Part 11

Otto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja ajatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena hetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.

Porstuasta kuului siivoojien kolinaa.

— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä myöten on valmista!

Tämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas Anna veti Ottoa kädestä.

— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi Anna iloisesti, työntäen Oton istumaan.

— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä mitään.

— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili Anna. — Kuka on emäntä? Minäkö?

— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä minäkin.

— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä Ottoa.

— Tyytyväinenkö? Tämähän on kuin häähuone! Miksi —?

— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista oman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko tuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat. Matti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään. Kyllä sentään — vähän! Tule mukaan!

Anna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva poikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen joutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja seurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.

— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin asti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut aikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan piirissä.

Luhdin portaitten juuressa, aitan oven edessä, Otto pysähtyi äkkiä.

— Mutta — miten ne talkoot — tämä on muonaton talo —?

Anna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat orsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit — Tähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa on vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken juuri Kervilästä.

Tähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt hänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se oli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm! Matti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa vuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.

— Mattiko toi? — kysyi Otto vitkaan.

— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan, kuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat. Saunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä vastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän korviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille ystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin hämärästä yksinäisyydestä.

Pitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä, tyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset puuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään ryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi kurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.

— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello sanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.

— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö on taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos on lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta ikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että sisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden. Minulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan. Poikkea hakemaan minua!

Anna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin tehtäviinsä.

Otto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle päästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto arvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.

Kuinka riemuisalta kuuluisikaan tuo huuto huomenna Yli-Sarrin vainiolta!

XIX

Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä nyt oikein on?

Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?

Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä, raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.

Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja, joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi? Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta! Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.

Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi? Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi? Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm. Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa! Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen, avuttoman nahjuksen holhoamistako?

Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta! Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa tehdä Yli-Sarrin kaupan!

Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!

Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon, painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti sekä viekoitteli että vaivasi.

— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan Annalle Parrilan veräjän.

— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä pidättäen.

— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.

— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?

Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen. Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.

— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos niikseen on.

Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.

Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun Kalle emäntineen.

Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen keskusteluun.

Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton hiljaisuus huoneessa.

— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?

Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti. Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.

Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren nousua poskipäihin.

— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?

Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään, kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot tummenivat.

— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui Oton käteen.

Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.

— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen mainittu perinnönjakokirjoissa.

— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.

Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.

— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän, että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme, — sanoi Iisu.

Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili. Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.

— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin kysymys.

— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.

Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka nyt asetti pöydälle.

— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!

Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.

— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni vitkaan.

— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.

— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! — sanoi Otto.

— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni, siirrellen katsettaan toisesta toiseen.

— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Minä tunnen hänet.

— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan...

— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.

— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin maksettu ja helposti ansaittu.

Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.

— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.

Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.

— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.

— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien piirtämisen?

Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa ajatukset ja olivat tyytyväisiä.

Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat asianomaisten haltuun.

— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.

Toimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.

Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.

Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen sananvapaus.

Iisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja sokerirasioineen.

— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?

Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.

Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä, joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen, kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten totipöydissä.

Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut pilkistelivät suupielissä.

— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.

— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!

— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin isäntä?

— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.

— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, — sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.

— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.

— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun henkiin jäämisestäni.

— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.

Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.

— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi Kervilän emäntä.

— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se mieleesi, Anna!

Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa, eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.

Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.

Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan tahtoi panna täytäntöön.

Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.

— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti vainiolla.

Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä. Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.

Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti keskustelun ohjaksiin.

— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.

— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai joista minulle ilmoitetaan.

— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.

— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.

— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru pulpahti ilmoille.

— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä joku ihminen pamputtelisi?

Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän oli oppinut käyttämään aika taitavasti.

— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä, jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.

Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.

Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan. Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan miten mielivät!

Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja seurasi Annaa ulos.

— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.

— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.

— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.

— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima — sitten Kujansuun Tanun aikojen —

— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.

— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat. Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en siihen pysty! — puheli Kervilä.

— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.

— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti vallesmanni toivorikkaasti.

— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten tapellaan!

— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina kaukana.

Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä, ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa, sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.

Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa, jota Elinan puolesta oli noutamassa.

— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja palasi kamariin.

— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?

Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka olikin päättänyt hoitaa kulut itse.

Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia ja muita.

— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli vallesmanni Otolle.

— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla! — sanoi Otto iloisesti hymyillen.

— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan yleisestä käsityksestä.

Otto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.

— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen, jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.

— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.

— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte! — katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta asialtaan.

Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.

Otto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.

— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla nyt rauhassa! — sanoi Otto.

Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.

— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun kanssasi kisailen joutohetket.

Annan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.

Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui hellästi Oton käteen.

Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa heidän ajatuksissaan.

Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi. Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli pöydän kulmaa.

— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti huokaisten.

— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä nyrkkeihinsä kietomaan.

— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.

Syntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.

— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.

— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi vallesmanni ylimielisesti.

Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman nesteen hörppimistä.

Vihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.

— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.

— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.

Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä? Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?

— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.

— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan. Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.

Vallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui otsalle.

— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin ivallisesti kuin osasi.

— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!

— Mitä sitten?

— En tiedä — mutta jotakin muuta _täytyy_ tapahtua.

— Me jo vallesmannin kanssa kerran puhuimme noista kasakoista, — alkoi Iisu, mutta vallesmanni keskeytti hänet kiivaasti ärähtäen.

— Niin, no! Se on hätäkeino! Kai sen ymmärrätte!

— Eipä huolita sitten manata paholaista pirttiin! — myhäili Laikan isäntä.

— Parasta lie, sillä se peijakas puikkelehtii jo vapaalla jalalla kujilla ja tanhuilla! — naureskeli Iisu.

Toiset naureskelivat pilkallisesti, ja vallesmannia rupesi ahdistamaan ilkeä tunne sen tähden, että hän huomasi olevansa ulkopuolella näitten miesten ajatuskehää. Uskalsivatko ne hunsvotit pitää häntä pilkkanaan? Vai olisiko siinä perää, ettei hän ollut mies ymmärtämään näitten talonpoikaistollojen ajatuksen juoksua? Tuo Kervilä tuntui olevan koko mato! Hänelle pitää tiputella sanoja ihan puntarin nokasta!

— Minulla ei ole aikaa jaarituksiin, mutta koska Kervilä sanoi tarkoittavansa monta asiaa, niin haluan kuulla ne kaikki! — murisi vallesmanni, pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Johan niitä taisi tulla useita samassa rykelmässä! — puheli Kervilä ystävällisesti. — Ainakin yksi meille ja toinen vallesmannille. Jäljellä on enää se tuleva, toinen aika, joka nyt koittaa. Mutta mitä siitä olisi sanottava? Mahdoton tietää, mitä se povessaan kantaa.

— Mikä toinen aika? — kysyi vallesmanni pilkallisesti, sillä hän alkoi epäillä, että Kervilä ei ehkä pystyisikään muuhun kuin joutavanpäiväiseen velmuamiseen.

— Se aika, joka tulee tallaamaan meitä kaikkia varpaille. Äskenhän se meille kuulutettiin!