Part 2

Nopeasti Otto riuhtaisi takin ja liivin yltään, heittäen ne kelloineen ja muine taskutavaroineen pyörtänölle.

— Yksin minä tahdon seisoa sanojeni mittaisena ja vaadin, että minua totellaan!

Kukaan ei kuitenkaan liikahtanut. Itsepäisesti pysyivät miehet paikoillaan, sillä he eivät vieläkään oikein käsittäneet, että Laikan Otto sekaantuisi asiaan heitä vastaan.

Oton jäntereet alkoivat jo nytkähdellä.

— Jokainen, joka ei nyt minua tottele, tulee saamaan selkäänsä, sillä hän puolustaa roiston työtä! Riittääkö?

— Jos muut Loukkulan miehet pysyvät erillään, niin anna selkään äläkä ärise! — huusi joku ajattelematon nuorukainen.

Ennenkuin kukaan ehti nähdä, miten se oikeastaan tapahtui, oli muutamia eturivin miehiä tuupertuneina maahan ja Laikan Otto läiskytteli iskuja keskellä miesjoukkoa, riehuen villisti hurjassa pyörteessä. Saatuaan vähän avaramman tilan alkoi Otto vinhasti leiskuen kiitää ympyrää. Kun hän käytti molempia käsiään yhtä taitavasti, eivät vastustajat milloinkaan olleet varmat, mistä päin isku tärähtäisi. Useimmiten se tulikin vallan odottamattomalta taholta näyttäen oikeaksi sen vaistoamisen, mikä tavallisesti iski Oton vastustajiin jo nujakan alussa, että he olivat hävinneitä miehiä.

Omituisia olivat nämä lyönnit ja iskut. Eivät valtavia eikä voimaperäisiä, vaan salamannopeita, pieniliikkeisiä läiskähdyksiä, joitten ääni kuului kuin käsien taputus joululeikeissä. Tulos oli uskomaton. Miehiä kaatui solkenaan. Näytti kuin niitä olisi heitellyt maahan Oton pelkkä lähestyminen. Vallattomalta leikiltä tämä näytti eikä tappelulta.

Heti kun Otto oli hyökännyt, kiirehtivät Jartun veljekset suojelemaan Oton selkää, mutta se oli mahdoton ajatuskin, sillä tuon pyörivän, rajun tanssijan selkä ei silmäystä kauemmin ollut samaan ilmansuuntaan.

Kun suurin osa noronpääläisistä oli jo kerran tai pari kieriskellyt tiellä tai ojien pohjilla, eivät he enää uskaltaneet astua Oton ulottuville, vaan hyppivät aidan yli ja poistuivat ojien pyörtänöitä myöten Noronpäätä kohti.

Otto seisoi yksin maantiellä hymyilevänä ja levollisena. Kymmenkunta miestä, jotka nähtävästi luottivat nopeihin jalkoihinsa, seisoi aidalla lähettyvillä.

— Menkää nyt kotia ja tehkää mitä minä käsken. Muuten seuraa satikutia. Muistakaa se! — puheli Otto heille melkein lempeästi ja isällisesti.

Sanaa sanomatta lähtivät viimeisetkin harppailemaan Noronpäätä kohti.

Otto puki levollisesti vaatteet yllensä, nauttien niin »peloittavasti», kuten hän itse sanoi, saatuaan taas pitkästä kotvasta tyydyttää suurta intohimoaan. Ja sellaisten miesten katsellessa kuin Jartun veljesten! Tämä oli historiallinen tapahtuma Laikan Oton elämässä.

Voimakkaine karhunkourineen tarttui Jartun Kalle Oton olkapäihin, katsoi silmiin ja sanoi, että jos kaikki aseitten käyttö olisi kiellettyä, niin Otto voisi tapella vaikka koko maailmaa vastaan.

Otto hymyili hyvillään.

— Eikö mitä! — Pitäisi saada rauhassa syödä ja nukkua välillä.

Näin katkaistiin Loukkulan ja Hotikkalan kylien kylmät välit ja solmittiin ystävyyssiteet, jotka eivät sittemmin kertaakaan näitten miesten eläessä rikkuneet.

Kotimatkalla kertoivat veljekset riidan pohjimmaisen syyn. Hoijalan Esa oli Hotikkalassa käynyt riiastelemassa muuatta kylän neitosta, mutta jätettyään tämän siirtynyt mielistelemään erästä toista. Saatuaan silläkin taholla jonkinlaista jalansijaa oli Esa kuitenkin jättänyt tämänkin, noin vain, ilman aikojaan. Tämä menettely oli kiihdyttänyt kylän poikia, varsinkin sen jälkeen, kun he olivat kuulleet, että Esalla oli jo kolmas verkossa.

Otto sai pahan aavistuksen tästä tiedosta.

— Kuka? — kysyi hän arkaillen.

— Kervilän Anna!

— Ja salakivittäjä päälliseksi! — huusi Otto punehtuen. — Oliko liikaa se kuritus, minkä hän sai?

Kaikki olivat sitä mieltä, ettei ollut tarpeeksikaan. Nyt oli vain yksissä miehin valvottava, että Noronpään miehet tottelivat tätä lievää tuomiota.

— Julkisen, alentavan löylyn hän vielä saa! — vakuutti Jartun harvapuheinen Heikki.

— Älä välitä! — sanoi Otto. — Minä kyllä hoidan sen asian. Teillä veljeksillä on liian paljon voimia tavallisen miehen löylyttämiseen.

— No, olkoon paikan Oton sana lakina Loukkulan ja Hotikkalan kylissä! — sanoi Kalle hyvästiä jättäessään, miesten erotessa tyytyväisinä omille suunnilleen.

Iloinen helkajuhla oli haihtunut muistojen yöhön. Auringon kajastus näkyi idässä ja ennusti uutta päivää.

IV

Juhannus läheni, ja kyläkuntien neitosilla oli paljon puuhaa sen johdosta. Piti koluta kananpesät, että kertyisi tarpeellinen munavarasto keittoa varten. Piti varata valmiiksi voit ja sokerit sekä littusiin tarvittavat maidot ja nisujauhot. Piti vielä keksiä kotimetsässä sellainen keittopaikka, jota poikien olisi vaikea löytää.

Pari kolme tyttöä tavallisesti liittyi yhteen talouteen. Heti helluntain jälkeen etsittiin paikka, jonka piti olla kaunis, kuiva ja piiloinen. Juhannusaaton edellisenä yönä sinne sitten salaisesti kannettiin padat, pannut, astiat ja tarpeellinen määrä lastuja, tuohia ja muuta polttoainetta.

Anna ja Eeva olivat löytäneet itselleen aivan erinomaisen paikan, jotenkin läheltä kylää, valtavan noron-uoman korvenpuoliselta rinteeltä. Jättiläiskuusen juurihaarukat muodostivat erinomaisen keittopaikan. Toisella puolella oli iso maakivi ja toisella puolella parin sylen pituinen halkopino. Näin piiloutui kuusen pitkien oksien alle huoneen tapainen ala, jonka oviseinustalla oli vielä joltinenkin katajapensas.

Tytöt olivat varsin riemastuneita erinomaisesta löydöstä, sillä vaikka asiaan kuuluikin, että jotkut erikoiset pojat osuisivat heidän piilopaikkaansa, niin pitihän sentään näyttää siltä, etteivät tytöt olleet heti ensi askelella tavattavissa.

Anna ja Eeva olivat kumpikin ensikertalaisia. Tämä oli näet ensimmäinen juhannus, jolloin he saisivat järjestää itselleen piilopaikkansa. Siksi heidän intonsa oli ehtymätöntä ja heidän hommansa tuiki salaperäistä. Vanhemmat tytöt, jotka jo useita kertoja olivat istuneet juhannuspiilossa, eivät tätä leikkiä pitäneet enää niin vakavana.

Tuskin kukaan sentään jäi leikistä kokonaan pois, sillä juhannusvalvominen tuotti eräänlaista seikkailunomaista viehätystä yksitoikkoiseen elämään. Neitosten mielenkiintoa lisäsivät vielä aika paljon ne pienet muistolahjat, joita pojat heittelivät tytöille, ikäänkuin vaivannäön muodolliseksi kiitokseksi.

Nämä lahjat olivat enimmäkseen jonninjoutavaa rihkamaa rahaiselta arvoltaan, mutta silti säilytettiin niitä laatikoissa kuin arvoesineitä, sillä niihin sisältyi joitakin nuoruuden kevään muistoja, jotka kirkastivat monen hämäräpuhteisen, talvisen hetken.

Kaikista tärkeintä oli kuitenkin nuorille tytöille se horjumaton usko, että vastainen elämäntoveri oli yksi niistä pojista, jotka pysähtyivät heidän keittojaan ja littusiaan syömään sekä niistä muistoesineen lahjoittamaan.

Useampia vuosia mukana olleet tytöt eivät enää tähän taikauskoon luottaneet, sillä kohtalon kovuus oli sangen usein räikeästi tallannut heidän kauneimmatkin unelmansa ja kuvittelunsa. Mutta heillekin sisältyi leikkiin yhä uudelleen uteliaisuuden ja toivon viehätys, vaikka se olikin haudattu sydämen sisimpiin salakammioihin, huolettoman ilonpidon kutoman kuoren alle.

Juhannusaattona hämärtyivät Annan ja Eevan mielihaaveet pilvisen ja sadetta uhkaavan sään takia. Aamupäivä ei ollut toivorikas, ja iltapäivä muuttui suorastaan synkäksi. Vanhat ihmiset vakuuttuivat, että illalla sade on auttamattomasti puhkeava.

Tämä oli hirvittävää, ajattelivat Anua ja Eeva. Heidän nuori luontonsa nousi melkein kapinaan sitä kohtaloa vastaan, joka näin tulisi runtelemaan heidän puuhakkaat harrastuksensa.

Anna oli kuitenkin itsepäinen luonne, joka ei juuri antanut perään, ennen kuin suoranaisen pakon edessä. Hän oli päättänyt mennä piilopaikkaan — ja sillä hyvä! Jos Eeva vähän yritti arkailemaan, niin ajatuksen välähdys paremman sään toivosta ja Annan päättäväisyys pyörtivät kaiken epäröimisen.

Oli vielä toinenkin paha pulma, joka tuotti paljon päänvaivaa, vaikka siitä ehkä jonkin tempun avuin voisi selviytyäkin.

Ilta-askareitten jälkeen tuli Kervilän nuori isäntä Matti, Annan veli, puhuttelemaan Annaa luhdin ovelle, koettaen estellä tyttöjen lähtöä uhkaavan sateen kynsiin.

Kun varoittelija kuitenkin huomasi näiden estelyjen tuottavan melkein kyyneliä Annan silmiin, oli hänkin uskovinaan ilman muutokseen, mutta alkoi antaa neuvoja eräässä toisessa asiassa.

— Kylällä liikuskelee ehkä paljon Loukkulankin poikia tänä iltana.

— Entä sitten?

— Ne vartioivat, että Laikan Oton tuomiota ei rikota. Tiedäthän?

— Tiedän kyllä! Mutta jos pojat eivät Esan kanssa seurustele, niin mitä se meitä liikuttaa?

— Eipä mitään siltä puolelta, mutta jos Esa sattuisi eksymään teidän tulellenne, niin ette varmaankaan näe vilaustakaan kenestäkään muusta, ellette odota heinäntekoon asti. Ei kukaan tule istumaan Esan seuraan.

Annan silmät pyöristyivät. Tätä hän ei ollut tullut ajatelleeksi, vaikka olikin kuullut kerrottavan Esan kivitappelusta ja sen seurauksista.

— Mitä on sitten tehtävä?

— Enpä tuota tiedä. Ettehän tietenkään voi ajaa häntä männikköönkään, mutta ainahan tytöt osaavat keksiä jonkin näpsän juonen.

Veli naureskeli ja kääntyi lähteäkseen, kun Eeva samassa kiipesi luhdinportaita ylös, syli täynnä hänen osaltaan tarvittavia juhlatavaroita.

— Ai ai, niitä pulskia pitoja! Lempoko minunkin pani niin kiirehtimään! Tulin sen muijan hankkineeksi liian varhain. En kertaakaan ehtinyt tuon Eevan kanssa juhannuskeittoa syömään!

Nuoren isännän herttainen leikinlasku saattoi murjottelevat tytöt hieman paremmalle tuulelle. Vilkkaasti he alkoivat pohtia sekä sadetta että Kervilän isännän vihjausta Esasta.

Hetken rupattelun jälkeen tytöt päättivät, että jos rupeaa satamaan, niin satakoon. Se oli hyvin viisas päätös!

— Me laitamme tänne minun luhtiini kahvikestit, eikö niin? — sanoi Anna.

— Tietysti. Ja minulla on oikein kaupunkilaista nisupullaa. Isä toi viime viikolla kaupunkimatkaltaan! — innostui Eeva selittämään.

No, näes nyt! Minä pyydän ruoti-Tiinan keittämään ison pannullisen kahvia, jos oikein hirveä sade tulee. Pikkuisesta tippumisesta ei välitetä. Eikö niin? Kun me sitten palaamme metsästä, niin kahvi on valmista.

— Entä Esa?

Niin, jos Esa tulee ja pilaa meiltä kaikki! Emmehän totta totisesti voi yksin Esan kanssa istua kökötellä kaikkea yötä!

Annan sormi nousi nenän sivuun, ja hän ajatteli niin ankarasti, että täytyi painua sängyn laidalle istumaan. Äkkiä hänen viisautta etsivä sormensa kuitenkin laski peloittavan lähelle Eevan nenännipukkaa.

— Minä tiedän. Esa ei tietysti karta ketään niin tarkasti kuin Laikan Ottoa ja Jartun Kallea. Me sanomme, että he tulevat littusia syömään meidän piiloomme.

— Eihän sellaista voi sanoa! Mistä me etukäteen tietäisimme kuka tulee!

— Ei, ei! Se meni viistoon!

Sormi oli taas jo nousemassa nenän sivua kohti, mutta pysähtyi äkkiä matkalla.

— Nyt tiedän. Meidän paimenpoika, joka kokosi lastut ja puupalikat piilopaikkaan, saa pitää vahtia. Heti kun Esa on meidät löytänyt, saa pikku-Ville tulla tulelle ja sanoa, että hänellä on minulle asiaa. Sitten minä rupean siunailemaan ja kertomaan ketä on tulossa. Luuletko, ettei tepsi?

Tytöt ilakoivat tästä ovelasta tempusta ja rupesivat tekemään lähtöä salaperäisen ja salaisen kuusensa juurelle.

Samoihin aikoihin oli joukko miehiä koolla Parrilan pirtissä, joka oli Loukkulan kylän isoin. Pari miestä oli tullut toiselta puolelta järveä, Ruskolan kylästä, tekemään selkoa siitä, että kappelin miehet ovat päättäneet tulla oikein joukoin antamaan selkään ruskolalaisille ja kaikille muillekin halukkaille isokirkkolaisille.

Kuuleman mukaan he olivat uhkailleet, että tulevat löylyttämään talven vilut isokirkkolaisten hartioista. Kun asiata oli näin ennakolta valmistettu, tunsivat ruskolalaiset olevansa pulassa, sillä Ruskolan kylä oli liian yksinäinen kestääkseen noin uhkaavaa voimaa vastaan. Sentähden käännyttiin lähimmän suurkylän, Loukkulan puoleen, siinä toivossa, että loukkulalaiset eivät päästäisi isokirkkolaisten mainetta pujahtamaan penkin alle.

Parrilan Iisu istui pitkän pöydän takana, isäntien tapaan, letkuvartinen piippu hampaissa ja vilkaisi leikillisesti leveässä keinutuolissa kiikkuvaa Laikan Ottoa, joka oli puettuna lyhyeen, nahkaiseen takkiin, nahkahousuihin, pitkävartisiin saappaisiin ja nahkaiseen lakkiin, kuten oli »treiskien» miesten tapana sateisilla ilmoilla.

— Voimmehan me sinne lähettää yhden miehen, joka mätiköi koko kappelin pehmeäksi kuin varitaikinan, — sanoi Iisu.

Ylpeyttä uhkuva nauru remahti loukkulalaisten keskuudessa, mutta Ruskolan miehet pudistelivat päätään ja toinen rupesi puhumaan.

— Ei se käy! Loikan Oton maine on siksi suuri, että se estäisi tappelun siksi kerraksi, mutta pian palaisivat kappelilaiset uudelleen ja salaisesti. Olisimme taas samassa pulassa. Tapaus siirtyisi, mutta ei meitä pelastaisi. Meidän mielestämme on heidän nyt saatava niin loittiinsa, että ymmärtävät pysyä meistä erillään.

Laikan Otto hymyili leikillisesti.

— No, ketä vastaan te sitten voimianne näyttäisitte?

Ruskolan mies muuttui vakavaksi.

— Heitäkin vastaan, vaikka joka päivä, mutta ei heidän tarvitse hyökätä yhden ainoan kylän kimppuun koko pitäjän voimin.

Yleisesti myönnettiin, että kappelin miesten julkeus meni liian pitkälle. Sitä oli, totisesti, nääsättävä! Mutta paikan Oton poisjäämiseen ei kukaan halunnut suostua. Oton piti ainakin tulla katselemaan, kuinka he mätiköisivät pikkukirkkolaisia. Mitäpä iloa parhaastakaan nujakasta, jos sitä ei kulmaan asianymmärtäväinen ollut ihailemassa.

— Jos te luulette, että aidalla istuminen toimettomana on yhtä helppoa kuin saarnan kuuleminen kesäisenä sunnuntaina, niin koettakaapa! — huusi Otto harmistuneena. — Jos te tuntisitte ruumiissanne neulojen pistoksia, kuten minä helluntaina Noronpään vainioaidalla, niin ette totisesti mua semmoiseen tilaan kehoittaisi. Poissa voin pysyä, jos haluatte, mutta jos tulen, niin teen mieleni mukaan.

Tämä oli selvää kieltä, jonka kaikki ymmärsivät. Eikä siitä päätöksestä voinut mihinkään vedota.

Sovittiin siis, että kokoonnutaan sunnuntai-iltapäivällä puolustamaan Ruskolan kylää, tekemättä etukäteen minkäänlaista suunnitelmaa. Laikan Otto kyllä antaisi sitten »paikan päällä» tarpeelliset ohjeet.

Miehet hajaantuivat vähitellen kukin taholleen, vihamielisesti tähystellen yhä synkkenevää taivasta, joka aikoi kieltää heiltä sekä juhannuskeitot että nisulittuset.

Laikan Oton mukana lähti Iisukin, puettuaan itsensä ensin rasvanahkaisiin tamineihin. Sade, joka nyt. uhkasi oikein vakavissaan, ei paljoakaan tulisi pystymään näihin miehiin, mutta toisin oli laita niiden tyttöriepujen, jotka jo keittoastioineen värjöttelivät leikkipaikkoihinsa piiloutuneina. Monien nuoret haaveet tulivat putoilemaan vesipisaroitten mukana märkään maahan.

V

Hoijalan Esaa oli helluntaina kohdannut kiero onni. Nujakan häväistys oli kovin paha paikka. Useita päiviä pysyi hänen mielensä kuohuksissa kuin kiehuva perunapata. Hänen sisimpänsä porisi ja pörisi niin, ettei kaikin ajoin tietänyt, mihin päänsä pistäisi. Työn touhussa ja kotiaskareissa lakkasi »perunapata» kuitenkin vähitellen pursuilemasta, tehdäkseen tilaa toiselle »kiehuvalle padalle». Tämä toinen kiehuttava liekki oli Kervilän Anna.

Erittäinkin helluntain jälkeen oli Anna kartellut Esaa ja kohdellut häntä huomattavan kylmäkiskoisesti. Esa aavisti syyn. Annan ajatukset olivat kulkemassa nähtävästi toisiin suuntiin kuin mihin Esa niitä tahtoi johdatella. Mustasukkaisuus ja viha yhtyivät raatelemaan Esan sisua. Hän oli varma, että Annalla ja Otolla oli jotakin yhteistä ja että Otto piankin ilmestyisi Annan luhdille, rakastuneitten poikien tavan mukaan. Jotakin oli tehtävä! Kostettava oli noille kuhertelijoille niin, että tuntuisi! Mutta miten? Siinä pulma!

Esa näki pirttinsä akkunasta, Kervilän asuinrakennuksen nurkitse, suoraan Annan luhdin portaille ja solaan. Näitä hän oli vartioinut jo monena yönä, väsymykseen asti, mutta Ottoa ei ollut ilmaantunut, eikä Esa myöskään ollut keksinyt mitään kostotemppua. Asia alkoi pahasti kiusata Esaa, sillä hän oli varma, että ainakin juhannuksena Otto ilmaantuisi. Siihen mennessä olisi jokin tepsivä juoni keksittävä. Näissä tuumissa hän turvautui Hoijalan itsellismieheen, ovelaan Kiepsan Apsaan. Yhteisistä päänpyörityksistä syntyikin vähitellen keksintö, joka saattoi Esan hyvätuulisena odottelemaan juhannusta, jolloin hän myöskin oli päättänyt vielä kerran kaikin voimin pyrkiä Annan suosioon.

Kun Esa aattoiltana näki akkunastaan Annan ja Eevan lähdön, kiirehti hän mäelle ja lähti seuraamaan tyttöjen jälkiä. Saatuaan selville piilopaikan vetäytyi Esa vähän kauemmaksi, odottelemaan savun näkymistä tyttöjen juhannustulelta, astuakseen esiin vasta sitten, muka savumerkin houkuttelemana.

Tyttöjen tervaslastut ja tuohet sytyttivät nopeasti pienen nuotion, jonka herttainen loimu ja lämpö tuottivat iloa ja riemua salaiseen yksinäisyyteen.

Emmehän me tietenkään rupea mitään kokkaamaan, ennenkuin joku tulee? — kysyi Eeva.

— Eihän toki! Mikä kiire meillä olisi! Täällä ei ole kiireen kierää eikä hätää minkäänlaista, ellei rupea satamaan. Tänne ei sovi tuulikaan.

— Otammeko tuosta pinosta halkoja istuimiksi?

— Otetaan!

Muutamia leveitä honkahalkoja kannettiin pinosta ja asetettiin mättäille istuinpenkeiksi.

— Niin on kuin pappilan sali! — tuumi Anna.

— Taitaa olla liian hyvä — ehkä liiankin ovela kätkö?

— Kuinka niin?

— Eikö ole liian ovela, jos kukaan ei löydä tänne?

Annan silmät pyöristyivät.

— Älä nyt hyvä ihminen vielä odota! Mukanako olisi pitänyt tuoda?

Tämä ajatus rupesi kovin naurattamaan. Kikatus ja huudahdukset kasvoivat yhä vallattomammiksi.

— Rouhekopallinen pojanmukuloita mukana! — sai Anna työläästi huudahdetuksi naurutyrskyjen lomitse.

Salaperäinen jännitys ja puuha olivat lauenneet hillittömään kikatukseen. Henkihieverissä tytöt tyrskivät, kyynelten tippuessa silmistä.

Äkkiä nauru kuitenkin katkesi, sillä katajapensaan viereltä kuului miehen ääni.

— Hyvää iltaa lisäksi! Lystiä näkyy olevan entiseltään! — sanoi Esa astuessaan tyttöjen majaan.

— Miten löysit tänne — näin heti? — kysyi Anna, uhmaava sävy äänessä.

— Mitenkö löysin? Savu ohjasi alkumatkan ja nauru lopun. Ensin näin ja sitten kuulin.

Anna vähän leppyi, kun huomasi, että he itse, kaikesta päättäen, olivat piilonsa paljastaneet.

— Se on tuon Eevan syy. Häntä aina niin joutavasti naurattaa, — sanoi Anna estääkseen pahan tuulensa näkymästä vieraalle.

— Tännekö tulit päätäpahkaa? — kysyi Eeva.

— Päätäpahkaa en osannut tulla, mutta teitä minä etsin ja sattumalta löysinkin.

Mielistelevänä selitteli Esa näin tuloaan, seisoskellessaan tanakasti paikallaan.

— Ehkä sentään luulit toisia tapaavasi, vaikka et kehtaa sanoa? — kysyi Anna.

— Jos muita hakisin, niin lähtisin, mutta minä en aio lähteä. Se on merkki tuumistani.

Tytöt olisivat olleet tyytymättömiä tähän tilanteeseen, elleivät olisi samanaikaisesti ajatelleet pikku-Villeä. He rupesivat keskustelemaan vieraansa kanssa, kehoitettuaan häntä istumaan halkolavitsalle.

Yrittelystä huolimatta ei puhelu kuitenkaan ottanut oikein luistaakseen, eivätkä tytöt myöskään ryhtyneet keittopuuhiinsa, vaikka Esa koetti kautta rantain siihen kehoitellakin.

Kun keskusteluaiheet uhkasivat vähitellen tyyten loppua, porhalsi pelastava enkeli pikku-Villen hahmossa esiin ryteiköstä, että pensaat kahisivat.

— Joko sinäkin, vekara, tuossa iässä kuljeskelet tyttöjen juhannustulilla? — ärjäisi Esa tyytymättömänä.

— Jo! — sanoi pikku mies hölmistyneenä, nauliintuen neuvottomana paikalleen. Hän oli ällistynyt vastaanotosta eikä tietänyt miten menetellä. Tyttöjen kireä mieliala laukesi riemuisaan nauruun.

Loukkaantuneena aikoi pikkumies pelastaa kunniansa ja kääntyi vikkelään pakoon. Anna kuitenkin saavutti hänet nopeasti, katajapensaan takana. Supateltuaan hetken palasivat molemmat nähtävästi kaikessa ystävyydessä.

— Ville ei lähde, ennenkuin on saanut osansa juhannuskeitosta. Pannaan nyt, Eeva, kiireesti pata tulelle, koska tulee muitakin vieraita! — jutteli Anna touhuisasti.

— Kuka tulee? — kysyi Eeva ja rupesi hätiköimään astioitten parissa.

— Loukkulan poikia on tulossa, kertoi Ville.

— Ketähän loukkulalaisia, näitkö? — kysyi Esa nousten seisomaan.

— Ainakin oli Laikan Otto heidän seurassaan! — kiirehti Anna selittämään.

Esa pisti piipun taskuunsa ja kiristi nahkavyötään.

— Jokohan nuo ryökäleet löytäisivät tänne? — murisi Esa, saadakseen tekosyyn kääntyä katselemaan katajapensaan taakse.

Tämä oli jumalattoman ilkeä paikka Esalle. Mistä nyt keksisi syyn pakenemiseen? Lähteä vain ilman muuta, loukkulalaisten pelosta, tuottaisi ikuisen häpeän ja naurun. Neuvottomana Esa kynsäisi korvallistaan, sillä ajatus tenäsi vastaan eikä suostunut keksimään mitään.

Kun kuitenkin hätä on suurin, on apukin lähin. Pelastava enkeli porhalsi taas esille, mutta tuhat kertaa julmemmasti kohisten kuin pikku-Villen pensaitten rapsutus äsken. Vuolaana virtana kuin saavista kaataen syöksyi kauan uhannut sade heidän niskaansa.

Tytöt vetäytyivät Villen kanssa kuusen suojaan, mutta Esa kiirehti lähtöä.

— Taitaa olla paras mennä vaihtamaan sadepuku ylleen! — kuului Esan ääni männiköstä.

Tytöt eivät voineet olla nauramatta, vaikka vesitulva teki kauheata tuhoa ja hävitystä heidän haaveittensa raunioilla. Juhannustulikin sammui kuin merkiksi siitä, että sammuneet olivat kaikki kauniit mielikuvatkin.

— Ei täällä ole enää mitään tekemistä! Lähdetään kiireenvilkkaa kotia! Kokoa, Ville, padat ja pannut tuohon koppaan ja kuljeta tietä myöten! Koppa mukana et voi päästä kivisen ja kantoisen halmeen poikki! Me Eevan kanssa viemme muut tavarat.

Näin komenteli Anna valmistautuen kiireelliseen pakoon.

Kylien välisellä taipaleella tapasi sama äkillinen vesitulva Oton ja Iisun.

Taisipa mennä likkojen littuset ohi suun tältä juhannukselta! — pahoitteli Iisu. — Pitäisiköhän pyörtää takaisin?

— Akka tieltä pyörtää! Onhan luhdeissa vesikatot. Me uimme nyt vain Kervilää kohti kuin sorsanpoikaset.

— Minä kuitenkin poikkean tuohon lähimpään taloon, luulen, että lakissani jokin sauma vuotaa. Lähetä hakemaan sitten sinne, missä olet!

Näin huusi Iisu poiketen lähimmän talon porttikatokseen.

Otto jäi astelemaan rauhallisesti, välittämättä sateesta tuon taivaallista.

Männiköstä tuovaa peltotiepahaista myöten rämpi pieni pojan naskali maantietä kohti, kantaen vähäistä koppaa vuoroin toisessa ja toisessa kädessä.

Otto tunsi poikasen Kervilän paimenpojaksi ja nähtyään kopan sisällyksen arvasi heti, mistä poika oli tulossa.

— Ahaa! Joko sade ajoi metsänväen karkuun? — kysyi Otto pojalta.

— Jo! — läähätti Ville.

— Kervilän Annan koppaako sinä kannat?

— Niin!

— Annas tänne ryönä! Minä vien sen Annan luhtiin. Noin! Raskaskin tämä on sinulle. Laputa sinä nyt nopeasti saunan parveen vaatteitasi kuivaamaan!

— Sanotkos sitten Annalle, että otit kopan minulta väkisin?

— Sanon, sanon! Painahan lipetiksi nyt vaan. Sinähän olet jo märkä kuin suoporras.

Oton nauraessa lähti poika tyytyväisenä aika vilkettä kippaamaan mäen sivua Kervilän saunaa kohti.

Otto oli mielissään, kun oli saanut tikusta asian mennäkseen suoraa päätä Annan luhdille. Tämä pieni asian tapainen oli sentään parempi kuin tyhjät kädet, sillä Annan luhtiin ei voinut päästä salavihkaisesti. Vaikka minkäänlainen salakähmäisyys ei ollenkaan ollut Oton luonteen mukaista, niin koko talonväen huomio sentään vähän ujostutti reiluintakin luonnetta.

Kervilä oli rakennettu, samoin kuin Parrilakin ja Laikka, vähän erikseen yhteisestä kylärykelmästä, vaikka vanhanaikaisempaan tapaan.

Asuinrakennusta vastapäätä, mies- ja karjapihan takana, oli iso lankkuportti, jonka molemmilla sivuilla ja yllä oli heinä- ja rehusuojia sekä halkovajat porttipielissä. Nämä vastakkaiset rakennukset olivat pihojen päätyinä. Toisella sivustalla oli »ylistupa», vaarin pirtti, maitokamari, kota ja navetta, toisella taas varastoaitat luhteineen, ratasvajat ja tallit. Tämä pitkulaiseen neliöön rakennettu ala ei ollut enää entisajan mallin mukaan aivan umpinainen. Asuinrakennuksen molemmissa päissä alkoivat sivurakennukset vasta parin sylen päästä, jättäen nurkkauksiin veräjäaukot. Tällaisesta rakennustavasta oli siis jo hävinnyt rosvojen pelko. Karja taas voitiin turvata pedoilta siten, että kesäajaksi pantiin miespihan ja karjatarhan välille korkea lauta-aita.

Täten oli asuinrakennuksen nurkitse valittavana kaksi tietä miespihaan. Otto valitsi tietysti sen, joka varastoaittojen sivua johti luhtiportaille, ettei tarvinnut kulkea yli pihan.

Suotta oli varoa, sillä isäntäväki oli sateen vuoksi jo nukkumassa ja muu väki oli omilla matkoillaan, mikä missäkin.

Kiepsan Apsa kuitenkin näki, kun Otto nousi luhdin solaan. Apsa oli jäänyt vartioimaan, Esan muuttaessa kuivaa pukua ylleen.

Anna oli jo ehtinyt muuttaa toiset vaatteet, kun Otto astui luhtiin.

— Tuletko sinä tällaisessa ryöpsinässä, johon hyvä ihminen ei aja koiraansakaan? — kysyi Anna hämmästyneenä, mielihyvän kuitenkin vilahtaessa silmänurkassa ja suupielessä.

Otto nauroi vallattomasti.

— Tulin lupaukseni mukaan littusia syömään. Mutta niiden sijaan sainkin vain kanniskella tätä koppaa.

— Mitä siinä on?

— Eiköhän siinä mahda olla Kervilän keittoastioita.

Annan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.

— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.

— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.

Tarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.

— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?

— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.

Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.

— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, — naureskeli Anna.

Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.

Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua, jota luhdin solassa hommailtiin.

Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin, että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään. Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan. Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen tietää!

Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut. Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.

Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.

— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.

Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus! Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!

— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.

Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti toteamaan, että aukko oli tukittu.

— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.

— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan oviaukkoa.

Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni, vähäpätöinen loksahdus kuului.

— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty. Tuoksahdukset sen ilmaisevat.

Anna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.

— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?

Otto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä huulilla.

— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!

Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen pamppailevaa sydäntään.

— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?

— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa hajoitan koko katon —

— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.

— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.

— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?

— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.

— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi, saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?

— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.

Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan pysymään rauhallisena.

Tutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.

— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?

— Saa kun työntää salvan lukon sisään!

— Sitä ajattelinkin!

— Mitä?

— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!

Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.

— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras minulle!