Part 10

Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku, Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä. Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon oluesta, jota Mariana jäähdytteli.

Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.

Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta, ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.

Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä nahkaisessakin.

Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.

Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan, vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin läpi.

Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille. Ainahan pikku virheitä voi sattua.

Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.

Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana, älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset» raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin läpi.

Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään, sinkoutui äijämiesten puolelle.

Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle, irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään voitetun saaliin ympärille.

Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä taistelun _morsiamelle_, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.

Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet leveihin kämmeniinsä.

Äänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.

Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka temmellyksen ajaksi oli tauonnut.

Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston ja pannukakun viipaleita.

Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa. Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.

Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli onnen raha, joka annettiin siemeneksi.

Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.

Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.

Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään, tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.

Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa kiilloittaneet.

Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.

Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät voivat seurata.

Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa suojiin.

Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.

XVII

Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut, että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin. Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.

Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.

Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta. Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa». Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.

Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt pehmikkeiksi.

Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa kuhisi täynnä tappelevia miehiä.

— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi Otto.

— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.

— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.

— Onko veijari sitten tuolla?

— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin muurahaispesä.

— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.

Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.

— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi äskeinen poliisi.

— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti Otto.

Poliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.

Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta, eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.

— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku poliiseista.

— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.

— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi Otto rauhallisesti.

— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.

— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan takaisin, — sanoi Otto.

— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.

— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä miesjoukkoa.

Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin mieskasan pahimmassa rykelmässä.

— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. — Ilves olisi etana hänen rinnallaan!

Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.

Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.

— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! — sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.

— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!

— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa kohti.

— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä komerossa.

— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.

— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,

— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.

Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään. Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta tunkeutua miesjoukon keskitse.

Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.

Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui pienestä ovesta komeroon.

Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.

— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.

Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä. Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset, välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.

Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.

Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.

Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.

— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.

Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä, jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!

Kapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.

— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! — sähisi kapakoitsija Otolle.

Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista! Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa. Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!

Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.

Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut, kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet sisään.

Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä. Permannolle tippui verta.

Viskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.

Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata vauhtia sairaalaan.

-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia. Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.

Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä Anna mukanaan.

Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.

Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin kaupunkiin.

Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa kuin toinenkaan.

Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa, että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa, mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.

Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.

— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja heikon punan noustessa kalpeille poskille.

— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!

— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. — Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne — silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan sanattomasti onnestamme!

Ei puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.

— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni ääressä?

— Ei lasketa! Ei muistella!

— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle kätesi! Kas noin!

— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.

Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun. Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille purkautumaan.

Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen miehiselle mielelleen.

Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen onnensa.

XVIII

Elonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin mielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan ruisvainiolle.

Kauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella ja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin koskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia. Ilahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän uutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua muihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat kuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille, kotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän sisäisimmästä olemuksestaan.

Heidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli nähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin molemmat ajattelivat.

— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit olla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.

— Tuolla työssä — väen mukana, — kuului Oton ääni samaan sävyyn.

— Niin kyllä — omalla pellollasi.

Tästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto oli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista. Kervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen kanssa.

— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan välinpitämättömästi.

— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat sen hinnan, minkä ovat määränneet.

— Sen kannattaa maksaa niin tuoreesta talosta. Olen sen siksi harkinnut.

— Pienenläntähän tuo on!

— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan kylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.

— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä velkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos omistaja muuttuu?

— Sehän on kiinnitysvelka — mutta puhutaanpa raha-asioista vasta illalla.

— Miten — illalla?

— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman aikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. — Mutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle etkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun tipahtikin!

— Älä sitten enää tiputtele! Pidä huoli väkkäröistäsi!

— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua. Minun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun täytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille illalla, leikkuun loputtua.

— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian kanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.

Iisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi kurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä pureskellut.

— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän kaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin sairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen suuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi. Vallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat. Meillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.

— Tänä iltana?

Otto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin vaillinaisesti.

— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja vasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.

— Onko tämä myös Annan tahto?

— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin mieltynyt Yli-Sarriin.

— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu keskeytti hänet ketterästi:

— Niin on! Se on sen tähden, että sinä olet vielä sairaan kirjoissa.

Iisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta Iisun mukana.

— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! — ärähti Otto naurun lomitse.

— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, — sanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.

— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää, kuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä hänen asioihinsa.

— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka tapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan isännänkin olla mukana!

Otto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti. Oton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään. Iisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen määräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö johtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään kuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat ajatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu? Häntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja talonkauppoja päätetään.

Oton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi ryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty! Tai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin — ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun sitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan tahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja kurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen! Annan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun äänessä sellainen ratkaiseva sävy?

Otto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta nähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse ajatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi siten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.

Leikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli tasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.

Haluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää kohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös Yli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi. Niinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto hyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella, tokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä epäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan vaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään edelleen.

Yli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se samanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa oli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän asti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli Annalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta — jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut pariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin.

Eiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se ollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.

Tuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin välitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes pihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.

Päättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki nopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli oppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan ympärilleen.

Piha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan näkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen. Liikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.

Mitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia kotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?

Kuka ilmaantui pirtin kuistille?

— Anna. Täälläkö sinä —?

Anna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä vyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi likavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.

Molemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi tunteneet toisiaan.

Anna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu yllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta riemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli hänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä lakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja minkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita sääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden ja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.

Annan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko ilkeä tilanne laukesi.

Otto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi kovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.

— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva tulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.

— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli unohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen suustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.

— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi saanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo kamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman hetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin — myttyyn, myttyyn — kaikki!

Otto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen päästään.

— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! — puheli Otto nauraen.

— Ai, niin! Ja hameet!

Vikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin, rauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.

— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan, koska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki ensimmäisenä tervehtimään isäntää.

— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi? — yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan sopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.

Kerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan taloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon nousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut Oton taloon ennen aikojaan.

Otto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän kesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän ei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt Annan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet. Armotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton ajatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä väliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.

— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me tänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.

— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle. Juuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että yksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle antamaansa lupausta?

— Mutta minkätähden olet sentään näin kiirehtinyt asioitten edelle?

Anna nypelöitsi hämillään Oton rintapielustoja.

— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli Otto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.

— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos heti poistuisin täältä?

Anna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin konsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta nyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin, pitkiin aikoihin.

Ethän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas! Sinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä portaita kohti.

Selkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta puhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.

— Kuinka olet ehtinyt? — pulpahti Otolta hämmästynyt kysymys.

Pirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia ja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös ruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän punertamia pihlajamarjaterttuja.

— Ajattelin, ettei mikään kuiva huomiseksi, kun on näin kosteata.

Otto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen yli otti Otto lakin päästään.

— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja kunnioittavasti.

Anna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan puhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen imeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin rakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään voimakkaammaksi.

Pitkän hetken he seisoivat liikkumattomina paikallaan.

Otto kuuli omituista, rauhallista naksuttelemista lavanalustan puolelta.

— Kello! — kuiskasi hän hiljaisesti ja hämmästyneesti,

— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen. Se on muorivainajan peruja minulle.

Molemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin pyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti se mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin vartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa, se vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee tuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.