Part 9

"Sitten ei ole epäilemistäkään. He ovat Jimi ja Timi sekä Polle ja Pulle."

"Vaiti, vaiti! varoitti Vanha Kovakoura. He eivät ole yksinään, vaan heillä on nuori intiaani muassaan."

"Ei tee mitään, herra! Se, joka on Jimin ja Timin seurassa, ei ole minulle vaarallinen. Olen monta kuukautta ollut heidän seurassaan mustilla kummuilla majavain pyynnissä. Olemme sopineet eräästä merkistä, josta pitkän matkan päästä toisemme tunnemme. Tahdon nyt antaa tuon merkin, niin saamme nähdä, mitä he tekevät. Missä toimessa he nyt ovat?"

"He lepäävät siimeksessä pensaitten alla."

"Entä muulit?"

"Ne nyhtivät niitä harvoja lehtiä joita oksilla on."

"Eivätkö ne ole lieassa?"

"Eivät ole."

"No, nyt saatte pian nähdä, että Polle ja Pulle ovat yhtä viisaat kuin Jimi ja Timi. Lyön vetoa, että molemmat muulit ovat täällä yhtä pian kuin heidän isäntänsä. Katsokaa nyt, herrani!"

Hän pisti kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi pitkään ja liverrellen. Ei mitään vastausta.

”Tämä tuli heille liian äkkiarvaamatta”, lausui Reitto. "Siis kerran vielä!"

Hän vihelsi uudestaan ja tuo oli tuskin tehty, kun jo kuului räikkyvää, torvenkaltaista aasinkiljuntaa: pensaikossa kahisi ja sotkien kaikki, mitä tiellä sattui olemaan, ryntäsivät nuo molemmat muulit viidakon poiki. Heidän takanaan kuului kova ääninen huuto:

"Hallo! Mikä nyt on? Tuollainen vihellys autiolla Ljaanolla! Olisiko mahdollista?"

"Reitto, Silmänkääntäjä-Reitto itse!"

"On kyllä, Silmänkääntäjä-Reitto, eikä kukaan muu", huusi toinen ääni. ”Mene edeltä minä tulen perästä. Se on hän itse, sillä eläimet tunsivat heti hänen vihellyksensä ja hyökkäsivät hänen luoksensa."

Nyt kahisi taas pensakossa ja sieltä ilmestyivät molemmat veljekset Jimi ja Timi. Kun he havaitsivat Reiton, juoksivat he, muista huolimatta, hänen luokseen ja halasivat häntä, toinen edestä ja toinen takaa.

"Jo riittää, pojat, älkää minua kuoliaaksi pusertako!" sanoi entinen taituri ja pyyhkäsi heitä luotaan. "Saatte kyllä minua syleillä, mutta vaan yksi erältään, ei kaksi tuommoista karhea yhtäaikaa!"

"Ole huoleti! Emme sinua kuoliaaksi puserra", sanoi Jimi. "Mutta kun näin äkkiarvaamatta tapaa Silmänkääntäjä-Reiton täällä, on se todellakin mielelle makeinta! Mutta mitenkä tulit viheltäneeksi? Tiesitkö, että istuimme tuolla pensastossa piilossa?"

"Tiesin. Olettepa kauniita lännen miehiä. Annatte ihmisten hiipiä niskaanne, katsella ja tarkastaa teitä, ettekö huomaa mitään. Otaksun että hyvin hämmästyitte nähdessänne meidät täällä?”

"No emme erittäin, vanha ystävä. Tosin ällistyimme kun näimme sinut täällä, mutta tiesimme, että olet lähittyvillä."

"Tiesitte? Kuka sen on sanonut?”

"Niin, sinä ihmettelet, eikö totta? Etkö tunne niitä kuutta miestä, joitten johtajan nimi on Kipsinen ja hän on lakimies?”

"Tunnen. Odotan heitä Helmiahossa, sillä minä opastan heitä Ljaano estakaadon yli. Oletteko ehkä heitä tavanneet?"

"Olemme. He mainitsivat meille nimesi."

"Missä nuo miehet nyt ovat? Ja mikä teitä nyt ajaa takaa tuonne pensastoon?"

"Puhutaan siitä sitten. Nyt meidän ensiksi tarvitsee tietää, kutka ovat nuo kaksi herraa sinun seurassasi?"

"Sen saatte heti tietää. Tämä kuuluisa mies amotsoonihatussa on Ontuva Rankko ja on — — —”

"Ei suinkaan se vaan ole tuo suuri saksalainen oppinut, joka Vinnetuun ja Vanhan Kovakouran kanssa meni Keltaisenkiven puistoon", keskeytti Timi. "Hänen nimensä oli Ontuva Rankko."

"Suuri saksalainen oppinut", oli Timi leikillä sanonut, mutta Rankko piti sen täytenä totena ja vastasi itse:

"Kyllä herrani. Minä olen Ontuva Rankko. Kuinka minun tunnette?"

"Olemme kuulleet puhuttavan seikkailuistanne ja ihailemme teidän sankaritöitänne. Entäs tuo toinen herra, Reitto, kuka hän on?"

"Kysyjä katseli Vanhaa Kovakouraa.

"Tämä herra?" vastasi Reitto. "Katsoppas häntä vähäsen! Kuka hän lienee?"

Veljesten ei tarvinnut arvata. Terässydän, tuo nuori intiaani oli heitä seurannut ja astui nyt pensaikosta esille. Hän näki Vanhan Kovakouran, kuuli Reiton sanat ja lausui:

"Mina — nonton — käsi, joka musertaa! Shibobigk, komankhi — poika on liian nuori katsomaan noin kuuluisaa soturia silmiin."

Intiaanein tavan mukaan kääntyi hän sivulle. Mutta Vanha Kovakoura meni reippaasti hänen luokseen, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi:

"Minä tunnen sinut, vaikka on kulunut monta talvea siitä kun sinut näin ja olet kasvanut. Sinä olet ystäväni. Tevnä- shohen, komankhien päällikön poika, jonka ystävän kanssa minä olen rauhan piippua polttanut. Hän oli urhoolinen sotilas ja valkoihoisten ystävä. Mihin on hän nyt telttansa pystyttänyt?"

"Hänen sielunsa on matkalla ikuisille metsästysmaille, jonne hän pääsee vasta sitten, kun olen ottanut hänen murhaajiensa päänahat.”

"Kuollut? Onko Tulitähti kuollut? Murhattu?" huudahti Vanha Kovakoura. "Sano kuka on hänet murhannut?"

"Shibo-bigk ei sitä sano. Kysy valkoisilta ystäväiltäni, jotka ovat nähneet hänen ruumiinsa, ja tänä aamuna auttoivat minua hautaamaan hänet."

Intiaani vetäytyi taas pensaikkoon. Vanhan Kovakouran kääntyessä toisiin, kohtasi häntä veljesten kunnioittavat katseet. Hän oijensi heille molemmille kätensä ja sanoi:

"Näyttää siltä kuin olisi teillä jotakin jännittävää kerrottavana. Tulitähti oli yksi minun punaisia ystäviäni; minun täytyy tietää kuka hänen murhasi. Tässä polttaa aurinko. Mennään siimekseen, jossa äsken istuitte. Siellä saatte kertoa tapahtuman minulle."

Jimi ja Timi menivät suoraan pensaikkoon. Toiset taluttivat hevoset sen ympäri. Tuonne oli jo nuori komankhi asettunut. Valko-ihoiset tekivät samoin ja Timi alkoi kertomaan eiliset tapahtumat.

Puhuttiin englantia ja siitä syystä pääsi kertoja, keskeytymättä kertomuksensa loppuun. Jos olisi puhuttu saksaa, olisi kyllä Ontuva Rankko pistänyt silloin tällöin jonkun loistavan huomautuksen. Kerrottuaan kohtauksensa nuoren intiaanin kanssa jatkoi Timi:

"Aamun koittaessa valmistimme päällikölle väliaikaisen haudan, jossa hänen tuli maata kunnes hänen soturinsa tulevat pystyttämään arvokkaan hautapatsaan hänelle. Sitten lähdimme ajamaan murhaajaa takaa."

"Luulin olevanne matkalla Helmiahoon", huomautti Vanha Kovakoura.

"Sinne ensin aijoimmekin, mutta ei meitä mikään pakottanut sinne menemään. Olimme tehneet ystävyydenliiton Terässydämen kanssa ja tietysti oli hänen asiansa myös meidän; hänen mielensä paloi murhaajaa takaa ajamaan ja sentähden luovuimme aikeestamme mennä Helmiahoon ja lähdimme sen sijaan hänen kanssaan."

"Siitä tulee minun teitä kiittää. Onko teidän onnistunut seurata jälkiä?"

"On. Oli siinä tosin vaikeuksiakin. Miehet olivat ratsastaneet etelään, erääseen paikkaan, jossa he jakaantuivat muodostaakseen jonkinlaisen etuvartioketjun, jonka tuli siellä vartioida erästä leiriä."

"Kutka olivat sinne leiriytyneet?"

"Sitä emme osaa niin tarkoin sanoa. Ne olivat luultavasti siirtolaisia. Näimme härkävaunujen pyörien jälkiä sekä hevosen jälkiä ja laskimme siellä yöpyneen noin 50 ihmistä."

"Eivät ole enään siellä? Mihin suuntaan lienevät lähteneet?"

"Lounaiseen."

"Siis Ljaano estakaadolle! Härkävaunuja muassaan! Siinä tapauksessa lienee heillä erinomaisia oppaita, tahi aiotaan heitä houkutella johonkin ansaan. Mitäs te Timi ajattelette?"

"Jälkimäistä."

"Miksi niin?"

"Koska Tulitähden viisi murhaajaa on samassa juonessa osallisina. 'Timanttipojat' olivat myös liittyneet tähän karavaaniin, joka jäljistä päättäen on heti puoliyön jälkeen liikkeelle lähtenyt. Onhan se ihan selvää. On tahdottu mahdollisimman pian siirtää ihmiset pois Helmiahon lähittyviltä."

"Olette luultavasti karavaania seuranneet?"

"Emme ole, meillä oli vaan tekemistä päällikön murhaajien kanssa. Mutta he eivät jäljistä päättäen, ole liittyneet karavaaniin, vaan ratsastaneet suoraan länteen. Seurasimme tietysti heidän jälkiänsä, Sitäpaitsi löysimme erään yksinäisen ratsastajan jäljet, jotka johtivat Helmiahosta. Hän on varmaan jo eilen illalla liittynyt karavaaniin."

"Vai niin! Jo eilen illalla? Se oli varmaankin kunnianarvoisa lähetyssaarnaaja, Topias Taivola."

”Nyt alkaa koko juttu selvitä. Mutta mitä vielä tiedätte, master Timi? Miten onnistuitte jälkiä seuratessa?”

"Miehet olivat ratsastaneet hyvää vauhtia, joten jäljet olivat hyvin selvät. Mutta sitten ilmestyi eräs seikka, josta saimme paljon päänvaivaa. Noista viidestä miehestä oli yksi muista eronnut ja hänen jälkensä veivät suoraan pohjoiseen. Me seurasimme niitä vähän matkaa saadaksemme asiasta varmuutta."

"Hm! Siinä on miettimistä. Olen taipuisa uskomaan, että nyt on upseeri pelissä mukana."

"Upseeri?" kysyi Timi. "Ei heidän muassaan mitään upseeria ollut."

"Sen jo tiedän. Mutta ehkä miehillä oli univormu mukanaan. Pääsemme pian asiasta selville. Te olette noita ihmisiä puhutelleet. Oliko yksi niistä lyhyt ja oliko hänellä tumma täysiparta."

"Se oli heidän johtajansa."

"Hänellä oli viikset alaspäin käännetyt, ikäänkuin tahtoisi hän olla huuliaan näyttämättä. Oliko hänen suussaan mitään erityistä huomattavaa?

"Oli kyllä. Hän oli ristihuuli. Sen näin selvästi."

"Hyvä! Se on sama mies. Hän tuli Helmiahoon vakoilemaan, olisiko hänellä ynnä tovereillaan sieltä mitään vaaraa peljättävissä. Jatkakaa!

"Oikeastaan ei minun pitäisi kertoman mitään lisää, sillä oman tuhmuutensa tunnustaminen ei suinkaan ole mielelle makeinta. Veli Jimi poikaseni, jatka sinä!"

"Kiitoksia vaan!", sanoi tämä. ”Se, joka on lihan syönyt, nakertakoon luutkin. Minkätähden pitäisi minun juuri esiintyä tuhmuuksien kertojana?"

"Koska sinulla on niin erinomainen kyky saamaan huononkin hyvältä näyttämään."

"Niin kyllä tiedän; aina minä saan kärsiä muitten synneistä. Mutta koska sinä olet veljeni, tahdon kiltisti koettaa käydä tuon tuhman jutun jatkoon. Nähkääs, herrani, asia on nimittäin niin, että me sitten kadotimme jäljet ja vaikka kuinka hakisimme, on ihan mahdoton niitä löytää."

"Mahdotonta!", huudahti Vanha Kovakoura.

"Niin mahdoton, sanoin herrani!"

”Hono-veljekset olisivat jäljet kadottaneet?”

"Jos joku muu olisi tuon sanonut, olisi väittänyt sitä valheeksi."

"Paljon kiitoksia! Mutta kun Hono-Jimi itse sen sanoo, täytyy teidän kuitenkin uskoa."

"Tietysti. Mutta miten tuo oikeastaan tapahtui?"

"Mitä yksinkertaisimmalla tavalla. Tuolla, missä meskiittopensaat loppuvat, alkaa kallioperäinen maa, joka leviää penikulmittain itään ja etelään. Tuon maan pitäisi teidän nähdä, ymmärtääksenne, että siellä voi jäljet kadottaa."

"Kyllä minä sen tunnen. Mejikkolaiset nimittävät vielä tänä päivänä tuota kallioista maa-alaa pirunpaadeksi."

"Ihan oikein Te siis tunnette sen. Oletteko olleet siellä?"

"Jopa kaksikin kertaa."

"No, hyvä, sitte tyynnyn, sillä ette siis pidä meitä keltanokkina, kun tunnustan, että jäljet olivat ikäänkuin poispuhalletut."

"Hm! Mutta eihän kukaan voi puhaltaa neljä ratsastajaa pois."

"Ei voi, mutta hevosten kaviot eivät voi tehdä kovaan, sileään kiveen mitään jälkiä, herrani. Komankhi-ystävämme on, nuoruudestaan huolimatta erinomainen jälkienlukia, mutta ei hänkään tähän pystynyt."

"Olisi hauskaa tietää, kävisikö minunkin samalla tavalla."

"Oo, tehän olette paljon terävämpi mies. Te ja Vinnetuu löytäisitte jäljet, vaikka ihmiset olivat ilmassa ratsastaneet. Ja minä olisin melkein valmis uskomaan, että niin on tässä tapahtunut. Vakuutan, ettei siellä näkynyt ainoatakaan rikkiastuttua kivensirpaletta tahi hevosen kavion tekemää naarmua. Tietysti teimme sen, minkä jokainen lännen mies olisi tässä tapauksessa tehnyt: me ratsastimme kalliopaaden päähän löytääksemme sen paikan, missä miehet ovat hiekkamaalle astuneet. Tämä on käynyt niin hitaasti ettemme ole vielä lopettaneet, vaikka varmaan jo olemme pohjoispuolella sitä paikkaa, josta tuo yksi erosi neljästä kumppaneistaan, ratsastaakseen Helmiahoon, niinkuin te väitätte. Sitäpaitsi näimme yksinäisen ratsastajan laukkaavan etelää kohti ja saavuttuamme näille pensaille, huomasimme hänen täällä levähtäneen."

Vanha Kovakoura kuunteli. Hän näytti hetkisen miettivän, sitten nousi hän paikoiltaan, tarkasti erilaisia kavioiden jälkiä meskiittopensaston reunassa ja poistui sitten toisista. Pian he kuulivat hänen huutavan:

"Master Timi, oletteko te tahi Jimi olleet tässä jossa nyt seison?"

"Emme, herra", vastasi Jimi.

"Tulkaa sitte kaikin tänne!"

Heidän saapuessaan, osoitti hän pensasta sanoen:

"Tässä näette selvästi jonkun tunkeneen pensastoon. Tuosta on oksa taitettu ja kun taittamispaikka ei vielä ole kuiva, on sen täytynyt tapahtua äsken. Seuratkaa minua, herrani!"

Hän tunki yhä edemmäksi taajaan pensakkoon, tarkasti katsellen jokaista pientä oksaa, jokaista tuumanakin maata, kunnes hän pysähtyi isohkolle sannikolle. Siinä ei ollut mitään kasvullisuuden merkkiäkään. Tänne hän laskeutui polvilleen ja näytti siltä kuin tahtoisi hän tutkia jokaista hiekkajyvääkin. Lopulta hän nousi tyytyväisesti hymyillen ja katseli tarkkaan vielä tätä pientä kenttää ympäröiviä pensaita. Sitten osoitti hän erästä kohtaa ja sanoi:

"Tässä pienessä piilopaikassa on myös joku ollut; lyön vetoa, että se henkilö astui hevoselta kivipaadelle pensaitten ulkopuolella. Ja sanokaa minulle nyt kaksi asiaa, master Jimi tämän paikan eteläpuolellako tuo yksi mies erosi muista?"

"Kaakossa, herra!"

"Hyvä! Oliko näkemällänne ratsastajalla univormu?"

"Ei ollut."

"Nyt on siis seurava selvillä: noitten viiden miehen johtaja on ratsastanut tänne noutamaan univormun sa saapuaksensa upseerina Helmiahoon. Lähdettyään salaa sieltä, on hän taas tuonut univormunsa tänne takaisin ja pukeutunut toisiin vaatteisiin."

"Mitä sanottekaan herra? Pidättekö tätä paikkaa jonkillaisena vaatekammiona?"

"Pidän. Ottakaa veitsenne esille ja kaivakaa! Näkyy selvästi, että santa on äskettäin huolellisesti siloteltu."

Molemmat veljekset katselivat häntä ihmetellen; mutta Ontuva Rankko heittäysi maahan ja alkoi paljain käsin kaivaa maata niin ahkeraan, kuin olisi hän toivonut löytävänsä kaikki Golkondan aarteet. Toiset kiirehtivät seuraamaan hänen esimerkkiänsä.

Santa sinkoili joka taholle. Rankko oli tuskin päässyt parikymmentä senttimetriä syvälle, kun hän jo saksaksi huusi:

"Tässä se on, herra Kovakoura! Käteni koskivat johonkin kovaan."

"No, eteenpäin", kehotti Timi myös saksaksi. "Saattaahan tuo kova olla kiveä."

"Mitä ihmettä!" huudahti Rankko. Tekin puhutte saksaa! olette ehkä syntyneet Montblankin ja Maanselän välillä?'

"Nimeni on Hofmanni. Siinä tällä kertaa kylliksi. Jatkakaa vaan kaivamista!"

"Kaivanhan minä niinkuin myyrä. Tuo ei ollut kiveä, vaan puuta. Tuossa se on. Pelkkiä kapeita seipäitä!"

"Ne ovat varmaan kaktuksen runkoja, jotka on yhdistetty piilopaikan kanneksi", selitti Vanha Kovakoura.

Tämä otaksuminen osoittautui oikeaksi: Suorat rungot olivat punomalla yhteen liitetyt, jotta ne muodostivat neliskulmaisen kannen, joka täydellisesti peitti syvän, neliömäisen kuopan suun. Tämä kuoppa oli varmaan toista metriä pitkä ja reunaan asti täynnä kaikellaisia esineitä.

Ensimäisenä tuli näkyviin sapeli ja univormu, jota peitti vanha, ryppyinen sanomalehti.

"Upseerin puku ynnä hänen ryövärisapelinsa sanoi Rankko, veti säilän tupesta ja huitoi sillä ilmaa. Olisi tuo roisto tässä, antaisin hänelle päähän aimo löylytyksen."

"Saanko paperin, Rankko hyvä", pyysi Vanha Kovakoura.

"Saatte, saatte" hoki Rankko, ojentaen tälle sanomalehden. Hän avasi sen ja siinä oli lyijykynällä kirjoitettu kirje, seuraava:

"Venid pronto en nuestro escondite! Precaution! Olda Shatterhaud esta en casa de Helmers."

"Se merkitsee?" kysyi Reitto. "No Rankko, olethan kielimies!"

"Olen", vastasi tämä. "Siinä puhutaan Vanhasta Kovakourasta ja Helmiahosta Mutta tuossa hepreeassa on niin paljon intiaanilaisia esiliitteitä ja indoeurooppalaisia trikiinejä, että siitä sekamelskasta jo ensi sanoista alkaa päätäni huimata. Pesen käteni ja käyn mielummin univormuun käsiksi."

Hän alkoi kiihkeästi tarkastamaan univormun taskuja, ja Vanha Kovakoura tulkitsi nuo espanjalaiset lauseet.

"Tulkaa pian piilopaikkaamme! Varovaisuutta! Vanha Kovakoura on Helmiahon majassa."

Nyt ei sen enempää noita lauseita ajateltu Ensin tahdottiin nähdä mitä kuopassa oli. Siinä oli erimallisia-, värisiä- ja suuruisia käytetyitä, mutta vielä käyttökuntoisia vaatekappaleita, pyssyjä, pistooleja, veitsiä, lyijyä, nallia läkkirasioissa jopa vähäinen ruutiastiakin. Viimeksi löydettiin muutamia intiaanipukujakin.

"Vaatteet me poltamme", sanoi Vanha Kovakoura. "Muut tavarat ovat hyvä saalis ja jokainen saa ottaa mitä tahtoo. Loput viemme Helmiahoon. Olen varma siitä, että Ljaano-roistoilla on vielä monta tällaista varkaan pesää. Univormu on todenmukaisesti kuulunut jollekin upseerille ja intiaanipuvut alkuasukkaille, jotka he ovat murhanneet. Kaikista näistä esineistä on ainoastaan tällä kirjeellä minulle arvoa, Mitä sen sisällyksestä päättäisitte, master Timi?"

"Kaksi asiaa", vastasi tämä. "Ensiksikin, että mies pelkää teitä kauheasti; hän olisi varmaankin kauemmaksi aikaa jäänyt Helmiahoon, jollei hän olisi tavannut teitä siellä. Tosin en tiedä, mitä siellä on tapahtunut, mutta niin arvelen."

"Ja toiseksi?"

"Toiseksi on hänellä kumppaneita, joita hän tällä pikkukirjeellä tahtoo varottaa Hekin aikovat Ljaano estakaadolle; hekin tulevat tänne ja aukasevat kuopan. Hän kehottaa heitä tulemaan toiseen paikkaan, jota hän nimittää piilopaikaksi. Arvelen sen olevan kokouspaikan."

"Niin minäkin arvelen. Asiani näin ollen huomaatte, ettei teidän tarvitse etsiä kadonneita jälkiä. Tämä mies varmaankin yhtyy neljään kumppaniinsa. Heidän luokseen päästäksenne tarvitsee teidän vaan seurata minua! Hänen jälkensä, jotka tästä lähtien kyllä käyvät selviksi johtavat varmaankin kirjeessä mainittuun piilopaikkaan. Ymmärrätte kai miksi hän käskee miehensä sinne?"

"Tietysti ymmärrän herra! Hän aikoo heidän kanssaan hyökätä siirtolaisten kimppuun.”

"Niin minäkin luulen. Ja varmaankin aikoo hän tehdä sen pian, koska hänellä näkyy olevan kiire. Hän pelkää minua. Hän tietää, että häntä epäilemme, että olemme keksineet hänen tuumansa ja teemme ne tyhjiksi. Siksi hän kiirehtii minkä jaksaa."

"Meidänkin täytyy kiirehtiä. Saan kai luottaa teidän apuunne?"

"Tietysti: Ensinnä on minulla sana sanottava päällikön murhasta ja sitten on estettävä uusi onnettomuus tapahtumasta. Miten meidän tulee alottaa? Mitä te meille ehdottelette?"

"Mitä minä teille ehdottelen? Hm! Pitäisikö Hono-Timin tehdä Vanhalle Kovakouralle ehdotuksia? Se on tosiaan mielelle makeinta! Me noudatamme ihan teidän tahtoanne, herra; eikö totta vanha Jimi?"

"Kyllä", vastasi Pekka. "Vanha Kovakoura on kaikissa tapauksissa keskipiste ja me saamme vielä kauvan kierellä hänen kehässänsä. Taikka tahdotko sinä Reitto, ehdottaa jotakin?"

"En", vastasi tämä. Siihen minä en ole oikea mies mutta silti saattaa sentään olla oma ajatus asiasta. Eikö olisi viisainta heti ratsastaa miehen perästä? Hän on koko yrityksen johtaja ja henki. Jos otamme hänet kiinni, menee koko rikoshanke myttyyn.”

"Tuskimpa" sanoi Vanha Kovakoura. "Hän on viiden kumppaninsa johtaja se on totta, mutta emme tiedä, onko hän todellakin kaikkien Ljaanokotkain pää. Jos saammekin hänet niin emme kuitenkaan voi saada niitä muita vaarattomiksi Sitä paitsi en luule, että voimme hänet saavuttaa Hevosemme eivät ole parhaita, ja aurinko laskee pian. On yö, ennenkun hänet saavuttaisimme. Annamme hänen tänään ratsastaa; huomenna näemme vielä jäljet. Te jäätte kaikin tänne ottaaksenne kiinni ne joille tämä kirje on aiottu, jos ne tulevat. Minä ratsastan yksinäni ja vien nuo kolme hevosta Helmiahoon, tuomaan Paavon, Pekan ja Veijon. Aamun sarastaessa lähdemme täältä ja ajattelen, että retkestämme koituu hyvät seuraukset. Meitä on silloin yhdeksän miestä, ja olen varma siitä, että tulemme hyvin toimeen kahden- tahi kolmenkymmenisen kotkajoukon kanssa."

Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Jokainen otti aseita ja ampumavaroja mielensä mukaan. Vaatteet vietiin avonaiselle kentälle ja poltettiin meskiittopensaista tehdyllä tulella. Tämä rovio sauhusi vielä, kun Vanha Kovakoura astui hevosen selkään. Hän lupasi toimittaa eväitä ja vettä ja lähtiessään sanoi hän, länteen viitaten:

"Minun mielestäni on tuoltapäin jotakin tulossa myrskyä t.m.s. Tuommoinen rajuilma ei valitettavasti koskaan tuo aavikolle sadetta mukanaan."

Hän lähti pois kolmine hevoisineen pohjoiseen suuntaan Toiset katselivat läntistä taivasta, johon hän oli viitannut. Auringon yläpuolella näkyi keveä punertava pilvi, joka muodosti jonkinlaisen kehän ja sen keskessä oli kullanvärisiä valonheijastuksia Tämä ei näyttänyt ensinkään vaaralliselta, joten Vanhan Kovakouran huomautukselle ei annettu suurempaa merkitystä. Ainoastaan intiaani katseli taukoamatta pientä pilveä ja mutisi itsekseen:

"Temb metan — salaman suu."

KUUDES LUKU.

Aavehetki.

Kun Vanha Kovakoura oli lähtenyt, istuivat miehet kertomaan Hono- veljeksille, mitä Helmiahossa oli tapahtunut. Tätä sitten seikkaperäisesti pohdittiin. Aika kului, eivätkä miehet huomanneet, että taivas nyt oli saanut ihan toisen värin. Ainoastaan intiaani, joka vaieten istui vähän matkan päässä toisista huomasi muutoksen.

Tuo pieni pilvenkehä oli auennut alapuolelta, joten se nyt oli hevosenkengän muotoinen, jonka molemmat sivut silminnähtävästi pitenivät kapeiksi, pitkiksi patsaiksi, ulottuen melkein pohjoiseen taivaanrantaan asti. Lähempi patsas laskeutui, jonka jälestä eteläinen taivaanranta kävi tumman oranssipunaisen väriseksi. Tuolla kaukana näytti myrsky mylleröivän ja nostavan hienon hiedan pilviin asti.

Idässä pimeni niinkuin paksuista pilvistä pimenee, eikä kuitenkaan mitään pilviä näkynyt. Silloin kavahti äkkiä komankhi pystyyn ja kokonaan unhottaen itsensähillitsemisen, joka on intiaanien suurin hyve, osoitti hän mustaa seinää idässä ja huusi:

"Maho-tim yuavah — Erämaan Henki!"

Kauhistuen hyppäsivät toisetkin pystyyn. Nyt vasta huomasivat he taivaan muuttuneen; mutta katseensa jähmettyivät kauhusta, kun he katselivat Terässydämen viittaamaan suuntaan.

Noin kolme miehen mittaa näköpiiriin yläpuolella näkivät he ratsastajan kiitävän taivaan kannella eteenpäin. Mustassa seinässä näkyi, siinä kohden missä olento liikkui, pyöreä, kirkkaasti valaistu kohta, joka liikkui samassa tahdissa kuin ratsastaja, joten tämä näytti tummalta, eteenpäin kiitävältä varjokuvalta vaaleassa kehyksessä. Sekä ratsastaja että hevonen olivat yliluonnollisen suurta kokoa. Kaikki jäsenet näkyivät selvästi. Ohjaksia piteli hän oikealla kädellä. Pitkä tuuhea tukko liehui hänen päässään ja siinä oli intiaanien pääkoriste. Selässä riippuva ase laputteli ylös ja alas. Hevosen harja ja häntä liehahteli tuulen muassa taaksepäin. Aaveentapainen eläin lensi ja kiiti ikäänkuin pahojen henkien takaa-ajamana.

Ja tämä tapahtui päivällä, kokonainen tunti ennen auringonlaskua! Katsojiin vaikutti tämä näky sanomattoman pelottavasti. Ei kukaan heistä päästänyt ainoatakaan ääntä.

Musta seinä laskeusi etelään melkein kohtisuoraan alas. Tälle kohdalle riensi ratsastaja vinhaa vauhtia. Hän läheni sitä lähenemistään. Vielä kymmenen askelta, nyt viisi, nyt kolme, nyt yksi — eläin hyppäsi tyhjään avaruuteen. Ei vaaleata kehystäkään enään näkynyt.

Miehet seisoivat yhä sanattomina toistensa vieressä. Vuorotellen katselivat he sinne, missä ilmiö oli näyttäytynyt ja kadonnut, vuorotellen toisiinsa. Timiä puistutti ja hän sanoi.

"Kaikkien hyvien henkien nimessä! Jollei tuo ollut Erämaan Henki, en koskaan enään anna itseäni nimittää Honoksi. Olen todellakin aina luullut tuota hullutukseksi, mutta nyt olisimme päinvastoin hulluja jos vielä epäilisimme. Minua oikein kauhistuttaa. Kuinka on sinun laitasi, veli Jimi?"

"Minä olen kuin vanha kukkaro, jossa ei ole ainoatakaan kolikkaa. Olen tyhjä, ihan tyhjä, pelkkää nahkaa ja ilmaa. Ja katsos nyt, kuinka äkkiä taivas muuttuu! Se on aivan tavatonta."

Äskenmainitun mustan seinän yläreuna muuttui veripunaiseksi; sädekimppu lieskahti ylös ja alas. Toinen patsas taivaankannella vielä näkyvästä hevosenkengästä laskeusi alas. Mitä syvemmälle se laski, sitä leveämmäksi ja tummemmaksi se muuttui. Etelässä lensi savua ja tomua yhtenä ryöhynä ikäänkuin myrskyssä mylleröivä meri. Auringoa peitti synkkä huntu, mikä joka hetki kävi korkeammaksi ja leveämmäksi. Tumma pilven kaistale näytti laskevan suoraan maahan. Äkkiä tunsivat peljästyneet miehet ruumiissaan kovan vilun. Kaukaa kuului kova vinkuna.

"Kiirehtikää Jumalan tähden pian hevostenne luo!", huusi Silmänkääntäjä-Reitto. "Pian! Muuten ne pillastuvat. Temmatkaa ne kumoon! Niitten täytyy panna maata! Pitäkää niistä kiinni, mutta laskekaa itsekin suullenne."

Miehet kiirehtivät hevosten tykö, jotka tuskissaan pärskyivät, eivätkä ensinkään vastustelleet, kun ne kumoon temmattiin. Ne makasivat ihan pensaissa kiinni ja pistivät päänsä oksien alle. Ja tuskin olivat miehet ehtineet heittäytyä maahan, kun rajuilma jo puhkesi. Ilmassa vinkui, vonkui, ulvoi, suhisi, pauhasi ja jyski tavalla, jota ei voi sanoin kertoa. Miehistä tuntui siltä kuin olisi sentnervipainoinen peite äkkiä heidän päällensä heitetty. He puristuivat maata kohden sellaisella voimalla, että olisi ollut mahdotonta nousta, jos olisivat uskaltaneet yrittääkin. He tunsivat ruumiissaan jääkylmyyden. Kaikki aukot silmät, nenä, suu ja korvat tukkeutuivat ikäänkuin jäätyvällä vedellä. He eivät voineet hengittää ja olivat tukehtumaisillaan. Mutta äkkiä tunsivat he polttavan kuumuuden ja Ljaano estakaadon vinkuvat äänet sammuivat etäisyydessä. Hevoset hyppäsivät pystyyn, kovasti hirnuen. Pimeätä synkkää yötä seurasi äkkiä auringon paiste ja eloisa lämpö. Nyt voitiin taas aukoa suu sekä hengittää.

Nuo viisi olentoa alkoivat liikkua. He puhdistivat silmänsä hiedasta ja katsoivat ympärilleen.

Heitä peitti noin 30 sentim. paksu kylmä hietakerros. Tämä oli siis se peitto, jonka "tornado" oli heidän päälleen levittänyt.

Niin, tämä oli ollut tornado, noita Keski-Ameriikan syklooneja eli tuulispäitä, joilla on niin tavaton voima, että niillä tuskin on vertaistaan. Tornadon tekemät vahingot ovat kauheat, melkeimpä uskomattomat. Se kulkee sadan kilometrin nopeudella tunnissa ja sen seurassa on usein sähköilmiöitä, jota kestää vielä kauvan perästäpäin. Ei Afrikan samun-myrskykään ole niin raju, ja ainoastaan Cobi-erämaan kauheata hieta- ja lumimyrskyä sopii verrata tornadon voimaan.

Miehet nousivat ja pudistivat hiedan vaatteistaan. Pensasto oli estänyt lentohiedan etenemisen ja nyt se oli noin metrin korkuisena vallina sen ulkopuolella.

"Jumalan kiitos, että se niin onnellisesti meni ohitsemme! Onnettomat ne, jotka tämän tornadon aikana olivat aukealla kentällä. Ne ovat hukassa."

"Ei niin ehdottomasti kuin te luulette", intti Reitto. Nämät kauheat myrskyt kulkevat usein vaan kilometrin alalla; mutta sen rajummat ne sitten ovatkin. Tuo raivoava ilma ilmavirta on koskenut meihin vaan sivuaalloillaan. Jos olisimme sen keskessä olleet, olisi se raastanut meidät hevoisinemme mukaansa, kukaties miten kauas, ja olisi musertanut meidät.

"Juuri niin", sanoi Jimi päätään nyökäten. "Minä tunnen tuon, olen kerran Rio Kontshossa nähnyt tornadon tuottamat vauriot. Se oli hyökännyt aarniometsään ja raivonnut itsellensä suoran tien sen läpi; juurinen repimällä jättiläispuita joista muutamat saattoivat olla kaksi metriä läpileikaten, ja heittäen ne sikin sokin. Tällä tiellä, joka tietysti oli ihan läpipääsemätön ja josta ei ollut ainoatakaan puuta pystyssä, on niin määrätyt rajat, että oikean- ja vasemmanpuoliset puut olivat vaan hyvin vähän vahingoittuneet. Ameriikkalaiset nimittävät tämmöistä rajuilmaa orkaaniksi eli hirmumyrskyksi ja antavat saman nimen tuolle hävitetylle metsäkaistaleellekin."

"Se oli tarpeeksi kamala tuommoisenakin sanoi Ontuva Rankko. Olin läkähtymäisilläni, niin että klarinettini veti melkein viimeisen virtensä. Oli meilläkin kotona Saksenissa myrskyjä mutta eivät ne olleet niin hurjia ja sivistymättömiä kuin täkäläiset myrskyt. Saksenilainen myrsky on amerikkalaisen tormenadon suhteen paljasta lastenleikkiä, pelkkiä toukokuuntuulahduksia jotka ovat kahvinjäähdyttämiseksi juuri tarpeeksi kylmät. Ja vielä kaiken lisäksi olivat muulinne sotkea minun kuoliaaksi, kun eivät ne enään tahtoneet pysyä alallaan. Oikeastaan pitäisi minun pyytää vahingonkorvausta, mutta koska olen yksinäinen mies, ei minua tarvitse korvata. Jätän siis tuon pyynnön armosta, vaikka ei ansiosta, mutta pyydän tulevaisuuden varalle päästä tuollaisesta muulimisesta. Fixi et salvavi animal!"

"Se on dixi et salvavi animam!" korjasi Reitto.

"Suus kiinni sinä! Kun minä puhun arapiaa, välitän minä viisi sinun ajatuksistasi", huusi Rankko kiukussaan. "Se vielä puuttuisi, että tuommoinen entinen silmänkääntäjä saisi minua oikaista. Opi jotakin, niin osaat jotakin! Olen mielelläni sinun ystäväsi, mutta jos noin pöyhkeilet, lyön sinut murskaksi ja sirottelen sinut avaruuteen, siellä saat ikuisesti lentää tähtitarhassa kynttilän niistäjänä. Fixi se on, vielä toisen ja kolmannenkin kerran ja merkitsee: minä olen sen sanonut, minä, Ontuva Rankko. Muista se!"

Hän heitti kiväärin olalleen ja lähti, vihaisen Akhilleen tavoin juhlallisin askelin pois. Muut nyökkäsivät hymyillen toisillensa, eivätkä lausuneet sanaakaan, häntä lepyttäkseen. Reitto tiesi pikku Saksenilaisen taas pian palaavan.

Tähän asti himmennyt aurinko loi taas säteitään yli maan. Ne olivat omituisen, melkein sahraminväriset. Taivaanranta viskenteli tuossa värissä ja maa näytti kohoovan ylös sitä kohti. Noitten viiden miehen mielestä olivat he ikäänkuin onton pallon sisimmässä sopessa.

Nuo kolme ratsua eivät vielä olleet tyyntyneet. He pärskyivät pelosta, kaappivat maata ja tahtoivat juosta pois, josta syystä täytyi sitoa ne lujasti. Ilmassa oli jotakin, jota keuhkot eivät tahtoneet hengittää. Se ei ollut paljaille silmille näkymättömiä hietamuruja, jota ilma vielä oli täynnä, vaan siinä oli aivan määrittämätöntä ja selittämätöntä.

Komankhi oli levittänyt peittonsa maahan ja asettunut sille. Nytkin tämmöisen luonnonilmiön perästä säilytti hän tuon intiaaneille omituisen vaiteliaan ujouden. Nuo kolme valkoihoista istuivat hänen viereensä ja Timi kysyi:

"Onko nuori, punainen veljeni ennen nähnyt tämmöistä myrkkyä?"

"Monta kertaa", vastasi intiaani. "Murhamyrsky on raastanut Terässydämmen mukaansa ja haudannut hänet santaan, mutta komankhisoturit ovat kuitenkin hänet löytäneet. Hän on nähnyt maasta tuulen tempaamia puita, niin paksuja, että kuusi miestä tuskin ulettui niitä syleilemään."

"Mutta et kai ennen ole nähnyt Erämaan Henkeä?"

"Terässydän näki senkin, ratsastaessaan kolme talvea sitten isänsä seurassa aavikon yli. Me kuulimme laukauksen. Kun lähenimme sitä paikkaa, jossa lauaistiin, näimme hengen mustalla hevosella ratsastavan sieltä pois. Mutta maassa makasi valkoihoinen otsa kuulan lävistämänä. Komankhipäällikkö tunsi kuolleen, tämä oli peljätty murhaaja."

"Mimmoinen oli henki ulkonäöltään?"