ainoastaan kirouksia kuului heidän huuliltaan. Vasta sitten kun saapuivat Murha-Rotkoon pysähtyivät he.

"Mitä nyt on tehtävä?" kysyi Taivola läähättäen. "Tänne emme voi jäädä, sillä koirat ovat takanamme."

"Emme suinkaan", myönsi Kaarlo Korteijo, joka samoin kuin veljensäkin oli haavoittumatta. "Tännepäin!"

He poikkesivat hänen osoittamaansa suuntaan, mutta näkivät pian kaukaa paksun savun nousevan.

"Perhana!" huusi Eemeli. "Siellä he ovat ennen meitä. He ovat sytyttäneet kaktukset tuleen. Takaisin siis!"

He ryntäsivät taas takaisin, sivu Murha-Rotkon, itäiseen suuntaan. Tuskin kymmenen minuutin päästä näkivät he vasemmalla Vanhan Kovakouran tulevan joukkoineen vinosti heitä vastaan. He kauhistuivat. He kannustivat hevosiaan ponnistamaan viimeisiä voimiaan, ohi päästäksensä, joka myös näytti onnistuvan.

Sitten aikoivat he raivata itselleen tien sivulta, mutta käsittivät pian tämän mahdottomaksi, kun näkivät tänne asetetut kymmenen komankhia, jotka sulkivat heiltä tien.

"Tänään on piru merrassa", huusi Taivola. "Luulenpa tuon Vinnetuunkin olevan muassa. Ainakin kuulin hänen nimensä mainittavan. Meidän on mentävä oikealle, kaktusten sekaan."

"Pääseekö sieltä pois? Eiköhän se vaan ole umpikuja?" kysyi Kaarlo.

"En tiedä. En ole milloinkaan siellä ollut. Mutta muuta neuvoa ei meillä ole."

"Mutta pian vaan, ettei tuli pääse sinne ennen meitä!"

Nyt he ratsastivat juuri sinne, mihin Vanha Kovakoura heidät tahtoi. Ja nyt hänkin kannusti hevostansa. Vasemmalta tulivat nuo kymmenen komankhia, oikealta Timi ja Jimi, jotka nyt olivat tehtävänsä toimittaneet, ja kaikki nelistivät "kotkien" jälestä kaktuskentille, etäistä "Erämaan Hengen" asuntoa kohti.

Kaarlo Korteijo oli ollut oikeassa, varoittaessaan tulesta. Se lähestyi, ensin hitaasti, mutta sitten yhä nopeammin.

Vuosisatoja olivat nuot rutikuivat kaktusjäännökset tuossa maanneet ja aika ajottain oli niistä noussut uusia vesoja. Kaikki oli kuin taulaa. Liekit loimusivat ensin hiljalleen, sitten alkoivat ne rynnätä eteenpäin, hypätä ja nousta pilviin asti. Pian oli koko kenttä tulessa ja räiske kuului kaukaiselta ukkoselta. Kuumuudesta syntyi ilmavirta, joka yhä kiihtyi ja muodostui tuuleksi. Mitä enemmän tuli levisi ja mitä kauvemmaksi se etelään ulettui, sitä enemmän näkyi Vanhan Kovakouran toivo toteutuvan. Taivas kadotti sinisen värinsä, kävi ensin kalpean keltaiseksi, sitten harmaaksi, sitten yhä tummemmaksi ja tummemmaksi; ja todellakin kokoontui nyt raskaita, tummia ainejoukkoja, jotka eivät olleet savua. Kova tuuli kokosi ne paksuiksi pilviksi, jotka vähitellen levisivät yli koko taivaan.

Ilma oli painostavan kuuma; santa tuntui polttavan. Salamoita alkoi pilvissä risteillä; nyt putosi muutama pisara, sitten yhä useampia; nyt jo satoi ja lopuksi tuli vettä kuin saavista kaatamalla.

Siirtolaiset olivat muitta mutkitta ampuneet pahimmin haavoittuneet vihollisensa kuoliaiksi, anastaneet heidän tavaransa ja koonneet hevosensa. Nyt tuli heidän odottaa ystäviensä tuloa, mutta — ilman vettä. Silloin näkivät he tulen, näkivät miten pilvet muodostuivat ja tunsivat putoavat pisarat. Lopuksi valui sade virtana heidän ylitsensä ja he toivat esille kaikki astiansa, täyttääksensä ne. Janoon nääntyväiset härät saivat uutta eloa. Ne ammuivat ilosta, petaroivat sateessa ja saivat juodakseen. Ne olivat pelastetut, samoinkuin heidän herransakin, jotka ilman eläimiä eivät olisi vaunuineen mihinkään päässeet. Ja tämän oli Vanha Kovakoura saanut aikaan!

Veri-Repo ynnä kymmenen komankhia olivat heti päivän valjettua saapuneet köynnösmajalle. Sanna ei peljästynyt intiaanien tulosta, hän vaan iloitsi, nähdessään ihmisiä. Hän kysyi silmänräpäyksessä nuorelta isännältään Veijo-neekeriä. Tämä elähytti hänen toivoaan ja sitten hän meni majaan. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä yllään valkoinen puhvelinnahka.

"Timo-ua-ungva — Erämaan Henki!" huudahti Terässydän, joka myös oli mukana.

Näin oli siis tuo arvoitus ratkaistu, josta he niin usein olivat keskustelleet. Muutkin tuijottivat siihen, mutta he eivät puhuneet mitään. Veri-Repo nousi taas hevosensa selkään ja ratsasti toisten kanssa pois keitaalta, kaktusmetsän kaakkoiskulmaan, jonne hän asettui. Hän tähysteli pohjoiseen.

Nyt yleni tumma seinä, jota vastaan kirkkaita liekkejä leimusi.

"Nyt ajaa tuli kotkat tänne", sanoi hän Terässydämmelle. "Ehkä punainen veljeni niissä löytää jonkun isänsä murhaajista."

Hän tarttui aseeseensa. Terässydän teki samoin.

Pilvenseinä läheni; sen edellä kulki tuli. Ilma kävi yhä raskaammaksi. Tuli ei päässyt edemmäs, sen täytyi pysähtyä kaktusmetsän rajaan.

"Uh!" huudahti eräs intiaani, pohjoiseen osoittaen. "Ne tulevat."

Niin, "kotkat" tulivatkin, mutta heitä oli nyt vaan kolme. Toiset oli tapettu. Heidän hevosensa olivat vaahdossa; itse he vaan vaivoin pysyivät satulassa. Vähän matkan päässä heidän takanaan näkyivät Vanha Kovakoura ynnä Vinnetuu ja heitä seurasivat kaikki muut. Näin lähestyi tuo hurja metsästys. Johtajat eivät hevosiaan rasittaneet. He tahtoivat säästää kolme viimeistä "kotkaa" Veri-Revolle ja hänen komankhilleen.

Ensimmäisenä tuli Taivola, paljon muitten edellä. Hän huomasi puut, jotka näillä paikoin olivat varsin ihmeellisiä esineitä, ja ohjasi suoraan niitä kohti. Repo lähti hänen perässään. Kun mormooni näki hänet, huusi hän kauhusta ja pakotti hevosensa ponnistamaan viimeiset voimansa päästäkseen puitten luo.

Nyt saapuivat molemmat toiset. Heidän täytyi kulkea Terässydämmen ohi ihan läheltä. Hän tunsi heidät osallisiksi isänsä murhaan. Hän tähtäsi — kaksi laukausta ja he olivat pudonneet maahan. Hän ratsasti heidän luoksensa ja otti heiltä päänahat.

Tällä välin ajoi Veri-Repo "hurskaan" Taivolan, pahimman pedon heistä kaikista, edellään puita kohti ja edelleen aina majalle esti. Tämä ratsastus oli niin tuima, että Repo siinä pudotti valkoisen puhvelinnahkansa. Majan edessä kaatui "kotkan" hevonen ja Taivola lensi satulasta. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli Repo hänen vieressään, tempasi veitsen vyöstään ja kohotti kätensä, antaakseen hänelle kuolon iskun. Mutta silloin hän säpsähti ja huudahti kauhusta. Pudotessaan oli Taivolan intiaanipääkoriste irjenryt ja silloin huomasi Repo, että senkin alla oli tekotukka, sillä se putosi pois, ja näkyviin tuli luonnollinen, lyhyeksi leikattu tukka. Kasvonsa olivat rasittavasta ratsastuksesta vääntyneet ja pöhöttyneet; silmissä jäykkä, lasimainen katse — hän oli taittanut niskansa. Nyt tunsi Veri-Repo vanhempainsa murhaajan. Hän oli silloin kuullut tämän miehen nimen huudettavan, ja tämä nimi, Repo, oli ainoa, joka oli hänen muistoonsa jäänyt. Hän oli mainitsemistaan sitä maininnut ja sentähden oli hän Helmiaholta itse saanut sen nimen.

Revon astuessa taas satulaan, mennäkseen pudonnutta puhvelinnahkaansa etsimään, saapuivat muut rynnäten paikalle. Kaikki muut, paitsi Vanha Kovakoura, ihmettelivät suuresti nähdessään valkoisen puhvelinnahan Veri-Revon yllä.

"Henki — Erämaan Henki — se oli siis Veri-Repo", huusivat he toisilleen.

Veri-Repo ei heitä kuunnellut. Hän osoitti Taivolan ruumista ja lausui:

"Tuossa on murhaaja. Sentähden näytti hän minusta niin tutulta. Nyt hän on kuollut, enkä milloinkaan saa tietää, kutka vanhempani olivat."

Ben Uusikuu katseli kuollutta ja huudahti:

"Voro-Repo! Nyt on hän vihdoinkin vaaraton! Vahinko, että hän niskansa taittoi, sillä nyt jään ainaiseksi hänelle kuulan velkaa."

"Jumalan kiitos, että hän on kuollut!" sanoi Vanha Kovakoura vakavasti. "Hänen kanssaan ovat kaikki 'kotkat' poissa ja nyt tulee Ljaano-estakaadolla olemaan rauhallista. Ja jos vieläkin olisi joitakuita jälellä, on helppo karkoittaa heidät täältä pois. Ei kukaan voisi aavistaa tämmöisen keitaan täällä löytyvän."

Veijo oli tietysti myös mukana. Mutta, hän ei katsellut kuollutta, eikä Ljaano-Henkeä. Hän katseli neekerivaimoa, ja tämä häntä. Neekeritär kiirehti hänen luokseen ja kysyi kiihkeästi:

"Ollako sinä neekeri Veijo?" Ja kun tämä myönsi, jatkoi hän: "Ollako äitisi nimi Sanna? Ollako sinä joskus nähnyt tämän kuvan Sannasta ja hänen pikku Veijostaan?"

Sanna piti tuon vanhan kuvan Veijon edessä. Hän katsahti siihen ja hyppäsi ilosta huutaen hevoselta alas. He syleilivät toisiaan, eivätkä voineet pitkään aikaan ilmoittaa iloansa muuten kuin tolkuttomilla äänillä.

On enään vaan vähän lisättävää. "Kotkat" olivat voitetut, ja komankhijoukko ratsasti noutamaan siirtolaiset, että saisivat täällä köynnösmajan luona virvoittaa itsensä, ennenkun he saatettiin Ljaano estakaadon yli. Tuli sammui, kun ei sillä, enään ollut ravintoa, ja koko laaja kaktuskenttä oli tuhkana.

Mutta Erämaan Hengen asunnossa ja sen ulkopuolella oli vilkas elämä. Veri-Repo oli päivän sankari; hänen täytyi laajasti kertoa koko elämänhistoriansa. Siinä oli melkein pelkkiä surullisia kohtia. Kuitenkin lausui hän vakavan päätöksensä ainiaaksi jäädä tänne, pitämään aavikkoa "kotkista" vapaana. Sanna ynnä Veijo sanoivat tahtovansa jäädä hänen luokseen.

Hänen kertomuksensa oli niin huvittava, ettei tuo muuten niin puhelias Ontuva Rankkokaan häntä ainoatakaan kertaa keskeyttänyt. Mutta kun tuo pikku saksenilainen sitten Paavon ja Hono-veljesten seurassa käveli järven ympäri, kysyi Timi:

"No, Rankko, nyt olemme saapuneet itse henkimaahan; vieläkö luulet Erämaan Hengen aaveeksi?"

"Ole vaiti!" vastasi Rankko. "Jos nyt sattumalta olen tänne eksynyt, löytyy kuitenkin muualla korkeampia Siirius-seutuja, ja mitä ei järjellisten järki näe, sen näkee jokainen Saksenilainen, niin pian kuin se tapahtuu."

"Niinpä niinkin, Sakseni ja varsinkin Meritsburg ovat mielelle makeimmat", nauroi Jimi.

"Mene hiiteen mielinesi, vanha Hono! Sinä et ole vielä tarpeeksi kauvan minua tuntenut, mutta koska joudumme olemaan vielä muutaman kuukauden yhdessä, opit sinä minua sekä tuntemaan että kunnioittamaan. Minun persoonani herättää jokaisessa kunnioitusta. Eikö totta, Paavo?"

"Ihan varmaan", sanoi tämä hymyillen.

"Tuossa sen nyt molemmin kuulette. Ja oikeastaan tulee teidän kiittää minua kaikesta, sillä jos minä en olisi tavannut Veri-Repoa Helmiahossa, ette koskaan olisi päässeet Erämaan Hengestä selville. Sen tunnustuksen minä nyt jo tinkimättä, vaadin. Tulevien sukupolvien on sallittu valaa minut ynnä 'Henki' rautaan, tahi veistää meidät marmoriin, jotta nimeni kultakirjaimissa säteilisi niinhyvin täällä, kuin tuolla Kansallispuistossa, jossa maailma luultavasti piankin saa hämmästyksellä minun muistopatsastani katsella."