Part 7

Tässä kokouksessa vallesmanni sai sitä tukea, jota hän niin kipeästi tarvitsi paikkakunnan järjestyksen ylläpitäjänä. Mutta hänelle sanottiin suoraan, että ilman Laikan Oton vaikutusta raukeaisi koko puuha myttyyn.

Näin sai orastavan alkunsa se riihattomuuden hillitsemistyö, joka oli jatkuva ja kehittyvä vuosikymmenien aikana, kunniaksi toimeenpanijoilleen ja kansalle iloksi.

X

Syksyn lopun ja alkavan talven ajaksi jäi Otto asustamaan kotitaloonsa.

Hän oli opetellut erämiehen taidon ja vaelteli päiväkaudet saloilla ja erämailla, pyydystellen riistaa jos minkälaista.

Aamun sarastaessa Otto tavallisesti lähti retkilleen ja palasi iltapuhteen hetkinä asuintilalleen. Kamarissaan ei hän kuitenkaan ehtoitansa viettänyt, vaan otti rivakasti osaa talonväen puhdetöihin avarassa pirtissä, missä keskeisenä ja arvokkaana seisoi monihaarainen pärepihti uunin kolkalla. Nyt pimeänä aikana se oli mustuudestaan huolimatta kaikkien huomion esineenä. Keväisin sitä säälimättömästi halveksittiin, viskeltiin nurkasta nurkkaan, kunnes vihdoin kesän tultua heilautettiin eteisen kokille lojumaan. Ei katsottu niin tarkkaan, eikä liioin välitetty, vaikka jokin sen jäsenistä olisi saanut pienen väännähdyksenkin. Hylky kuin hylky!

Mutta kun kyäs oli ilmaantunut pellolle, niin kylläpä ihmismieli muuttui. »Kyäs pellolle, halko uuniin, päre pihtiin», oli tapana sanoa.

Niinpä kompuroitiinkin pian kokille ja hellävaroen kannettiin jonakin iltapäivänä pihti pihalle pestäväksi ja puhdistettavaksi. Vääntyneet jäsenet oiottiin ja »valoukko» asetettiin talviseen työhönsä.

Näin seisoi pihti taas tärkeän näköisenä ja leppyneenä keväisestä kohtelusta, valaisten kehrääjien, karstaajien, kutojien, höylääjien, sahaajien ja veistäjien tyyntä ahertamista.

Vaiteliaana kuunteli valoukko kesäisiä tarinoita, iloista leikinlaskua ja menninkäisjuttuja, pudotellen mustankiiltävää kartta permannolle ja tuprutellen paksua savua, joka tiheänä pilvenä kellui ortten alapuolella.

Tällaisessa ilmapiirissä viihtyivät tarinat ja sananlaskut. Vanhat sadut saivat uutta runouden verta suoniinsa ja alkoivat elää uudelleen. Mielikuvituksen vehmaat lehdot ja loistavat kukkanurmet olivat astuneet kuluneen kesän ja suvisten ilojen tilalle.

Rikkaat elämykset elettiin ja tunnettiin nämäkin pitkinä puhteina, vaikka ei niin riehakkaasti kuin kesäisissä kisoissa ja aurinkoisilla työmailla. Oli kuin suvisen elämän muistelua, punnitsemista, puhdistelemista ja aittaan kokoamista.

Puhdetyön tasaisuus ja leppoisuus antoivatkin erikoisen tilaisuuden näille mielikuvain ja tunteitten askarteluille, vaikka puhdetöissäkin oli kilpakiista olennaisena, sillä ilman kilpaa ei tehty mitään, lukuunottamatta kotoisia arkiaskareita. Kilvan kynnettiin, lannoitettiin, kylvettiin ja ojitettiin. Kilvan hakattiin halot, niitettiin ja leikattiin. Oli mieliin pesiytynyt ja veriin tarttunut isiltä peritty työteliäisyys, joka oli lyönyt kiistaleimansa kaikkeen kynnelle kykenemiseen, hevosten karvainkiillosta lehmien ja lampaitten antimiin asti. Oli kotikilpa, naapurikilpa ja kyläkilpa. Elettiin kilpamerkeissä, joitten mukaan ihmisten, talojen ja kylien arvo mitattiin.

Tällainen kilpakiista vallitsi puhdetöissäkin, mutta erosi luonteeltaan ulkotöitten nopeussaavutuksista. Ei pidetty voittajana sitä, joka lyhyimmässä ajassa valmisti astian tai reen, vaan sitä, jonka käsistä lähti lujin ja kaunismuotoisin esine. Taituruutta ylisteltiin ja arvosteltiin. Hutiloimista ja »hökän lykkäämistä» moitittiin ja pilkattiin.

Ulkotöissäkään ei tietysti »hökää» siedetty, mutta niissä eivät aisti ja maku päässeet kätevyyden arvoa kohottamaan samassa määrässä, joten niiden kilpa ratkaistiin eri mittojen mukaan. Tätä paitsi — ulkotöissä oli kiire. Kesä oli lyhyt ja luonnon esteitä oli vältettävä kaikin keinoin. Pirttitöissä oli mitattomasti aikaa, ja kaikki parret ja orret olivat kukkuroillaan jos minkälaista kotiteollisuustuotetta. Tämä varastojen runsaus ja siitä johtuva rauhallinen kilpailu tarvekalujen paremmuudesta kehittelivätkin taituruutta yhä korkeammalle tasolle.

Otto oli jo kauan pyöritellyt päässään erikoista ajatusta. Hän oli aikoja sitten suoriutunut kiitettävästi pytyistä ja rasioista, tiinuista ja tynnyreistä. Hän oli tehnyt rekiä ja kärryjä sekä näverrellyt haravan lappeita ja kirvesvarsia. Kaikkea tällaista tavaraa oli Laikalla enemmän kuin tarpeeksi. Jotakin erikoista oli tehtävä.

Otto oli ajatellut ajatuksensa ja päätti tehdä kääsit.

Ajella omilla kääseillään joskus häihin tai markkinoille, oli viekoitteleva ajatus, josta ei päässyt yli eikä ympäri. Se oli toteutettava.

Tässä mielityössä kului syksy ja taittui talven selkä kuin huomaamatta. Mutta kun ajopelit lumien sulaessa valmistuivat, heräsivät Otonkin vaistot talvitorkuksistaan ja mieli alkoi virmuuttaan värähdellä.

Epämääräisessä mielentilassa, jonka juurta ja syntyä ei tarkemmin tuntenut eikä halunnut tutkiakaan, Otto katseli ympäristöään jonkin päivän — kunnes siihen kyllästyi. Tämä vaistoaminen oli niin selväpiirteistä, että Otto sonnustautui ja lähti astumaan kohti sisarensa taloa, missä tiesi viihtyvänsä ainakin vastaiseksi.

Helluntain tienoissa tuotiin sitten Parrilaan emäntä Orttenmaalta. Mutta ei Otto ollut niitä häitä tanssimassa. Hän ilmaantui Laikalle vasta ruistalkoitten aikaan, ottaakseen osaa elojuhliin, jotka olivat tunnetut kiinteästä, sitkeyttä kysyvästä kilpatyöstään ja riehakkaasta ilonpidosta leikkuutansseissa.

Koko kyläkunta oli mukana näissä talkoissa, ja eri talojen ruis leikattiin yksissä neuvoin vuoronsa ja tuleentumisensa mukaan. Leikkuuaikana syötiin juhla-ateriat pelimannien soittaessa ja viljan »katkettua» kaiutettiin riemuhuudot, jotka raikuivat iloa pursuvista rinnoista. Olihan taas ensi talven leipä tiedossa.

Illat tanssittiin ja aamuyöt nukuttiin. Molemmat hyvinkin tyyten tehden. Seuraa vana päivänä oli sama leikkuuleikki ja kilpa edessä.

Eräänä paahteisena päivänä tuli Laikan vuoro. Kylän kahdeksan parasta leikkaajaa oli asettunut vierekkäisille saroille. He seisoivat valmiina ratkaisemaan kilpansa, joka edellisenä päivänä oli jäänyt kiistanalaiseksi.

Sen saran »nelikko», jota syytettiin häviöstä, väitti, ettei heillä ollut tilaisuutta valita neljättä miestään, joten voitto oli jäänyt sattuman varaan. Kilpa oli uusittava.

Tämä päätös ei kuitenkaan miellyttänyt kahta kylän parasta sitojaa. He vaativat, että parhaat leikkaajat hajoitettaisiin eri saroille, sillä heilläkin oli kilpa paremmuudesta. Kumpikin uhkasi sitoa kuuden leikkaajan jäljet. Mutta tasaväkisyys rikkuisi, jos toisen osalle tulisi kuusi parasta ja toiselle vain kaksi.

— Otatte kumpikin yhden parhaitten saran ja sivulta kahden hengen jäljet, niin olette tasapelissä! — koetti Laikan isäntä välittää leikkisästi, vaikka hän tiesi vallan hyvin, ettei asiaa siten voinut järjestää.

— Niin — ja kun sitten leikkaajien väli erittyy pariksikymmeneksi syleksi, niin opitte juoksemaan! — nauroi Iisu.

Leikkuuväki naureskeli ja alkoi heitellä sutkauksia, mutta sitoja-kilpailijat seisoivat totisina kiihkossaan. He eivät halunneet jättää asiaansa leikin jalkoihin. Molemmat olivat kylän parhaita poikia, ja tasaväkisyytensä oli heillä alituisena kiistakapulana.

— Sopikaa joutuin! Me alamme kohta! — huudettiin leikkaajien rivistä.

— Odottakaa nyt siunaaman hetki! Tuolla tulee Otto. Hän selvittää silmukan! — huusivat pojat Otolle, joka juuri hyppäsi aidan yli vainiolle.

Ripustaessaan takkiaan ja liivejään aidan seipääseen sai Otto kuulla, mitkä tärkeät asiat olivat nyt pahasti solmussa.

— Onhan muitakin sarkoja! — hymyili Otto. — Mitä iloa sitten siitä, kun parhaat ovat poissa — täällä yhdessä läjässä. Voisihan tuolta lappeelta ottaa vaikka kaksi sarkaa saamatta sentään ilon rippuista osakseen! pahoittelivat pojat.

— Ottakaa täällä molemmat sarat vuorotellen! — sanoi Otto.

— Ohoh! — huusi joku leikkaajista. — Tulepa itse koettamaan!

— Se mies on vielä syntymättä, joka kahdeksan jäljet sitoo! — huusi toinen.

— Ei ainakaan tämän rykmentin! — nauroi kolmas. — Älä kehoittele miehiä semmoiseen, mihin et itsekään pysty! Ei hyväkään kaikkea voi.

— Aiotteko sitten kourasiikkoja heitellä? — kysyi Otto.

— Ei, ei! Hiirenhäntiä ei saa tehdä! — komensi Iisu. — Minä kyästän ja jätän suikut haravan alle. Ne saa sitojakin jättää.

— Kyllä tapa tunnetaan. Työ pitää kelvata vaikka maakunnan nähtäväksi! — huudettiin leikkaajien rivistä. — Ja nyt painamaan, miehet! Sitokaa tai jättäkää!

— Pitkä olki ja lyhyt sänki! — huusi Iisu.

— Olkea emme venytä, mutta häkilälle sänki, miehet! Painakaa! Ohoi!

Kun tämä käsky kuului, painuivat kymmenet selät köyryyn, ja helisten alkoivat kuivat oljet katketa terävien sirppien kahmaistessa.

Juttuaminen ja nauru loppuivat. Vainiojalasta ei kuulunut muuta kuin sirppien kahinaa.

Sitojat seisoivat kukin paikallaan sarkojen päissä, odotellen sen verran luokoa, että saivat vapaamman tilan.

Pojat seisoivat neuvottomina paikoillaan, tietämättä mihin heidän pitäisi ryhtyä.

— Ei saa olla noin arka! — sanoi Otto leppoisasti.

— En minä muuten, mutta turhan touhusta syntyy vain naurun rähäkkää, — sanoi toinen alakuloisena.

— Ei silti pidä lannistua.

— Uskaltaisitko sinäkään?

— No, ei kai yritys miestä huononna. Sen voin teille näyttää. En sano onnistuvani, mutta en häpeä, jos häviän. Laskekaa sitomat nyt kun alan ja silloin kun leikkaajat lopettavat, että saamme kilpa-eron. Kohta on kolme riviä. Silloin alan, — puheli Otto rauhallisesti.

Kolmas rivi sitomia heilahti sängelle melkein samanaikaisesti.

Otto hyökkäsi ensimmäisen sitoman luo — toisen — kolmannen — ja niin yhä edelleen. Käännällys — solmiaisen häilähdys — salamannopea sitokierros ja hypähdys seuraavan luo. Ennenkuin pojat ehtivät sanaa vaihtaa, palasi Otto jo toiselta saralta, toista riviä pitkin. Mutta silloin heilahtikin jo viides sitomarivi sängelle.

— Otto on vähän myöhästynyt!

— Hän parantaa! Saat nähdä!

Henkeään pidättäen pojat kuiskasivat ajatuksensa. Silmät ympyriäisinä he seurasivat Ottoa, joka näytti vain vähän koskevan sitomiin kuin ohimennen. Ei näyttänyt todelta, että hän ne sitoi.

Toinen pojista otti yhden siikon ja katseli sitä.

— Luja — liiankin luja.

— Laikan Ottohan siellä ajaakin meitä takaa! — huusi joku leikkaajista. — Painakaa, miehet! Ohoi!

Otto ei katsonut oikealle eikä vasemmalle eikä sanonut mitään. Hän näki vain sitoman, yhä uuden ja uuden. Niitä työvaisto käsitteli ilman muuta. Ja hänen nopeutensa kasvoi kasvamistaan.

— Katselkaa, pojat, ja ottakaa onkeen! — sanoi Iisu leveästi hymyillen, kyästäessään hiki hatussa. — Ei hiirenhäntiä, miehet! Jätä sitomatta, Otto! Häkilälle, häkilälle! Ei saa heitellä hujan hajan! Leikkaajat, ohoi!

Iisullakin oli täysi työ, mutta siitä huolimatta hän komenteli näin vanhasta tottumuksesta ja kai senkin tähden, ettei päästäisi tekemään Otolle käyryyttä.

Kun päästiin puolisarkaan, oli enää kaksi sitomariviä Oton ja leikkaajien välillä.

— Sanoinhan, että Otto parantaa! Näetkös! Näyttää, että hän ainoastaan kääntää sitoman. Minun täytyy mennä lähemmäksi. Tuntuu ettei ajatuskaan kulje niin nopeasti kuin hänen työnsä.

— Pane siihen ajatusta, niin siikko tenää heti! — Ei mennä liian lähelle! Se häiritsee.

Muitten sarkain leikkaajat jäivät pahasti jälkeen. Pian he lopettivat työnsä kokonaan ja kerääntyivät katselemaan tätä harvinaista kilpailua, joka oli kaksinkertainen. Leikkaajat toisiaan vastaan ja sitoja heitä kaikkia vastaan.

— Pois alta, leikkaajat! — huusi Iisu iloisesti.

— Otolla ei ole työtä ja kykäät kaatuvat niskaanne! Ohoi!

Joku katselijoista hörähti, mutta kukaan ei nauranut. He olivat niin jännittyneitä.

Onneksi Otolle leikkaajat olivat niin tasaväkisiä, ettei sarkojen väliin jäänyt häiritsevää hammasta. Syöstävän tapaan sai Otto kulkea edestakaisen matkansa sarkojen poikki. Herkeämättä, hellittämättä jatkuivatkin hänen kärppäliikkeensä täsmällisesti, konemaisesti. Ei ollut aikaa hengähdykseen eikä harhaotteeseen, sillä yhä tulisemmin helähtelivät ja välähtelivät sirpit hänen edellään. Yhä konemaisemmin ja kiihkeämmin työskentelivät leikkaajat, aavistaen, että saran pää ei enää ollut kaukana.

Otto on lyhentänyt väliä, — kuiskasi joku katselijoista.

— Niin on, — sanoi toinen. — Toista sitomariviä. Otto on voitolla.

— Kymmenen syltä enää saran päähän! Ohoi! — huusi Laikan isäntä, joka juuri lähesty kantaen isoa olutämpäriä.

Leikkaajat kuulivat tämän. Se vihlaisi heidän korviaan kuin ruoskan isku. He kiristivät nopeuttaan minkä saattoivat. Hiki tippui, ja kosteat käsivarret kiilsivät auringossa.

Otossa ei huomannut erikoista kilpakiristystä, ei ainakaan vielä. Mutta hän itse tiesi, että hän voi lisätä vauhtiaan, kunhan se vain tapahtuu hitaasti ja huomaamatta. Hän oli selvillä siitä, että äkillinen nykäisy saattaisi epäkuntoon toiminnan, joka jo oli saavuttanut vaistomaisen kätevyyden. Äkillinen temppu rikkoisi säännöllisen liikehtimisen ja tuottaisi tappion voiton sijasta. Kokemus oli hänelle sen opettanut.

Nyt Otto alkoi kiristää. Hitaasti, hyvin hitaasti, mutta alituiseen hän lisäsi nopeuttaan. Katselijat eivät aluksi huomanneet mitään muutosta.

— Otolla on kai jo kiristys henkihieverissä — luuletko? — kysyi joku hiljaa paikan isännältä.

— Ei koskaan ennen kuin voitto on saavutettu! Tuskin silloinkaan! Etkö huomaa, miten sitomarivit vähenevät?

Niin tosiaankin! Jo katselijatkin älysivät.

Pian alkoi Otto kulkea viimeistä sitomariviä ja ehti ensimmäisen saran poikki, ennenkuin uusi rivi heilahti sängelle.

Katselijat liikehtivät innoissaan eivätkä malttaneet enää pysyä äänettöminä.

Vasta samassa hetkessä, kun Otto sitaisi viimeisen rivin viimeisen sitoman, heilahti uusi rivi sängelle.

Iisu oli jo avannut suunsa voittohuutoa varten, mutta ei ehtinyt sanoa mitään. Henkeään pidättäen jäi Iisu odottamaan tämän rivin loppuun, mutta sama juttu uudistui. Viimeisen sitoman ajalla heilahti uusi rivi — ja saran pyörtänö alkoi häämöttää olkien läpi.

Nyt oli Otto voittanut kaksi sitomariviä. Nyt saattoi uskaltaa kaikkensa. Nyt ei voisi enää mitään menettää, sillä saroissa ei ollut enää varaa kolmelle riville. Hän oli voittanut, vaikka tähän lopettaisi. Otto uskalsi viimeisen hurjan kiristyksen. Terävin nykäyksin hän suorastaan juoksi kyynisenä sarkojen poikki ja heilautti ilmaan viimeisen siikon.

Iisu vaani silmät terävinä sitä hetkeä, jolloin Otto hyökkäsi viimeiselle sitomalle.

— Sitoja työtön! Ohoi! — huusi Iisu täyttä kurkkua juuri silloin, kun Oton siikko lensi ilmaan.

— Ohoi — ohoi! — kirkuivat katselijat minkä jaksoivat.

Vasta nyt heittivät leikkaajat viimeiset sitomat sängelle. Molempien sarkojen leikkaajat oikaisivat selkänsä samanaikuisesti ja yhtyvät riemuhuutoihin sitojan kunniaksi. He eivät keskenään olleet voittaneet eivätkä hävinneet, mutta Otto oli antanut ennenkuulumattoman näytteen. Siitä piti riemuita niin, että kuuluisi järven yli kirkolle asti.

— Suotta kiitosta, — koetti Otto selittää. — Onnistuin näin harvassa rukiissa, mutta ollapa tiuhempaa, niin kyllä olisin tanaantunut.

Sen kyllä ymmärsivät muutkin, mutta siitä ei välitetty, sillä teko oli joka tapauksessa ennenkuulumaton.

Oton paita tihkui hikeä, ja kädet olivat verinaarmuja täynnä, mutta mitäpä siitä! Ei sellaista kukaan pannut merkille — ja Otto kaikkein vähimmin.

Parhaat leikkaajat sijoittuivat nyt toisten leikkaajien joukkoon, ja työtä jatkettiin edelleen kilvan ja ilon merkeissä.

Ehtoollispöytä ja elojuhlan vietto olivat sijoitetut Yli-Sarrin taloon, joka oli asumaton sen tähden, että se oli naimisen kautta joutunut Laikan haltuun.

Laikan emäntä sanoi nuortuvansa ja elävänsä tyttöikänsä uudelleen, kun sai hommata Laikan osalle sattuvat pidot entiseen kotitaloonsa.

Viljan katkettua ja riemuhuutojen kaiuttua kokoontui hilpeä eloväki viettämään hilpeätä talkoojuhlaa.

Oton kulkiessa pitkästä aikaa Yli-Sarrin ruohottuneitten pihojen poikki välähti hänen päässään outo ajatus.

— Ollapa miehellä tällainen pieni talo!

Saman tien se ajatus kuitenkin meni. Ei se sen kummemmin pesiytynyt Oton aatoksissa. Olipahan jonkinlainen ohrasalama, joka meluttomasti leimahti. Mistä lie tullut ja minne mennyt!

XI

Vanhoissa tunnetuissa merkeissään vieri aika edelleen. Erikoista mainittavaa ei ollut tapahtunut syksyn eikä talven aikana.

Oton mielestä oli elämä harmaampaa kuin ennen. Milloin oli ikävä Laikalla, milloin naapuripitäjässä. Usein kulki Otto tätä väliä. Joskus hän harmistui omaan tyytymättömyyteensä. Hän ei oikein ollut selvillä itsestään. Hänessä pursui vaihtelevia mielialoja, jotka olivat hänelle outoja. Oli kuin hän olisi odottanut jotakin. Mutta mitään odotettavaa ei ollut. Eikä mitään tapahtunut! Ei hänelle eikä muille!

Vasta kun talven selkä oli taittumassa ja kun viinanvetäjät maaliskuulla palasivat pohjalaisten rantakaupungeista, tuli heidän mukanaan uutisten ryöppy, joka valtasi koko pitäjän.

Eräässä kylässä, pohjalaisten pahimmalla tappelualueella, oli viinakaravaani saanut armottoman selkäsaunan ja kokonainen viinakuorma oli heiltä ryöstetty.

Tämä oli ennenkuulumaton tapaus, eikä sen pohtiminen voinut loppua ennen kuin kevään lumien sulaessa, jolloin viimeisetkin talven muistot häipyivät ja pahimminkin haavoitetut pystyivät jalkeille.

Kesä kulki tavallista hiljaisemmissa laineissa, sillä miesten sisimmässä kyti jokin salainen hehku, joka pyrki kauemmaksi eikä ottanut riehaantuakseen kotoisissa kisoissa.

Kun tuli syksyn pärevalkeitten ja pitkien puhteitten aika, niin syntyi talvinen selkäsaunajuttu uudelleen, muistoineen ja tappion häpeineen. Nyt ei siitä keskusteleminen kuitenkaan ollut lohdutonta toivottomuutta, sillä hämärsihän helmikuun kaivattu aika jo sisäisen näkemyksen ulottuvilla. Perin pohjin järjesteltiin ja suunniteltiin retkeä samaan kaupunkiin ja saman kylän läpi, missä saatu häpeätahra vielä oli kestämättömänä. Valmisteltiin kuin sotaretkeä ennen, ammoisina esi-isien aikoina.

Pohjalaisen puukon vastineeksi punottiin hamppuisia köydenpätkiä, jotka sitten tervattiin ja neulottiin nahkaisiin tuppiin eli suojuksiin. Kun näitten aseitten tehoa koeteltiin iskemällä honkaiseen pöytään, niin merkin jätti patukka, ja hymy levisi iskijän kasvoille.

Pitäjän parhaat miehet valittiin kuormia ajamaan. Sellaisista miehistä, joissa ei ollut kahden kelimiehen vastusta, ei huolittu ollenkaan. Ja Laikan Otto oli lupautunut joukon johtajaksi. Oikein sydäntä ailahdutti, kun miehet asioistaan tarinoivat ja pamppujaan punoivat savuntäyteisissä pirteissä, pärevalkean tihruisessa valossa.

Määrätyn ajan tultua täytettiin eväskontit, tehtiin viinakuormat ja pukeuduttiin uusiin tallukkaisiin ja lammasnahkatakkeihin. Satakuormainen karavaani lähti liikkeelle kohti pohjoista päämääräänsä.

Yöpymiskohdat olivat edeltäpäin määrätyt isompiin kyliin, sillä monta pirttiä tarvittiin yösijoja varten.

Kun sitten eräänä kirkkaana sunnuntai-iltana saavuttiin tuon vihatun kylän alueille, alkoi karavaanissa salaperäinen toiminta. Joka toinen mies sitoi hevosensa riimunvarren edellisen rekeen ja irtaantui joukosta erinäisiin ryhmiin, jotka Laikan Otto otti huostaansa. Näin sai Otto käskettäväkseen viisikymmentä »vapaata» miestä, joitten ei tarvinnut huolehtia hevosistaan eikä kuormistaan.

Kylän keskivaiheilla oli matkamiesten kenttä, joka alituisten yöpyjäin jäljiltä oli tallattu kuin markkinatori. Tälle kentälle ajoivat miehet hevosensa, hyvään järjestykseen, ettei oma sekasorto estäisi nopeata lähtöä, kuten oli käynyt edellisenä talvena.

Miehet riisuivat, apettivat ja loimittivat hevoset, kantaen niille kaivosta vettä omissa ämpäreissään, jotka aina riippuivat mukana kuorman perässä.

Kylän avarin pirtti oli lähellä kenttää. Siellä tanssittiin kuuliaisia tai kihlajaisia, joten pirtti oli täynnä väkeä ja pihamaa puolillaan miehiä. Pihamaalla-olijat näkivät matkamiesten valmistelut talvi-illan kuulakassa hämäryydessä, ja joku kävi jo kysäisemässä, oliko miehillä viinaa vai tervaa kuormissaan.

— Molempia on! — sanoi puhuteltu, tarkoittaen viinaa ja tervaköysipatukoita, jotka olivat poveen pistettyinä.

Kysyjät poistuivat, mutta palasivat hetken kuluttua uudelleen, monin verroin lukuisampina.

— Myytkö, äijä, viinaa? — kysyi yksi.

— En voi. Passi on Kokkolaan.

— Sano, jotta tynnyri halkesi tiellä!

— Enkä sano!

— Kyllä nyt viinaa tahdotaan! Myyt tai et! Otetaan tuo tynnyri tuosta reen nokalta!

Samassa alkoi kuitenkin kuormamiehiä kertyä paikalle useampia, joten ottamista ei pantu täytäntöön.

— Myykö teistä joku muu? — kysyttiin tulijoilta.

— Ei kukaan myy.

— Mutta kun lupaa ei kysytä, niin tottapa annatte!

Pari miestä juoksahti tanssipirttiin, ja toiset pohjalaiset vetäytyivät maantielle.

Hetken kuluttua tulvi miestä kuin salkoa alas tanssipirtin portaita.

Taas tehtiin samat kysymykset ja saatiin samat vastaukset.

— Katkotaan köydet ja kieritetään tynnyri vajaan! — sanoi joku ja sivalsi puukkonsa esiin, mutta ei astunutkaan kuorman luo, sillä äkkiä olivat viinamiesten patukat paljastuneet.

Takimmaiset pohjalaiset eivät kuitenkaan älynneet patukoita, vaan hyökkäsivät rohkeasti esiin. Silloin tulvahti aivan odottamatta hurjia miehiä paikalle rakennusten varjoista, kahdelta puolelta. Sanaa sanomatta ja ääntä päästämättä ne hyökkäsivät.

Pohjalaiset vetivät puukkonsa ja aloittivat hirmuisen kiroilemisen ja huudon. Se ei kuitenkaan yhtään auttanut. Patukat läiskyivät oikealle ja vasemmalle ja tekivät tuhoisaa jälkeä, puukkojen putoillessa ja lennellessä lumihankeen.

Pohjalaisia kaatui ja kompuroi maassa. Nelinkontin oli heidän paettava, sillä joka-ainoa pystyyn pyrkijä sai heti mätkähdyksen, joka kaatoi hänet uudelleen.

Viimeisetkin pohjalaiset olivat juosseet pirtistä, kuullessaan ulkoa hirmuisen huudon ja mätiköimisen, mutta jo pihassa he joutuivat saman pehmityksen alaisiksi.

Hetken kuluttua ei tappelupaikalla ollut enää ainoatakaan pohjalaista. Naisetkin olivat kirkuen, parkuen paenneet kylän kujille.

— Nyt, määrätyt miehet jäävät vartijoiksi kuormastoon! — komensi Otto.

— Toiset kymmenen sylen päähän toisistaan, pirtin ovelle asti. Muut menkää syömään ja nukkumaan heti — tuohon tanssipirttiin! Tulen herättämään neljän tunnin kuluttua.

Nukkumaan määrätyt miehet hakivat eväskonttinsa ja riensivät tyhjään pirttiin. Kun he olivat syöneet, paneutuivat he, kontti päänalaisena ja pieni heinätukko kyljen alla, lepäämään pirtin lattialle.

Otto jäi kävelemään maantielle ja valvomaan, ettei kukaan vartijoista päässyt torkahtamaan.

Määrätyn ajan kuluttua herätti hän nukkujat, päästi vartijat heidän tilalleen, järjesti uuden vartioväen ja jatkoi kävelyään maantiellä.

— Mene sinäkin nukkumaan! — sanoi Parrilan Iisu Otolle. — Minä kävelen tässä.

— Ole vaiti! Et sinä näe joka taholle! Mene omalle paikallesi!

Häiritsemättä kului yö ja häiritsemättä pääsivät viinanvetäjät lähtemään.

Kun he palasivat kaupungista, sivuuttivat he joka toisen, entisen yöpymispaikkansa, sillä rauta ja suola tuotiin lähemmistä kaupungeista eikä näin kaukaa, joten sopi ajaa nopeammin tyhjine rekineen.

Suureen tappelukylään he pysähtyivät pikipäinsä päiväsyöttöä varten.

Tanssipirtin väki oli askareissaan, ja ruotiukko yksin lojui uunipankolla.

— Oletteko nähneet sitä hiiden väkeä siellä rantamilla? — tutki ukko.

— Mitä hiiden väkeä? — kysyi Otto.

— En tiedä tarkemmin. Olin saunassa viime sunnuntai-yön, kun täällä tanssittiin. Mutta sanottiin tänne tulleen sellaisia miehiä, joilla oli omat seipäät liivin povessa.

— Mitä ne sitten tekivät?

— Rusikoivat kaikki kylän miehet, että suurin osa vieläkin makaa sängyn pohjissa. Mutta oli kai syytäkin! Miksi menivät viinoja ryöstämään?

— Niin, tämän kylän läpi ei kuulu pääsevän ilman tappelua.

— Kyllä vasta pääsee! Tänne on jo tullut majoitusmääräys. Tulee viisikymmentä kasakkaa meidän kylään. Hohhoh! — Se siitä tuli, kun ruvettiin räävittömiksi.

Viinamiehet lähtivät vakavina hevostensa luo. Olipa onneksi pelastuttu semmoisesta häpeästä.

— Nätille se otti meilläkin, — sanoi Iisu.

— Ja onneksi ehdimme näitä kloosuttamaan ennen kasakkain tuloa. Ensi talvena olisi ollut myöhäistä.

— Kyllä meidänkin pitäjässä on tästä puoleen nujakoitava vähän hiljemmin,— naureskeli Otto.

— On kyllä. Hissukseen, — arvelivat miehet.

Viinakaravaani kulki kiire mielessä tasaista vauhtia kotipuoltaan kohti, sillä pari lankkumatkaa oli vielä, ennen kelirikon tuloa, tehtävä omiin rantakaupunkeihin.

XII

Pohjanmaan-matkan jälkeen Otto oli taas painunut näkymättömiin sisarensa taloon.

Pitkäaikaista rauhaa ei tämä yksinäinen metsätalo kuitenkaan Otolle antanut. Täällä oli kai liian yksinäistä. Eränkäynti tyydytti vain oman aikansa. Jäljelle jäivät pitkät puhteet ja välttämättömät erälomat. Ne aina kiusasivat ja ajoivat kuin ahdistettua otusta. Kaihoavia muistoja nousi sieltä täältä aatoksen piiriin. Neköhän ne niin saivat aikaan rauhattomuutta ja levottomuutta? Mahtoiko hän tuoda niitä mukanaan kotikylältään? Sieltäpä tietenkin! Pitäisi kokonaan elää erossa kaikesta siitä. Niin kai pitäisi, mutta pitävää päätöstä ei syntynyt väkipakoinkaan.

Kirren sulaessa ja nurmen noustessa oli Otossa taas herännyt voittamaton halu nähdä kotiseutunsa kyliä ja ihmisiä.

Pari viikkoa ennen juhannusta Otto heittikin repun selkäänsä, otti metsästyspyssyn olalleen ja lähti taivaltamaan, oikoteitä erämaitten halki, kohti kotikylänsä vainioaukeita.

Illan suussa hän saapui muistorikkaalle helkaristeykselle. Hän tuskin muisti lapsuudestaan mitään sen varhaisempaa tapausta kuin kokon räiskeen ja loimun, joita hänet jo pienenä taaperoisena oli tuotu näkemään.

Mustuneella kokkopaikalla oli aina helluntain jälkeen joitakin hiiltyneitä kekäleitä. Niin oli ollut aina, vuodesta vuoteen, ja niin oli nytkin.

Oton teki mieli pysähtyä hetkeksi, mutta hän tyytyi kuitenkin ohimennen katsahtamaan ympäristöön, joka herätti niin lukuisia muistoja. Niille ei pidä antaa jalansijaa, muuten ne valtaavat koko olemuksen, ajatteli Otto ja kiirehti käyntiään. Hänen askelensa kuitenkin hidastuivat hidastumistaan, kunnes ne kokonaan taukosivat Loukkulan tien mutkassa, laakean maakiven luona.

Aikomatta mitään istahti Otto kiven syrjälle. Omituisen sumeata nousi hänen mieleensä, rintaansa, silmiinsä. Oli kuin usva olisi kohonnut helteisen kesäpäivän maille. Miksi tuntuikin niin raskaalle? Joko muistojen pyörylät nyt kuitenkin alkavat häntä kaartaa, vaikka hän on ne aina voittoisasti ajanut luotaan, tallannut, maahan polkenut. Täällä on nähtävästi pahempi, täällä kotipientareilla! Täällähän hän muistoja on kokoillut, mättänyt läjään kuin turvepatoa! Koko nuoruutensa aikana ei hän sen enempää niitä ajatellut! Kokosi vain ja mätti läjälle! Missä uumenien sopukassa lienee piillyt tuo mätäspato, joka nyt myötäänsä pyrkii purkautumaan ja vapauttamaan uudelleen sen elämän, joka kiihkoisessa nuoruudessa ei löytänyt uomaansa, ei päässyt lopulliseen päämääräänsä?

Huolettomana oli hänen nuoruutensa aika kulkenut. Se oli virrannut poreilevana ja räiskyvänä, milloin kiiltäen sinertävää terästä, milloin hopeana vaahdoten kuin mahtava Myllykoski tulvaveden aikana.

Milloin se loppuikaan, tuo huoleton nuoruus? Niin! Silloin kai — siellä Orttenmaan rantatiellä! Siellä kaikki pärskynä murtui korkeihin kallioihin kuin Näsiselän laineet Mustanlahden rannassa.

Se oli vain hento tyttö, joka astui tielle, hento kuin kaislan varsi, mutta tämän takana oli jäykkä törmä kuin Pirunvuoren rinne. Olevat olot siinä töröttivät! Siihen oli pysähdyttävä!

Tämä pysähdys kai sai aikaan tuon kiusallisen taakseenkatselemisen, joka nytkin koetti yllättää, välittämättä parhaistakaan ponnistuksista.

Sitäkö varten hän oli tullut tänne, että nuo tuskalliset ajatukset pääsisivät vapaasti vuotamaan hänen aivojensa läpi kuin maito kuusenhakoisesta siivilästä. Mitä hän täällä oikeastaan teki? Mutta mitä hän teki muuallakaan? Ei hänellä ollut kotia eikä kontua missään! Eikä hän sellaisia koskaan saisikaan! Ei hänellä ollut taipumusta pudota alaspäin, luopua säädystään, eikä halua tuottaa häpeätä rikkaille sukulaisilleen. Arvostaan pitävät setämiehet eivät sellaista voineet tehdä! Ja kenen hartioilla sitten manttaalisäädyn arvo lepäisi, ellei juuri setämiesten, jotka voivat sen heittää maantien ojaan, jos haluavat. Mitenkä isäntämies voisi arvostaan luopua? Ei hän putoa alaspäin, jos nai piian. Piika vain nousee ylöspäin! — Äh! Joutavaa kaikki.

Otto hymähti ylenkatseellisesti ja aikoi lähteä edelleen, kun samassa kuuli askeleita tienkäänteeltä. Hän jäi odottamaan kivelleen.

Kervilän Anna tuli Loukkulasta päin, astuen esiin tien mutkasta. Kun hän tunsi Oton, näytti hän iloisesti hämmästymän.

— En tietäneetkään, että oleskelet Laikalla nykyisin, — sanoi Anna tervehdittyään.

— Vasta olen menossa. Juuri astuin tuosta korpikujasta maantielle. Sinä olet ensimmäinen ihminen, jonka tapaan täällä.

— Onko sinua Parrilasta lähetetty hakemaan?

— Parrilasta? Miksi sieltä?

— Et sitten tiedä, että Parrilan Iisu on sairastellut koko kevään.

— En tiedä mitään, istu nyt tähän kivelle ja kerro.

Otto sai kuulla Annalta, että Iisu oli Porin-matkallaan, keväällä, vilustunut ja sairastunut sen jälkeen ankarasti. Kuumeesta hän kai on osaksi päässyt, mutta rinta on jäänyt kovin kipeäksi. Eivätkä kaupungista haetut rintarohdot auta mitään. Makailee vain ja joskus vähän kävellä toikkaroi.

— Onpa käynyt huonoksi!

— Tuskin häntä voi tuntea. Olen juuri tulossa sieltä. Käyn joskus Elinaa katsomassa, kun hän ei pääse juuri mihinkään.

Keskustelu hyppi vähin erin tuttavasta tuttavaan, kunnes useimmat olivat tulleet mainituiksi.

Tärkein näistä uutisista oli Tarilan Eevan ja Jartun Kallen häät juhannuksen jälkeisenä päivänä. Mutta Otto tiesi sen, oli saanut häihinkutsun.

— Heikki uhrasi isännyytensä veljensä hyväksi, kun tiesi Kallen pikiintyneen Tarilan Eevaan. Onni pojalle! Ei tarvinnut jäädä naimattomaksi setämieheksi, — puheli Otto melkein itsekseen.

— Menevät ne muutkin naimisiin — ei yksin talojen isännät! Voi mennä Heikkikin, vaikka hänen mielestään Kalle sopii paremmin isännäksi, — sanoi Anna hyvin ohimennen ja arkisesti, yrittäen huomata ainoastaan paria kukkaa, jotka poimi kiven juurelta.

— Entä sinä itse? — kysyi Otto. — Oletko jo emäntänä?

— Samassa luhdissa asun kesääni kuin kolme vuotta takaperin, — sanoi Anna vähän hämillään, mutta peitti sen, ruveten asettelemaan olkapäiltään valahtavaa liinaansa.

— Kumma, ettei sinua ole jo viety. Olet yhä vain kaunistunut!

— Ensi viikolla on taas juhannusaatto, — sanoi Anna kuin kuulematta Oton huomautusta, — kuuletko, että taas sataa, kuten silloin?

— Sehän tuotti meille aikamoisen ilon, jos muistat.

— Eipä ne muut juhannukset ole olleet niinkään lystiä, — sanoi Anna valmistautuessaan lähtemään.

— No, toivotan vieläkin hauskempaa juhannusta ja kauniimpaa ilmaa!

— Saanko varata littusia sinun osaksesi?

— Minä luulen, että sokeripullien ja vehnälittusten aika on minut jättänyt, — koetti Otto sanoa iloisesti, mutta äänessä tuntui särkynyt sävy, joka ei jäänyt Annalta huomaamatta.

— Tuletko kuitenkin — vielä kerran?