Part 8

— Mitä se hyödyttäisi! Se vain suututtaisi sinun kosijoitasi!

— Mitä se tekee! Minä olen jo suututtanut niitä kolme vuotta.

— Se oikea voisi kyllästyä ja heittää silleen.

— Entä sitten? Välipä tuolla, mistäpäin elämän harmaus tulee! Tuletko?

— En uskalla.

— Oo! Luulen, että sinä et ennen pelännyt?

— En. Ennen en pelännyt edes naisiakaan, kuulin silloin olevani muitten arvoinen. Mutta olen hoksannut erehdykseni. Olenhan ainoastaan talon setämies ja mannuton metsämies. Minä voin vain katkoa muitten ystävyyskuteita, mutta en omiani solmia niisiin.

Anna naurahti hermostuneesti, astui askelen poispäin, mutta pyörähti ympäri.

— Pitääkö ajatella aina, että jotakin on niisiin pantava, jos syödään juhannuslittusia?

— Ei. Mutta jos jostakin syystä asia härnättäisiin käymään kunnialle ja sapelle, niin ei olisi muuta jäljellä kuin häpeällinen pako, peräytyminen.

Anna naurahti terävästi ja ojensi kätensä.

— Metsäkö on opettanut sinulle noin outoja ajatuksia?

— Ehkäpä paremminkin nuo harmaaseinäiset talot ja nuo viheriät vainiot!

— Hyvästi sitten! Yhden neuvon voisin sinulle kuitenkin antaa. Kun ammut metson itsellesi, niin voit ampua koppelon vaimollesikin!

Anna irroitti kätensä hyvästijätöstä ja lähti nopeasti astumaan Noronpäätä kohti, katsahtamatta enää taakseen.

Otto lähti ajatuksissaan ja pää painuneena Loukkulaan päin. Miksi hän ei tarttunut pidättävästi ojennettuun käteen? Ei tarttunut, vaan antoi Annan mennä ja lähti itsekin, vaikka omituinen vihlaisu tuntui jossakin rinnan uumenissa. Samoin oli hän lähtenyt kerran ennenkin, melkein samoilta paikoilta ja melkein samanlaisten ajatusten vallassa. Silloinkin hän oli vapaaehtoisesti luopunut Annasta. Siitä oli nyt kulunut kolme vuotta. Miten samanlaiset olivatkaan nämä tapaukset — ja kuitenkin — miten erilaiset! Silloin luopui rikkaus, ylimielisesti, luulotellusta paljoudestaan! Nyt karttoi köyhyys, arkuudessaan, luuloteltua almua.

Omituista — ajatteli Otto. Elämä vetää aina vastahankaa sille, joka rupeaa sen syvyyksiä penkomaan. Ennen oli kaikki niin yksinkertaista! Nyt on kaikki sokkeloista, kuin korpien risteilevät polut. Parempi olisi ollut uupua sokkona kylätielle kuin näkevänä eksyä erämaan verkkoihin. Miksi olikaan hän tuntenut niin syvästi köyhyytensä avuttomuuden? Eiköhän se ollut hänen markkina-ihanteensa, joka tunteen oli synnyttänyt? Joku köyhempi tyttö ei olisi sitä tehnyt niin voimakkaasti. Olisiko Anna sen tehnyt? Olisi kai herättänyt tajuamaan, että setämiehen asema on paha pulma, mutta ei ehkä synnyttänyt kalvavaa alemmuuden tunnetta, herääminen ei olisi pistänyt niin kipeästi — ehkä ei olisi pistänyt ollenkaan. Annan käytöksestä ei ainakaan ole koskaan voinut saada sellaista käsitystä. Päinvastoin! Kuinka ystävällinen hän oli nytkin! Oli aina ollut!

Otto pysähtyi ja katsoi taakseen. Hänestä tuntui, että hän oli käyttäytynyt kömpelösti Annaa kohtaan. Mutta mitä muuta hän sitten voisi? Uskaltaisiko hän kosia ja antautua potkittavaksi? Mutta jospa Anna ei potkisikaan? Ei, kaikesta päättäen! Otto aikoi juosta Annan jälkeen, päätti jo melkein, mutta lähti kuitenkin hitaasti kotikyläänsä päin.

Otto naurahti, kun ajatteli Annan viimeistä lausetta. Mistä keksikin? Hm. Ampuisi metson itselleen ja koppelon vaimolleen. Ja muutakin oli Anna sanonut. Miten se olikaan? Menevät muutkin naimisiin — ei yksin isäntämiehet! Hm. Sellaista kyllä sanotaan.

No, niin. Joutavaa kaikki.

Kylän kujille tultuaan nosti hän päänsä ja kulki reippaasti kotiportailleen. Laikan Oton pää ei toki sydänsuruista saa kumaraan taipua! Mitäpä maailma köyhän miehen murheista välittäisi? Nauraisi tai ei ymmärtäisi. Siinä kaikki.

XIII

Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen luonteelleen.

Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.

Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.

Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se tietenkin oli! Se tämän teki!

Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?

Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.

Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua...

Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut muistanutkaan.

Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin. Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen häntä silmiin.

Siinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!

Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään, mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.

Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet — oliko omansa?

Ei! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.

Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin päämäärään päässyt kulkija.

Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki! Kaikki oli väärää!

Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?

Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia, _vääriä_ polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin sokkeloihinsa.

Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä! Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.

Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli huomannut sen täydellisen tyhjyyden.

Ei! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!

Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä lehdillä.

Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.

Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön loppu!

Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras. Hän työnsi oven auki.

Vieras olikin. Kujansuun Tanu.

— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille, — sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!

Tervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.

— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.

— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, — sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.

— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, — sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten kasvojen tähden.

— Näköinen — niin — ehkä!

Tanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.

„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?

— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni, — myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa, tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.

— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.

— Minkälaisen avun?

— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.

— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli yleisenä sananpartena.

Tanu pyyhki hitaasti leukaansa.

— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä — niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään. Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on Laikan Otto.

Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.

— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua tämän pitäjän kuninkaaksi —

— Noo — piloillaan —

— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.

— Niin — te —

Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden yläpuolelle.

Olikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?

— Niin — ennen minä — nyt sinä!

— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?

— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.

— Onko joku uskaltanut loukata teitä?

Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti hymyillä.

— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta — tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.

Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily, että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.

— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?

— On.

— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!

— Hoijalan Esa.

Tanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.

— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?

— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa rämeisiä polkuja takanaan.

— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan. Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon jättämänsä tytön tila.

— Oletteko itse puhutellut Esaa?

— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.

— Mitä sitten on tapahtunut?

— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin — mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän salaisiin kohtauksiinsa.

Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.

Ottoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.

— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti, ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.

Hetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.

— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa. Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.

— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.

— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.

— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?

— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua, mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.

— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä...

— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!

— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen yli?

— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.

— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.

— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.

— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden morsiamen nimi?

— Kervilän Anna.

Otto sävähti kuin iskun saanut.

Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten yhteyden.

— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.

— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.

Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen kuin hän tapasi Annan!

— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.

Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet jälleen asemilleen.

— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin. Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.

Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen liikutustaan.

— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis...! — mutisi Otto raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen sisuaan.

— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen saanut korviini kylän pojilta.

— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle paikalleen.

— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea, mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.

— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.

— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu huomauttamaan.

Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen kurkussaan.

— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä selvemmän pohdin.

— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.

Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi, mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi oman asiansa puolesta.

— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.

Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi Tanulle ystävällisesti.

— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä? Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.

— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka vapauttaa hänet tuskista.

— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.

XIV

Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä. Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi. Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset! Tolkkua niistä ei saanut!

Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa. Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.

Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.

Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin? Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen olisi ollut.

Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri livahteli lasin ohi silloin tällöin.

Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.

Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.

— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan Eevan iloinen ääni oven suusta.

Anna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.

— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä tulisi.

Eeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.

— Minä arvaan ketä pelkäsit.

— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.

— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin, että ovi oli raollaan.

— Noo?

— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin toissa päivänä.

— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy kai kerran sekin tehdä.

Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka, vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan häntä tahtonsa alle.

— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —

— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta, kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.

— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!

Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat avaimen sisäpuolelle.

Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun kertomus Laikan Otolle.

Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut ja vihjaisut.

Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.

— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.

Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui vapauttavaan itkuun.

Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin tällöin masentuneessa mielessä.

Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu. Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan? Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin veltto ja toimeton?

Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.

Joku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!

Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.

Jo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!

Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä. Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!

Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.

— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt puhelu.

Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna käänsi päänsä poispäin.

— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!

— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta myöhemmin. Sinua minä etsin.

Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili, vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.

Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.

— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin pikkulapselle.

Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja käänsi päänsä toisaalle.

— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä tervehdyksestä.

— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.

Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.

— Et kai ihastellut noita, koska itkit?

— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.

— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?

— Mitäpä sinä niistä huolehdit?

— Ne vaivaavat minua!

Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.

— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on vierastuvassa — tee hyvin!

Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.

Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja pää painui vähän sivulle.

— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?

— Äsken juuri Eeva kertoi.

— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?

— Onko se siis totta?

— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin, sillä hänen täytyy naida Aliina.

Anna hypähti ihastuneena seisomaan.

— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?

— Minä.

— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.

— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?

Anna painoi päänsä eikä vastannut mitään.

— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.

— Onni, että vielä muistit minua.

Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja vaipui istumaan.

Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se tuotti ja vihlovaa mieltä.

Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.

— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää ukkosen sadetta?

Annaa rupesi naurattamaan.

— Minä koetan olla itkemättä.