Part 5

Otto nousi maalle.

— Nyt mulla on paita ylläni! — huusi hän hetken kuluttua rannalta.

Tyttö nauroi taas vastaukseksi.

— Nyt vedän housuja jalkaani!

— Ei sinun tarvitse töitäsi minulle luetella!

— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että olen mennyt tipotieheni.

— Tuossa on nuottalatokin aivan vieressä.

— Niin näkyy olevan!

— Kankeatajuinen ukkeli lienet. Et juuri vähästä hoksaa.

— Mitä sitten?

— Ladon takana voi pukeutua yhtä hyvin.

— Minä olen kohta valmis. Tukkajakaus vain puuttuu.

— Soudanko maihin?

— Ei, ei! Enhän minä pörröpäisenä voi tavata edes vanhaapiikaa.

— Ei tarvitse tavata! Patikoi tiehesi!

— No, nyt saat soutaa! Kokka on kohti telaa! Anna tulla vaan!

Otto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi kokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä telan yli kuivalle maalle.

— Istu tukevasti paikallasi! — käski Otto aloittaessaan juoksunsa.

— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän sopivasti jäädessä telalle.

— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt minua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja kääntyessään ympäri.

Samassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä molemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut hietikkorannalle.

Niin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan ehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea rannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi hänen markkinakarkurinsa.

— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka tapasin runtumarkkinoilla.

Tyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti itsensä hitaasti Oton puristuksesta.

Ajattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet näin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon lyhyen markkinatarinan.

Oton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja ujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut markkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet. Häntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai kertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena turhasta etsinnästä.

— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! — huudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.

— Etkö älyä, mikä se ihme on?

— Mikä?

— Parrilan Iisu. Ymmärsin, että olet täällä hänen puhemiehenään.

Jos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi voinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui paikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei paikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.

Elinakin pysähtyi toiselle puolelle tietä ja unehtui katsomaan Ottoa.

Vihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut parasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon ystävänsä morsian.

— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto hitaasti, liikahtamatta paikaltaan.

— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit tapaamaan? — kysyi Elina.

— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan edelleen.

Hetken päästä Otto pysähtyi ja puhui kuin itsekseen.

— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin parempi näin.

— Minkä tähden?

— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän päivänkakkaran tien varresta.

— En tiedä. Ei minulta ole kysytty tähänkään asti.

Elinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa helmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen rinnalleen.

— Mutta sittenhän...

— Mitä?

— Sittenhän olisi — mahdollista...

— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi talo, niin voithan yrittää.

— Talo? — Otto pysähtyi.

— Niin — talo! — Elinakin pysähtyi.

— Ei minulla ole taloa ollenkaan!

Elina katsoi pitkään, ymmärtämättä.

— Ei taloa — ollenkaan?

— Ei!

— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen ei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä sanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.

Otto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista vankkojen rakennusten suojaan.

Ensikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri totuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki niin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita rakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin seiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman säätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin ylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon hän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa ja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides pyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista vaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa. Oli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa kotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa. Hän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen. Synnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin alhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka sukulaisekseen, vävykseen?

Tällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi päästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen sisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut pihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu otus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli parempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen elämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja voitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!

Kun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut luulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon päästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt hän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä, aurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä oli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään? Ei! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä hän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut, että hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.

Hänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava setämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen, niin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin. Mihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille? Aivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti pilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui heti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän arvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan. Merkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä asioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli! Oikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki! Niin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!

Heillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin, palasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä heitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä kiertäisi maita, mantereita!

Hän oli irtolainen! Ei edes koturin, itsellisen tai huutolaisen arvoinen!

Otolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt hän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän käveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä? Maltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?

Otto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton muistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat olivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti. Elivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon talolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti pellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto muisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli mennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa. Ahaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten aviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa vapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen. Hm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä kaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma! Odotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa piian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.

Otto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania tulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan? Niinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa parasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa — mielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa, tuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se hyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen — setämies!

Otto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti hän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen mielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle. Sellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei saa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi ihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan Otto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä oli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat maakunnat kadehtivat.

»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö pisti päänsä ovenrakoon.

— Siellä talonpuolella kaivataan.

— Vai kaivataan! No, juostaanko kilpaa? — kysyi Otto iloisin äänin.

— Ehei!

Ovi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun Otto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.

— Hih-hii-ii! — nauroi pallo mennessään.

— Saan kiinni! — huusi Otto kuten pikkulapsille on tapana.

— Ih! — parkaisi pallo ja pyörähti karjatarhan veräjän sisäpuolelle.

Otto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen näköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle ja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen tarjotinta kilisevine totivehkeineen.

— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä, lähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.

— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto viipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt tulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.

Otto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta mitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.

Elina katsoi vähän hämillään Ottoa silmiin, mutta ei sanonut mitään.

Otto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja lammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.

Elina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut. Hetken kuluttua he poistuivatkin.

— Lähettäkää sitten sana, kun sauna on valmis! — käski isäntä.

— Minä en mene saunaan. Kävin jo uimassa, — sanoi Otto erikseen Iisulle.

— Sinä sitten kerkiät!

— Milloin arvelet täältä lähdettävän?

Isäntä höristeli korviaan, kuullessaan Oton kysymyksen.

— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on sunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä ratkaisevasti.

Otto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen kyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä. Hän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni tai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin tyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea »viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.

Ottoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän sanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin hauskaa nuorta miestä.

— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu on kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti. Muistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen lasinsa kippaamista varten.

— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa etsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi ja ylpeilevästi nauraen.

Otto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli jo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien, niin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat yksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä johduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen oli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen, että he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot kaksinkertaisina.

— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata voimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta! — selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen kimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee. Mutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!

— Kolmeko miestä, sanoitte? — kysyi Iisu, iva suupielessä.

— Varmasti kolme! Olen itse nähnyt!

— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä kertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.

— Kolmekymmentä miestä? — nauroi isäntä.

— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No, kyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!

Otto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut. Isäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä hänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.

Iisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein, ettei se ollut Laikan Oton tapaista.

Isäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo aikamiehen näköinen.

— Kokoa ja näköä kuin mustalaisen hevosessa! — nauroi Otto.

— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla kyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan. Tuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka — kyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.

— Kas vaan! Te olette niin väkevä! — tokaisi Iisu.

— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen nuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!

Kipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä ja katseli leikillisesti Ottoa.

— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun sormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan. Koetatko pilan piteeksi?

Isäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas talon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain kiihoittivat isäntää.

Vihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton kättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja suhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta nyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta, valtavan vaikutuksen.

— En tokkonen tosi, tuollaisen kanssa vedä! — sanoi isäntä ihmeissään.

— Älkää vetäkökään! Turhaa se olisi! — koetti Iisu estellä.

— Niin. Jutellaan muuten vaan, — sanoi Otto ja veti kätensä pöydältä.

— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi! Mieshän hävinnytkin!

Otto antoi kätensä ja antoi isännän sijoitella sormensa parhaan mukaan.

— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi suorana kuin vetoköysi.

Otto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt pienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.

— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin olisi seinää vetänyt!

Iisu nauroi ylpeilevää naurua.

— Oliko toista kuin Harjun Janne?

— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai, kuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen ollakin! Muistoksi, muistoksi!

— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto ivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.

— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka ei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.

— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili Iisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen sellaiselle miehelle.

— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä, jotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!

Kiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi nyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin nyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen, alemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt säilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän piippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.

— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä itsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski velattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että tästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan...

— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne kuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen sen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.

Onneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle. Otto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se suojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt. Hän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan toisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.

Hyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä, ettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.

Siitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt elämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä seinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja oli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen virnistystä ymmärtänyt.

VIII

Orttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä. Kyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.

Pajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu- ja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä pitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli Orttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.

Useanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä, vaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista kohtausta.

— Onko nämä kivet tuotu tähän vartavasten? — kysyi Iisu ihmeissään.

— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus. Sen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään »laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä katselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä onkin niitä aika liuta.

Ottokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan tyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.

Otto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin väkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.

— Missä on Harjun Janne? — kysyi Iisu.

— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän tavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa hän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne kiville istumaan.

Otto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen miehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja toimettomasti.

— Sillä on päiväinen hihassa! — kuiskasi Iisukin.

— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti isäntä.

Leikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli tullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat yritteliäisyyttä.

Isäntä oli siirtynyt puhuttelemaan jotakuta naapuria.

— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, — sanoi Otto Iisulle.

— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla soveliasta.

— Onhan sulia sulhasen oikeus!

— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon Jannen kanssa?

— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa paljon.

— Mun tekee mieleni koettaa, mutta...

— Mikä estää?

— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme mainetta päästää käsistämme.

— Entä jos en minäkään voittaisi?

— Ole vaiti! Sinähän olet vetänyt minut yhdellä kädellä.

Isäntä palasi innostuneena paikalleen.

— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat saapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on kerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin! Katsokaa!

Kymmenkunta miestä tuli esille pajan takaa hiljalleen ja öräillen.

— Tuo on Tuomas, joka kantaa takkia käsivarrellaan, — selitti isäntä.

Tuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui hänen viereensä.

Otto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas liikkui joustavasti ja pehmeästi.

— Mies on kokonaan toista maata kuin Janne, — sanoi Otto hiljaa.

— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä itsepintaisesti.

Kisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei sallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän kantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti Tuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.

— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä, olemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä leikkisästi.

— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas kortteli kirkasta tiedossasi.

Seppä innostui kovin.

— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei tule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa Harjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on hän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.

— Mutta jos kumpikaan ei tule? — tokaisi joku joukosta.

— Sitten he ovat kissanpoikia molemmat! Osaavat vain naukua!

Iloista naurua kuului kaikkialta.

— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi Janne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.

Iisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi nahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä pyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen venyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan jurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt. Siinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli katselemassa! Miks'ei kerran yrittää!

— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti seppä.

— Tulkoon kuka tahansa! — alkoi Janne ylpeillä.

Silloin Iisu nousi ja heitti takin yltään.

Otto ja Orttenmaa hämmästyivät.

— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan vain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää muuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan Iisu tuolta ylimaan puolesta.

Orttenmaa rypisti kulmiaan ja oli tyytymättömän näköinen.

— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen muutenkin.

— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen kanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.

Isäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset mitä oli tulossa.

Ottokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan uteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy kilpaili heidän voittamattomansa kanssa.

Toismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton viereiselle, tyhjälle kivelle.

Kapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa, kätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia naurunhöräyksiä.

— Kohdallaan on kapula! Antaa mennä! — huusi seppä.

Vetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin. Ympärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt Jannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi siirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen ruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa edelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.

Katselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin hengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.

Kapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja yhä venyi Janne.

Otto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö Iisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne yhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää kuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.

Vallitsi kuolemanhiljaisuus.

Otto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen. Hitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen venyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla oli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti siirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta silloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin tuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti, suin päin, Iisun päälle.

Hämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu! Tämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!

— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, — kuiskasi Tuomas Otolle.

Otto nauroi makeasti ja ojensi kätensä Tuomaalle.

— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto, tuon voittajan matkakumppani.

— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut sinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti, että pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.

— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto ystävällisesti.

Siihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin. Sepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.

— Mitäs nyt tehdään? Janne on hävinnyt, mutta Tuomas ei ole voittanut!

Iisu istui vielä hymyilevänä maassa.

— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole selvä, että hän on Jannenkin voittaja?

— On, on! — huudettiin joka taholta.

— Aiotko vielä jatkaa? — kysyi Otto.

— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä voi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että maine jäisi paikoilleen.

— Ei muut pysty, mutta jos Tuomas! — huudettiin yhtäältä ja toisaalta.

Tuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi, että kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista, mutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla hoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas lisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että häntä rupesi naurattamaan.

Jotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja sanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.

Muuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun tilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä. Mutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.

— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat hävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.

Otto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili Tuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas panee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän päätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.

— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin istun hänen nostettavanaan mielelläni.

Kuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan muillekin tunnettu.

— Suostutko, jos vedän yksin käsin? — kysyi Otto.

Tuomas ensin hämmästyi, mutta sitten hän naurahti iloisesti.

— Suostun!

Otto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski vasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä ohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.

Hämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan seuratakseen kapulan liikkeitä.

Otto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan, joka kasvoikin tuhoisan nopeasti.