Part 3

Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt, nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.

— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten teroitan tuon orren.

— Eikö se ole liian pitkä?

— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota toinenkin varras!

— Ei ole toista.

— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.

Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.

— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!

Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla, että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.

Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi, että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa paikoilleen.

Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.

— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?

— Ei ole.

— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!

Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä kuitenkaan saaneet irti.

Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa, käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään palkkia paikoillaan.

— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.

— Minne me sitten menemme?

— Ulos avaraan maailmaan.

— Niin — mutta —

— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?

— Niin.

— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.

— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.

Nopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.

Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti, sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.

Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.

— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan ikkunoissa vartijoita.

Tarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.

— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.

Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen valmistuksien tulos.

Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin paikoilleen.

Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa Esaa — tämän kerran.

Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen sopimuksen.

— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei voitu jäädä hetkeksikään.

— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna

Samassa tuli Eeva heitä vastaan.

— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.

Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä »pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.

Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan, matkalla Kervilään.

Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.

Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.

Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.

— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa, onko vettä saappaassa.

— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.

— Ei minun saappaani vuoda.

— Mikä sitten vuotaa?

— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.

— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.

— Siitä!

Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti rupatellen.

Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!

Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.

Otto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi silmiin.

— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.

— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.

VI

Aikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui kartanolle.

Isäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut luhdissaan.

— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta vuotamaan.

— Missä olit illalla?

— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle ja Laikan Otto.

— Etkö nähnyt millainen on luhtisi sola, kun tulit kotia?

— En katsonutkaan. Mitä siellä on?

— Tule katsomaan!

Anna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt väkeä jo muistakin taloista.

— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää luhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville, laitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.

Onneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan rientävän taloa kohti.

Anna pujahti nopeasti pirttiin kurkistellakseen ikkunan syrjästä.

— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on tapahtunut? — uteli Esa.

— Joku on teljetty luhtiin! vastattiin monelta taholta.

— Antaisko heidän kiusaantua siellä iltaan asti? — myhäili isäntä.

Hän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli selvillä, koska oli livahtanut tiehensä.

— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.

— Kenen siellä luulet olevan? — kysyi isäntä.

— Eikös se ole Annan luhti? Kaipa hän on kotonaan!

Esan vahingoniloa loistava naama ei jäänyt isännältä huomaamatta.

— Olisikohan Anna siellä yksin? — epäili isäntä.

Apsa rähähti nauramaan.

— Mitä naurat?

— Harvoin kai tytöt ovat yksin juhannusaatto-iltana. Anna avata, niin näet!

Tämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka olivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.

— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! — määräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.

Pari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä, mikä olikin tehty käden käänteessä.

— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski isäntä.

— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili Esa.

— Tehkää niin! — myönsi isäntä:

Väkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat ovea, josta miehet astuivat sisään.

Tällöin kulki Anna pihan poikki maitokamaria kohti.

— Mitä ihmettä nuo miehet tekevät minun luhdissani? — huusi Anna.

Esa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa ilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti heitä silmällä.

— Ei täällä ole ristin sielua! — huusi mies luhdin ovelta.

— Sitten on katossa reikä! Se on vissi se! — hätäili Esa.

Mies meni takaisin tutkimaan.

— Miksi pitäisi meidän katoissa olla reikiä? — kysyi isäntä hymyillen.

Mitenkä ne sitten olisivat paenneet?

— Ketkä?

Terävä kysymys saattoi Esan hämilleen.

Miehet ilmaantuivat luhdista solalle. Toinen nauroi leveästi.

— Ei täällä ole muuta reikää kuin oven läpi.

— Ehkä sängyn alla on piilossa joku! — arveli pikku-Ville.

— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi toveriaan portaita alas.

Väkijoukko naureskeli ja alkoi vähitellen hajaantua.

Isäntä viittasi Esan syrjemmälle ja puhutteli häntä hiljaa.

— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet naurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin naapuri kuin oletkin!

Uhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi hölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä rauhallisesti pirtin kuistia kohti.

Pikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli kuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla, että Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä salaisia asioita uteliaille kuulijoille.

Saatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä, Ville kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen merkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan veräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat paimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja kilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten leperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät vikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten perintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi, ja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut hyvin iloisesti.

* * * * *

Sateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään miehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi jotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi päiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon kipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet mitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä helluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.

Kun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan pirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa hyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten kurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä käynyt!

Innokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja kokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan asiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja asemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin Loukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet suosiollisiin suhteisiin.

Muutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne eivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se ollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä loukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli pääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!

Kervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti hartaana kuuntelijana.

Isäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei, ainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä isäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa — melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.

Tavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman, rohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus tuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa muodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän isäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki Hotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka olivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten kuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta johtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten yhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että Koukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.

Tällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien olojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun tuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan, arvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.

Nyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan aavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua Kervilän pirtissä.

Puheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän isäntä halusi saada äänensä kuuluville.

— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa kappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.

Eikös tarjottu apu mahda kelvata?

— Entä jos ei kelpaa?

Miehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi hiljaisesti jutteluaan.

— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle helluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.

Tästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan niskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä. Pahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.

— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin solassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään katsellaan karsaasti Loukkulassa.

— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos tätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.

Melu ja sadattelut alkoivat uudelleen.

— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin pariltakin taholta.

Isäntä heilautti piippunsa vartta merkiksi, että hän halusi jatkaa.

— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa aiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule mitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa, eikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton sana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan vaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea varpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi. Laskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin, koska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.

— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen syyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! — sanoi mies.

Ehdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä ja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin, ikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.

— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa menee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.

Isäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen samalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.

Nämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava tähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.

— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on vissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.

Mutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos muurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi sen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana kipinänä ajatusten uumenissa.

Huudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa. Apsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos ovesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti hänet entiselle paikalleen.

— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan, junkkari!

— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen ovireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin seisomaan oviaukon eteen.

Ajatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis ilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa ahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan tämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen nyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan taivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen satimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului ainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen pinnistämisestä.

— Ei ole muita kuin Kervilän isäntä! — kuului arka ääni oven puolelta.

Ähkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten Kervilää.

— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan! — myhäili Kervilä.

— Saat, saat! — kuului kaikkialta tyytyväisiä huudahduksia.

Hetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja astelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään, viisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.

Hoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti nurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli tekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään Loukkulaan.

— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen miehistä.

— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat todistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku joukosta.

— Kervilä?

Hoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein katselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet hoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen nystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin Kervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan muistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.

— Eikös ole oikea mies sitten? — ärähti joku, ajatuksensa jatkoksi.

— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja Loukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on viisain kaikista, — puheli toinen.

— Loukkulassa on vielä Parrilan Iisukin!

— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä Kujansuun Tanukin!

— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia oli selvitetty hahmolleen.

— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän isäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme piipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.

Sanoja kääntyi vatsalleen ja näki Apsan miesten keskellä.

— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että saadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa ei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.

— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan lähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.

Hoijalan mies katsoi ympärilleen ja purskahti nauramaan.

— Vai niin! — Hän oli ymmärtänyt ilman selityksiä.

— Onko pirtissä ketään? — kysyi hoijalalaisten lähin mies.

— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa voi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.

Jonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli pirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja kalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai hitautta.

Ääni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille hyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.

Piirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin perinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan, koska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä, ettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin saattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka olivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat kokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa. He luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin hän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.

Esakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon piiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti Esalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä oleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä siitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty asemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut karvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi. Esa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut käsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin kuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto uhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.

Esalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan. Hän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet vain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No, jos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä tunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät Otolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt kaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien kuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.

Näissä mietteissä kulki Esa saattajineen kohti Loukkulan kylää.

* * * * *

Loukkulan miehet olivat kokoontuneet helkaristeykseen kiekkoa heittämään.

Oli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat heittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa. Puolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa johonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin mitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».

Parrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut osaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän vihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.

— Heitä nyt, Otto, kiekko, pitäjästä pihalle! Mulla on vähän asiaa.

Otto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa, hyrisevää vauhtia.

— No, menköön vaikka maantien loppuun asti!

Miehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi nauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi viimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi, halkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.

— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä meluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen asemaan.

— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista. Mennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.

— Mene vaan! Minä otan takkini aidan seipäästä, — kehoitti Otto.

Otto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle ja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton oli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama kai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin jutustella eikä aina hoilata maantiellä.

Iisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan yli mäen laiteelle.

— Tässä on vähän varjoa. Ei niin hirveästi räkitä, — sanoi Iisu.

— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan väen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.

— Tuletko markkinoille ensi sunnuntaina?

— Tiedäthän, että menen häihin.

Iisu rykäisi ja rupesi hommaamaan piippunsa täyttämistä.

Pitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi, että maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt Parolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää Porista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa juhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä peräämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten haluaisivat.

— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin morsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.

— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan, mutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.

Iisu huokasi ja sipaisi leukaansa. Hän tiesi, ettei Ottoa voinut taivuttaa.

Otto nauroi ystävällisesti.

— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä kysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.

— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin talonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi Iisu, toivottomuuden sävy äänessä.

Ottoa nauratti.

— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava omin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.

— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen nahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.

— Sinne tulen.

Iisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä, mutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän huomionsa.

— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat liikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!

Otto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän Matti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?

Kervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa ja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin etukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.

Kervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut vähintäkään eripuraisuuden syytä.

Pienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi. Kylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä nurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia, varsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään syrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi peruutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.

Otto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän arvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei tämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä hän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?

— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti Iisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.

— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken pohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen näköisenä.

— Kolmen kylän? — ihmetteli Kervilä.

— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu johtui.

— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin perin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin kyllin.

— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi niistä asioista päättää.

— Antaa heidän tulla mukaan!

— Minne?

— Päätöstä tekemään!

— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle kolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään sovintoa.

— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta apua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä olen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä. Kaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.

— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran tulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan peitteenä!

Toiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle asiasta hyppäämiselle.

Naureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan suuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi puolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.

— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin hotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä Iisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!

Otto liikahti vähän ärtyneenä.

— Eihän minua ole kukaan valinnut tällaisia käräjiä pitämään!

Kervilä hymyili leikillisesti ja katsoi sivulta, pilasilmin, Ottoa.

— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet alistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua tehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.

— Entä jos lautakuntakaan ei tee sovintoa?

— Se on sen asia. Siihen tyydymme.

— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu, vakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin kenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle? Et kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön. Minun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää yksin, se pitää.

— Niin tietysti, loukkulalaisten puolesta, mutta tässä olemme mekin ja...

— Noronpää _pyytää_ sovintoa, eikä silloin voi sitä _antaa_ itselleen! — sanoi Otto kiinteästi.

— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä neljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.