Part 8

"Sitten on käynyt teille samalla tavalla kuin minulle ja kaikille muille. Voin muutamin sanoin kertoa teille, minkä siitä tiedän. Ljaano estakaadon henki on salaperäinen ratsastaja, jolta ei kukaan ole henkiin päässyt, joka vaan hänen kasvonsa on nähnyt, vaan on kaatunut hänen kuulastaan, mikä aina sattuu keskellä otsaa. Merkillistä on, että nämät kaatuneet aina ovat olleet rikollisia, jotka ovat tehneet Ljaano estakaadon vaaralliseksi. Tämä henki näkyy siis olevan henkilö, joka on tehtäväkseen ottanut niitten rikosten rankaisemisen, jotka siellä tehdään."

"Hän on siis ihminen?"

"Tietysti!"

"Mutta miten hän käyttäytyy, ollakseen kaikkialla ja aina näkymättömissä? Hänellä täytyy olla ruokaa ja juomaa sekä itsellensä että myös jollekin eläimelle. Mistä hän sitä saa?"

"Sitähän juuri ei kukaan ihminen käsitä"

"Ja miten hän käyttäytyy voidaksensa olla ketään tapaamatta?"

"Hm! Te kyselette todellakin minulta liikoja, herrani. Hänet on nähty, mutta vaan etäältä. Silloin hän kiitää eteenpäin kuin tuulispää ja usein rätisee säkeniä sekä hänen edessään että takanansa. Muuan tuttuni näki hänet eräänä yönä. Hän sanoo voivansa vannoa, että ratsastajan päässä, hartioissa, kyynäspäissä ja pyssynpiipussa oli pieniä liekkiä, olipa niitä vielä hevosen kuonossa, korvissa ja hännässäkin."

"Tuo on pelkkää hullutusta."

"Kyllä se siltä kuuluu; mutta tuo tuttavani on totuutta rakastava mies, enkä voi uskoa hänen valhettelevan tai omiansa puhuvan."

Kun tämä asia tuli puheeksi, puuttui Ontuva Rankko puheeseen. Puhuttiin englantia, ja silloin Rankkokin puhui järkevästi ja luonnollisesti. Ainoastaan silloin kun puhe kävi saksaksi, alkoivat nuo kirjavat houreet hänen päässään liikkua.

"Siinä nyt ollaan", huusi hän. "Ei kukaan tahdo uskoa yliluonnollisen olemassa oloa. Minä en usko Ljaano estakaadon hengen olevan ihmisen, vaan hän on joku kummituksen kaltainen olento, jäännös Kreikan raivottarista, joka on vetääntynyt autiolle aavikolle, ikäänkuin vanha soturi joka pakenee saunakamariinsa. Uskon aivan mielelläni kummituksen purskuvan tulta ja säkeniä. Me kuolevaiset puhallamme tupakinsavua suustamme, miksei siis henki voisi syöksyä tulta?

"Mutta voiko henki ampua pyssyllä" kysyi upseeri, katsoen Ontuvaa Rankkoa halveksivasti.

”Miksi ei? Olen eräässä markkinakojussa nähnyt kanan laukaisevan pientä kanuunaa, jänis teki samoin. Minkä kana tai jänis osaa tehdä, täytyy kai hengelle olla helppo tehtävä.”

"Te käytätte sangen merkillisiä todisteita, herrani! Todellakin ette siinä osoita suurtakaan viisautta tahi älyä."

Nämät sanat loukkasivat Rankkoa. Hän vastasi terävästi:

"Totta kyllä; mutta minulla on syyni, miksi en puhu niin oppineesti kuin taitaisin. Te näytätte niin tyhmältä että pelkään, ettette ensinkään minua ymmärtäisi, jos käyttäisin lauseita, jotka vähänkin olisivat koulupojan ymmärrystä ylempänä.."

"Master”, huudahti upseeri kiivastuen. ”Kuinka uskallatte sillä tavalla loukata Yhdysvaltojen sotajoukkoon kuuluvaa kapteenia?"

"Oo, älkää niin kovin kiukustuko! Minulle on yhdentekevää, oletteko pyssyn tai lampun sytyttäjä. Itse aloitte loukkaamaan ja nyt saatte tyyneesti pitää vastaukseni hyvänänne. Jollette sitä tahdo, olen valmis suoriutumaan asiasta pyssynkuulalla. Teidän säätynne ei vaikuta lännen mieheen mitään."

Näkyi että upseerin oli vaikea hillitä vihaansa; kuitenkin onnistui hänen levollisesti vastata:

"Olisin pahoillani, jos täytyisin ampua teidät kuoliaaksi. Osaan jotenkin hyvin pyssyä pidellä, mutta en ole mikään heittiö ja taistelen ainoastaan upseerien kanssa. Muuten olisi hävytöntä vuodattaa verta master Helmiahon kodissa. Aion jäädä tänne kunnes sotajoukkoni saapuu ja tahdon sentähden ylläpitää rauhaa hänen kotonaan."

"Olen teille siitä kiitollinen, herrani", sanoi Helmiaho. "Jos tahdotte luokseni jäädä, annan teille vierashuoneen ja hevosellenne hyvän paikan tallissa."

"Kiitoksia! Vien sen heti talliin. Missä se on?"

"Näytän sen teille, ja sitten esittelen teidät vaimolleni, joka näyttää teille huoneenne."

Hän nousi ja upseeri teki samoin, molemmat lähtivät talliin, hevosta viemään. Sitten palasi isäntä yksistään, ilmoittaen toisille, että kapteeni oli jäänyt huoneeseensa lepäämään. Isäntä iloitsi vieraastansa sekä rakuunien tulosta. Mutta Rankko ravisti päätään ja sanoi saksaksi:

"Minä en pidä tuosta miehestä. Hänen kasvoissaan on jotakin, joka loukkaa hienoa myötätuntoisuuttani. Hänen silmänsä ovat kuin kaksi rasvapilkkua laihassa lihaliemessä. Niissä on niin kavala ja viekas katse. Minun ei tarvitsisi koetella häntä tietääkseni ettei hän ole mikään rehellinen mies. Hän ei osaisi lausua tunnussanaa shibbok."

"Shibbok! Mikä sana se on?" kysyi Silmänkääntäjä-Reitto.

"Ettekö sitä tiedä? No, en sitä kummeksi, sillä en ole vielä koskaan tavannut ainoatakaan lukiolaista, joka jotakin muistaisi. Onpa hyvä, että Ontuvalla Rankolla on niin tavaton muisto, että hän tietoineen voi auttaa teitä, pienoisylioppilaita Kun hunnit aikoivat Elben yli, tahtoivat he pysyä tuntemattomina ja sanoivat itsensä brasilialaisiksi araabeiksi. Mutta silloin seisoi vanha marski Derffinger joen luona ja käski jokaisen lausua sanan 'shibbok'. Joka ei osaisi sitä lausua, siltä hakattaisiin pää poikki. Kun eivät Hunnit osanneet sanoa, shibbok, seurasi siitä, että heiltä hakattiin päät poikki."

Nuo molemmat kuulijat katsoivat silmät selällään puhujaan, eivätkä tienneet itkeäkö vai nauraako.

"Vai niin, Rankko", huusi lopulta Reikko "sinä tarkoitat kai 'shibboleth' sanaa, jota gileadilaiset käskivät Efraimin lasten lausua, niinkuin Tuomarien kirjassa mainitaan."

"Suus kiinni! Ei sinun tarvitse minua Tuomarinkirjalla iskeä. Sanon sinulle, että minulla on tarkat tiedot Israelin lasten tuomarien ja pappien nimistä sekä oloista. Ensimmäinen tuomari Mooseksen jälkeen oli Josua. Hän se oli joka niin pelotti auringon ja kuun että ne kävivät liikkumattomiksi. Tämä tapahtui Toursin ja Poitiersin taistelussa Kaarle Martellia, Edomin ruhtinasta vastaan. Aurinko oli juuri laskemassa Himalaijan taakse ja kuu oli noussut Khimbovatson yli. Jotta päivä pitenisi, ojensi Josua kätensä, uhkasi nyrkillään molempia taivaankappaleita ja huusi:

"Oribus pictus, boa constrictus, Spiritus rectus, genua flectus."

[Latinansotkuista sekamelskaa.]

Heti pysähtyivät Foibos ja Selene ja odottivat kauniisti, kunnes taistelu oli voitettu. Katsos Reitto, minä tunnen historian niin hyvin, kuin olisin minä itse ollut kuuna. Tuommoiset historialliset hetket istuvat selkäytimeen hyvin lujasti kiinni. Tämä on, niinkuin tunnettu muistin tyyssija. Tunnen hyvin. — — —

Rankko olisi kyllä vielä kauvan jatkanut tätä sekasotkua, jollei Helmiaho olisi häntä keskeyttänyt näyttämällä pohjoiseen, josta näkyi kolme ratsastajaa hitaasti lähestyvän. Rankko huudahti isosti ja nousi äkkiä paikaltaan.

"Tunnetkos noita miehiä?" kysyi Reitto.

"Tunnen", vastasi tämä. "He ovat — — hm en vielä tahdo mainita heidän nimiään, vaan odotan, nähdäkseni mitä heistä pidätte."

Näistä kolmesta tulijasta oli yksi lyhyt ja paksu, toinen pitkä ja hoikka ja kolmas oli keskikokoinen ja ratsasti kauniilla mustalla hevosella. Silmänkääntäjä-Reitto varjosti silmiään, katseli heitä terävästi ja huudahti sitte:

"Rankko, sinä salaat meiltä heidän nimensä, yllättääksesi meitä. Mutta en olisi lännen mies, jollen heti arvaisi, ketkä nuo kolme miestä ovat."

"No, ketkä he sitte ovat?"

"Kaksi heistä, toinen paksu ja toinen hoikka, lyhyt ratsastaen korkealla, virmalla hevosella ja pitkä pienellä muulilla, he eivät voi olla muita kuin Pitkä Pekka ja Paksu Paavo. Ja tuo kolmas on varmaankin Vanha Kovakoura."

"Kuinkas tulit sitä ajatelleeksi?"

"Etkös itse sanonut hänen tulevan paksun Paavon seurassa, ja eikö Vanha Kovakoura aina ratsasta mustalla hevosella, niinkuin kukin tietää, joka hänestä on kuullut puhuttavan?"

"Hm! Kyllä sinä olet sentään viisas mies vaikket ole kielellisissä ja tieteellisissä asioissa vielä päässyt pariisilaista A:ta tuntemaan."

"No, sano, enkö oikein arvannut!"

"Kyllä sinä tällä kertaa olet oikeassa. Ne ne ovat. He tulevat paljon aikaisemmin kuin luulin. Toivon, että heitä tervehditään tarpeellisella kunnioituksella ja nöyryydellä."

Nuo kolme ratsastajaa olivat nyt päässeet perille, pysähtyivät ja astuivat hevosiltaan alas. Heillä oli samat aseet ja vaatteet kuin ratsastaessaan Kansallispuistoon. Helmiaho ja Reitto katselivat erityisesti Vanhaa Kovakouraa, joka oli kuuluisimpia metsästäjiä. Kysymättä Rankolta kutka nuo kaksi outoa miestä olivat, astui Vanha Kovakoura Helmiahon luokse, oijensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Otaksun että teille on ilmoitettu meidän tulostamme, master Helmiaho ja että ehkä olemme tervetulleita. He kättelivät toisiansa ja Helmiaho lausui:

"Ontuva Rankko on kertonut teidän tulostanne ja minä olin siitä erinomaisen iloinen. Koko taloni on teidän käytettävänänne. Olkaa niinkuin kotonanne ja jääkää luokseni niin kauvaksi kuin mahdollista!"

"Oo, niin kauvaa emme voi luoksenne jäädä. Me aiomme lähteä Ljaanon yli tavataksemme sen tuolla puolen erään, joka meitä odottaa."

"Onko se Vinnetuu?"

"On! Onko Rankko sanonut sen teille?"

"On ja toivon että voisin seurata teitä sinne, saadakseni nähdä apakhien päällikön. Mutta sanokaa, herrani, miten te minut tunsitte? Te mainitsitte heti nimeni."

"Tarvitseeko mielestänne olla niin älykäs tunteaksensa teidät Helmiahon omistajaksi? Tehän olette arkivaatteissa ja olette ihan semmoinen, joksi teitä on minulle kuvattu!”

"Olette siis kyselleet tietoja minusta?"

"Tietysti. Lännen mailla on parasta edeltäpäin hankkia tietoja niistä henkilöistä, joitten luokse aikoo lähteä. Sain tietää olevanne saksalaisen, ja siksi puhuttelin teitä heti äidinkielellänne. Saanko tietää kuka tämä toinen herra on?"

"Minua nimitetään tavallisesti Silmänkääntäjä-Reitoksi", vastasi entinen silmänkääntäjä. "Minä olen tavallinen aavikkometsästäjä, herrani, enkä saata otaksua teidän tuntevan nimeäni."

"Miksen? Sen joka minun laillani niin kauvan on täällä lännessä samoillut, on täytynyt kuulla puhuttavan Silmänkääntäjä-Reitosta. Te olette kelpo jälkien löytäjä, ja mikä on vielä parempi, olette kunnon mies. Tässä on käteni! Olkaamme hyviä tovereita niinkauvan kun saamme yhdessä olla. Eikö niin, herrani?"

Vaikka lännessä ei ole säätyerotusta, on kuitenkin tavallista kohdella eteviä metsästäjiä erityisellä kunnioituksella. Reiton onnesta hymyilevät kasvot ilmaisivat sitä ylpeyttä, jonka hän tunsi siitä, kun Vanha Kovakoura häntä näin huomaavaisesti kohteli. Hän tarttui ojennettuun käteen, puristi sitä sydämellisesti ja vastasi:

"Jos toveruudesta puhutte, on se minulle kunnia, jonka minun ensin täytyy ansaita. Toivon, että hyvin kauvan saisin olla teidän seurassanne niin olisin erinomaisen kiitollinen?"

"Miksi ei! Ljaanon yli kuljetaan mieluummin niin suuressa seurassa kuin mahdollista; on sentähden minulle mieluista, että yhdytte meihin. Edellytän tietysti, ettei kummankaan tarvitse odottaa toisen lähtöä? Koska aiotte lähteä?"

"Minä olen lupaantunut oppaaksi eräälle 'timanttipoika' seurueelle. Heidän pitäisi saapua tänne tänään."

"Sehän sopii hyvin, sillä minä aion lähteä täältä huomenna. No 'timanttipojat' ovat kai matkalla Aritsoonaan?"

"Niin ovat."

"No, silloin saatte luultavasti myös nähdä Vinnetuun. Se paikka jossa yhdymme häneen on juuri teidän matkanne varrella. Mutta nyt tahdon esittää teille molemmat seuralaiseni, jotta oppisitte heitäkin tuntemaan."

"Minä jo tunnen heidät, sillä ulkomuotonsa heidät ilmaisee. Muuten on Rankko jo maininut heidän nimensä."

Tällä välin oli Helmiaho jo tervehtänyt Paavoa ja Pekkaa. Veijo-neekeri otti hänet haltuunsa; sitten asetuttiin istumaan ja Helmiaho lähti tilaamaan hyvän aamiaisen ystävilleen. Itse toi hän juotavaa ja näin istuivat miehet keskustellen edellisen päivän tapahtumista.

Rakuunaupseeri oli sanonut tahtovansa levätä. Mutta hän, ei levännytkään, vaikka hän oli saanut toisen päätyhuoneen. Hän oli teljennyt oven ja kävi edestakaisin lattialla, ajatuksiin vaipuneena. Huone oli pohjoiseen päin, josta syystä hän huomasi edellämainittujen kolmen ratsastajan tulon.

"Keitä lienevät nuo miehet, ja mihin he aikovat? Luultavasti hekin aikovat Ljaano estakaadon yli Tämä on tukalaa. Toisella on erinomainen ratsu ja hän näyttää kokeneelta lännen mieheltä. Jos nämät miehet joutuvat saksalaisten siirtolaisten jäljille, voivat ne pian tehdä koko kelpo juonemme tyhjäksi. Saapa jo varoa Silmänkääntäjä-Reittoakin. Onpa onni, etteivät nuo 'timanttipojat' tule Helmiahoon! Hän saa odottaa heitä niin kauvan kunnes hän ei voi meitä enää vahingoittaa. Minun täytyy koettaa saada noita muitakin viipymään täällä, kunnes olemme kepposemme päättäneet. Virkapukuni on oikea ja jollei Helmiaho ole mitään epäillyt, niin ei noitten äskentulleitten päähänkään saata juolahtaa, että minä olen Ljaano-kotkien, valepukuun puettu johtaja."

Hän odotti vielä hetken aikaa ja meni sitten alas, yhtyäksensä miehiin, jotka nyt söivät talon edustalla. Tämä, muka rakuuna, ei ollut kukaan muu kuin tuo sama Isäntä niminen mies, joka edellisenä päivänä oli noita kahta intiaania vainonnut ja sitten tavannut Hono-veljekset. Ristihuuli ei tänään ollut huomattavissa, kun viikset oli kammattu huulia peittämään.

Hänen alas tullessaan tiesi jo Vanha Kovakoura eilispäivän tapahtumista ja Helmiaho oli myös maininnut upseerin tulosta. Hänen nyt saapuessaan, sanoi Helmiaho:

"Tuossa kapteeni tulee. Nyt hän itse saa kertoa tänne tulonsa syyn. Tuoppas, muijaseni lautanen upseerille."

Tämän viimeisen lausui hän vaimolleen, joka seisoi akkunassa vieraitaan katsellen. Lautanen tuotiin ja upseeri istui aterioimaan. Hän peljästyi kuullessaan kolmen viimeksi saapuneen nimet mutta hän koetti olla näyttämättä pelkoonsa. Ei mikään voinut olla hänelle vastenmieiisempää kuin Vanhan Kovakouran läsnäolo. Hän katseli häntä tuikeasti, mutta tätä ei tuo kuuluisa metsästäjä ollut huomaavinaan, eikä myös ollut hänestä paljon valittavinaan.

Vale-kapteeni kertoi samaa nyt kuin tullessaan. Hän ei huomannut, että Vanha Kovakoura painoi hattunsa syvemmälle otsaan, voidaksensa paremmin häntä salaa tarkastaa. Kun upseeri lakkasi puhumasta, kysyi metsästäjä hyvin viattomasti: "Missä sanoitte sotilaanne nyt olevan?"

"Fort Sillin luona"

"Ja sieltä olette tiedustelunne alkaneet."

"Niin, sieltä."

"Olette siis ollut Fort Sillin luona ja tunnette tarkoin seudun ja sen olot."

"Tietysti."

"Olin kerran siellä, monta vuotta sitte; silloin oli eversti Olmers komentajana siellä. Mikä on nykyisen komentajan nimi?"

"Paine."

"En tunne häntä. Oletteko nähnyt ja puhutellut häntä?"

"Tietysti."

"Ja teidän rakuunanne tulevat tänne näinä päivinä. Onpa vahinko, etteivät tule jo tänään tai huomenna! Saisimme silloin ratsastaa heidän seurassaan aavikon yli; se olisi paljon turvallisempaa."

"Sopiihan odottaa, kunnes tulevat."

"Siihen ei minulla ole aikaa, eikä halua."

"No yhden päivän te kai voitte uhrata, kun sitte saatte turvallisesti matkustaa."

"Yhden päivän! Hm! Onko tässä todellakin kysymys vaan yhdestä päivästä?"

"On, korkeintaan kahdesta."

"Silloin olemme asiasta erimieltä."

"Mitenkä niin?"

"Koska olen varma siitä, etteivät teidän rakuunanne milloinkaan tänne tule."

"Mikä saattaa teitä ajattelemaan noin omituisesti?"

"Kun tiedän varmasti ettei Fort Sillin luona, eikä sen lähelläkään ole sotajoukkoa, jonka olisi määrä lähteä Ljaano estakaadolle."

"Vai niin. Tuleeko minun ymmärtää tuota siten, että sanotte minun valhetteliaksi?" kysyi upseeri kiivastuen.

"Kyllä, siten tulee teidän ymmärtää sanani. Väitän vakaasti teitä valhetteliaksi", vastasi Vanha Kovakoura yhtä levollisesti kuin ennen.

"Perhana! Tiedättekö, tuon loukkauksen voi ainoastaan verellä pois pestä?"

"Niin, oikeastaan meidän tulisi kaksintaistella; s.o. jos todellakin olisitte upseeri Yhdysvaltain armeijassa; mutta se ette ole."

"Sanotte vielä senkin", sanoi vieras ja kavahti uhaten pystyyn. "Annan teille kunniasanani että olen upseeri ja pitäisihän jo minun pukunikin sen ilmaista teille. Jollette sittekään usko, kehotan teitä tarttumaan aseisiin."

Vanha Kovakoura katseli hymyillen häntä ja sanoi:

"Tyyntykää herrani! Jos te joskus olette nimeni kuulleet, tulee teidän tietää, ettei minun kaltaistani miestä puijata. Minä en tappele roiston kanssa, mutta jos siksi tulee, olen minä valmis yhdellä nykäyksellä vääntämään teiltä niskat nurin."

"Ihminen!" huusi Isäntä, kiskoen molemmat pistoolit vyöstään. "Sanokaa vielä kerran ja minä ammun teidät!"

Hän oli tuskin tuon uhkauksen lausunut, kun Vanha Kovakoura seisoi hänen edessään, tempasi pistoolit häneltä pois, ja sanoi, tällä kertaa ihan toisella äänellä:

"Älä ole niin nenäkäs mies, mutta tällä kertaa tahdon teitä säästää, koska minulla ei ole oikein selvää todistusta teitä vastaan. Aluksi tahdon tehdä ampuma-aseenne vaarattomiksi."

Hän laukasi molemmat pistoolit ja jatkoi:

"Sitten saan kertoa teille, että tulen Fort Sillistä ja tunnen komentajan siellä varsin hyvin. Edellisen nimi tosin oli Paine mutta hän kutsuttiin sieltä pois kolme viikkoa sitten ja hänen sijaansa tuli majuri Ovio, mutta siitä ette näy tietävän mitään. Te sanotte ratsastaneenne Fort Sillistä viikko sitte; jos tämä olisi totta, pitäisi teidän tuntea majuri Ovion. Kun ette häntä tunne, ette siis ole siellä olleet, ja koko tuo juttu rakuunoistanne ja Ljaano estakaado -retkestänne on pelkkää petosta."

Sangen hämillään oli Isäntä tästä, mutta hän koetti sitä peittää ja sanoi:

"No minä myönnän, ettei joukkoni olekkaan Fort Sillissä, mutta ei tätä asiaa sentähden tarvitse petokseksi sanoa. Minun täytyy olla varovainen enkä saa ilmoittaa väkeni todellista olopaikkaa."

"Älkää tuhmuuksia laverrelko! Minulta ei teidän tarvitse salata. Ajattelen jokaisen upseerin olevan iloissaan, jos Vanha Kovakoura olisi hänen uskottunsa. Muuten en näe teitä nyt ensikertaa. Ettekö kerran olleet oikeudessa Los Aminaksessa erään junan hätyyttämisestä? Teidän onnistui silloin muuttamien roistojen avulla todistaa olleenne muualla, mutta syyllinen te kuitenkin olitte. Te julistettiin vapaaksi, mutta teidät olisi hirtetty jollette olisi päässeet pakenemaan."

"Se en ollut minä."

"Älkää valhetelko! Isänti tai Isäntä tai sinnepäin oli silloinen nimenne."

"Nykyistä nimeänne en tiedä, enkä myös miksi olette valepuvussa, enkä aio sitä tutkiakaan; siirtäkää vähän viiksiänne, olen varma siitä että olette ristihuuli."

"Kenen luvalla minua tuolla tavoin tentteeraatte?" kysyi Isäntä voimattomassa kiukussaan.

"Omalla luvallanne. Ei minun muuten tarvitsekaan huultanne nähdä, tiedän muutenkin mikä te olette. Tässä on aseenne, mutta korjatkaa luunne pian täältä pois ja olkaa iloinen päästessänne niin hyvällä hinnalla! Mutta varokaa toiste tielleni tulemasta! Silloin saattaisi teille käydä pahemmin."

Hän heitti pistoolit hänen jalkojensa eteen. Mies otti ne maasta, pisti vyöhönsä ja sanoi:

"Teidän syytöksenne minua kohtaan ovat naurettavia. Te varmaankin erehdytte henkilöstä. Suon teille sentähden anteeksi. Paperini ovat tuolla huoneessa, menen ne noutamaan ja näytän ne teille; olen varma siitä, että pyydätte minulta anteeksi.”

"Lännen mies nauraa teidän papereitanne, jotka varmaan ovat varastetut. Mutta jos teitä huvittaa, niin näyttäkää ne vaan meille. Minä en huoli niitä nähdä."

Mies lähti.

"Olipa tuo tulema!" sanoi Helmiaho. "Oletteko varma asiastanne herra?"

"Ihan varma", vastasi Vanha Kovakoura.

"Enkö sitä heti ajatellut", tokasi Ontuva Rankko. "Miehellä on perin petollinen naama, ja olen hänelle suoraan sanonut, mutta luikertelemalla koetti hän pälkähästä päästä. Olen minäkin ollut Arkaadiassa ja Hippokrateksella josta runoilia" — —

"Hippogryyfi se on, eikä Hippokrates!" huusi Paksu Paavo hänelle.

"Vaiti, sinä vanha paksupää! Tuskin olet tänne päässyt, kun jo rupeet väittelemään. Et voi pidättää suuttumustasi siitä, että minä olen sinua taitavampi. Kaikki 'hippo' alkuiset sanat johtuvat sanskriitistä ja siinä olen minä sinua paljon taitavampi."

"Eipä niinkään, hippos on kreikkaa."

"Kreikkaa! Kuulkaas häntä! Herra Paksu Paavo, mitä sinä oikeastaan tiedät Kreikasta? Sinä et edes tiedä, mikä oli Aleksanteri Suuren kimon nimi."

"Mikä se sitten oli?"

"Minotaurus, tietysti."

"Vai niin, Pukefalos minä sen muistelen olleen."

"Eipä, nyt iskit kiveen, kimon nimi oli Minotaurus. Se oli sama kimo, jolla Kustaa Aatolffi ratsasti Pariisin tappelussa, jossa hän kaatui."

"Mutta Rankko! Lytsenissähän tuo tapahtui."

"Ah, juttuja! Jollette minua usko, kysy Vanhalta Kovakouralta. Hän on tieteissä ja taiteissa kuin kotonaan ja hän päättäköön, kumpi meistä on oikeassa.

"Nyt jätämme noin tieteelliset asiat", vastasi tämä hymyillen. "Meillä on niin paljon muuta ajateltavaa."

Tällä tavoin johtui puhe vakaville aloille. Vanha Kovakoura kyseli tarkasti kaikkia viime tapahtumista, ja varsinkin näytti hän kiinnittävän huomiotaan Veri-Repoon. Hän kyseli myös "timanttipojista", joita Silmänkääntäjä-Reitto odotteli. Sitte puhuttiin laveasti aavikosta; jokainen tiesi kertoa siitä jotakin kauheata, itse kokemaansa, ja näin olisi keskustelu venynyt yhä pitemmälle jolleivät Veijo ynnä Helmiahon neekeri olisi tulleet sitä keskeyttämään. Viimemainittu nim. kysyi isännältään:

"Mihin Massa Helmiaho asettamas kaikki monet hevoset kun tulevat."

"Mitkä hevoset?" kysyi isäntä.

"Sotamiesten hevoset, jotka upseeri lähtimäs hakeen."

"Vai niin, onko hän lähtenyt pois?"

"On, hän olla poissa. Mutta ensin hän sanomas tuovan monta ratsastajaa tänne."

"Hän on siis salaa poistanut. Se ei todista hyvää omatuntoa. Mihin suuntaan hän ratsasti?"

"Hän asettama satula hevoseen, taluttama sen tallista ja ratsastama tallin ympäri ja sitte tuonne."

Neekeri osoitti pohjoiseen.

"Se on epäiltävää. Tarvitsisi ratsastaa hänen jälkeensä. Hän sanoo heidän varmasti tulevan ja että hän odottaa heitä täällä, ja kuitenkin lähtee hän heitä vastaan. Tahtoisin ajaa häntä takaa ja kysyä, miksi hän ei ilmoittanut lähtöänsä."

"Sopii niin tehdä", sanoi Vanha Kovakoura hymyillen, "mutta ette joutuisi kauaksi pohjoiseen."

"Kuinka niin?"

"Koska se vaan oli kepponen häneltä lähteä siihen suuntaan ratsastamaan. Mies ei ole upseeri ja on kuitenkin upseerin puvussa. Hänellä siis ei ole hyvää mielessä. Kun hän huomasi olevansa tunnettu, piti hän parhaimpana pötkiä pakoon ja ratsastaa tietysti ihan toiseen suuntaan kuin mihin hän oikeastaan aikoi."

"Mutta minne hän aikoo? Lännessä ja lounaassa on Ljaano estakaado; etelässä hän on ollut, sillä sieltä hän tuli, idästä hänellä ei ole mitään etsittävää, jäljillä on siis vaan pohjoinen ja sinne hän myös lähti.

"Master Helmiaho, älkää pahastuko, jos luulen, että olette erehtyneet. Otan asiat päinvastaiselta kannalta kuin mitä tuo mies puhui. Hän tuli etelästä ja lähti pohjoiseen; no, olen varma siitä, että jos seuraamme hänen jälkiään, huomaamme pian hänen suuntaa muuttaneen. Se, mitä hän sotilaista puhui, oli valhetta."

"Siitä olen minäkin varma; mutta miksi päästitte hänet?"

"Koska hän ei ole minun käskettävänäni, enkä voi todistaa häntä syylliseksi."

"No sanokaa kumminkin missä tarkoituksessa hän tänne tuli."

"Te näytte pitävän minut kaikkitietävänä. Mutta minä voin vaan otaksua. Minusta näyttää siltä, kuin olisi hän tullut tänne jotakin tiedustelemaan — — ja mitä? Teidän kotinne on monelle lähtöpaikkana Ljaanon yli. Ajattelen hänen tahtoneen tiedustella, oliko tälle matkalle aikovaa väkeä, sillä teiltä hän aina jotakin etua odottaa. Sanokaa itse miksi on hän on huomionsa heihin kiintynyt, ja mitä heistä on voitettavaa?"

"Hm!" mutisi Helmiaho. "Minä ymmärrän, te luulette tätä miestä Ljaano kotkaksi."

"Niin juuri teenkin."

"Mutta silloin ei teidän olisi pitänyt häntä päästää. Mutta onhan totta, ettei ollut mitään todistuksia häntä vastaan, eikä tuo siis käynyt päinsä. Hän sai kuulla Silmänkääntäjä-Reiton odottavan timanttipoikia. Ehkä hän nyt valmistautuu hyökkäämään heidän kimppuunsa."

"Varmasti tuo mies ei ole yksin näillä seuduin, vaan hänen muassaan on varmaankin muita, jotka odottavat häntä jossakin. Me emme voineet hänelle mitään tehdä, vaikka tiesinkin että hän hiipisi pois. Mutta kun hän on poissa, tahdon kuitenkin saada varmuuden siitä, olenko arvannut oikein vai väärinkö. Aion tarkasti seurata hänen jälkiään. Pitkäkö aika on hänen lähdöstään kulunut?"

"Saattamas olla ehkä puolentoista tuntia." vastasi neekeri.

"Silloin täytyy kiirehtiä. Tahtooko kukaan tulla mukaan?"

Kaikki sanoivat haluavansa tulla. Vanha Kovakoura valitsi Silmänkääntäjä-Reiton, varmaankin oppiaksensa häntä tuntemaan, sillä tämmöisellä matkalla tulisi kyllä tilaisuus koetella häntä.

"Mutta korkeasti kunnioitettu herrani" sanoi Ontuva Rankko tyytymättömänä, "kun valitsette toisen ettekä minua mukaanne, ette osoita tarpeeksi huomiota minun ansioilleni. Taikka oletteko sitä mieltä, etten voi olla teille hyödyksi jälkien etsinnässä? Jos minä saisin mukaan tulla, pitäisin minä sen erityisenä maantieteellisenä palkintona."

"Vai niin", sanoi Vanha Kovakoura nauraen, "millä olette tuon palkinnon ansainneet?"

"Ensinnä ja ylipäätään maallisella olemassa olollani. Toiseksi siliä, etten ole vähemmin utelias kuin muutkaan. Ja kolmanneksi, koska minulla ehkä vielä olisi jotakin opittavaa, jos hyväntahtoisesti ottaisitte minut mukaanne."

"Luuletteko todellakin, että teillä vielä olisi mitään opittavaa? Tuommoista kainoutta täytyy palkita. Saatte tulla mukaan."

"Mainiota", nyökkäsi Rankko. "Kiitän teitä sydämellisesti, herrani. Olen antanut toisille loistavan esimerkin kiitettävästä kainoudesta."

Hän lähti ylpein askelin talliin. Helmiaho tarjosi Vanhalle Kovakouralle muutamia hyviä levänneitä hevosia ja tämä tarjous vastaan otettiin mieluisasti. Neekerit saivat tuoda kolme hevosta laitumella sekä satuloida ne. Sitten ratsastivat Vanha Kovakoura, Reitto ja Rankko pois, seuraten tallista asti upseerin jälkiä.

Ne johtivat todella pohjoiseen mutta vaan vähän matkaa; sitten kaarsivat ne mutkassa etelään ja lopuksi lounaseen. Näin oli Isäntä ratsastanut ympyrän kolmeneljännestä, eikä tuo ympyrä läpimitaten sitäpaitsi ollut iso.

Vanha Kovakoura ratsasti edellä, hyvin etunojossa, pitääkseen jälkiä tarkasti silmällä. Kun hän nyt oli varma siitä, etteivät ne enää mutkineet, vaan kulkivat määrättyä suoraa linjaa, pysähti hän hevosen ja kysyi:

"Master Reitto, mitä, sanotte näistä jäljistä. Uskallammeko niihin luottaa?"

"Varmaankin, herrani", vastasi kysytty, joka hyvin huomasi Vanhan Kovakouran tahtovan häntä vähän tutkia. "Tästä alkaen tunnustaa mies maansa. Hän ratsastaa ihan suoraan Ljaano estakaadolle ja — —"

Hän vaikeni ja mietti.

"No ja — — —?"

"Näyttää siltä kuin olisi hänellä kovin kiire ollut. Hän on tehnyt hyvin pienen kierron Helmiahon talon ympärillä, sillä hänellä ei ole ollut aika tehdä suurempaa. Sitäpaitsi on hän ajanut täyttä laukkaa. Mikä häntä on ajanut?”

"Niin mikä?"

"Jos voisinkin sen sanoa, mutta minun tietoni loppuu siihen. Ehkäpä te arvaatte sen paremmin kuin minä."

"En tahdo antautua arveluihin. On parempi että ryhdymme varmuudella toimeen. Onhan meillä aikaa uhrata siihen muutama tunti. Seurataan jälkiä mahdollisimman kiireesti."

He lähtivät liikkeelle ja antoivat hevosten laukata, sillä jäljet olivat niin selvät, etteivät ensinkään huolineet viipyä niiden tarkkaamisessa.

Pian saattoi huomata, että Helmiahon maatila oli viljeltävän maan rajalla, sillä seutu muuttui nyt täydellisesti.

Uutisasunnosta pohjoiseen oli vielä metsää. Sieltä etelään näkyi vaan muutamia puita. Pensaikot harvenivat, puhveliruoho loppui ja paikottain näkyi karhun heinää, joka aina on karun maan tuntomerkki. Yhä useammin pilkisti pelkkä kuiva hiekka esille ja aron tähänastinen aaltomainen pinta muuttui pian tasaiseksi lakeudeksi.

Pian oli kaikkialla pelkkää hiekkaa, ainoastaan siellä täällä oli karhunheinää, josta yleni tummanruskeita kukkapuikeloita. Edempänä ei ollut enään tätäkään heinää, vaan sen sijassa paksuja, okaisia kaktus-ohrakkeita, sekä pitkulaisia käärmeen tavoin kiemurtelevia lonkerokasveja. Isäntä oli välttänyt näitä hevosellensa vaarallisia ohrakepaikkoja. Hän oli antanut eläimensä levähtää hetkisen silloin tällöin; sitten osoittivat syvät jäljet että hän taas oli mennyt täyttä laukkaa.

Näin he yhä etenivät. Oli jo kulunut enemmän kuin 2 tuntia siitä kun nuo kolme ratsastajaa lähtivät Helmiahosta. He olivat jo kulkeneet enemmän kuin 20 kilom., eivätkä vielä olleet nähneet takaa ajamaansa ratsastajaa, sillä tämä oli ennättänyt niin pitkän matkan edelle, etteivät Helmiahon hevoset saaneet häntä kiinni.

Silloin havaitsivat he äkkiä tumman kaistaleen, joka vasemmalta puolen varjon tavoin tunkeusi tasankoon. Paikka oli jonkinlainen ylänkö, jossa oli hedelmällisempää maata, mutta siellä ei kuitenkaan kasvanut muuta kuin neskiittopensaita. Jäljet johtivat tänne, eikä ratsastajilla ollut sinne enempää kuin kahden minutin matka. Mutta silloin Vanha Kovakoura pysähtyi, viittasi eteensä ja sanoi:

"Varokaa! Noitten pensaitten takana lienee ihmisiä. Ettekö nähneet jotakin?"

"Emme", vastasi Reitto.

"Mutta minusta näytti siltä, kuin siellä jotakin liikkuisi. Menemmekö vasemmalta, että pääsemme meskiittopensaitten väliin?"

He tekivät mutkan ja jouduttivat hevosiaan, päästäksensä niin pian kuin suinkin pois tasangolta, jossa heidät helposti nähtäisiin. Pensaitten luokse, saavuttuaan astui Vanha Kovakoura hevosen selästä.

"Jääkää tänne ja pitäkää hevostani", sanoi hän. "Minä lähden tiedustelemaan. Mutta pitäkää aseet käsillä ja olkaa varuillanne! Jos minun täytyy ampua, niin tulkaa heti luokseni."

Hän kumartui alas, ryömi pensaitten sekaan ja katosi. Oli tuskin kolme minuttia kulunut kun hän palasi, tyytyväisesti hymyillen.

"Upseeri ei ole siellä", sanoi hän. "Eivätkä ne hänen tovereitaankaan ole, nuo tuolla pensaitten takana. Luulen että saamme tehdä hyvin hauskan tuttavuuden. Master Reitto, oletteko ehkä kuulleet puhuttavan Hono- veljeksistä?"

"Niistäkö puhuttavan! Sehän on tietty."

"No, astukaa alas ja tulkaa mukaan! En ole vielä koskaan heitä nähnyt, mutta nenistä päättäen täytyy heidän olla niitä."

"Miten ovat he vaatetetut?"

"Heillä on villahousut, villaröijyt, paulakengät, majavannahkahatut ja kalkalokäärmeen nahkavyöt; peitot riippuvat kaapujen tavoin heidän selässään."

"Niitä ne ovat. Oletteko nähneet heidän hevosensa?"

"Heillä ei ole hevosia, vaan muulit."