Part 4

Nuorukainen seisoi suorana ja vakaana vieraan edessä. Hänen äänensä oli totinen ja vakava ja hänen puheensa oli niin kiihkotonta kuin olisi tuommoinen taistelu elämästä ja kuolemasta hänelle ihan yksinkertainen ja jokapäiväinen asia. Hän herätti kaikkein muitten läsnäolioitten kunnioituksen, paitsi sen ainoan, jolle hän sanansa lausui. Saattoi myös olla niin, että tämä tekeytyi välinpitämättömäksi. Hän remahti leveään pilkkanauruun ja vastasi:

"Mistä ajasta alkaen ovat keskikasvuiset pojat ruvenneet tuommoista kieltä täällä käyttämään? Älä usko, että minä rohkeutesi ja toimeliaisuutesi tähden olen sinun vallassasi. Jolleivät nuo miehet seisoisi tuolla pyssyt minuun tähdättyinä olisin jo kauvan sitte vääntänyt niskasi nurin. Jos todellakin olet niin hullu, että vertaat itsesi minuun, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta valmistu tänään puhumaan viime sanasi. Minun luotini ei ole vielä koskaan käynyt harhaan. Saat varmasti luottaa siihen, että se lähettää sinutkin helvettiin. Mutta minä pidän sanastasi kiinni. Minä haluan julkista taistelua ja sitten voittajalle oikeuden lähteä pois."

"Molemmat saat", vastasi Veri-Repo.

"Oletkos ymmärtänyt minua oikein. Jos sinä kaadut minun luodistani, menen minä mihin tahdon, eikä kenelläkään ole oikeutta minua pidättää."

"No, no!" huudahti Helmiaho. "Emme ole niin suostuneet. Jos sinun luotisi osuisikin, on täällä vielä muutamia muita herroja, jotka haluavat sinua puhutella. Heille sinun tulee asiasta vastata."

"Ei niin", keskeytti Veri-Repo. "Mies kuuluu minulle. Teillä ei ole mitään oikeutta häneen. Minä yksin olen hänen taisteluun vaatinut, ja olen antanut sanani siitä, että se on oleva rehellinen taistelu. Tämän lupauksen teidän täytyy pitää, jos minä kaadun. Minun kuoltuani ei saa sanoa, ett'ei minun lupaustani täytetty."

"Mutta poika, ajatteles kuitenkin — — —"

"Ei siinä ole mitään ajateltavaa."

"Mutta pitääkö julkisen konnan saada rankaisematta sinut tappaa?"

"Pitää kyllä, jos hän voi, sillä minun tahdostani hän ryhtyi kaksintaisteluun. On kyllä totta, että hän epäilemättä kuuluu noihin Ljaano estakaadon korppikotkiin, joita muitta mutkitta saisi kepillä kuoliaaksi lyödä. Mutta tuommoinen pyövelin virka on minulle vastenmielistä ja jos suon hänelle paremman kuoleman, niin on tuota suosiota osotettava hänelle vielä kuolemani jälkeenkin. Luvatkaa siis käsin ja suin, että hän esteettömästi saa poistua, jos hän minut ampuu!"

"Jos välttämättömästi niin tahdot, täytyy meidän suostua, mutta jätät maailman sillä tiedolla, että olet epäoikeutetulla lempeydellä saanut aikaan sen, että tuo konna vielä edespäinkin voi ammattiansa harjottaa."

"Siinä suhteessa olen hyvin levollinen. Hän on väittänyt, ett'ei hän koskaan ammu harhaan. On vielä näkemättä, onko minulla luoti pyssyssäni vaan siksi, että ampuisin reikiä ilmaan. Sano siis mies, kuinka kaukana toisistamme tulee meidän ampua?"

"Viisikymmentä askelta", vastasi vieras.

"Viisikymmentä!", nauroi Veri-Repo. "Se ei ole liiaksi lähellä. Näyt pitävän nahkasi suuressa arvossa. Mutta se ei sinua hyödytä. Tiedätkös mitä? Ilmoitan sinulle nyt ystävällisesti, että minulla on tapan tähdätä ihan samaan kohtaan, kuin "koston henki" nim. keskelle otsaa. Varo siis otsaasi. Pelkään että sinä tänä siunattuna päivänä saat muutaman luodin lyijyä aivojesi läpi. Jos sen voit kestää, ei ole minun asiani vaan sinun."

"Lörpötyksiä, poika!" huusi vastustaja hampaitaan kiristäen. "Olen saanut, minkä olen pyytänyt luvan poistua esteettömästi. Pian toimeen! Anna minulle aseeni!" —

"Kun ollaan valmiit, olet sen saapa, mutta et ennen, sillä ei sinuun ole luottamista. Isännän tulee mitata välimatka, viisikymmentä askelta. Kun olemme paikoillemme asettuneet, tulee Veijon asettua sinun lähellesi ja Ontuvan Rankon minun luokseni, molemmat lamppu kädessä, jotta voimme toisemme selvästi erottaa ja varmasti tähdätä. Sitten antaa Silmänkääntäjä-Reitto sinulle pyssysi ja Helmiaho antaa minulle minun pyssyni. Helmiaho käskee ampua ja sitten saamme ampua mielemme mukaan, kaksi luotia kumpikin koska pyssymme ovat kaksipiippuiset."

"Tuleeko meidän lähennellä sillä aikaa?" kysyi vieras.

"Ei tule, sinä olet itse määrännyt välimatkan ja siinä on pysyttävä. Joka jättää paikkansa ennenkuin luodit on ammuttu, sitä saa ampua se, joka pitää hänelle kynttilää. Veijon ja Rankon tulee sentähden pitää pistoolinsa tahi revolverinsa vireessä. Samoin saa ampua sitä, joka aikoo poistua, ennenkuin vastustajansa on ampunut molemmat laukauksensa.

"Mainiota, oikein mainiota!" huusi Veijo. "Masser Veijo heti ampuma, kun konna tahto juosta."

Hän veti kiväärinsä vyöstään ja näytti sitä uhkaavasti irvistellen vieraalle.

Muut suostuivat Veri-Revon ehtoihin ja valmistuksiin ryhdyttiin heti. He olivat niin touhussaan, ett'ei kukaan muistanut pitää hurskasta Topias Taivolaa erityisemmin silmällä. Tämän mielestä oli otollinen hetki nyt käsissä. Hän siirtyi nyt hitaasti penkin päähän, siirsi jalkansa, jotka hän oli pöydän alle ojentanut, ja oli näin valmis oikealla hetkellä pakenemaan.

Nyt olivat molemmat vastustajat asettuneet paikoilleen, 50 askelta toisistaan. Muukalaisen vieressä seisoi neekeri, lamppu vasemmassa kädessä ja ratsupistooli oikeassa kädessä vireessä. Veri-Revon luona seisoi Ontuva Rankko lamppu toisessa kädessä ja revolveri toisessa, muodon vuoksi vaan, koska arvattavaa oli, ett'ei hän saisi syytä sitä käyttää rehellistä nuorta miestä vastaan.

Helmiaho ja Silmänkääntäjä-Reitto pitivät molemmat ladatut kiväärit valmiina. Tämä oli erinomaisen jännittävä hetki näillekin taisteluihin tottuneille miehille. Ilmanvedossa loimuavat liekit valaisivat punertavalla valollaan kumpaakin ryhmää. Miehet seisoivat liikkumatonna, mutta läpyttävässä valossa näytti siltä kuin olisivat he olleet alinomaisessa liikkeessä. Näin ollen oli sangen vaikeata tähdätä oikein, varsinkaan kun ei valoakaan ollut tarpeeksi.

Veri-Repo seisoi tuossa niin vapaana ja huolettomana ikäänkuin ei olisi kysymyksessä muu, kuin krokettipeli. Hänen vastustajansa oli sitävastoin ihan toisessa mielentilassa. Silmänkääntäjä-Reitto, jonka tuli antaa hänelle pyssy ja joka siis seisoi ihan lähellä häntä, näki hänen silmänsä kiukusta säkenöivän ja kätensä kärsimättömyydestä vapisevan.

"Oletteko valmiita?" kysyi nyt Helmiaho.

"Olemme", vastasivat molemmat, jolloin vieras mies ojensi kätensä pyssyä kohti.

Hän aikoi varmaankin ennättää ampua edes puolen sekuntia ennen Veri-Repoa.

"Onko jommallakummalla teistä, siinä tapauksessa, että hän kuolisi, jotain määräyksiä annettavana? kysyi Helmiaho edelleen.

"Mene hiiteen utelemisillasi!" huusi kovin kiihtynyt vieras.

"Ei ole", vastasi nuorukainen yhä levollisempana. "Näen että tuo mies vaan sattumalta minuun osaisi, sillä hän vapisee. Jos minä kaatuisin, löydät satulalaukustani, mitä tietää tarvitset. Ja tehkäämme nyt tästä loppu!"

"No hyvä, tänne pyssyt! Ammu!"

Helmiaho ojensi pyssyn Veri-Revolle. Nuorukainen tarttui siihen ihan levollisesti, punnitsi sitä kädessään ikäänkuin tahtoisi hän tietää sen painon. Hän ei näyttänyt ensinkään siltä kuin riippuisi hänen henkensä lyhyestä silmänräpäyksestä.

Toinen oli melkein kiskonut pyssyn Silmänkääntäjä-Reiton käsistä. Hän käänsi vasemman sivunsa, tarjotakseen niin kapean ampuma-alan kuin suinkin, ja tähtäsi. Pyssy laukesi.

"Halloo! Läiskis!", ulvoi neekeri. "Massa Veri-Repoa ei ole sattunut. Mikä onni! Mikä ilo!"

Hän hyppi tasajalkaa, kiersi ympäri ja käyttäytyi ilosta kuin riivattu.

"Pysytkös alallasi mies!", jyrisi Helmiaho hänelle. "Mitenkä voi tähdätä, kun sinä noin lamppua heilutat?"

Veijo älysi heti, että hän käytöksellään juuri vahingoitti sitä, jonka hän toivoi voittavan.

Siinä silmänräpäyksessä seisoi hän suorana kuin kynttilä ja huusi:

"Masser Veijo seisoma liikkumatta nyt. Masser Veijo ei säpsähdä! Massa Veri-Repo ampuma pian!"

Mutta muukalainen ei laskenut pyssyä poskeltaan. Hän laukaisi — ei tämäkään luoti osunut, vaikka Veri-Repo seisoi samalla tavalla kuin ennen, ruumiin koko leveä puoli häneen kääntyneenä sekä punniten pyssyään kädessä.

"Saakeli olkoon!", kirosi vieras. Hän seisoi muutaman silmänräpäyksen kauhusta liikkumatonna. Sitten päästi hän mahtisanan, jota ei voi kertoa, ja hyppäsi sivulle, paetaksensa.

"Pysähdy!" huusi neekeri, "minä ampuma."

Hän ampui, mutta ampui toinenkin.

Se lyhyt hetki, jolloin hänen vastustajansa oli seisonut liikkumatonna, oli ollut tarpeeksi Veri-Revolle ehtiäkseen nostaa aseensa. Hän laukasi niin pian, kuin jos hänen ei tarvitsisi ensinkään tähdätä, kääntyi sitten ympäri, tarttui kukkaroon, jossa ampumavarat olivat, ladatakseen uudestaan, niinkuin näillä seuduin oli tapana ja sanoi:

"Hän on osansa saanut. Mene sinne, Rankko, saat nähdä reiän keskellä otsaa!"

Hän kääntyi selin sinnepäin, missä vastustajansa oli seisonut ja hänen äänensä oli niin levollinen kuin olisi hän ollut ihan jokapäiväisissä toimissaan.

Rankko ja Helmiaho kiirehtivät sinne, mihin vieras oli kaatunut. Veri- Repo seurasi heitä hitaasti, sittenkun hän oli ladannut.

Silloin kuului sieltä neekerin voitonhuudot:

"Mikä rohkeus! Mikä urhoollisuus! Masser Veijo ampuma kuoliaaksi koko iso konna. Tässä mies maka, eikä liikkuma paikaltaan. Katso, Massa Helmiaho ja Massa Rankko, Masser Veijon luoti osu keskelle otsaa. Siinä olla reikä koko pään läpi. Masser Veijo olla urhoollinen lännen mies. Hän hyvin helposti voittama tuhannen vihollista."

"Niin sinä olet erinomainen ampuja!", lausui Helmiaho nyökäten, langettuaan polvilleen vainajan viereen ja häntä tarkastettuaan. "Mihin sinä oikeastaan tähtäsit?"

"Masser Veijo tähtämä suoraan otsaan ja myös sinne osunut. Oi. Masser Veijo olla jättiläinen, olla sankari. Masser Veijo olla voittamaton!"

"Vaiti neekeri! Sinä et ole sankari, et jättiläinen, etkä voittamaton. Sinä et ole tehnyt mitään rohkeutta osoittavaa tekoa. Sinä olet ampunut pakenevaa eikä se merkitse mitään. Sitäpaitsi ei mieleesi johtunutkaan tähdätä miehen otsaan. Silmäile hänen housujaan. Mitä tuo on?"

Veijo laski valon sille kohtaa, jonne Helmiaho osoitti.

"Se olla reikä", vastasi hän.

"Niin, sinun luotisi tekemä reikä. Olet ampunut housunlahkeen läpi ja väität tähdänneesi otsaan, tuskin kuuden askeleen päässä. Sinun pitäisi hävetä!"

"Ei vainenkaan. Masser Veijon ei tarvitse hävetä. Masser Veijo osunut otsaan. Mutta Massa Veri-Repo myös ampua, mutta vaan housuun. Veijo ampu erinomasesti, paljon paremmin kuin Massa Veri-Repo."

"Niin, tuon me tiedämme! Mutta tuommoinen laukaus, Veri-Repo! Niin ei ammu kukaan muu. Minä en nähnyt sinun tähtäävän."

"Minä tunnen pyssyni", vastasi nuorukainen vaatimattomasti, "ja tiesin että kävi niinkuin kävi, sillä mies oli liian kiihtynyt. Hän vapisi. Se on todellakin tyhmästi, kun henki riippuu vaan kahdesta laukauksesta."

Mies oli kuollut. Keskellä otsaa oli pyöreä, teräväreunainen reikä. Kuula oli mennyt takaraivosta ulos.

"Ihan niinkuin Erämaan henki kuuluu ampuvan", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto ihaillen. "Se oli todellakin mestarilaukaus. Mies on saanut palkkansa. Mitä on ruumiille tehtävä?"

"Minun väkeni saa kaivaa sen maahan. Ruumis ei ole hauska katseltava, ja pahinkin konna on kuitenkin ihminen. Mutta oikeutta täytyy noudattaa, ja siinä, missä lailla ei ole voimaa, täytyy itse käydä asiaan käsiksi. Ja tämä ei ollut edes nyrkkioikeutta, sillä Veri-Repo antoi hänelle samat edut. Todistettu on, että hän oli murhaaja. Jumala olkoon hänen sielullensa armollinen! Ja nyt tulee meidän — — mutta mikä nyt on? Mikä on hätänä?"

Veijo oli kovasti huudahtanut. Hän oli ainoa, joka ei nyt katsonut ruumista.

"Ohoh", vastasi neekeri, "Massa Helmiaho, katso tuonne!"

Hän viittasi sinne, missä pöydät ja penkit olivat. Siellä oli pimeä, koska molemmat lampunpitäjät seisoivat muitten kanssa ryhmässä.

"Miksi sinne katsoisin? Mitä siellä on?!"

"Siellä ei olla mitään. Jos Massa Helmiaho ja ne muut Massat katsovat sinne, ne ei näkemä mitään, sillä hän olla poissa."

"Aa, totta vieköön! Mormooni on poissa", vastasi Helmiaho, hyökäten ylös. "Pian ajamaan häntä takaa. Saa nähdä, onnistuuko meidän saada hänet kiinni!"

Ryhmä hajaantui silmänräpäyksessä. Jokainen juoksi mihin sattui, tahi mihin juuri sinä hetkenä mieleen johtui. Ainoastaan yksi jäi paikoillaan — ja tämä oli Veri-Repo. Hän seisoi liikkumatta kuunnellen yön pimeydessä, kunnes muut palasivat takasin, kertomaan, minkä jo edeltäpäin saattoi aavistaa: etteivät olleet nähneet eivätkä löytäneet mitään jälkiä mormoonista.

"Sen juuri uskoinkin", sanoi hän. "Olemme tehneet tyhmästi. Ehkä tuo hurskas mormooni on paljon vaarallisempi ihminen kuin tuo vainaja koskaan olikaan. Olen hänen nähnyt, mutta en tiedä missä; olen kuitenkin pitävä siitä huolta, että saan hänet nähdä, mitä pikemmin sen paremmin. Hyvästi, herrat!"

Hän otti vainajan pyssyn ja meni hevosensa luokse.

"Aiotko lähteä pois?" kysyi Helmiaho.

"Aion. Olen jo kauvan aikonut ja nyt olen kallista aikaa kuluttanut tähän muukalaiseen mieheen. Pyssyn otan mukaani, viedäkseni sen omistajan laillisille perillisille."

"Koska saan taas nähdä sinut?"

"Tarpeen tullessa. Ei ennemmin, eikä myöhemmin."

Hän nousi hevosensa selkään ja, ojentamatta kenellekään kättä, ajoi hän pois.

"Omituinen nuorukainen", sanoi Silmänkääntäjä-Reitto päätään pudistaen.

"Jättäkäämme hänet rauhaan!", vastasi Helmiaho. "Hän tietää aina mitä tekee. Hän on nuori, mutta voi vetää vertoja monelle vanhemmalle, ja olen varma siitä, että hänen ennemmin tai myöhemmin onnistuu saada kiinni tuo Topias Taivola ja vielä moni muukin."

KOLMAS LUKU.

Hono-veljekset.

Noin kaksi tuntia ennenkuin Ontuva Rankko ja Veijo tapasivat Veri-Revon, tuli kaksi muuta miestä ratsastaen Koleman Sitystä päin. Sieltä eivät he kuitenkaan liene tulleet, sillä he näyttivät siltä kuin olisivat he kauvan olleet asutuilta seuduilta poissa.

Muulit, joilla nämät miehet ratsastivat, olivat kyllä väsyneen näköiset, mutta muuten ne näyttivät jotenkin hyvinhoidetuilta. Toisin oli ratsastajien laita: he olivat pitkät ja niin erinomaisen laihat, että olisi luullut heidän monta viikkoa nälkää nähneensä. Ett'ei niin kumminkaan ollut, sitä todisti heidän terve hipiänsä ja voimallinen ryhtinsä. Lännen ilmasto on kuivaa, eikä salli mitään liikaa lihaa luissa, mutta sensijaan terästää se jäntereitä ja suo jäsenille tuota kestävyyttä ja joustavuutta, jota paitsi ihmiset siellä pian menehtyisivät.

Nämät miehet olivat erinomaisesti toinen toisensa näköisiä. Ken heidät näki, täytyi ehdottomasti huomata he veljeksiksi, jopa kaksoisiksi. Ainoa eroavaisuus oli arpi, joka toisella miehellä oli vasemmassa poskessa. Muuten oli heillä samallaiset vaatteet ja aseet.

Heillä oli yllään väljät, tummanharmaat villaiset päällysnutut ja samallaiset housut, vahvat paulakengät, leveälieriset majavanhatut ja hartioilta riippui heidän suuret, paksut telttapeitteensä. Heidän nahkavöitään verhosi kalkkarokäärmeennahka ja niissä oli aseita ja muita tamineita, joita aavikonmies tavallisesti tarvitsee. Pyssyjä heillä myös oli, mutia ne eivät tulleet juuri suoraan asekaupasta, vaan näyttivät pikemmin vastaavan väkipyssyn nimeä. Mutta joka tietää, mitä kunnon lännen mies saa tämmöisellä vanhalla aseella aikaan, sille ei suinkaan johdu mieleenkään nyrpistää nenäänsä tuommoiselle aseelle. Lännen mies rakastaa pyssyänsä, mutta hän ei keikaile sillä. Mitä vanhemmaksi se on pitkällisestä käyttämisestä käynyt, sitä enemmän hän sitä kunnioittaa.

Valitettavasti ei näitä molempia ratsastajia saattanut kauniiksi kehua, syystä että heidän kasvojensa enin esille pistävä osa oli tavattomasti kehittynyt. Hyvänen aika noita neniä. Olisi levollisesti saanut vannoa, ett'ei koko maassa löytyisi kahta semmoista hajukonetta näiden lisäksi.

Ne olivat tavattomat ei ainoastaan suuruudelleen, vaan myös muotonsa ja värinsä puolesta. Saadakseen niistä käsityksen, täytyisi saada ne nähdä. Jos ajattelee koivunmahlajaa kuivuneena rypäleen muotoiseksi ja mahdollisimman monivärisen loistavana, saattaa saada jonkunmoisen kuvan näistä nenistä. Ja siihen lisäksi olivat ne hämmästyttävästi toisensa näköiset Veljekset eivät saata olla enemmän toistensa näköiset kuin nämät miehet, jotka jo lienevät monessa myrskyssä olleet, koska he olivat vähintään viidennellä kymmenellä.

Nyt ei kuitenkaan pidä ajatella, että heidän kasvojensa ilme oli vastenmielinen. Ei suinkaan. Kasvot olivat sileäksi ajellut, niin ettei mikään parta peittänyt niitten hyväntahtoista ilmettä. Suupielissä asusti iloisuus ja huolettomuus ja kirkkaissa, terävissä silmissä oli niin ystävällinen ja hyvä katse, että ainoastaan huono ihmistuntia saattoi olettaa niissä olevan jotakin peljättävää.

Seutua, jossa he nyt kulkivat, saattoi sanoa karuksi. Se kasvatti ainoastaan nysäisiä vaivaispensaita.

Siellä täällä näkyi aloe- ja kaktuskasveja. Vettä ei lähiseuduilla löytynyt. Ratsastajien etsivistä katseista päättäen, olivat he ihan oudot näillä paikoin. Toisinaan nousi toinen heistä pystyyn jalustimissa, luodakseen laajemman näköalan, mutta laskeusi taas satulaan, kasvoissaan ilme, josta huomasi ett'ei hän ollut mitään nähnyt.

"Heikkarin huonoa seutua tämä", sanoi arpiposki-ratsastaja. "Kuka tietää, onnistuuko meidän tänään saada raitista juomavettäkään? Mitäs sanot sinä, Timi?"

"Hm!" murisi toinen. "Me lähenemme Ljaano estakaadoa, siellä ei ole muuta odotettavissa. Taikka luuletko sinä, Jimi, että näillä autioilla aavikoilla löytyy viini- tai kirnupiimälähteitä?"

"Vaiti, veikkoseni, muuten tulee minulle vesi suuhun. Mistä täällä edes kirnupiimään pääsisi? ja minä pelkään, että lopuksi saamme tyytyä kaktus-nesteeseen!"

"Emme suinkaan sentään. Vielä emme ole aavikolla. Helmiahon maatila, jonne huomenna pääsemme, kuuluu olevan jonkun veden varrella. Siis ei meidän takanamme vielä ole tuo hedelmällinen maakaistale. Minä toivon, että tuo vanha hopeakaivo, johon tänään pyrimme, on jonkun semmoisen puu- tahi pensassaaren keskellä, joita näinkin autioilla seuduilla sentään löytyy. Ja sinä tiedät, että toivoni harvoin pettää, sillä se liikkuu tavallisesti todellisuuden piirissä!

"On parempi olla siitä puhumatta. Toivomme ei ole tähän asti ollut miksikään hyödyksi."

"Älä sano niin, Jimi. Totta on, ett'emme ole tähän asti voineet viettää tyhjäntoimittajan elämää, mutta meillä on sievä summa taskussamme ja jos onni meitä potkasee tuolla puolen Ljaanoa ja Kuadeluppea, olemme rikkaat miehet."

"Niin, jos! Miljoonan omistajana oleminen on makeinta mielelle. Mutta tällä hetkellä ei meillä ole mitään syötävääkään. Mehän koetimme vaan päästä pikaisesti eteenpäin, emmekä pysähtyneet edes paistia hankkimaan. En pyydä kalkkunaa, mutta tahtoisin hyvin kernaasti kohdata aavikkokanan, joka ei olisi aivan vanha. Ehkä se suvaitsisi pyssyni tervehdyksen."

"Sinulla on liian herkulliset tuumat. Minä olisin täysin tyytyväinen, jos jonkun ystävällisen jäniksen mieleen johtuisi hiipiä vastaamme. Silloin me — — ole vaiti! Tuolla on yksi. Polle, seiso nyt tämän ainoan kerran paikallasi."

Tämä kehotus, jota seurasi tempaus ohjaksista, oli lausuttu muulille. Se seisoi liikkumatta, ikäänkuin olisi se tarkoin käsittänyt kehotuksen. Juuri heidän edessänsä oli eräs muulijänes juossut ruohoturpeitten välistä esille. Timi laukasi heti pyssynsä. Jänis teki kuperkeikan ja jäi makaamaan. Kuula oli osunut päähän — se oli mestarilaukaus semmoisesta pyssystä.

Jänis Teksaassa on yhtä suuri kuin sen sukulainen vanhassa maailmassa; niitä löytyy täällä runsaasti ja niitten liha on maukasta. Sillä on sangen pitkät korvat, samallaiset kuin muulilla, josta se on saanutkin nimensä.

Timi ratsasti jäneksen luo, nosti sen maasta ja sanoi, jatkaen matkaansa:

"Nyt on meillä paisti, ja ajattelen että löydämme vähän vettäkin. Näet, että aavistukseni käyvät toteen. Kaksi tämmöistä miestä löytää aina mitä tarvitsevat."

"Löydämmekö timanttejakin? Sen on tulevaisuus osoittava."

"Timantteja löydämme myös, sen sanon sinulle", vastasi Timi päättävästi. "Tietysti edellytän, että semmoisia todellakin löytyy tuolla kaukana. Jos koko juttu on keinottelua, käy meille samoinkuin niille, jotka eivät ole mitään löytäneet. En minä ainakaan aio tappaa itseäni, jos saan kuulla että turhaan olemme olleet onnen etsinnässä. Vaiti! Etkö kuullut laukausta?"

"Kyllä. Pollekin sen kuuli."

Polle oli hänen muulinsa, joka nyt veti ilmaa sieramiinsa ja ahkeraan löyhytteli suuria korviansa. On sangen tavallista että aavikkomiehet antavat eläimelleen nimen. Näitten muulien nimet, Pulle ja Polle, kuuluivat yhtäläiseltä samoin kuin heidän isäntiensä nimet, Jimi ja Timi.

Veljekset oikaisivat itsensä ja katselivat siihen suuntaan, mistä laukaus oli kuulunut. Se kuului kauvempaa kuin he saattoivat nähdä, sillä he olivat nyt kaukalonmuotoisessa notkelmassa. Mutta Timi osotti ilmaan, jossa suuri petolintu raskaasti kaarteli. "Kanakotkako tuo on, vai kuinka, Jimi?"

"Ei. Se on korppikotka, sen näkee kirjavista höyhenistä. Sillä on harmaankellertävät höyhenet ja se on istunut raadolla, ja on syönyt itsensä niin kylläiseksi, että se tuskin jaksaa lentää. Laukauksesta peljästyneenä on hän keskeyttänyt kekkerinsä ja meidän täytyy katsoa, mitkä ihmislapset ovat siihen syynä. On täysi syy ottaa selkoa siitä, mitä ihmisiä tuolla edellämme on. Ljaano estakaadon lähettyvillä ei kuulu olevan aivan turvallista. Voipi helposti joutua korppikotkan saaliiksi, eikä tuo juuri olisi makeinta mielelle. Siis, eteenpäin, Timi."

He kannustivat ratsujansa. Mutta muulit ovat, niinkuin tunnettu, sangen itsepäiset. Tätä elukkaa ei tavallisesti saada paikoiltaan liikkumaan juuri silloin, kun on kovin kiire käsissä, ja korvataksensa tuota seikkaa, alkaa se tavallisesti hurjasti laukkaamaan juuri sinä hetkenä, kun ratsastajan olisi pakko olla yhdessä kohdin. Tästä säännöstä ei valitettavasti Pullekaan ollut mikään loistava poikkeus. Tuskin oli se kannuksia tuntenut, kun se asetti kaikki neljä jalkaansa yhteen ja seisoi liikkumatta kuin sahapukki. Timi painoi kannukset lujemmin, mutta siitä oli vaan se seuraus että Pulle painoi päänsä etujalkojen väliin ja nosti takapuolensa ilmaan, heittääksensä ratsastajansa pois. Mutta Timi tunsi monivuotista ystävätärtänsä tarpeeksi hyvin, antaaksensa heittää itsensä satulasta. "Mikä sinun nyt on, vanha hupsu? Kyllä minä houreet päästäsi otan." Hän kumartui taaksepäin, tarttui elukan häntään ja repi siitä aikatavalla. Pulle lähti heti semmoista vauhtia lentämään, että Jimi tuskin voi seurata muassa Pollellansa. Tämä hännästä vetäminen oli se salainen keino, joka mursi tuon muuten rakastettavan Pullen itsepäisyyden. Se, joka ei tuota keinoa tuntenut, sai, vaikka käyttikin kannuksia, ja piiskaa, taipua Pulien oikkujen mukaan. Jokaisella eläimellä on oma pikku huvinsa. Mutta hyvä on, että löytyy keinoja, jotka eivät auta ainoastaan yksityistä, vaan myös koko sukua. Niinpä löytyy esim. aasien mainioon perheeseen kuuluvia jäseniä, jotka öisin hyvin häiritseväisesti antavat kuulla kaksitavuista lauluaan. Mutta jos tämmöisen elukan häntään sitoo jonkun painavan esineen, esim. kiven, tai muun painon, seisoo se heti korvat ja häntä lotossa, eikä päästä vähintäkään ääntä.

Kun molemmat ratsastajamme olivat notkelmasta päässeet, havaitsisivat he ihmeekseen useampien kilom. päässä edessään omituisesti rikkinäisen kukkulan, jommoista he eivät olleet odottaneet näkevänsä täällä Ljaanon lähellä. Samalla näkivät he ryhmän ratsastajia jonkun maassa makaavan esineen luona, niin lähellä veljeksiä, että nämät tarvitsivat vaan muutaman minuutin ehtiäkseen ryhmän luo. He kiristivät heti ohjaksia. Heidän tuli ensin saada tietoa siitä, olivatko ne kuusi ratsastajaa heille ehkä vihamielisiä.

Heidät oli huomattu. Piiri, jonka nuo kuusi muodostivat, avautui, mutta mitään uhkailua ei havaittu.

"Mitäs sanot?" kysyi Jimi. "Ratsastammeko heidän luoksensa?"

"Tehdään niin. Ovatpa he nyt meidät nähneet ja jos ne ovat Ljaano-kotkia, tulee siitä kumminkin tappelu. On siis parempi, että hiivimme ulkoapäin heidän joukkoonsa, mutta varovaisesti, ett'eivät piiritä meitä. Olkaamme valmiit ampumaan."

"No, no, tuskinpa ne ovat Ljaano-kotkia. He näyttävät ennemmin kunnon miehiltä, jotka ovat huviretkellä. Pukunsa riippuivat luultavasti vielä viikko sitte räätälipuodissa. Heillä on aseita koko varasto, mutta ne kiiltävät vielä niin, ett'eivät liene olleet paljon käytännössä. Ja hevosensa näyttävät niin reippailta ja hyvinhoidetuilta, että meidän on otaksuminen heidän olevan ihan vaarattomia huvimatkailioita. Tosin ei minulle ole mieluista kohdata tuommoisia keltanokkia, mutta pidän sen kumminkin parempana, kuin joutua semmoisten ihmisten pariin, joilla on taskut vaan sentähden, että saisivat täyttää ne muitten ihmisten omaisuudella. Ratsastakaamme siis heidän luoksensa."

Heidän ei olisi sopinutkaan tehdä toisin, sillä nuo kuusi miestä ajoivat heitä vastaan.

"Tulkaa tänne, tulkaa tänne, niin saatte nähdä jotakin!" huudettiin veljeksille.

"Mitä sitten?", kysyi Jimi.

"Tulkaa tänne nyt vaani Pian!"

Nyt he saapuivat toistensa luokse. Nuo kuusi miestä olivat tähän asti olleet totiset ja miettiväiset, mutta nyt tuli heidän kasvoihinsa toinen ilme. Kaksitoista silmää tuijotti seposeljällään ja hämmästyksissään veljesparia, sitten heidän huulensa vavahtivat ja lopuksi puhkesivat he kaikuvaan kuusiääniseen nauruun.

"Tuhat tulimmaista!", huusi yksi. "Keitä nuo ovat? Mitkä kärsät!"

"Mitkä kärsät!" yhtyivät toiset heti.

"Todellakin! Kaksi kärsää! Kuinka kaunista, kuinka kaunista!", huusivat ja nauroivat he kilpaa.

"Minä pyydän teitä, herrani, suvaitkaa, että katselemme teitä läheltä!", sanoi se, joka johti puhetta. "Tuonkaltaista emme ole milloinkaan ennen nähneet. Antakaa minun koskea noihin kärsiin! Minun täytyy saada varmuutta siitä, ovatko ne luonnolliset, vai ovatko ne viime naamiaisista."

Veljekset olivat tähän asti seisoneet silmää räpyttämättä; mutta kun mies todellakin ojensi kätensä koskeaksensa Jimin nenään, peräytti hän muulinsa muutaman askeleen sanoen:

"Tahdotteko ensin sanoa nimenne, hyvä herra?"

"Hyvin kernaasti. Nimeni on Kipsinen."

"Kiitoksia! Suostun mielelläni jokaisen pyyntöön, niinpä teidänkin, mutta sanon edeltäpäin, että pyssyni pamahtaa samassa silmänräpäyksessä, kun joku nenääni koskee. Jos te sittenkin tahdotte siihen kajota, ei minulla ole mitään sitä vastaan. Mutta minä pyydän päästä vastaamasta seurauksista arvoisille kumppaneillenne."

Tämä kuului niin totiselta, että nauru heti lakkasi. Kipsinen koetti kuitenkin vielä laskea leikkiä ja sanoi hymyillen:

"Mutta master, ette suinkaan voi, ettekä tahdo panna pahaksenne, että me nauramme tuommoiselle sarvikuononkaltaiselle kärsälle."

"Mitä siihen tulee, niin naurakaamme toisillemme mielemme mukaan. Kukin on semmoinen, joksi hänet Luoja loi, ja jos minä olen saanut ison nenän ja te pienet aivot, niin emme voi noita vajavuuksia auttaa, vaan täytyy nurkumatta niihin tyytyä."

"Tuli ja leimaus!", huusi Kipsinen loukattuna, "aiotteko löylyttää minua?"

"En suinkaan. Ottakaa itse löyly ja viruttakaa sitten itsenne vedellä, jos olette likainen. En minä teidän kylvettäjänne ole."

Silloin Kipsinen kajosi revolveriinsa ja uhkasi: "Tyyntykää herrani! Minun kuulani eivät istu niin höllässä, kuin näytte otaksuvan."

"Loruja!", nauroi Jimi. "Älkää hassutelko. Uhkauksenne kuuluu niin lapselliselta."

"Suu kiinni! Tahdotteko että opetamme teitä? Näettehän, että olemme kuusi teitä kahta vastaan."

"Aivan niin. Kuusi tuollaista ei saa meitä suunniltamme. Jos olisi nolla kuutosen perässä, saattaisimme ruveta miettimään, kannattaako koukistaa sormensa laukaisuun."

"Te näytte olevan liukaskielinen."

"Ja liukkaat ovat aseetkin. Sen kai huomaatte?"

"No, tehkää hyvin, mainitkaa nimenne, että tietäisimme kuinka kuuluisain sankarien seuraan olemme joutuneet."

"Nimemme on Hokmanni ja me olemme veljekset."

"Sen todistaa jo nokkannekin. Älkää ensinkään nimestänne ylvästelkö, sillä ainoastaan saksalaisella saattaa olla semmoinen nimi, ja ehkä jo olette huomanneet, että siihen kansakuntaan kuuluva väki ei tässä maassa ole minkään arvoista."

"Tuota mielipidettä en tahdo teiltä riistää. Jolla on siitä huvia ettei hänellä ole kaikki kaistat päässänsä paikoillaan, niin pitäköön huvinsa. Minä en ole mikään hourujen lääkäri. Tule, Timi!"

Muuli lähti liikkeelle hänen käskystään ja hänen veljensä seurasi jälestä. Ei kumpikaan katsonut arvonsa mukaiseksi heittää silmäystä miehiin, vaan ratsastivat sille paikalle, johon nämät äsken pysähtyivät. Siellä kohtasi heitä kauhea näky. Maa oli täynnä ihmisjalan- ja kavionjälkiä, ikäänkuin olisi siinä äsken taisteltu. Kuollut hevonen makasi siinä ilman satulaa ja hihnoja..Ruumis oli aukirevitty ja ylt'ympäri oli sisälmyksenretaleita — tuo oli veljesten äsken näkemän korppikotkan työtä.

Tämän näkeminen ei veljeksiä niin peloittanut, kuin erään valkoisen ihmisen ruumis, jolta puuttui päänahka ja jonka kasvot oli niin ristiin rastiin puukotettu, että oli mahdoton noita tuntea. Kuluneesta villanutusta päättäen oli tämä ollut lännen mies. Kuula oli läpässyt hänen sydämensä ja päättänyt hänen elämänsä.

"Hyvä Jumala! Mitä on täällä tapahtunut?", huudahti Jimi, hypäten hevosensa selästä ja mennen ruumiin luo.

Timi hyppäsi myös hevosensa selästä ja polvistui kuolleen viereen.

"Hän on ollut kuolleena jo useita tuntia", sanoi hän, koeteltuaan kuolleen kättä ja rintaa. "Hän on kylmä, eikä veri enää juokse."

"Tutki hänen taskunsa! Ehkä niissä olisi jotakin, josta voisi arvata, kuka hän on ollut."

Timi oli tuossa toimessa juuri silloin kun nuo kuusi ratsastajaa, jotka heitä hitaasti seurasivat, ehtivät heidän luoksensa.

"Seis!" huusi Kipsinen. "Ankarasti me kiellämme teitä tutkimasta vainajan taskuja. Minä en suvaitse että ruumista ryöstetään."

Sekä hän että hänen kumppaninsa astuivat veljesten luo. Hän veti Timin käsivarresta seisaalle, ja tämä antoi sen vastustelematta tapahtua. Veljekset silmäilivät toisiansa merkitseväisesti ja sitten kysyi Jimi:

"Mistä saitte sen älykkään ajatuksen, että me kuollutta ryöstäisimme?"

"Tehän kaivelitte taskuja."

"No, eikö siihen olisi muuta syytä?"

"Ei, kun te siinä toimessa olette. Teistä heti näkee, minkä hengen lapsia te olette."

"Siinä te todellakin osoitatte erinomaista teräväpäisyyttä, master Kipsinen. Noin ihmeteltävä ihmistuntemus mahtaa olla mielelle makeinta."