Part 1

language: Finnish

KYLÄRAITTIEN KUNINGAS

Satakuntalainen kertomus

Kirj.

KAARLE HALME

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1925.

I

Yhdeksännentoista vuosisadan ensimmäisen vuosikymmenen valtiolliset tapahtumat, jotka mantereen ilmiömäinen sotavaltias Punapaita oli aiheuttanut ja jotka riistivät Suomen sen entisestä emämaasta Ruotsista ja liittivät Venäjän valtakuntaan, siirsivät Suomen kansan uusille, tuntemattomille taipaleille. Nämä suuret tapahtumat eivät kulkeneet jälkeä jättämättä syrjäisempienkään seutujen ohitse.

Muuan itäisen Satakunnan pitäjä, jonka suuret metsä- ja kangasmaat sulkevat keskuuteensa, oli saanut näistä muuttuneista olosuhteista omalaatuisensa herätyksen. Uumenisten voimien horrostila oli tullut häirityksi, eivätkä nuo voimat enää halunneet sopeutua umpilampeensa takaisin ihan entisessä muodossaan. Pitäjän miehet alkoivat pälyillä, mihin voisivat elpyneen mielensä ja tarmonsa puskea. Voimailuihin ja kisoihin koetettiin istuttaa entistä villimpää vauhtia, ja pitäjän voimannäytteitä yritettiin kohottaa mahdollisimman suureen loistoon vieraillakin seuduilla. Riehaantuminen oli synnyttänyt raisun uljailun aikakauden, joka olisi kasvavan rajuutensa jalkoihin sullonut kylien keskeisten kisamuotojen ja kotoisen raittikurin noudattamisen, elleivät perinnäistapoja olisi tukeneet pitäjän mahtavin suurkylä Loukkula ja sen läheiset naapurikylät Noronpää ja Hotikkala.

Kyläkuntain välinen nujakka ei kuitenkaan ollut, ainakaan tavallisissa oloissa, mistään tosivihasta syntynyttä. Olipahan vain jonkinlaista taisteluinnon vireillä pitämistä, kotoista karhunleikkiä. Vakavammaksi muuttui asia vieraspitäjäläisiä kohdattaessa markkina-matkoilla tai lankku- ja viinakuormien kuljetuksessa läpi rantasuomalaisten tai pohjalaisten riitaisten seutujen.

Väestön luonteelle ominainen »ritarillinen» perinnäispiirre oli mukana tässä kotoisessa taistelunujakassa. Ei milloinkaan käytetty minkäänlaisia aseita, eikä niitä saanut käyttää. Riidat ratkaistiin silein kämmenin ja rinnusottein, elleivät rantasuomalaiset seipäineen tai pohjalaiset puukkoineen pakottaneet kädenjatkoa käyttämään silloin, kun täytyi puolustautua pitäjän läpi kulkevia markkinajoukkoja vastaan tai torjua ryöstäjiä kuormakaravaanien kimpusta. Puukkoon nämä satakuntalaiset eivät kuitenkaan pahimmassakaan hädässä tarttuneet, sillä sellaista pidettiin rikollisena ja varsin häpeällisenä miehuuttomuuden näytteenä. Vasta sikäli kuin uudet virtaukset mieliä riehaannuttivat, painoivat hillittömän hurjastelun oireet merkkinsä näihin perinnäistapoihin.

* * * * *

Koukkulan kylä, kuten muutkin kylät siihen aikaan, oli suurimmalta osaltaan rakennettu yhteen rypääseen niin lähekkäin, että tavallisesti jotakin solaa myöten pääsi naapuritalon miespihaan.

Tällainen rakennustapa, johon vielä kuului akkunattomat ulkoseinät, oli peruja niiltä entisiltä ajoilta, jolloin oli syytä pelätä sekä vihollisen hyökkäystä että rosvojen retkeilyjä, puhumattakaan karjan suojelemisesta susilta ja karhuilta.

Loukkulan isoimmat talot, Laikka ja Parrila, olivat kuitenkin rakennetut jonkin verran erilleen tästä yhteisestä rykelmästä.

Parrilan talo oli kylän isoin ja mahtavin, mutta sen maine oli alkanut arveluttavasti supistua kahdestakin syystä. Ensimmäinen syy oli Parrilan Iisun pehmeä ja lauhkea luonnonlaatu, mikä ei ollenkaan soveltunut ison talon isännälle ja vielä vähemmin aikakauden rajuun elämänjuoksuun. Toinen syy oli melkein sama kuin ensimmäinenkin, perustuen Iisun meltouteen ja saamattomuuteen emännän etsinnässä.

Vika ei ollut siinä, että tytöt eivät olisi välittäneet Iisusta, joka oli komea nuorukainen hymyilevine kasvoineen ja leikillisine juttuineen, mutta Iisussa ei ollut miestä ketään ottamaan, sillä tuo »ottaminen» oli hänen mielestään vaikeitten esteitten takana, vaikka hänen viisikolmatta vuotinen ikänsäkin jo alkoi häntä siitä muistutella.

Näin olisi Iisun asema voinut käydä hytinkin horjuvaksi, ellei häntä olisi tukenut hänen ikä- ja kasvinkumppaninsa, pitäjän ja monen pitäjän, koko Satakunnan enimmin ihailtu ja pelätty taistelusankari, Laikan Otto.

Tämä pitäjä kokonaisuudessaan, mutta eritoten Loukkulan, Noronpään ja Hotikkalan kylät olivat tunnettuja komeista ja voimakkaista miehistään. Heistä kaikista vei kuitenkin voiton Laikan Otto, jonka uljasryhtinen ja kaunismuotoinen varsi antoi erikoisen miellyttävyyden hänen voimilleen ja notkeudelleen.

Hänen mittansa kiisteli voittoa pitäjän pisimmiltä miehiltä, ja hartioitten vahvuudessa ei kukaan pystynyt hänen kanssaan kilpailemaan, lukuunottamatta Hotikkalan kylän Jartun veljeksiä, joita pidettiin jättiläisinä.

Kertomusten mukaan oli yksi ainoa mies aikoinaan ehkä ollut Oton veroinen sankari-ihanne. Tämä mies oli Noronpään Tuomaalan entinen setämies, Tanu, joka nyt asusti Kujansuun torpassa rippikoulu-ikäisen tyttärensä Aliinan kanssa.

Tanu oli kuitenkin ollut poissa leikeistä jo kauan ennen Oton ilmaantumista kisakentille. Raskas rankakuorma oli metsätiellä kaatuessaan vioittanut Tanun kykenemättömäksi kilpakiistoihin.

Tästä miehestä oli kansan suosio ja ihailu siirtynyt Laikan Ottoon, jonka miehekkäät avut näyttivät ne ansainneenkin.

Laikan Otto oli käytökseltään miellyttävä, luonteeltaan rehti ja ystävällinen, mutta hänen nopean ajatuksensa ja tulisen mielenlaatunsa vuoksi ei kukaan halunnut joutua hänen kämmeniensä tielle tai suoda hänelle rinnusotetta, jos se suinkin oli kartettavissa.

Tuo haluttomuus suretti Ottoa, sillä hän ei tuntenut mitään toista niin ihanaa leikkiä maan päällä kuin paljain käsin taistelemisen suurta miesjoukkoa vastaan. Hän oli kehittynyt tässä leikissä oikeaksi taituriksi. Hän rakasti taitoisuuttaan ja kunnioitti sitä siinä määrin, ettei hän milloinkaan hairahtunut tekemään sellaista jälkeä, mikä olisi vakavasti vahingoittanut hänen löylyttämiään vastustajia.

Vaikka naapurikylien miehet hyvin tunsivat Laikan Oton vaarattoman taistelutavan, niin he kuitenkin karttoivat häntä kuin ruttoa, sillä ei ollut vähintäkään hauskuutta lähteä sellaiseen otteluun, missä ei ollut pienintäkään voiton mahdollisuutta, puhumattakaan siitä häpeästä, minkä tuotti nurmella pyllyileminen tai maantien ojassa sätkytteleminen.

Näistä syistä oli kylänujakoitten kisaluonne kovin vakavasti uhattu, tuottaen monelle niiden ihailijalle syvää mielihaikeutta ja saattaen hurjapäisimpäin mieleen vaarallisten aseiden käyttämisen.

Uhkaavasta vaarasta selviydyttiin kuitenkin siten, että Laikan Otto lupasi pysytellä mahdollisimman syrjäisenä ja tarttua asioitten menoon vasta sitten, kun Loukkulan kylän todellinen hätä sitä vaatisi. Tämä pelastava päätös tiedoitettiin kaikkiin kyläkuntiin, ja yleinen »nujakka-rauha» oli taas vastaiseksi turvattu.

II

Loukkulan helkajuhlat olivat juuri alkamassa. Monesta kyläkunnasta oli kokoontunut kansaa yhteiseen kevään ensimmäiseen ilonpitoon. Korkea kokko oli pystytetty ikivanhalle kokkopaikalle, kolmen tien risteykseen, avaralle näkyvän mäen kupeelle, lähelle Loukkulan kylää.

Kylän miehet olivat jo varhain keväällä kaataneet lettoon märkiintymään pitkän kuusiroitin, joka nyt oli pystytetty kokon rungoksi. Ympärille oli kierretty paksu, tervasekainen olkipeite ja latvaan istutettu tuuhea katajapensas.

Isot läjät kaikenlaista helposti palavaa rojua oli koottu rungon juurelle ja kasattu sen ympärille mahdollisimman korkealle. Näin pyntättynä seisoi juhlakokko valmiina, leiskahtaakseen iloiseen rätinään ja räiskeeseen, juhlayleisön saavuttua ihailemaan sen valtavia tulikieliä ja nauttimaan niistä harvoista yhdessäolotilaisuuksista, joita silloinen aika niin saidasti tarjosi.

Juhlatamineissaan oli saapunut kaikenikäistä kansaa. Vanhemmat ihmiset ja jotkut ujoluontoisemmat nuoristakin asettuivat istuskelemaan teitten risteyksen viereiselle mäen rinteelle.

Nuoret tytöt istuskelivat ryhmissä mäen syrjän liepeillä, solmiellen pääseppeleitä kevään ensimmäisistä kukka-esikoista. He kuiskailivat omia juttujaan ja talvisia salaisuuksiaan, jonkun uskaltaessa hiljaa hyräillä toisten korvaan jotakin laulua, joka teinien viimeisten käyntien ajoilta oli muistissa kytenyt. Pääliinat valahtelivat harteille, palmikot heitettiin liinojen yli ja kukkaseppeleet sijoitettiin otsaa ja ohimon kutreja kiertämään. Näin olivat neitoset valmistuneet juhlimaan sitä salaperäistä suvea, jonka kätköistä odotettiin vaatimattomien, ujojen unelmien täyttymistä.

Nuoret miehet seisoskelivat pienissä ryhmissä maantiellä tai istuskelivat pientareilla. Toiset kurkistelivat neitosten parvea ja jotkut vaihtelivat kelloja ja syöskumi-piippuja.

Yhteismeno oli hiljaisen rauhallista ja puolittain ujoilevaa oleilemista, odoteltaessa juhlaa, jonka outouteen kotiutuminen tuotti näin alussa paljon epäröivää hämminkiä.

Vihdoin, kun aurinko näkyi häipyneen järventakaisen harjanteen uumeniin, rykäisi Parrilan vanha vaari, Iisun isoisä, ja kompuroi jollekin toiselle kivelle köröttämään. Velvollisuus, mikä kuului hänelle Loukkulan vanhimpana isäntämiehenä, oli tehnyt ukon hiukan epävarmaksi. Julkinen esiintyminen oli kovin outo tapahtuma, joka vaati huomattavan iän ja arvon, vaikka tuohon esiintymiseen ei kuuluisikaan enempää kuin pari, kolme sanaa.

Ukko rykäisi toisen kerran, ja mäen rinteellä istuvien keskustelu taukosi. Vaari heilautti piippunsa pitkää vartta ja sai vihdoin paukahdutetuksi aikomansa sanat.

— Laikan Otto — ja sinä, Iisu! Nyt kai jo on aika ottaa tulukset!

Tervaiset tuohet ja oljet syttyivät pian. Lieskan kielekkeet alkoivat kierrellä yhä korkeammalle, leiskuen, rätisten ja sähisten kuin ahnaat pedot saaliinsa ympärillä.

Näky oli valtavan tehoisa ja sen synnyttämä jännitys ja ihastus yhtä suuri.

Kun tuliliekit vihdoin hulmahtivat ylimmäisellä latvalla sijaitsevaan katajapensaaseen, lähettäen sieltä rätisten ja räiskyen tuhansia tulikipunoita kaukaiseen avaruuteen, puhkesi kansan keskuudesta voimakas riemuhuuto, joka tyyntyi vasta katajapalon sammuessa.

Tulipatsas oli pitkiä aikoja komea nähtävyys, mutta kokon polttamisen huippukohta oli jo kuitenkin sivuutettu. Nuoriso rupesi vähin erin ryhmittymään leikkejänsä varten, tuntien olotilansa vapautuneemmaksi sen jälkeen, kun tuo valtava juhlatuli oli heidät yhteiseen innostukseen liittänyt.

Kuin taikakeinoin näkyi kokon palo polttaneen neitosista ainakin päällimmäisen ujouden kuonan ja haihduttaneen sen savuna ilmaan. He tarttuivat toisiaan käsistä ja alkoivat, isossa ympyrässä, hiljalleen kiertää helkatulta, laulaen jotakin talven kuluessa oppimaansa teinilaulua.

Muutamat nuorukaisetkin rohkaisivat vähitellen itseänsä ja liittyivät neitosiin, ikäänkuin tarpeellisina ympyrän täyttäjinä, toisten seisoskellessa saamattomina lähettyvillä ja juroimpien poistuessa etäämmälle, kiekkoa heittämään tai muita voimailukisoja pitämään.

Kun sitten kokon riuku oli jonkin ajan kuluttua kaadettava, hajaantui nuoriso eri ryhmiin »leskeä» juoksemaan ja hippasille.

Ne miehet, jotka olivat kankealiikkeisiä tai ujostelivat neitosten seuraa, etsivät kukin mieluisensa ryhmän kiekonheittäjien, painijain, väkikapulan ja »kissanhännän» vetäjäin tai pallonheittäjien seurasta. Vara oli valita, ja maantietä riitti kolmelle suunnalle.

Kesäisessä illassa alkoi kuulua ilohuutoja, naurua, kirkaisuja ja ilakoivaa temmellystä, kiekko- ja pallomiesten säestäessä yleistä meteliä voimahuutoineen ja tavi-iskuineen. Talvenpitkä uneliaisuus ja kansanomainen hitaisuus olivat häipyneet. Viimeisetkin puhdehämyt olivat haihtuneet kirkkaitten katseitten tieltä. Nuoruus ja kevät viettivät onnen ja elpymisen juhlaa.

III

Laikan Otto oli sattumalta joutunut, kokkoa kierrettäessä, erään solakan, vaalean tytön rinnalle, jota hän ei aluksi tuntenut.

Otto katseli tyttöä, mutta kun siitä ei ollut tuntemiselle apua, päätti hän kysyä.

— Mistä kylästä sinä olet — minä en tunnekaan?

Tyttö katsoi Ottoa kirkkain, hämmästynein silmin. Äkkiä alkoi hänen suupielissään väreillä hymy, kunnes hän lopulta purskahti nauramaan.

— Minä olen hyvin kaukaa, aina tuolta Noronpäästä asti.

— Noronpäästä?!

Ottoa rupesi myöskin naurattamaan.

— Sehän on melkein samaa kuin sanoisit: — hyvin kaukaa, aina tuolta Loukkulasta asti.

Iloisen juttuamisen jatkuessa sai Otto tietää, että hänen puhekumppaninsa oli Kervilän Anna Noronpäästä. Viime syksynä rippikoulua käydessään Anna lukeutui vielä pikkutyttöjen joukkoon, mutta oli nyt talven aikana ja Oton huomaamatta sukeutunut letukasta kauniiksi neitoseksi.

Annan naapurin poika tai oikeammin nuori isäntä, Hoijalan Esa, katseli karsain silmin heidän iloisuuttaan ja asettui heti itsetietoisesti Annan vierelle, kun ruvettiin »leskeä» juoksemaan.

Annan asettuessa parinsa rinnalle pitkään riviin aikoi Otto siirtyä kiekonheittäjien joukkoon. Mutta nyökätessään Annalle kuin hyvästiksi luuli Otto huomanneensa Annan katseessa jonkinlaista kiihoittavaa hämäystä, ja vilkaistessaan Esaan näki hän yrmeyden ja voitonriemun ilmeen Esan vihamielisessä silmäyksessä.

Heti muutti Otto päätöksensä ja juoksi nopeasti parien eteen, ilmoittaen olevansa »leski».

Ottoa oli pistänyt Hoijalan Esan julkea katse. Hän ei ollut tottunut sellaiseen. Tavallisesti merkitsi sellainen katse tappeluhaastetta ja nopeata iskua. Kun katsetta ei kuitenkaan seurannut mikään uhitteleva liike tai sana, niin oli mielenpurkaus kyllä jätettävä silleen, mutta ei suinkaan silti ollut sen tieltä väistyttävä.

Otto tahtoi leikissä anastaa Annan Esalta. Ja jos Esa ei muuttaisi pahaenteistä ilmettään, niin Otto päätti puolustaa Annaa parinaan koko leikin ajan.

Pareja juoksi Oton ohitse useita. Kaikki he saivat kuitenkin jotenkin vaivattomasti pitää toisensa, sillä Otto vaaniskeli ja odotteli vain erikoista paria.

Pahinta oli, ettei Otolla ollut aavistustakaan, milloin Anna ja Esa kiitäisivät hänen ohitseen, tai kummalta puolelta Anna mahdollisesti pujahtaisi esille.

Esa kehoitteli Annaa pinnistämään viimeisetkin voimansa, eikä Anna myöskään kuulunut niihin, jotka lystikseen antautuvat. Hän oli vielä siinä iässä, jolloin naisellinen ujous ei hillinnyt nuorta innostusta.

Anna riisti liinan harteiltaan ja seppeleen päästään, antaen ne kasvintoverinsa, Tarilan Eevan huostaan. Empimättä hän nosti pitkät hameensa ja sitoi vyötäisilleen.

Jotkut naisista vähän tirskahtelivat, kun Annan alushame ulottui vain polviin asti, mutta kun nähtiin, että Anna nopein liikkein riisui kenkänsäkin, muuttui tirskuna uteliaaksi jännitykseksi.

Esa heitti hyvin tyytyväisenä takin yltään ja pitkävartiset jaloistaan, kiristellen tiukaksi nahkavyötään.

Kun sitten taas kaikui Oton huuto: »yksi edestä ja pari takaa», ei Otto kuullut minkäänlaista jalkojen töminää. Juuri kun hän aikoi huutaa uudelleen, livahtivat hänen ohitseen mies ja nainen, kiitäen hurjasti kuin äänettömät varjot.

Otto hämmästyi ensin tuota odottamatonta näkyä, ja ennenkuin hän ehti tuntea Annan, oli pari saanut arveluttavan etumatkan. Otto ymmärsi, että ottelu oli muuttunut vakavaksi. Ellei hän ehtisi parin väliin ennen »leskenkiveä», joka oli muutaman kymmenen sylen päässä merkkinä siitä, että sen jälkeen parilla oli oikeus, kaikin keinoin, koettaa yhtyä, niin hän olisi menettänyt kilpailun. Eikä Otolla suuria voiton mahdollisuuksia näkynyt olevankaan. Hän oli jo kyllä saavuttamaisillaan Esan, mutta Anna ei välittänyt paristaan, vaan juoksi paljon Esan edellä. Anna aavisti, että joutuisi kiinni, jos yrittäisi yhtyä hitaampaan kumppaniinsa. Sentähden hän juoksi kuin hengen edestä ja poikkesi heti »leskenkiveltä» viettävälle nurmelle pitkänomaisen ja parin sylen levyisen savikuopan alapäätä kohti, pyrkien kuopan turviin.

— Kiertäkää savikuoppa! Kiertäkää savikuoppa! — huudettiin juoksijoitten selän takana.

Juuri tällöin Otto juoksi Esan ohi. Jäätyään jäljemmäksi kiepahti Esa, Oton selitse, savikuopan yläpäätä kohti. Hän aikoi kiertää kuopan siltä puolelta ja juosta sieltä Annaa vastaan.

Otto huomasi aikeen ja näki Annan jo kääntyvän kuopan takareunaa kohti. Olivatko he saaneet hänet petetyksi sukkajalka-tempullaan?

Ei ollut mietittävä silmänräpäystäkään, muuten Esa saisi parinsa ja Oton voittamattomuus pienen sinimarjan.

Otto ei ollut vielä kertaakaan hävinnyt minkäänlaisessa leikissä. Joutuisiko hän nyt tappiolle tuollaisen pikkutytön kepposen vuoksi? Ei, totisesti, vaikka hänellä olisi vieläkin raskaammat saappaat jalassa!

Sekunneista oli kysymys, eikä Otto harkinnut. Hän juoksi kuin hirvi päin savikuoppaa, jonka hän kyllä hyvin tunsi, vaikka ei hänen päähänsä ollut ikinä pälkähtänyt yrittää hypätä sen yli.

Nyt hän tekisi tuon hurjan yrityksen!

Otto kiristi jäntereensä viimeisilleen — sai hyvän vauhdin — sopivan jalansijan — ja lensi kuin ammuttu suoraan Annan eteen.

Anna syöksyi aavistamattaan, Oton avattuun syliin, jossa hän tunsi kohoavansa korkealle ilmaan. Esa pysähtyi kuopan yläpäässä hävinneenä miehenä.

Kisaväki huusi ja hoilasi voittajalle niin vimmatusti, että kiekkomiehet ja väkikapulan vetäjätkin riensivät katsomaan, mitä oli tapahtunut.

Hengästyneinä palasivat kilpailijat lähtökohtaansa. Ponnistustensa tähden ei Esa kyennyt »lesken» virkaa hoitamaan, joten ei uudella parillakaan ollut syytä jatkaa leikkiään.

Joukko kilpamielisiä nuorukaisia riensi kiirein »leskenkuopalle», jota nimeä vaatimaton savikuoppa sai tämän tapauksen jälkeen kantaa kaukaiseen tulevaisuuteen. He mittasivat tarkoin hypyn pituuden, josta saatiin tämän kilpalajin korkein saavutus ja kiihoittaja yritteliäisyyteen. Avojalkaistakin »leskenhypyn» hyppääjää pidettiin ainakin miespolven ajan voittamattomana näitten kylien lukuisissa raittikisoissa. Pieni sattuma oli näin kylvänyt uuden kiistansiemenen kilpakisojen vehmaaseen maaperään, ja Oton maineelle oli tehty uusi kulmakivi.

Kun Anna oli pukeutunut, meni hänkin kevyempään leikkiin, hippasille, seuraten Oton ja muitten jo »leskeä» juosseitten esimerkkiä.

Näin jatkui leikki ja ilonpito kesäisen yön miedosti hämärtyessä.

Vanhemmat ihmiset alkoivat vähitellen ajatella kotiin lähtemistä, huudellen ja komennellen puolikasvuista väkeä mukaansa. Tämä oli merkkinä myöskin neitosille, joista useimmat lähtivät kotiväkensä mukana ja toiset hetimiten heidän jälkeensä.

Anna kulki käsikkäin Tarilan Eevan kanssa Oton ohi ja nyökkäsi mennessään, iloisesti hymyillen.

— Sait kyllä minut kiinni savikuopan takaa, kun näit, mutta juhannusyön munakeittoa ei keitetäkään niin näkyvällä paikalla!

Otto naureskeli ja lähti astumaan tyttöjen mukana.

— Saako löytäjä hakupalkan?

— Noronpään metsät ovat liian pimeät juhannuksenakin!

No, jos ette ihan korpeen uppoa, niin pianhan nuo kotihaat on läpi astunut!

— Sepä nähdään!

— Nähdäänpä sitten! Keittäkää vain piisaamaan asti munakeittoa! Minä syön paljon!

— Vain itseämme varten! Emme me ketään odota, — kiirehti Tarilan Eeva selittämään. — Eikä meidän keittopaikkaamme vaan niin helposti löydetä.

— Piilossa olen, sanoi jänis, kun työnsi päänsä taniaiseen, — nauroi Otto.

— Naura vasta juhannusyönä! — härnäili Anna.

— Saanko nisulittusiakin, jos teidät löydän?

— Älä lupaa, Anna, mitään! Itse me ne syömme.

— Voi vielä luvata viimetalviselle lumelle!

— Niinkö haihtuva minä olen?

— Niin — juhannuksena! Kiertelet silloin muitten kylien aittamäkiä.

— Lyödäänkö vetoa?

Eeva melkein hätääntyi.

— Älä, Anna, älä! Sehän olisi kuin pyytelemistä ja kehoitusta!

Lyhyt matka kului pian, hilpeästi rupateltaessa tulevan juhannuksen vaatimattomista iloista ja kuluneen helkajuhlan lyhyestä riemusta.

Kylän kohdalla jättivät tytöt, oikein kädestä pitäen, hyvästit saattajalleen, jonka hilpeys oli tuottanut heille iloisen kotimatkan. Vielä lähtiessäänkin sai Otto heidät helakasti nauramaan.

— Herättäkää minut sitten ajoissa, jos sattuisin nukahtamaan!

Tyttöjen silmät pyöristyivät.

— Milloin?

— Ennenkuin nisulittuset jäähtyvät. Minä lepäilen sen ison kiven takana, jonka vierellä te kokkailette.

Neitoset katsoivat hämmentyneinä toisiinsa, mutta sitten he purskahtivat ilakoivaan nauruun.

— Ei meidän aittamäissä ole isoja kiviä! — sai Anna sanotuksi.

— No, sitten en sitä isoa kiveä viitsi hakeakaan, löydän minä teidät muutenkin! — huusi Otto lähtiessään ja nauroi pilailevasti.

Tytöt tirskahtelivat mennessään, noloina ja supattelevina. He älysivät, että Otto oli puijannut heidät ilmaisemaan osapuille juhannusöisen piilonsa, sillä muuatta kiveä he kyllä olivat ajatelleet, vaikkakin vähän kauempaa kylästä.

— Aittamäki ei tässä kelpaa! — päätteli Anna. — On tehtävä jokin erikoinen tepponen. Pitää antaa Otolle kerran työtä. Hän selviytyy kaikesta liian helposti.

— Onko sulla jokin tuuma?

— Ei vielä mitään, mutta onpa juhannukseen kolme viikkoa aikaa. Täytyy keksiä jokin juoni!

Tytöt erosivat kumpikin taholleen, päät täynnä aatoksia, joihin ei edes vahingossa eksynyt juonen tapaistakaan.

* * * * *

Otto astuskeli hiljalleen maantietä takaisin Loukkulaan päin.

Silloin tällöin tuli häntä vastaan juhlista kotiutuvia vanhoja naisia ja miehiä, puolikasvuista väkeä ja joku neitonenkin.

Pirteänä ja hyvätuulisena Otto kulki tietään, haluten kärkkäästi päästä kiekonheittoon tai mihin muuhun metakkaan tahansa, mutta jokin toinen mielle hidastutti hänen askeleitansa yhä enemmän, kunnes hän lopulta vallan pysähtyi.

Hänen ajatuksensa pyrkivät väkisinkin pyörimään jonkin muun kuin kiekon mukana. Mikähän niitä nyt niin pyöritteli?

Otto hyppäsi ojan yli, aidalle istumaan. Hän ryhtyi sytyttelemään piippuaan, saadakseen rauhassa pohtia, mitä ne oikeastaan kalvoivat aivoissa nuo omituisen leppoisat ja miellyttävät mieteyritykset.

Niin — Annassahan ne askartelivat, kieppuen sinne tänne kuin kalat katiskassa. Hm! Olihan Anna vähän erilaisempi kuin muut paikkakunnan tytöt. Ainakin reippaampi ja rohkeampi. Sekin oli jo paljon. Otto huomasi viihtyneensä hyvin Annan seurassa. Mutta pikiintynyt hän ei mahtanut olla. Ei ainakaan vielä. Sen hän luuli tietävänsä melkein varmasti, sillä ei hän tuntenut sellaista kummaa eloisuutta kuin ennen — ainoan kerran ennen oli tuntenut.

Niin! Se sattuman ihme siellä Tampereen markkinoilla! Siellä hän oli nähnyt erään tummatukkaisen, ruskeasilmäisen tytön, joka oli katsonut häneen vain pari kertaa ja sentään saanut hänen mielensä niin oudosti ihastumaan. Se tyttö oli epeli, se! Mutta hän oli iäksi mennyt, yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Eihän mitenkään ollut mahdollista ruveta etsimään puolta Suomennientä, poiketa jokaiseen taloon ja sanoa, että jos teillä on tyttäriä, niin tuokaa ne heti minun nähtävilleni! Ei, se ei käynyt!

Otto naurahti. Se siitä! Mitäpä menneistä muistoista! Kun kerran sattuma karkasi käsistä, niin karatkoot muistotkin! Anna ainakaan ei karkaa! Hänet löytää milloin tahansa Noronpään Kervilästä.

Äkkiä kuului kokkotulelta päin lähenevää melua. Hei vaan! Siellähän oli nujakka täydessä käynnissä. Se läheni nopeasti. Näytti kuin joukko miehiä pakenisi Noronpäätä kohti. Paetkoot! Eiväthän silloin Loukkulan miehiä ole. Ja jos Loukkulan pojat antavat koirannuuskaa muille, niin tästähän on mukava katsella, vanhojen miesten tapaan.

Tuossahan tuli jo seuraakin hänelle, muutamia ikämiehiä, jotka pakenivat mellastajien edellä, riensivät ojan yli ja kapusivat aidalle Oton viereen, ruveten heti kertoilemaan tapausten kulkua. Kun he kuitenkin puhuivat kaikki yhtaikaa, täytyi Oton ruveta utelemaan.

— Ketä löylytetään? — kysyi hän.

— Hotikkalan miehet ajavat takaa noronpääläisiä.

— Hotikkalalaisiahan näkyy olevan kovin vähän?

— Eihän niitä ole kuin muutamia, mutta siellä ovat Jartun veljekset, Kalle ja Heikki.

— Jartun veljekset!

Otto nousi nopeasti aidalle seisomaan. Hän tahtoi nähdä mahdollisimman tarkkaan.

Otto tunsi hyvin nuo jättiläismäiset veljekset, mutta he eivät olleet vielä koskaan olleet mukana missään voimakisoissa. Mikä kumma oli heidät nyt saanut liikkeelle?

— Mikä on syynä tappeluun?

— Sitä emme tiedä niin tarkoin, mutta Hoijalan Esaa ne ensin alkoivat ahdistaa.

— Hotikkalan pojatko ylimalkaan?

— Eikä! Jartun Kalle aloitti, iskien Esan suoraa päätä pientareeseen.

Otto ei välittänyt kuulla enempää. Hän katseli tarkasti lähenevää, myllertävää miesjoukkoa.

— Katsokaas nyt, kuinka nuo jättiläiset kyntävät miehistössä kuin lumiauran kärki! — huusi joku aidalta.

Otto näki kyllä, ja innostus alkoi hehkua jokaisessa hermon säikeessä. Hän luuli kuulevansa verensä kohinan. Se surisi kuin mehiläisparvi olisi kierrellyt korvien ympärillä. Mutta hän pysyi paikoillaan. Hän oli laskenut Jartun veljesten puolueen lukumäärän, ja heitä oli tuskin neljättä osaakaan noronpääläisistä, joitten' lukumäärästä ei edes oikein päässyt selville. Saakoot selkäsaunan, kun kerran kehtaavat sellaisen ottaa tuolta kouralliselta! Ja tulivathan Loukkulan pojat rauhallisina heti kintereillä. Ainahan he voivat ajaa hotikkalalaiset pellolle, jos katsoisivat kylien maineen niin vaativan.

Ensi kerran elämässään Otto teki huomioitaan vanhojen miesten tavalliselta katselupaikalta.

Jartun veljekset etenivät hitaasti, keskellä tietä, tosiaankin kuin lumiauran kärki, muutamien miesten kulkiessa siipinä heidän sivustaansa suojaamassa ja takahyökkäyksiä torjumassa.

Veljesten liikkeet olivat laajat ja kankeat, mutta voimaa näkyi olevan melkein rajattomasti. Jokainen käden heilahdus kaatoi miehen, ja jokainen hairaus rinnuksiin tai käsivarteen lennätti miehen maantien ojaan.

Otto ihaili näitä nuoria jättiläisiä, jotka nyt ensikerran ottivat osaa maantiekahakkaan. He eivät vielä olleet kuuluisia kumpikaan. Maakuntamaineensa saavutti toinen heistä vasta myöhemmin, Tampereen markkinoilla. Mutta Oton mielestä he olivat verrattomia, eikä hänen ihastuksellaan ollut rajoja. Oikeastaan vain kahteen pekkaan he painelivat vähitellen, auttamattomasti, puolta sataa miestä edellään, askel askelelta, syli syleltä.

Otto kyllä oli tuollaisen mieslauman ajanut pakosalle useita kertoja, mutta sehän oli eri asia. Otto iski miesjoukkoon koko sulavuutensa ja hurjuutensa riihattomin voimin kuin pyörremyrsky, alkaen keskeltä miesrykelmää ja leiskuen aukeamansa kaikilla sivustoilla melkein yhtäaikaa. Kukaan ei saanut hengitys- eikä ajatusaikaa. Jos jokin ajatus jollekin pälkähti päähän, niin se oli pakoajatus. Mutta tämän veljesparin temmellys oli vallan toisenlaista. Oli kuin parihärät olisivat puskeneet eteenpäin — hitaasti ja kankeasti, mutta varmasti.

Veljesten ehdittyä Oton kohdalle murtui »lumiauran» Oton-puolinen sivu ja Esa hyökkäsi samassa pää kumarassa Kallen sääriin, saadakseen hänet kaadetuksi. Turha yritys! Yhtä hyvin olisi Esa voinut juosta päänsä seinään. Kalle ei horjahtanut. Ja ennenkuin Esa ehti nostaa hänen jalkansa maasta, tarttui Kalle Esaa keskiruumiista ja heitti miehen rentonaan maantien ojaan, Oton jalkojen juureen. Helposti pääsi Kalle siitä vaarasta, mutta siipiaukkoon yritti useita hyökkääjiä, ja tilanne rupesi näyttämään pahalta veljeksille. Heidän huomionsa tähtäsi vain eteenpäin.

Olisi sääli, jos tuollaiset miehet joutuisivat noin epäsuhtaisen ylivoiman nujerrettaviksi, ajatteli Otto. Kunnioitettava rehtiys leimasi Jartun veljesten jokaisen liikkeen, eikä ainoakaan antautumisen ajatus tai arkuuden häivä näkynyt häiritsevän heidän jyhkeätä kulkuaan. Eteenpäin! Yhä vain eteenpäin, kunnes lauman olisi pakko lähteä käpälämäkeen. Vahinko, että tuollaiset miehet eivät ole loukkulalaisia! Mutta hehän voisivat liittyä voittamattomiin loukkulalaisiin yhtä hyvin ja paremmasta syystä kuin noronpääläiset.

Tässä Oton mietteet katkesivat, sillä Esa oli noussut ojasta jaloilleen, ja Otto näki hänen toisessa kädessään nyrkinkokoisen kiven.

Oton silmät levisivät kauhusta. Mitä ihmettä varten Esa oli kopannut käteensä kiven? Aseen käyttäminenhän oli kokonaan luvatonta ja ankarasti kiellettyä kyläkuntien kirjoittamattomissa nujakkasäännöissä.

Otto jännittyi aidalla kuin hyppyyn valmistuva ilves Esan noustessa maantielle. Oton aavistama kauhea petos uhkasi hirmuisine tuhoineen. Esa hyökkäsi takaapäin, oikea käsi koholla, ilmeisesti aikoen iskeä kiven Jartun Kallen takaraivoon.

Rajusti ponnahtaen Otto hyppäsi kuin villipeto maantielle. Viimeisessä silmänräpäyksessä, ennenkuin Esan kiveä kantava koura ehti iskeä ohuen lakin peittämää päätä, osui Oton nyrkki kuin moukari Esan käsivarteen, joka retkahti hervottomana kupeelle, kiven kirvotessa maantielle.

Joku Hotikkalan pojista oli huomannut tapahtuman, mutta liian myöhään. Hänen varoittava huutonsa oli kuitenkin saanut Kallen kääntymään juuri parahiksi nähdäkseen Oton väliintulon, joka esti hänen saamasta murhaavaa iskua keskelle otsaansa.

Nopeasti kuin ajatus tarttui Otto heti iskunsa jälkeen Esaa niskasta ja takapuolesta. Nähtiin, että Esa kohosi maasta avuttomana kuin sylilapsi. Otto harppasi muutamia askeleita Kallen ja Heikin välitse, lingoten Esan kuin heittokoneesta kohti noronpääläisten tiheätä miesrykelmää. Useita miehiä kaatui Esan lentäessä heidän rinnoilleen.

Tapaus oli niin äkillinen ja odottamaton, ettei kukaan sen jälkeen hievahtanutkaan. Katselivat vain Esan ja muitten kaatuneitten kömpimistä jaloilleen tomuiselta maantieltä.

Laikan Otto, voimakisojen kuningas, oli kuin pudonnut pilvistä keskelle kuumeisinta nujakkaa. Noronpääläiset olivat ymmällä. Mitä puolta Otto oikeastaan oli? Miksi hän seisoi Jartun veljesten suojana? Mitä hän tahtoi? Aikoiko hän puolustaa yhteistä vihollista? Rikkoiko hän täten Loukkulan ja Noronpään vanhan liiton?

Näitä asioita ajateltiin, mutta kukaan ei puhunut mitään. Kaikki odottivat liikahtamattomina, mitä tapahtuisi tämän jälkeen. Hetki oli peloittava. Salama oli nähty, mutta minkälainen olisi sitä seuraava jyrähdys?

Äänettömyys oli kiusallinen. Joku noronpääläinen uskalsi jo sentään rykäistä ja kiristää nahkavyötään.

— Odottakaa vähän! Mulla on asiaa teille! — sanoi Otto levollisesti ja kääntyi taakseen, nostaen Esan kiven maantieltä. Kivi kämmenellä hän palasi entiselle paikalleen.

— Tällainen on Hoijalan Esan nyrkki, tai ainakin osa siitä, koska se putosi hänen kourastaan juuri silloin, kun hän aikoi iskeä Jartun Kallea päähän. Mitä sanotte tähän, Noronpään miehet?

Oton ääni oli purevan kylmä. Se kalskahti teräksistä uhkaa.

Noronpään miehet katselivat kiveä, ymmärtämättä mitään.

Oton silmät iskivät tulta, ja hänen äänensä kaikui peloittavana.

— Ettekö ymmärrä? Esa aikoi tehdä hirvittävän _rikoksen_! Hän aikoi murhata Jartun Kallen, pitäjämme uljaimman pojan! Tämän kiven hän aikoi takaapäin iskeä Kallen päähän. Ymmärrättekö nyt?

Joukon hämmästyneet katseet etsivät Esaa, joka oli puikkelehtinut ryhmän taakse, hieroskellen siellä hervotonta käsivarttaan.

Loukkulan miehet olivat tapahtuman aikana tulleet lähemmäksi, joten olivat kuulleet kaikki ja nähneet siksi paljon, että olivat selvillä tapahtumista.

Jotkut Noronpään miehet kynsäisivät korvallistaan ja mutisivat jotakin.

Kivi oli kovin paha juttu, mutta eivät he näin äkkiä ehtineet älytä, että kukaan olisi aikonut sellaista käyttää aseenaan.

— Mitäs nyt sitten? — sanoi joku matalasti ja toivottomasti, surren ihanan nujakan äkillistä loppua.

— Ymmärrätte kai, että Hoijalan Esaa on tällaisesta teosta kuritettava! — sanoi Otto, ankara sävy äänessä.

Hoijalan pahasisuinen itsellismies, Kiepsan Apsa, alkoi jo vähän rehennellä ja nostella olkapäitään.

— Laikan Otto ei ole mikään tuomari! Ei edes lautamies!

— Olenpa! — kivahti Otto tulisesti. — Minä tuomitsen tämän asian ja panen sen myöskin täytäntöön, jos Noronpäässä ollaan niin kehnoja, että roiston töitä suojellaan.

— Hyvä on sinun soittaa suutasi, kun kahden kylän miehet ovat takanasi! — kuului Esan käheä huuto Noronpään miesten yli.

Katsomattakaan Esaan jatkoi Otto entiseen tapaan.

— Jos teistä yksikään ainoa nähdään tämän jälkeen, heinäntekoon asti, Hoijalan Esan parissa, niin se mies joutuu minun kanssani tekemisiin. Sen teille sanon! Kyliemme välinen kumppanuus on myöskin katkennut heinäntekoon asti eikä jatku ikinä, jos aiotte vikurrella!

— Joko helluntain epistola loppui? — kysyi joku noronpääläinen, mutta lähti samalla hiipimään miesjoukon taakse.

— Jo, — sanoi Otto levollisesti, kylmän hymyn väreillessä tiukoilla huulilla. — Mutta kellojen soitto on jäljellä, ellette heti lähde kotikyläänne kohti!