Part 9

— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään. Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.

— Sano sinä vaan!

— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi ajaa silmät ummessa.

— Mitä tarkoitat?

— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.

— En koske niihin.

— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.

— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —

— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?

Otto hypähti ovelle.

— Siellä on Ville! Haluatko?

— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan seisomaan.

— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.

Otto kääntyi nopeasti Annan puoleen.

— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain pääasia.

— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.

— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.

— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!

— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! — sanoi Ville mennessään.

— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.

— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.

Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana ja solakkana ovipielessä.

— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli kokonaan tuhota minut.

— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.

Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut? Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat alkoivat humista.

Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua. Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan, joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen, eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!

— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!

Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.

— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.

— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa, — sanoi Otto.

Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut. He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.

— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on heti lähdettävä Hoijalaan.

— Tulethan pian takaisin?

— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle. Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.

— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua vastustaa.

Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.

Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli, miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?

Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton edessään.

— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella? Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?

Esa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.

— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Muistatko sen?

Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti, miten pääsisi pujahtamaan ovelle.

— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista, joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.

Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet. Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.

— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi kysymyksessä!

— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.

— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän Annan kanssa.

— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?

— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.

Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.

— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta...?

— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.

— Miten sovitan?

— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan kuulutuksille — ja sitten vihille.

Tässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.

— Voisi ehkä tuumia...

— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.

Otto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.

— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!

Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen, joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti uunin päälle.

— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.

Katajainen ruotama viuhahti kiljaisevasti ilman halki

Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.

— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?

— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.

Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea avaamaan.

Sanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton rinnalla.

Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle Aliinalle.

Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä sanaakaan sanomatta.

Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi, ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.

Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei sitä ollut ennen tullut älytyksi!

Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä! Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.

XV

Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.

Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten selviämisestä.

Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty asianmukaisesti valmistautua.

Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen hevosen vaikeasti ohjattavaksi.

Tämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta kujalle.

Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin juhlasoittoa hänen onnelleen.

Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta, kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui emännän seurassa.

Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti, että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten hänet koppasi ajopeliinsä.

Ripeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.

— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.

— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.

Otto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.

Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät ohjakset saivat sen talttumaan.

— Älä pelkää, Anna!

— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.

— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut paljon poissa.

Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten äänien kuuluvilta.

Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa kanssa, että hevonen aivan unohtui.

Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.

Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista. Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi, kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.

— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.

Kaikkia nauratti kovin, ja Esankin katse välkähti iloisemmin

— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin puolestaan jotakin.

Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.

Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.

Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti. Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää? Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi, ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.

Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.

— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus häirääntymään.

Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.

Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.

— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.

Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat rovastin kamariin.

Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä tarjosi ohjakset Oton käteen.

— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte. Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.

— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.

— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.

— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.

— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.

— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.

Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. — Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.

Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.

Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!

— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.

— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.

— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.

— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.

— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.

— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.

— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein kosin sinua helkaristeyksen kivellä.

— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun rinnallasi!

— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä, jotka ovat vähintään yhtä osattomia.

Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja katsoi Annaa silmät selkosellaan.

— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!

— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.

Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken. Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!

Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin häikäisi heidän silmiään?

XVI

Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».

Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset nujakatkin unohdettiin.

Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.

Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.

— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.

— Kuka sen takaa?

— Laikan Otto on kieltänyt.

— Soo! No, minkätähden?

— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?

— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?

— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!

Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua ja lähti tallustamaan kääsien luota.

Vallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.

— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.

— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti

Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.

Vallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.

— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken kuluttua.

— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi jahtivouti maireasti huomauttaa.

Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli rauhoitettu.

Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen ja jalkaisin.

Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.

Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä myöten ja uunin ympäri.

Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.

Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat, suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen, pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen juomasarvena.]

Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.

Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä täyttämään.

Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat valloillaan.

Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille. Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.

Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.

Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa, morsianta koristellen.

Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty. Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka, tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen, että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.

Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö. Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin, mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata! Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.

Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä lanteilleen.

— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa vihollisen tulla!

Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien seurassa.

Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi, paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.

Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen arvoasemaan.

Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.

Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja sen jälkeen toiset kolme.

Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa näyttänyt olevankaan.

Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.

— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa, että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.

— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? — uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.

— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni mukaan!

Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.

— Missä on telttasilkki — kenellä se on?

— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.

— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.

— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.

— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut valmistautua kulkueeseen.

Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa miespolvien vanhaa häämarssia.

Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia piipuistaan.

Pian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.

Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen, sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.

Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.

Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina kohottamaan sen morsiusparin yli.

Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia. Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen. Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!

Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että vihittävät jäivät teltan alle.

Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä, vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.

Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot alkoivat.

Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi heti.

Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona, sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.

Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista ja kaksi muuta ateria-aikaa.

Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon. Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.

Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin osanottajissa.

Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä, joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.

Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka olikin omissa häissään tanssinut.

Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.

Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.

— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku äijämiehistä.

— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!

Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.

— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! — sanoi Anna, nauraen toisten mukana.

— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.