Part 12

Vallesmanni ei osannut sanoa mitään. Naurahti vain hermostuneesti ja rupesi kokoilemaan papereitaan. Nyt hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän ei tosiaankaan tästä jorinasta ymmärtänyt yhtään mitään. Ensikerran hän huomasi, ettei hän käsittänyt näitä ihmisiä. Eikä hän sitä aikaisemmin olisi voinut huomatakaan, sillä tavallisesti hän esiintyi ylpeänä käskijänä ja kiivaana komentajana. Tämä oli hänen ensimmäinen juttelunsa pitäjän miesten kanssa — näinkin rauhalliseen sävyyn. Ja pitäjän parhaat isännäthän tässä olivat koolla. Entä jos uhallakin yrittäisi kestää loppuun asti?

— Kyllähän sen kuulutti sellainen mies, joka seisoo sanansa takana! — sanoi Jartun Kalle vakaisin ilmein.

— Mutta kävi ehkä niin vähin äänin, ettei vallesmanni sitä huomannutkaan. Jos joku ei älyä mistä mies käy, niin ei hoksaa panna merkille miehen sanojakaan, — selitteli Iisu.

— Kuka on sanonut mitä? Ja kuuluttanut? Mitä? — ärjyi vallesmanni. — Puhukaa selvää hopeata — tai lähden heti.

— Eikö vallesmanni muista, mitä Otto sanoi teille äsken? — kysyi Kervilä. — Jätän teidät hoitamaan tappelut parhaanne mukaan! sanoi hän.

— Entä sitten?

— Hm! Tuleva aika on tappelujen — oikeitten tappelujen ja kruununmiesten aika. Te saatte hoitaa koko myllerryksen — koko vastuu jää teille! — puhui Kervilä. — Te sanoitte Otolle, että tappelu — se mikä teidän mielestänne on tappelu — on ollut Oton elämä! Mutta koko pitäjä ja osa maakuntaa sanoo, että se ei ole totta. Otto on ollut kisasankari kaikesta sydämestään — on ollut raittilaki — on antanut nuorille voimille pursumistilaa — on tuominnut ja murskannut väärän — on tehnyt enemmän kuin ainoakaan muu mies tänä aikana — ja on voinut tehdä, sillä pitäjän voima on seisonut hänen takanaan. Nyt kruunun käsivarsi työntää hänet syrjään. Hän tottelee ja uhraa luontaisen voimailuhalunsa, sillä hän älyää kuten me muutkin, että joku vaatii sananvaltaa, tahtoo olla mukana, tehdä jotakin, jota me emme ymmärrä. Ja siksi minä sanon: jos julmia juttuja alkaa kuulua kujilta ja teiltä, niin syy ei ole meidän — ja jos ette pysty niitä hillitsemään, niin syyttäkää itseänne — ja jos kasakoita kutsutte, niin sitä ennen täytyy jotakin tapahtua.

— Oikein puhuttu! Näitten asioitten takana seisoo koko pitäjä! — sanoi Jartun jättiläinen vakavasti.

Syntyi äänettömyys, jota ei edes kahviastioitten kalina rikkonut, sillä emännät olivat tulleet kamarin ovelle kuuntelemaan.

Vallesmannin valtasi kiusaava, kiduttava mieliala. Hän aavisti etteivät korskeus ja mahtimieli auttaisi mitään noita miehiä vastaan. Ja mitäpä noista muutamista! Koko pitäjä tuossa tuntui istuvan kyynärpäät polvilla! Koko pitäjästä tässä oli kysymys! Ja hänestä — etupäässä hänestä itsestään! Tietysti! Mitenkä hän nyt kelkkansa kääntäisi saadakseen arvoasemansa säilymään? Jälkeenpäin voisi pohtia itse asiaa kruununvoudin, rovastin ja muitten sellaisten kanssa, mutta täksi hetkeksi oli jotenkin päästävä pinteestä.

Äkkiä välähti valon kajastus vallesmannin arvokkaasti toimivissa ajatuksissa. Hän ei ollut vallan ilman leikillisyyden sävyä, vaikka hän sopivaisuussyistä ei paljon sitä avua käytellyt talonpoikien parissa. Entä jos nyt tarttuisi siihen? Aluksi hän yritti hymyillä. Se kävi vähän kankeasti, mutta sai riittää paremman puutteessa.

— Se oli oikea ehtoopäiväsaarna! — sanoi vallesmanni kokeeksi.

— Totisesti! Niin talonpojan järkeen menevää litaniaa en ole ikinä kuullut! — tokaisi Iisu silmät pyöreinä. — Minä ennustin sinusta lautamiestä, Kervilä, mutta sinä olet enemmän kuin kaikki penkintorkkujat ja susivoudit yhteensä!

— Vahinko, ettei Kervilästä ole tullut pappia tai tuomaria! — jatkoi vallesmanni yhä ilveilevämmin.

— Miten olisi voinut tulla, kun ei ole yritettykään? — jatkoi Kervilä entiseen tapaan, vaikka silmäin hymyssä joskus leimahteli pieniä, teräviä kipinöitä. — Ja miksi ei ole yritetty? Siksi, että me emme ymmärrä, kuinka olisi yritystä ajettava! Vallesmanni joutui sattumalta palveluspojaksi Turkuun ja oppi kai siellä kielen, jota tarvitaan. Vallesmanni itse parhaiten tietää, miten se auttoi eteenpäin. Me talolliset emme voi panna poikiamme kaupungin porvareitten käskypojiksi emmekä näin ollen tiedä, parin hartauskirjan ja allakan yli, kirjoista yhtään mitään. Niitten kansia olemme nähneet pappilassa ja muuallakin, mutta meillä ei ole aavistustakaan, mitä ne sisällänsä pitävät. Ja kun meille ei ole annettu mitään tietoa siitä, niin emme osaa sitä halutakaan. Siksi meistä ei tule pappeja eikä lukkareitakaan. Me pysymme talonpoikina ja ihmettelemme oman ymmärryksemme mukaan sitä esivallan runsaskätisyyttä, mikä haluaa antaa meille antamattomatkin — milloin veroissa, majoituksissa, käräjissä, pampuissa, kasakoissa — milloin missäkin muodossa. Muistan pikkupoika-ajoiltani, että osa tästä hyvästä tuli ryöppynä niskaamme Ruotsin herrojen taholta. Tietääkö vallesmanni, mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

— Hyökkäätkö sinä julmettunut esivaltaa vastaan? — sähähti vallesmanni voitonriemuisesti, unohtaen leikkisävynsä.

— Esivaltaa ei voi tähän yhteyteen sotkea! — kuului Kervilän ääni yhä tiukempana. — Me tiedämme vallan hyvin mitä esivalta ajattelee. Sen saimme kuulla maaherran kuulusteluissa pappilassa, ennenkuin vallesmanni oli tänne tullutkaan. Valtamiehet katselevat karsaasti kasakkasijoituksia? Ei haluta saada kansaa nurjamieliseksi valloittajia kohtaan. Näin on asia. Ylhäälläpäin ei hyväksytä sitä miestä, joka ilman tätä apua ei kykene pitelemään ohjaksia. Siksi minä kysyn: mitkä herrat meitä nykyään ryöpyttävät?

Tämä oli tavatonta, ennenkuulumatonta puhetta isäntien mielestä. Ei suorasukaisuutensa vuoksi, sillä ennenkin oli kyllä silloin tällöin paukautettu asiat halki pitäjän virkaherroille, mutta Kervilän sanavuolaus heitä hämmästytti. He kuuntelivat silmät selällään. Ei kukaan ollut aavistanut, että Kervilällä oli sellainen ihmeellinen ajatuksen juoksu ja kirkas »ulosanto».

— No, niin päästelet pyöreästi kuin kana muniansa! — tokaisi Laikan isäntä henkeään pidättäen.

Vapauttava naurahdus teki hyvää isännille ja emännillekin, mutta vallesmanni oli tyrmistynyt. Missä oli nyt hänen kruunun puolesta taisteleva ja miekkaa kantava käsivartensa? Missä esivalta, jota hän aina piti kilpenään. Tällä hetkellä hän ei nähnyt miekkaa eikä kilpeä — ja käsivarsi putosi pöydältä voimattomana hänen polvelleen. Vallesmanni ei ollut tällä hetkellä mitään muuta kuin hämmästynyt kysymysmerkki. Mutta mitä hän kysyisi itseltään tai muilta, siitä hänellä ei ollut tolkkua. Siksi sisu sai pahan vallan ja teki vallesmannille ilkeän metkun.

— Mikä hunsvotti oletkaan?! — kuului hänen käheä ärjäisynsä.

Isännät liikahtivat samanaikaisesti. He vavahtivat kuin honka, jonka tyveen on isketty, hievahtamatta sen enempää. Emännät asettelivat silkkejään, jotka eivät näkyneet sopivan päähän eikä kaulalle. Vallesmanni olisi peruuttanut lupsahtaneen lauseensa, mutta suotta oli tyhjää hamuilla. Purkaus oli livahtanut tiehensä kuin ketun häntä näreikköön.

— Jos vallesmanni aikoo sälyttää minulle jonkinlaista rankia, niin se varisee talonpojan niskalta kuin vesi sorsan siiviltä, — sanoi Kervilä vakavasti. — Olisi luullut teidän oppivan tuntemaan paremmin tämän maakunnan miehiä niinä aikoina, jolloin kuljitte kerjuupusseinenne näitä maita — ja jolloin minäkin, isäni käskystä, joskus täytin teidän pussinne ruisriihen ovella. Tätä en sano kostaakseni teidän nimittelyänne, vaan saatan teidän tietoonne, että me olemme näihin asti kunnioittaneet miestä, joka tyhjästä on tehnyt itsestään virkamiehen. Tästä kunnioituksesta on kai johtunut, että pitäjällä eivät ole halunneet muistella noita entisiä seikkoja nekään, jotka niihin ovat aikoinaan tutustuneet. Tässä pienessä seurassa sanon teille sentähden, että minä ihmettelen teitä. Ettekö te halua paremmin tuntea meitä nykyisessä ylemmyydessänne vai ettekö oppinut meitä tuntemaan entisessä alemmuudessanne?

Vallesmanni löi nyrkkinsä pöytään, ärähti raivosta ja hypähti seisomaan.

— Hävytön! Mitä tutkintoa sinä pidät? — karjaisi hän.

— Ei suinkaan vallesmanni aio ruveta tappelemaan!? — huudahti Laikan isäntä naurua kutkuttavaan tapaansa.

Isännät hymähtivät välinpitämättömästi. Vallesmanni näki, etteivät nuo miehet alunkaan välittäneet hänen kiivailemisestaan. Eikä Kervilä ollut edes hievahtanutkaan. Yhtä rauhallisena näkyi istuvan ja imevän piippuaan.

Vallesmanni älysi, että virkavaltainen ärhenteleminen ei tässä veisi mihinkään — enintään ilmiriitaan ja ovesta ulos. Jokin erikoinen voima, joka oli mahtavampi hänen sisintä sisuaan, painoi hänet takaisin istumaan. Alentamatta arvoaan omissa silmissään keksi vallesmanni, että viisaus ohjasi häntä menettelemään hillitymmin. Pelkoa se ei ollut! Kaikkea vielä!

— Keskustelumme koskee pitäjän rauhallista elämää. Se on kruunulle tärkeä asia. Mieskohtaisuuksiin en salli kajottavan. Voiko Kervilä sanoa lyhyen yhteenvedon pitäjän isäntien mielipiteestä asiassa? Laveata lörpötystä en halua. Aikani on tärkki.

Vallesmanni sanoi tämän hermostunein tempauksin, mutta oli sentään tyytyväinen itseensä, kun huomasi, että ohjien perät sittenkin roikkuivat hänen kourassaan, jos hän vain malttaisi pysyä kiivailematta.

— Koska Laikan Otto sanoi, että hän on luopunut siitä vallasta, mikä hänellä on ollut miesten kisoissa, niin loppui siihen raittilaki. Jos kisat tämän jälkeen muuttuvat tappeluiksi, niin emme ole siitä vastuussa. Me emme sekaannu mihinkään, mitä tämän jälkeen tapahtuu kujilla ja raiteilla. Kasakoitten kutsumista emme kuitenkaan missään tapauksessa tule sallimaan. Tämä on minun kantani asiassa! — sanoi Kervilä.

— Ja minun — ja näitten kylien kanta! — sanelivat miehet.

— Jopa taisi tulla urakka kruununmiehille! — tokaisi Laikan isäntä.

— Minä tulen hoitamaan sen urakan! — sanoi vallesmanni ja nousi pöydän äärestä. Näkyi, että hän oli saanut takaisin ainakin osan entisestä virkamahdistaan. Sivumennen hän kieltäytyi jäämästä illalliselle, mutisi muutaman sanan hyvästiksi ja lähti huoneesta.

Jäljelle jääneetkin poistuivat pihamaalle, missä valmiit ruokapöydät ja eloväki odottelivat talkoojuhlien alkamista. Kun juhlaväki oli iloisin mielin kertynyt pöytien ympärille, kaikui pian, Parrilan vaarin aloitteesta, ehtoollisvirsi ilmoille, vyöryttäen hartaat sävelensä autereisen ilman tyyneyteen.

Kujalla ajaessaan kuuli vallesmanni virren veisuun. Sopiko se hänen järkytettyyn mieleensä ja ymmärsikö hän tuota itsepintaista kansaa, ei kukaan tiedä.

Illalliseen ja sen jälkeisiin iloisiin tansseihin loppui tämä elopäivä, jonka monia ihania muistoja uhkasivat peloittavasti häiritä Parrilan vieraskamareissa sattuneet tapahtumat. Vallesmanni oli yltiöpäisesti repinyt ne sillat, joita hän aikaisemmin oli yritellyt rakennella itsensä ja kansan miesten välille. Olojen pakko ajoi hänet kuitenkin hyvinkin pian takaisin entisille laduille, ja yhteisymmärryksen silta rakennettiin uudelleen ennen tehtyjen suunnitelmien mukaiseksi.

Tämä olikin tuiki tarpeellista, sillä muutamien aikojen kuluttua saatiin todeta, että Kervilän ennustama toinen aika tuli ryskyen ja räiskyen nopeammin ja hillittömämpänä kuin aluksi osattiin pelätäkään. Kun vuosien kuluessa entinen raittikuri alkoi mielistä haihtua, syntyi vähitellen n.s. »kalikkakausi», jonka hillitsemisessä olisi vallesmannilla ollut ylivoimainen tehtävä, elleivät pitäjän parhaimmat isännät olisi käytöksessään jakaneet ympärilleen hyvää esimerkkiä. Parhaimpiin kylien poikiin taas vaikutti Yli-Sarrin Oton rauhallinen käyttäytyminen enemmän kuin pamput ja käräjät. Useimmat pitivät esikuvanaan tätä sankarikertomusten ympäröimää miestä, joka iloisen emäntänsä kanssa asui taloaan paremmin kuin muut ja jonka pelkkä läsnäolo riisui kalikan ärtyneimmänkin miehen kädestä.

Tästä asiaintilasta ja kruununmiesten äärimmäisistä ponnistuksista johtui niin suotuisia tuloksia, että kalikkakauden valta ei sentään voinut kokonaan turmella isiltä perittyjä kisatapoja. Ne kuolivat lopullisesti vasta sitten, kun ensin olivat nähneet kalikkakauden kaatuvan valistuneemman ajan kynnyksellä.

Kun tämä valistusaika sai sittemmin raivatuksi suomalaiselle ainekselle tien oppisaleihin, täytti isiltä peritty kilpa-into erinomaisesti tehtävänsä suomalaisessa koulupoikaparvessa. Pienet setämies-alut saivat itselleen uusia, ihmeellisiä päämääriä. Heistä ei kasvanut enää tyhjänpäiväisen asemansa vuoksi katkeroituneita setämiehiä, sillä heille oli avartunut tilaisuus kyllin arvokkaaseen kyvyn mittelyyn sivistyksen vainiolla, missä kansan uumeniset voimat pian vakasivat itselleen uuden kiistakentän.