Part 6

Otto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei enää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja pingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen, rautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton tarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa kymmenessä sekunnissa.

Suosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat voimakkaina naistenkin mäeltä.

Tuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli onneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.

Iisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa iltana puhunut.

Orttenmaa oli kuin pökertynyt.

— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! — huudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.

Yleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset huomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret miehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.

Mutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille naapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.

— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä tynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä päivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.

Otto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja lupasivat tulla sitten myöhemmin.

— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten täytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me vanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.

Aikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot iltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli morsiamensa rinnalla.

Iisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan, vaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus Iisun sukkeluuksille.

— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun he astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän ymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.

— Mitä hän sanoi? — kysyi Otto, veitikka silmässä.

— Hän sanoi, että... kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi Iisu avatessaan pirtin ovea.

— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata poikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.

— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. — Kuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?

— Oikein veti — rehdisti!

— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, — sanoi Otto vaatimattomasti.

— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi käsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on koura, joka pitää.

Miehet ymmärsivät asian ja ilmaisivat ihmettelynsä yksimielisesti.

Solisevana virtana jatkui keskustelu ja siirtyi voimista norjuuteen.

Hetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen nousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.

— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta heittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä luhtaniityllä.

— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean näköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi vielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.

— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu äkkiä.

Miehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua hohottamaan.

— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen isäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään ja polvien?

— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on vallan saatuna! — murisi isäntä.

— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että sen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.

— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni, niin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen. Hän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat hän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta raskasliikkeisyydestään.

— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta, voiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.

— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti Tuomas.

— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt huomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä, Otto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.

Asiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi joutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta kotiseudulleen.

Kun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä ja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui sukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.

— Joko minä taas puhuin pötyä? huusi Iisu riemuissaan.

— Mieshän on linnun sukua! — huusi joku.

Puhkesi yleinen möly. Merkillistä! Uskomatonta! Noituutta!

Otto hyppäsi alas uunilta ja rupesi saappaitaan etsimään.

— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli peräpenkille seisomaan!

Otto oli tyytymätön Iisuun.

— Sinä komentelet kuin aljokarhua tanssimaan!

— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! — naurettiin miesjoukossa.

— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli katsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.

— Kyllä minä nyt jo voisin vetoakin lyödä! — sanoi isäntä.

— Älkää lyökö! Minä voin epäonnistua! — kielsi Otto nauraen.

— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun jutusta ei tule mitään! Se on pötyä!

— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! — puheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.

Otto asettui penkin ääreen.

— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä keskipöydälle.

Miehet nousivat istuimiltaan ja kertyivät pöydän ympärille.

— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen hypyn keveydestä.

Otto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän kyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.

Hiljaisuuden vallitessa Iisu ojensi Oton saappaat.

— Tässä saat saappaasi! Karhu saa palkkansa.

Tuomas ei enää malttanut mieltään. Hän työnsi kätensä Otolle.

— Sinä olet paras mies, minkä ikinä olen nähnyt!

Samaa mieltä olivat muutkin.

— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran läänissä! — ylpeili Iisu.

Otto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.

Astuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta allikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai jotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.

— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei muutakaan keksinyt.

Elina nousi ja löi kädellään suoraksi hameensa helmat.

— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo uusia perunoita.

— Näinkö varhain?

— Minulla on omat metkuni.

— Saanko tulla katsomaan?

— Tule vaan!

Elina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle seinustalle.

— No, eipä uskoisi! On jo kukassa!

— Oli jo viikon alussa.

— Aivan oikein! Tähän ei sovi pohjatuuli.

— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa, että aurinko saa muokata maan.

Keskustelu oli sujunut asiallisesti ja välittömästi. Otto oli mielissään.

Elina kyykistyi maahan ja työnsi sormensa juuria haparoimaan.

— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja toisinaan meluttiin ja naurettiin?

— Minä siellä aljokarhua leikittelin.

Elina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen perunan.

— Katsohan!

— No, eikös vaan! Mutta onko useampia?

— On, on! Saamme maukkaan ehtoollisen. Katsohan miten taajassa!

— Hyvä on ollut kylväjä!

Otto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle katselemaan.

— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa, hymykuoppien ilmestyessä poskille:

Otto naurahti, itseänsä-halveksijan väre huumia.

— Niinkuin rengaskuonoista karhua hypitetään.

— Millä tavoin?

Elina katsoi pitkään, lakaten kaivamasta.

— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit ulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.

Elina rupesi kaivamaan uudelleen.

— Siellä kojussa näin kyllä karhun. Sillä oli rengas kuonossa.

— Minulla ei ole rengasta, — naurahti Otto.

— Tai — onhan se kyllä — vaikka — sitä ei näy.

Elina kurkisti sivulleen kuin salaa.

— Sinä teet pilkkaa minusta?

— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin aljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.

— Loukkasiko joku sinua pirtissä?

Oton silmä välähti tulisesti.

— Ei minua kukaan voi loukata maksamatta siitä kallista hintaa!

Hetken kuluttua Otto naurahti iloisesti.

— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on peljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen kanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se suuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa peräkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa tainnoksissa.

— Minä huomaan, että olet vihainen jostakin.

— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan hellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.

— Oletko suuttunut minuun, kun kysyin — kysyin —

— Mitä sitten?

— ... jos sulla on taloa. Se oli vissiin aika tyhmästi tehty!

— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi ehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää hänelle ja minulle.

Elinan pää painui yhä syvemmälle perunankukkien sekaan.

— En minä mitään pahaa tarkoittanut.

— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies ole isäntämiehen veroinen.

— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja arvattavasti tuolla pirtissäkin.

— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto hitaasti ja surunvoittoisesti.

Elina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin nousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä perunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa, mutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.

— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, — kuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.

Otto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina järjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa silmiin.

— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki hänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.

Otto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön itseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia portaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka sanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli ryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen! Totisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä nyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?

Otto nojasi kyynärpäänsä akkunapieleen ja päänsä nyrkkiään vastaan.

Pystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä hänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan mielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden puhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma järjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?

Otto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja kirottu tämä onneton kosioretki!

Otto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta! Pois mahdollisimman pian!

Eikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä tulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että isäntä. Otto lähti talon puolelle.

Ehdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja tahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa toistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut mitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä entisiin oloihin niin pian kuin suinkin.

Otto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen silmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut selville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.

— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi lukusijoilla.

Isäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä alkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan talonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia pohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään huolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa kahden kesken.

Viimeisessä tingassa Otto hyppäsi kääseihin ja asettui ristiriitaisin tuntein Iisun viereen.

— Onnea matkalle! — kuului Elinan surunvoittoinen hyvästely.

Kaihomielisyys sopikin hyvin jälkeen jäävälle, vastakihlatulle morsiamelle.

IX

Heinäaikana oli Laikan Otto leiskunut kotitalonsa heinäniityillä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan. Hän oli tahtonut saada heinän tehdyksi mahdollisimman pian, sillä hän ei ollut unohtanut, että orttenmaalaiset tulevat »heinän ja rukiin» välissä.

Heti kun Laikan heinät oli korjattu latojen suojiin, oli Otto lähtenyt naapuriseurakuntaan, sisarensa luo. Hän ei halunnut enää tavata Elinaa. Hän muisti talottomuutensa muutenkin tarpeeksi hyvin ja piti karttelevaa käyttäytymistä parhaana vastapainona sille nulikkamaisuudelle, jota hän oli osoittanut Orttenmaan rannassa. Mitä vähemmän hän muistuttaisi itsestään, sitä parempi asialle, hänen mielestään.

Kesä oli hipunut edelleen, tavallista rataansa. Orttenmaat olivat käyneet ja monet touhut touhuttu, mutta Otto vain viipyi poissa, eikä kenelläkään ollut tarkempaa tietoa hänen palaamisestaan.

Kyläkuntien nuoriso oli pahoillaan Oton viipymisestä. Kisoissa, leikeissä ja nujakoissa ei ollut samaa iloa kuin ennen, arvelivat kaikki yksimielisesti. Yhteiselämä näkyi muuttuneen kahnailevaksi ja rettelöiväksi. Ei ollut ketään, jonka loisto kirkastaisi miesten temmellyksen ja naisten karkeloimisen.

Varsinkin pojat olivat muuttuneet riihattomiksi ja yltiöpäisiksi. Nujakkaelämään oli tullut taitoisuuden ja rehtiyden tilalle eräänlaista ohjatonta hurjastelua, joka oli hyvin lähellä reuhaamista. Suurin osa oli tyytymätön tähän olotilaan, mutta kukaan ei kyennyt sitä korjaamaan.

Jartun veljeksistäkään ei ollut apua, sillä he olivat vetäytyneet kuoreensa ja pysyivät visusti irrallaan kaikista nuorison hommista. Tampereen juhannusmarkkinat olivat heidät kokonaan masentaneet. Hevostorilla oli Kalle arvaamatta joutunut tappelevan mieslauman saarrokseen, josta ei ollut mitään poispääsyä Kun hän sitä rupesi yrittämään, hyökättiin hänen kimppuunsa joka taholta. Kallen täytyi puolustautua. Tunkeilevia alkoi kuitenkin lopulta ilmaantua niin paljon, että Kallen täytyi oikein toden perästä ruveta käyttämään verrattomia voimiaan. Tämä herätti kuitenkin siinä määrin tappeluväen huomiota, että Kalle oli jonkin ajan kuluttua, kaikkien pukarien saartamana, sekä ihailijoitten että iskijöitten.

Markkinapoliisit, jotka eivät myöskään olleet selvillä tappelun syystä eikä luonteesta, hyökkäsivät Kallea ahdistamaan, luullen häntä pääsyylliseksi.

Joku poliiseista sai sen verran tilaa, että ehti heittämään ketunraudat Kallen toiseen nilkkaan, saadakseen miehen kaatumaan. Kalle huomasi kuitenkin vaaran ja polkaisi toisella jalallaan ruostuneet raudat murskaksi. Tällöin yksi poliiseista iski kivellä Kallea takaraivoon.

Tiedottomassa tilassa kuljetettiin Kalle kaupunkiin. Kun tavalliset putkat olivat jo täydet, suljettiin hänet erään talon pihamaalla sijaitsevaan huvihuoneeseen, jonka akkunat olivat tilapäisesti laudoitetut.

Kallen kaaduttua hevostorilla oli muuan ympärillä olevista miehistä huutanut: minä näin, kun poliisi löi kivellä. Tämän tähden päätti poliisi vaieta kokonaan tappelusta ja syyttää Kallea vain juopumuksesta, peittääkseen oman tihutyönsä.

Vähältä piti kuitenkin, ettei tämä päätös jäänyt pelkäksi aikomukseksi, sillä kun aamulla tultiin vankia noutamaan, oli vankila kyljelleen heitettynä, ja vanki tipotiessään. Kalle oli, herättyään tainnostilastaan, ruvennut hakemaan ulospääsyä, ja kun ei sellaista löytänyt, oli hän iskenyt jättiläiskouransa majan alahirteen ja heittänyt vankilan kellelleen.

Onnettomuudeksi oli kuitenkin poliisin haltuun jäänyt hänen lakkinsa, joka tunnettiin Jartun Kallen omaksi. Näin sai Kalle haasteen ja humalasakon.

Tämä oli katkera pala juomattomalle ja siivolle nuorukaiselle. Siksi olivat Jartun veljekset masennustilassa eivätkä ottaneet osaa mihinkään. Maakuntamaineen saavuttaneen voimamiehen kuuluisuus tuskin riitti vastapainoksi rumalle harakanvarpaalle entiseltään puhtaassa papinkirjassa.

Tällä kannalla olivat asiat, kun runtuviikko alkoi — ja se alkoi riihattomampana kuin koskaan ennen. Jo toisena runtupäivänä tapahtui aiheeton ja niin räikeän räyhäävä tappelu Loukkulan helkaristillä, että se joutui vallesmannin korviin.

Tappelupäivän iltamyöhällä saapui Otto kotiaan ja ajoi helkaristin ohi muistellen keväisiä helkaleikkejä, aavistamatta ollenkaan, että sama tienristeys oli parisen tuntia sitten ollut hirveänä temmellyskenttänä.

Seuraavan päivän iltapäivällä, kun Otto oli aikeissa mennä Iisua tervehtimään, näki hän vallesmannin kääsit tallin edessä. Hän oli pyörtämäisillään takaisin, kun Iisu hänet äkkäsi akkunasta ja juoksi tuomaan hänet isännän kamariin, jossa vallesmanni käveli rauhattomana edestakaisin.

— Oletko kuullut eilisestä tavattomasta mellastuksesta? — ehti Iisu kysyä työntäessään Ottoa kamariinsa.

— Olen.

— Vallesmanni on täällä tuon tappelun vuoksi. Hän luuli, että sinä olit pahimpana pukarina joukossa.

Vallesmanni tervehti Ottoa ohimennen.

— Niin minä uskoin — ja niin luuli rovastikin, mutta juuri ehdin kuulla isännältä tässä, että et ollut kotonakaan.

— Tulin eilen iltamyöhäisellä.

— Istutaan nyt, että saamme rauhassa keskustella, — sanoi vallesmanni.

— Minä juuri ehdin tässä selittää, että jos sinä, Otto, olisit ollut kotona, niin ei ikinä sellaista jumalatonta menoa olisi pidetty. Kas, se on sillä tavalla, vallesmanni, että jos Otto sanoo, ettei nyt tapella, niin silloin ei myöskään tapella.

— Jaha! Mutta jos häntä huvittaa, niin sitten tapellaan! Niinkö?

— Ei ollenkaan! Laikan Otto on minun kasvinkumppanini, ja minä tiedän, että hän ei ole vielä milloinkaan aloittanut tappelua. Jos hän joskus kurittaa jotakuta, niin asia loppuu siihen. Ja vaikka sata miestä yrittäisi jatkaa, niin Otto hajoittaa heidät kuin vasikkalauman. Sellainen on Otto.

— No, sitten! Koska sinulla on sellainen valta ja voima, niin minä vaadin, että sinä avustat minua aikeissani.

— Enhän minä voi ruveta nujakoimaan oikein kruunun puolesta, — naurahti Otto.

— Miksi et? Voit senkin tehdä. Tehdä vaikka niitä, mutta nämä tappelut täytyy saada loppumaan, muuten — teen ilmoituksen maaherralle ja pyydän tänne kasakoita.

— Ei, totisesti, kasakoita! — kauhistui Iisu.

— Sinä näyt ymmärtävän, mikä juttu siitä tulee. Puhumatta ikuisesta häpeästä, niin te saatte ne majoittaa ja elättää.

Tämä uhkaus iski voimakkaasti ja syvästi. Molemmat miehet vaikenivat.

— Mitä sitten annetaan tilalle? — kysyi Otto.

— Mille tilalle?

— Jos kiekot ja pallot ja kaikenlaiset voimainmittelyt kielletään, niin mitä nuoret miehet sitten rupeavat tekemään.

— No, eikö sitten voida kisoja pitää ilman tappeluita?

— Nujakka on kisailemista, voimien mittelyä, leikkiä, eikä tappelua.

— Eikö tappelua, vaikka lyödään hengen edestä? — ärjäisi vallesmanni.

— Ei meidän nujakoissamme ole tappelun luonnetta. Lyödään kyllä, mutta ei hengen edestä eikä vihan väestä. Jälkeenpäin ollaan ystäviä kuten ennenkin, ja taitavinta miestä ruvetaan kunnioittamaan ja pitämään arvossa.

— En minä tätä ymmärrä.

— Se on kilpailemista, — ehätti Iisukin selittämään. — Samaa kuin väkikapula tai kilpajuoksu. Se kuuluu kansan tapoihin ja menoihin. samoin kuin häissä sulhasen riistäminen poikamiehiltä äijämiesten joukkoon. Onhan vallesmanni nähnyt? Johonkin täytyy nuoren voiman pursua.

— Kuuluuko, lempo soikoon, eilinenkin räyhääminen kristillisten ihmisten tapoihin ja menoihin? — tiuskaisi vallesmanni.

— Ei! Se ei kuulunut olleen oikeata nujakkaa eikä edes rehellistä tappelua.

Vallesmanni hymähti ja raapaisi korvallistaan.

— Minä en teitä ymmärrä! Te erotatte tappelun ja tappelun. Minä en näe mitään eroa. Tappelu kuin tappelu! Aina se tekee samaa jälkeä, verisiä neniä ja sinisiä silmiä!

— Oikeassa nujakassa ovat sellaiset jäljet tapaturmia, joita aina kartetaan, mutta joita ei aina voida välttää. Näkihän vallesmanni itse Ruskolan ristillä! Siellähän puhuttelitte paria miestä. Syyttivätkö he ketään? Eihän tapaturmasta voi syyttää, — selitti Iisu.

— Minä sanon kolmannen kerran, että minä en teitä ymmärrä! Mutta siitä huolimatta minä vaadin, että tästä elämöimisestä tulee pikainen loppu!

— Mitä annetaan sitten tilalle? — kysyi Otto vakavasti.

— Kasakan pamppua! — kivahti vallesmanni.

— Ei, vallesmanni, — sanoi Iisu hiljaisesti. — Te ette toimita meille kasakoita!

— Miksi en?

— Siksi, että se on mahdotonta.

— Älä löpise! Se on hyvin helppo temppu! — Olkoon vaan!

— Jos minun ei muuten onnistu järjestää näitä villittyjä menoja, niin miksi en käyttäisi niitä keinoja, joita voin? — kysyi hän levollisesti.

— Vaikka kasakoitakin?

— Vaikka!

— Hm. Mutta vallesmannihan ei sen jälkeen voisi astua yhtään askelta pitäjällä ilman kasakkaparven suojaa, — sanoi Iisu pehmeästi kuin leikkiä laskien.

— Kasakkaparviko olisi mukana saunassa ja kirkossakin? — murahti Otto.

— Ja nekö vallesmannin talossa työt tekisivät? — jatkoi Iisu.

Iso kahvipannu tuotiin nyt pöytään, ja Iisu rupesi sen parissa hommailemaan.

Vallesmanni sai aikaa ajatella päänsä ympäri. Hän huomasi, ettei tätä kysymystä ollut niinkään helppo ajaa perille ja ettei ainakaan äärimmäisiin voimakeinoihin olisi kevytmielisesti tartuttava eikä myöskään halvennettava omaa kykyään siinä määrin, ettei ilman vierasta apua pystyisi saamaan aikaan järjestystä paikkakunnalla. Hän käänsi kelkkansa kokonaan ympäri ja luopui uhkaavasta sävystään.

Sikäli kuin vallesmanni muuttui neuvottelevammaksi, suopeutuivat Otto ja Iisakin yhä avuliaammiksi. He ehdottivat, että olisi koetettava taivuttaa pitäjän isäntämiehiä ankarasti vastustamaan villiä riihattomuutta ja kuritonta räyhäämistä. He olivat vallesmannin kannalla metelien ja hurjastelujen lopettamisessa. Mutta rehdin voimainmittelyn ja kilpakisailun kieltämisestä he eivät uskoneet tulevan mitään tulosta.

Vallesmanni ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.

— Jos täten päästään hyvään alkuun, niin se on erinomainen asia, — myönsi hän lopuksi. — Mutta en minä voi kaikkia tämän puolen isäntiä käydä erikseen puhuttelemassa. Saanko lähettää jahtivoudin kutsumaan heidät tänne, huomenaamuksi kello kymmeneksi?

— Se ei ole minun mielestäni paikallaan. Herättäisi turhia epäluuloja ja ehkä nurjamielisyyttäkin. Suurin osa jäisi ehkä tulemattakin, — selitteli Iisu.

— Miten sitten?

— Minä voin kutsua nämä kolmen kylän isännät meille runtusahdille huomenna päivällisen jälkeen. Vallesmanni voi tulla taloon siinä kahden korvilla kuin sattumalta.

— Otankohan, varmuudeksi, siltavoudin ja jahtivoudin mukaani?

— Ei! Minun mielestäni on vallesmannin tultava yksin. Jos tahdotaan, että miehet ryhtyvät tässä asiassa vallesmannia tukemaan, niin he ryhtyvät siihen vapaaehtoisesti, ei muuten.

— Onkohan niistä joku hutikassa, kun on runtuviikko?

— En usko. Mutta jos joku sattuisi olemaan pikku hiprakassa, niin kruunun silmä on ummistettava. Muuten on turha tullakaan.

Vallesmannin ylpeys oli kiemurrellut koko ajan ja sisu kuohunut, mutta hänen viisautensa voitti niin paljon, että hän näytti melkein ystävälliseltä noustessaan lähtöä tekemään.

— Kai sinäkin olet täällä huomenna? — kysyi hän Otolta.

— Ilman Ottoa ei tästä yrityksestä synny mitään. Juuri hänen turvissaan tulee mitä tulee, — sanoi Iisu, leveästi nauraen.

— Isäntä ei ainakaan hänen ansioitaan peittele, — sanoi vallesmanni yrmeästi.

— En. Mutta en minä myöskään osaa niitä tarpeeksi ylistellä, — sanoi Iisu jotenkin terävästi.

Kun miehet tulivat ulos, niin he kuulivat helkaristiltä aikamoista kirkunaa ja metakkaa.

— Siellähän ne juuttaat taas tappelevat! — ärähti vallesmanni.

— Mennään katsomaan — sanoi Otto ja lähti.

— Vallesmanni ajaa sitten perässä, — huusi Iisu ja seurasi nopeasti Ottoa.

Kun he lähestyivät risteystä, kuulivat he hirveätä jyskettä, räiskettä, metakkaa ja kiljuntaa.

— Mitä perhanan markkinamölyä tämä on? — ihmetteli Iisu.

— Siellä on varmaankin korpijärkäleitä mukana! — sanoi Otto.

— Olisivatko ne jullikat taas uskaltaneet pitäjän aukealle?

— Ovat unohtaneet viimesyksyisen pöllytyksen. Korven mies on lyhytmuistinen.

Kun risteys tienmutkasta aukeni heidän eteensä, saapui vallesmannikin paikalle.

Risteyksessä mylvittiin, möyhyttiin, ryskittiin poikki aidan seipäitä ja karjuttiin satapäisiä voimasanoja. Näin tekivät etupäässä hajallaan risteyksen ympärillä olevat miehet. Keskemmällä, helkakokon mustuneella pohjalla ja tiellä rinnusteltiin, läiskittiin iskuja ja oltiin tukkanuottasilla.

— Eikö tämä ole kamalaa? — kysyi vallesmanni.

— On! Tämä ei ole sallittavaa, — sanoi Otto rauhallisesti ja astui miesjoukkoon.

Vallesmanni sai nyt katsella sellaista nujakkaläiskettä, jota hän ei ikinä ollut ennen nähnyt.

Hetken aikaa »leivottuaan», sanaa sanomatta, rupesi Otto kierauttelemaan maantien ojaan tukkanuottaparin sieltä ja rinnusparin täältä. Tämä kaikki kävi niin kevyesti ja vaivattomasti, että vallesmanni ei voinut olla ihastuksesta huudahtelematta.

— Kas niini No, niin! Sillä tavoin! Oikein! Ähä, ryökäle!

Muuan korpikulman mies seisoi keskitiellä seiväs kourassa. Otto meni suoraan miestä kohti ja otti häntä niskasta kiinni.

— Heitä seiväs ojaan! — käski Otto rauhallisesti.

Mies koetti vapautua, mutta Oton koura pusertui yhä tiukempaan hänen niskaansa. Lopulta miehen kädet alkoivat herpaantua ja seiväs putosi maahan. Otto hellitti otteensa. Miehen silmitön sisu ei kuitenkaan ollut herpaantunut. Hän katseli ruohovierussa olevaa kiveä, mutta se oli liian kaukana. Hän tempasi puukkonsa. Kun sen terä välähti, antoi Otto sellaisen potkun miehen kylkeen, että hän lensi suin päin vesitäyteiseen ojaan, minne hänen puukkonsakin singahti.

Tällä välin olivat kaikki selvät lähikylien miehet kertyneet Oton ympärille.

— Ettekö te tiedä, etteivät humalaiset saa reuhata nujakkapaikoilla? — tiuskaisi Otto. — Saattakaa heti meidän kylien hiprakkaiset pojat kotiaan, ennenkuin vallesmanni ottaa heidät kirjoihinsa!

Tämä ymmärrettiin kovin hyvin, ja humalaistenkin älyä kannusti vallesmannin virkalakin arveluttava lähestyminen.

— Nopeasti Hotikkalaan päin ensin! — käski Otto.

Joukko poikia kertyi vikkelästi muutaman harvan hutikkaisen ympärille lähtien viemään heitä temmellyspaikalta.

Jo saapui vallesmannikin pamppuineen ja hyökkäsi löylyttämään ojasta kömpivää puukkomiestä.

— Sinä, hunsvotti, vai sinä heiluttelet puukkoa kruunun maantiellä! — puhisi vallesmanni ja iski muutamia tuimia iskuja. — Kuka tämä rakkari on?

— Ei ole tästä pitäjästä. Korpilaisten mukana saapui tänne retkuilemaan, — selitti joku.

Vallesmanni määräsi pari rotevaa miestä viemään puukkomiehen Noronpäähän, missä oli vanginkuljettaja.

Otto pelkäsi, että vallesmanni innostuisi käyttämään lain kouraa laajemmastikin. Samaa pelkäsivät myöskin korpilaiset, jotka muutenkin tunsivat itsensä kovin epävarmoiksi Oton ilmaantumisen jälkeen. Sentähden he öräilemättä puikkivat käpälämäkeen, kun Otto käski heidän heti taivaltaa takaisin korpeensa.

Miehet lähtivät niin nopeasti, ettei vallesmanni ehtinyt heitä pamputtaa, niinkuin olisi halunnut. Paria vain ehti vähän ohimennen sivaltaa.

Otto antoi viittauksen viimeisillekin miehille. Nekin poistuivat paikalta. Tappelu oli loppunut, eikä rähinää kuulunut mistään.

Vallesmanni käveli ylpeänä kääseilleen ja heilutteli pamppuaan.

— Näin niitä hunsvotteja on kohdeltava! Kyllä minä niille rakkareille näytän, — rehenteli vallesmanni. Mutta kun hän kuuli Oton ja Iisun naurahtavan ja näki heidän hymyilevät kasvonsa, niin hän aavisti, että nuo miehet voisivat pitää häntä pilkkanaan, jos hän tähän suuntaan jatkaisi. Ja mitä hän oikeastaan oli tehnyt? Hutkinut ojassa makaavaa miestä? Ei, ei! Kyllä Otto oli tehnyt puhdasta ihan yksin.

Vallesmanni katseli Ottoa, kun tämä irroitti hänen hevosensa aidasta ja antoi hänelle kääseihin ohjanperät. Oikeamielinen hän tahtoi olla ja miesmäinen, eikä mikään turhamielinen narri. Ivaa ja ilkkumista hän kauhistui. Nehän jo nauroivat hänelle. Hän myönsi, että Otto oli verraton.

Saatuaan ohjakset käteensä oli vallesmanni niin ihastunut Ottoon ja omiin ajatuksiinsa, että tarjosi kätensä hyvästiksi — tai oikeastaan vain pari sormea, mutta olihan sitä siinäkin.

— Kyllä minä myönnän, että sinä olet tämän pitäjän kuningas. Minä olen ainoastaan vallesmanni, — sanoi hän nauraen. — Huomenna tavataan uudelleen.

Huominen päivä tuli ja sen mukana Parrilan pirttikokous.